Browsing by Subject "itseys"

Tässä tutkielmassa esittelen enaktivistisessa mielenfilosofiassa esitettyjä itseyden malleja ja niiden filosofisia ongelmia. Itseyden ongelma ei enää ole nykyisen enaktivismin keskiössä, vaikka se oli varhaisen enaktivismin keskeinen teema. Tutkielmasta käy kuitenkin ilmi, että itseyden ongelma on enaktivismissa yhä vailla ratkaisua. Olen valinnut aineistooni sellaista enaktivistista kirjallisuutta, jossa on selkeä pyrkimys käsitellä itseyden filosofisia ongelmia tai muodostaa enaktivistinen itseys-malli. Aineistosta käy ilmi, että enaktivistien kannat itseyteen vaihtelevat melko paljon ja ettei enaktivismi muodosta yhtä yleisesti hyväksyttyä, koherenttia ja ristiriidatonta mallia itseydestä. Jotta aineistosta nousisi esiin toisiinsa vertailtavia itseys-kantoja, olen muotoillut tätä tutkielmaa varten seitsenosaisen kysymyssarjan, jota vasten tulkitsen aineistoa ja jonka mukaan tutkielmani jäsentyy: 1) tiedon intressi, 2) tiedon mahdollisuus ja tutkimuksen metodi, 3) itseyden ontologinen luonne, 4) itseyden ja fenomenaalisen kokemuksen erottamattomuus, 5) itseyden pysyvyys muutoksessa, 6) itseyden tasot ja erilaiset itseydet ja 7) itseyden solipsismi ja intersubjektiivisuus. Esittelen aineistoni näitä kysymyksiä vasten. Varhaiset enaktivistit pitävät arjessa ilmenevää fenomenaalista itseyttä illuusiona, jonka syntymekanismin he pyrkivät selittämään. Myöhemmät enaktivistit eivät sitoudu illusionaariseen kantaan, vaan he pyrkivät hahmottelemaan itseydelle uskottavan ontologisen statuksen: itseyden on oltava jotain todellista, mutta ei liian staattista, sillä muuten se ei säilyisi jatkuvan kehollisen ja mentaalisen muutoksen keskellä. Enaktivistit sitoutuvat empiirisiin tutkimusmenetelmiin, joihin he lukevat paitsi tieteellisen empirian (biologia ja neurotiede), myös kokemuksellisen empirian (fenomenologia ja buddhalainen mielentutkimus). He kritisoivat metafysiikkaa ja mielikuvituksellisia ajatuskokeita itseyden tutkimisen menetelminä. Enaktivistit pitävät lähtökohtaisesti itseyttä ja kokemusta erottamattomina: kaikki itseys on koettua ja kaikki kokemus ilmenee itseydelle. Tämä yleistys ei kuitenkaan päde kaikissa tapauksissa. Osa enaktivisteista katsoo, että minimaalinen itseys, kuten bakteerin itseys, ei voi olla koettua tai tietoista. Itseyden ja kokemuksen erottamattomuus kyseenalaistuu myös silloin, kun inhimillinen kokemus eräissä tilanteissa ilmenee vailla itseydeksi tunnistettavaa rakennetta. Itseyden pysyvyyden ja muutoksen ongelman enaktivistit selittävät materiaalisesta näkökulmasta organismin aineenvaihdunnallisena välttämättömyytenä. Mentaalisen muutoksen selittämisessä jotkut heistä tukeutuvat fenomenologiseen kokemusvirta-analogiaan, jossa kokemusvirran rakenne pysyy samana, vaikka kokemusvirran sisältö alati muuttuu. Enaktivismi luokittelee itseyden piirteet solutason autopoieettisuuteen, eläinkunnan sensorimotorisuuteen ja lopulta ihmisillä myös reflektiiviseen ja autobiografiseen. Erilainen kehollisuus mahdollistaa siis erilaisen itseyden. Keskeinen haaste enaktivismin itseysmalleille on yhtäältä itseyden ontologinen välttämättömyys enaktivismin autopoieettiselle teorialle ja toisaalta itseyden fenomenaalinen fragmentaarisuus. Itseys on välttämätön ontologinen rakenne, jota ilman enaktivismi ei voi selittää kehollista ja elollista kognitiota. Itseys ei kuitenkaan ilmene fenomenaalisessa kokemuksessa, tai jos ilmenee niin ontologisesti heikkona ja fragmentaarisena rakenteena. Itseys on siis enaktivismille fenomenaalisesti tavoittamaton mutta teoreettisesti välttämätön. Esittelemäni itseyden ongelmat liittyvät keskeisesti enaktivistiseen kognition teoriaan, joten niiden selvittely tulevaisuudessa voi edistää enaktivistista hanketta myös yleisemmin.

Tämä maisterintutkielma käsittelee yksilön subjektiviteetin ja itseyden kokemuksen muutosta S. N. Goenkan Vipassana-meditaatiokurssin johdosta. Kyseistä meditaatiotekniikkaa opetetaan 10 päivän alkeiskurssila retriittikeskuksissa ympäri maailmaa. Kurssille osallistujat henkilöt sitoutuvat jaloon hiljaisuuteen, joka tarkoittaa kaikenlaisesta kommunikoinnista pidättäytymistä 10 päivän ajan. Tämän tutkielman tarkoitus on selvittää, kuinka kyseinen kurssi vaikuttaa yksilön suhtautumiseen sisäiseen maailmaansa. Sisäisellä maailmalla tarkoitan kaikenlaisia yksilön sisäisiä kokemuksia: tunteita, ajatuksia, muistoja ja kehollisia aistimuksia sekä kokemuksia. Tutkimukielman aineisto pohjautuu antropologisesti perinteisen haastattelututkimuksen lisäksi autoetnografialle. Autoetnografisessa tutkimuksessa tutkija toimii itse kenttänä, eli tässä tapauksessa analysoitavana on myös tutkijan henkilökohtainen Vipassana-meditaatiokurssikokemus. Autoetnografisen aineiston keruu suoritettiin osallistumalla Vipassana-meditaatiokurssille Meksikossa San Bartolon kylässä marraskuussa 2019. Semistrukturoidut haastattelut pidettiin aikavälillä marraskuu 2019 - helmikuu 2020. Haastatteluaineisto koostuu yhdeksästä haastattelusta ja kaikki haastateltavat ovat osallistuneet yhdelle tai useammalle 10 päivän Vipassana-meditaatiokurssille. Haastateltaviin kuului neljä meksikolaista ja viisi suomalaista. Tutkielman analyysivaiheessa tarkastellaan, kuinka yksilön subjektiviteetti muuttuu meditaation harjoittamisen pohjalta tarkkailijapohjaisemmaksi. Merkittävässä osassa ovat meditaatiota tutkineiden Culadasa et al vastaavat havainnot (2015) sekä Karl Smithin teoria huokoisesta itseydestä (2012). Vertaistutkimuksena toimii muun muassa Julia Cassanitin etnografinen tutkimus arkielämän buddhalaisuudesta thai-yhteisössä (2015) sekä Michal Pagiksen etnografia Vipassana-meditaatiosta (2009 & 2019). Tutkielman mukaan S. N. Goenkan meditaatioretriitille osallistuvan yksilön subjektiviteetti muuttuu tarkkailijapohjaisemmaksi. Retriitillä painotettu mielentyyneys opettaa suhtautumaan kaikenlaisiin tuntemuksiin neutraalisti: haluamatta ikävien tuntemuksien poismenoa tai takertumatta positiivisina koettuihin tuntemuksiin. Lisäksi kurssilla harjoitellaan todistamaan ohimenevyyttä niin kehollisella kuin mentaalisella tasolla. Näiden oppien ja itse meditaatiotekniikan harjoittaminen intensiivisesti 10 päivän ajan näkyy lopulta yksilön muuttuneena suhtautumistapana sisäistä maailmaansa kohtaan. Subjektiviteetin muuttuessa myös yksilön itseys alkaa nojata autonomisempaan, maltillisesti toimivaan ja objektiivisesti analysoivaan eli huokoisemman itseyden suuntaan. Näin ollen yksilö ei enää identifioidu erilaisiin tunne- ja mielentiloihin yhtä vahvasti. Lisäksi tutkielman johtopäätelmä on, että yksilön sisäisyyden tutkimus voi lisätä tietoa yksilön omasta olemassaolon kokemuksesta. Tätä voidaan pitää merkittävän inhimillisen ilmiön äärellä olemisena tuoreella tavalla, joka ei liene helpoimmasta päästä antropologisen tutkimustavan huomioiden. Tutkielma ehdottaakin, että klassisen antropologian, vieraiden kulttuureiden tutkimisen lisäksi, antropologisella otteella voidaan tarkastella myös modernin yhteiskunnan ilmiöitä omassa kulttuurisessa ympäristössä tai globaalisti. Toisaalta myös ihmisten välisten ilmiöiden sijasta yksilön sisäisyyttä tutkimalla voidaan tarkastella sitä, kuinka kulttuurinen ja yhteiskunnallinen toimii yksilössä.

Tutkielmassani tutkin ristiriitaisuutta, joka ilmenee suhtautumisessa sukupuolistuneeseen väkivaltaan Helsingin Sanomien uutisteksteissä. Tutkielman keskeisin tutkimuskohde on ristiriita, jossa ”toisten”, rodullistettujen maahanmuuttajien tekemää, sukupuolistunutta väkivaltaa ja sen uhkaa korostetaan samalla, kun omassa kulttuurissa esiintyvää, ”meidän” tekemää, kotoperäistä sukupuolistunutta väkivaltaa vähätellään ja normalisoidaan. Tutkielman perusteella voidaan sanoa, että tämä ristiriita todella on olemassa: ulkomaalaistaustaisten seksuaalisuutta loukkaava väkivalta tuntuu saavan paljon enemmän mediahuomiota ja sitä tunnutaan pidettävän poliittisesti keskeisempänä kysymyksenä kuin kantasuomalaisten väkivaltaista käytöstä kumppaneitaan kohtaan. Tutkielmassani tulkitsen tämän sukupuolistuneeseen väkivaltaan suhtautumisessa ilmenevän ristiriidan olevan heijastuma laajemmasta kulttuurisesta rakenteesta, josta käytän nimitystä toiseuttamissokeus. Tarkoitan sillä kulttuurin, ihmisryhmän tai muun vastaavan tahon heikkoa kykyä tunnistaa omaa toiseuttavaa ajatteluaan tai toimintaansa. Esitän tutkielmassani, että toiseuttamissokeuden ilmiö kumpuaa toiseuttamisen problematiikasta ja kulttuurisen itsereflektion puutteesta. Tutkielman päätehtävänä on tutkia miten toiseuttamissokeutta heijastava ristiriita suhtautumisessa sukupuolistuneeseen väkivaltaan näkyy Helsingin Sanomista joulukuun 2018 ja toukokuun 2019 välisenä aikana kerätyissä tekstiaineistoissa. Tulkitsen aineistoani kahden näkökulman kautta. Ensinnäkin tarkastelen kulttuurimme syvään juurtunutta kuvaa ”toisten” kategoriaan kuuluvista vaarallisina ja uhkaavina ja tulkitsen sitä orientalististen valtarakenteiden viitekehyksessä. Nämä rakenteet vaikuttavat siihen, että rodullistettujen, orientalistiseen kuvastoon liitettyjen ”toisten” harjoittamaa sukupuolistunutta väkivaltaa korostetaan. Toiseksi tulkitsen, että julkisen ja yksityisen sfäärin voimakas erottaminen sekä yksityisen sfäärin poliittisuuden vähättely johtavat siihen, että kodin sisällä tapahtuvan, valkoiseen valtaväestöön kuuluvien tekemän väkivallan merkitystä aliarvioidaan Tutkielman metodologiana käytän laadullista sisällönanalyysia. Tutkielman teoreettinen tausta paikantuu postkoloniaaliseen teoriaan sekä toiseuden ja erityisesti orientalismin teoriaan sekä feministiseen turvallisuudentutkimukseen. Sukupuolistunutta väkivaltaa käsitteleviä lehtikirjoituksia koskeva empiirinen analyysini antaa selviä viitteitä siitä, että “muiden” tekemiä väkivallan tekoja siedetään paljon huonommin kuin “meidän” kategoriaan rajattujen henkilöiden tekemiä, vaikka rikoksina teoissa olisi paljon samankaltaisuutta. Aineistosta nousi esiin orientalistissävytteisiä, toiseuttavaa maailmankuvaa ilmentäviä ajattelumalleja. Toisaalta aineistosta näkyi myös heikko ymmärrys sukupuolistuneen väkivallan rakenteellisuudesta. Lehtikirjoitusten valossa voi näin ollen todeta, että ajatusmallit ”toisista” heijastivat samalla myös tiettyjä ajatusmalleja ”itsestä” ja ilmensivät toiseuttamissokeutta ja kulttuurisen itsereflektion puutetta. Lisäksi aineiston perusteella ”toisten” tekemää sukupuolistunutta väkivaltaa pidetään poliittisesti tärkeänä kysymyksenä, joka voi saada aikaan suorastaan yhteiskunnallisen kriisitilan. Toiseuttamissokeuden teoreettisen käsitteen sekä sitä soveltavan ja esimerkillistävän empiirisen analyysin avulla tutkielma auttaa ymmärtämään ja purkamaan vallitsevia, syvään juurtuneita, globaaleja sukupuoleen ja rodullisuuteen liittyviä valta-asetelmia. Tutkielma tuo näkyväksi sukupuolistuneeseen väkivaltaan suhtautumiseen liittyvän ristiriidan ja kritisoi siihen liittyvää kaksinaismoralismia. Työ luo myös toisettamissokeuden nimeämisen kautta uutta käsitteistöä ristiriitaisuuksien ymmärtämiseksi ja kritisoimiseksi. Tutkielmani on puheenvuoro sen puolesta, että kyky esittää kriittisiä kysymyksiä omassa kulttuurissa vallitsevia, kyseenalaistamattomina pidettyjä normatiivisia ajatustottumuksia ja ristiriitaisuuksia kohtaan vahvistuisi.

Tutkimuksen tavoite on selvittää miten Nishitanin filosofiselle projektille keskeinen tyhjyyskäsite kuuluisi tulkita, ja tämän tulkinnan valossa ymmärtää myös sen jokapäiväistä elämää koskevia eettisiä implikaatioita. Kysymys on olennainen, sillä Nishitania kommentoivassa kirjallisuudessa on hänen tyhjyyskäsitettään tulkittu selkeästi ontologisella tavalla, eli sen on nähty liittyvän olemiseen tai olemisen maaperään. Toisaalta Nishitania on tulkittu myös niin, että hänen tyhjyyskäsitteensä liittyisi enemmän maailman hahmottamisen tapaan tai katsantokantaan, joka rikkoo tavanomaisen reifioidun käsityksemme olemisesta. Avaan Nishitanin tyhjyysfilosofiaan kytkeytyvää eksistentiaalista käsitystä, jonka mukaan tyhjyyden oivaltaminen on samalla eksistentiaalisesta kärsimyksestä vapautumista. Keskeinen ajatus tässä vapautumisessa on tavanomaisen itseyden olemassaolon kyseenalaistaminen. Käsittelen myös kysymystä siitä uhkaako Nishitanin tyhjyysfilosofinen näkemys velvollisuuteen perustuvien eettisten normien mukaista käytöstä tai moraalisen toimijuuden mahdollisuutta. Käytän pääasiallisena aineistona Nishitanin Religion and Nothingness-alkuteosta, jota voidaan pitää Nishitanin pääteoksena. Sekundaarikirjallisuutena hyödynnän erityisesti Taitetsu Unnon editoimaa artikkelikokoelmaa The Religious Philosophy of Nishitani Keiji: Encounter with Emptiness, josta on hyvin löydettävissä eri näkökulmia Nishitanin tyhjyyskäsitteeseen ja toisaalta etiikkaa koskevaan problematiikkaan. Pyrin asettamaan eri näkökulmat keskenään vuoropuheluun, ja nostan esille löytämiäni tulkinnallisia ongelmia. Tuon tutkielmassa esiin oman tulkintani, jonka mukaan voimme tulkita tyhjyyskäsitteen integratiivisesti, mikä edellyttää selkeää ja kontekstille herkkää kielenkäyttöä sen suhteen puhummeko olemisesta sinänsä vaiko katsantokannoista tuohon olemiseen. Tulen siihen lopputulokseen, että eettiset normit tai moraalinen toimijuus eivät edellytä itseyden olemassaoloa siten kuin sen tavanomaisesti käsitämme, mutta Nishitanin tyhjyysfilosofia vaatii tuekseen myös käytännön filosofista viisausperinnettä, jotta sen mahdollistama vapaus eksistentiaalisesta kärsimyksestä sekä myötätunto toisia kohtaan voivat toteutua.