Browsing by Subject "japani"

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan miten japanin ääntämistä käsitellään suomenkielisissä oppimateriaaleissa. Tutkimuksessa kartoitetaan, millainen asema ääntämisellä on oppikirjoissa ja millaisin termein sitä käsitellään, ja samalla pohditaan, onko käsittely riittävää ja johdonmukaista. Lopuksi pyritään myös antamaan ehdotuksia käsittelytapojen kehittämiseksi. Tutkimuksen materiaalina on käytetty kahdeksaa oppikirjaa, jotka on kaikki kirjoitettu alun perin suomeksi suomenkielisiselle opiskelijoille ja jotka kaikki ovat yleisesti saatavilla. Analyysitapana käytetään kvalitatiivista sisällönanalyysiä, jolla arvioidaan oppimateriaalien ääntämiseen liittyvää sisältöä. Käsittelyssä huomioidaan myös oppimateriaaleihin mahdollisesti liittyvät äänitteet ja oppikirjoista löytyvät harjoitukset. Tutkimuksen teoriaosuudessa käydään ensin läpi ääntämisen teoriaa ja ääntämisen opetusta yleisesti kielitieteen ja opetustieteen näkökulmasta. Tässä osiossa esitellään esimerkiksi erilaisia teorioita siitä, millaiset asiat ääntämisessä ovat yleensä oppijoille vaikeita. Osiossa nostetaan esille esimerkiksi kielten eroja korostava kontrastiivisen analyysin hypoteesi sekä kielten samankaltaisuuksia korostava havaintoassimilaatiomalli. Seuraavassa osiossa kerrotaan japanin ja suomen ääntämisestä ja sen jälkeen vertaillaan kielten foneettisia järjestelmiä. Osiossa pohditaan vertailun ja teorioiden pohjalta, mitkä asiat japanin ääntämisessä mahdollisesti voisivat olla vaikeita tai helppoja suomenkieliselle oppijalle. Varsinaisessa analyysiosassa eritellään kategorioittain miten ääntämistä käsitellään oppikirjoissa. Analyysin perusteella ilmeni, että ääntämisen käsittely on melko vähäistä ja käsittelytapa sekä sen painopisteet vaihtelevat hyvin paljon kirjasta toiseen. Kielen ilmiöihin viittavissa termeissä esiintyy myös paljon vaihtelua. Analyysin, kielen oppimisen teorioiden ja kielten foneettisen vertailun perusteella käsittelylle on esitetty joitakin parannusehdotuksia, mutta on selvää, että aihe vaatii lisää tutkimusta. Erityisen tärkeää olisi tutkia, miten suomenkieliset oppijat todella ääntävät japania.

Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, miten japanilainen televisiomainonta esittää ja rakentaa äitiyttä. Työssä tarkastellaan myös äitiyden esityskäytännöissä viimeisen 20 vuoden aikana tapahtuneita muutoksia. Tarkoituksena on pohtia esityskäytäntöjen syitä Japanin kulttuurin ja yhteiskunnallisen tilanteen kontekstissa. Äitiys nähdään Japanissa yleisesti arvostettuna ja ihailtavana tehtävänä, sekä lämmön ja rakkauden symbolina. Valtio on historiallisesti tukenut ja edistänyt ihannetta naisesta kotona hyvän vaimon ja viisaan äidin roolissa, mutta nykypolitiikassa ajatellaan, että naisten osallistuminen työelämään ajaa yhteiskunnan etua. Perinteinen äitiys on siis muuttumassa. Tutkielman aineisto koostuu 80:sta Japanin televisiossa esitetystä äitihahmon sisältävästä televisiomainoksesta, joista 40 näytettiin vuosina 1995–1996 ja toiset 40 vuosina 2015–2016. Aineistoa tarkastellaan laadullisen ja määrällisen sisällönanalyysin keinoin, ja analyysin apuvälineenä käytetään myös semiotiikkaa. Kehyksenä toimii Judith Butlerin performatiivisuusteoria, jonka mukaan sukupuoli on sosiaalisesti rakennettu illuusio. Teoriaa soveltaen ajatellaan, että käsitykset äitiydestä muuttuvat kytköksissä kulttuurin ja aikakauden normeihin ja ihanteisiin, ja mainonnan esitykset ilmentävät ja tuottavat näitä käsityksiä. Tutkielman tulokset osoittavat, että äitiys on edelleen merkittävä ja arvostettu tehtävä Japanissa. Äitihahmoihin yhdistetään erityisesti rakastaminen, huolehtivaisuus ja lapsen kannustaminen – ankaruuskin kumpuaa välittämisestä. Äidinrakkaus toimiikin toistuvasti mainosten kantavana teemana, jolla pyritään vetoamaan katsojien tunteisiin. Äitihahmojen esittämistä käytetään usein myynnin välineenä yhdistämällä tuotteisiin äidin positiiviset ominaisuudet ja konnotaatiot. Äitihahmot mainostavat usein elintarvikkeita ja kodinhoitoon liittyviä tuotteita, mutta myös teknologiaa. Esimerkiksi kameramainokset vetosivat äidin kautta perheen muistojen säilyttämiseen ja puhelinyhtiöt yhteydenpidon tärkeyteen. Aineiston 1990-luvun mainoksissa äidit esitettiin pääasiassa kotiaskareissa tai hoitamassa lasta. Äidit kuvattiin perheen keskiössä, ja he toimivat huolehtimassa kaikista perheen asioista. 2010-luvulla puolestaan toistuivat perhe-esitykset, joissa äidille olennaista oli perhesuhteiden vaaliminen kodinhoidon sijaan. Sukupuoliroolien eronteko oli vähentynyt ja korostuneen aseman sai vanhempien välinen kumppanuus. Nykypolitiikka tai japanilaisten muutoksessa olevat käsitykset eivät kuitenkaan vielä mainonnassa laajemmilta osin ilmene. Äidit määritellään edelleen pääasiassa lasten ja perheen, ei äidin oman identiteetin kautta. Äitiyttä kuvataan enemmän perinteisen ihanteen kuin todellisen yhteiskunnallisen tilanteen mukaisesti.

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Leena Krohnin romaania Tainaron: Postia toisesta kaupungista japaniksi kääntämisen näkökulmasta: tarkastelun kohteena teoksen sanojen ja kielikuvien merkitysverkosto sekä minäkertoja. Tarkastelun tavoite on tuoda esiin suomenkielisten ilmausten merkityskirjon suhdetta kaunokirjallisuuden teoskokonaisuuteen: sitä, että suomen kieli on olennainen osa teosta, kuinka kieli itse kylvää tekstiä, ja miten kirjailijan sanavalinta ohjaa lukijan teostulkintaa. Lisäksi tutkielmassa osoitetaan, miten japanin kielen luonteesta johtuen käännökseen syntyy lisäsävyä. Merkitysverkoston tarkastelua varten tutkielmassa analysoidaan perusteellisesti romaanin kahta lukua: "Ehtooportti: Kahdeskymmenesviides kirje" ja "Kotini kotelokehto: Kahdeskymmeneskahdeksas kirje". Analysoimalla niissä esiintyvien sanojen, ilmauksien ja kielikuvien merkityksiä ja sivumerkityksiä ja vertaamalla niitä japaninkieliseen käännökseen tarkastellaan lähdetekstin ja käännöksen eroavaisuuksia ja samankaltaisuuksia. Tarkastelun tarkoituksena on osoittaa, miten hyvin käännös säilyttää lähdetekstin sisällön merkitysverkostoineen tai kuinka se menettää jotakin olennaista. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1) Mitä merkityksiä ja sivumerkityksiä Krohnin romaanin tietyt sanat ja kielikuvat sisältävät? 2) Minkälainen mielikuva niistä syntyy? 3) Pysyykö japaninkielisessä käännöksessä sanojen ja kielikuvien antama mielikuva merkityksine ja sivumerkityksineen samana vai muuttuuko se toisenlaiseksi? Analyysin jälkeen yhteenvedossa pohditaan lähdetekstin ja käännöksen välistä eroa ja samankaltaisuutta teoksen tulkinnan näkökulmasta. Japanin kielessä henkilöön viittaaminen, persoonapronomini, tyyli ja rekisteri mukautuvat sen mukaan, kuka puhuu kenelle missäkin tilanteessa. Japaninnoksen minäkertojan persoona ja suhde muihin henkilöhahmoihin tulevat esille kielellisen valinnan kautta. Tutkielmassa pohditaan minäkertojan japaniksi kääntämisen ongelmallisuutta. Tutkielmassa todetaan, että suomenkielisen romaanin minäkertoja ei ole nainen eikä mies, eikä välttämättä edes ihminen, vaan tietoisuuden perspektiivi, jonka kautta nähdään ja koetaan elettyä maailmaa. Suomen kielellä toteutettu neutraali subjekti ei voi toteutua japanin kielellä. Kielen luonteesta johtuen japaninnoksen minäkertoja paljastaa omalla kielellisellä valinnallaan itsestään enemmän, mikä johdattaa erilaisiin tulkintoihin kuin lähdeteksti. Persoonapronominien valinta ja minäkertojan minäkäsityksen esille tuominen kielellisen valinnan kautta tuovat lisäsävyä Krohnin teoksen japaninnokseen. Kieli pakottaa käännetyssä tekstissä tuomaan esille sellaisia asioita, jotka eivät ilmene lähdetekstissä. Tutkielma osoittaa, että kieli on erottamaton osa teoskokonaisuutta. Teos muuttuu toisenlaiseksi, kun se käännetään toiselle kielelle.

Tutkielmassa tarkastelen, millainen on japanilaisen yhteiskunnan ja kirjallisuuden luoma kuva japanilaisnaisen kielenkäytön ihanteesta sekä miten se ilmenee manga-sarjakuvien naispuolisten hahmojen kielenkäytössä. Tutkimuskysymykseni ovat 1) Millaista japanin kielen feminiinisten piirteiden variaatiota tarkasteltavien manga-sarjojen naispuolisten henkilöhahmojen puheessa esiintyy? 2) Millä tavoin nämä piirteet ilmenevät erilaisissa puhetilanteissa erilaisten henkilöhahmojen puhetyyleissä? Teoriaosuudessa tarkastelen japanilaisnaisille sopivaksi katsotun kielen luonnetta ja historiaa sekä kielen yhteyksiä naisten asemaan japanilaisessa yhteiskunnassa. Käytän feminiinisen kielenkäytön analyysiin perustana kielentutkimuksessa esitettyjä feminiinisen kielen ilmentymiä. Japanin kielen feminiinisiin piirteisiin luetaan tyypillisesti kielellinen kohteliaisuus, pehmeys, hienostuneisuus, epävarmuus, tietyt lauseenloppupartikkelit, tietyt itseensä viittaavat persoonapronominit ja huudahdukset. Aineistoni koostuu kahdesta erilaisesta manga-sarjasta, jotka ovat molemmat miespuolisille lukijoille suunnattuja. Boku no hīrō akademia -sarjan tarina sijoittuu moderniin Japaniin ja on suunnattu nuoremmille mieslukijoille. Sarjan kontekstina on sankariakatemia ja sen opiskelijat, jotka ovat pääosin nuoria miehiä. Otoyomegatari-sarja sijoittuu Keski-Aasian 1800-luvun yhteiskuntaan ja on suunnattu vanhemmille mieslukijoille. Siinä painottuvat naishahmot ja heidän arkeensa liittyvät asiat. Tarkastelen kummastakin sarjasta kahta naishahmoa. Käytän aineiston analysoinnissa laadullisia tutkimusmenetelmiä. Ensimmäisessä vaiheessa hyödynnän laadullista sisällönanalyysia, kun luokittelen aineiston puhetilanteita, joissa valitsemani naishahmot esiintyvät. Puhetilanteiden luokittelun perustana käytän seuraavia kategorioita: puhujien ikä, sukupuoli, hierarkkinen asema, puhetilanteen toimintaympäristö ja keskustelun aihe. Analysoin diskurssianalyysin avulla näytteeseen valitut puhetilanteet. Tutkittu näyte sisältää 35 esimerkkiä erilaisista puhetilanteista. Aineistoni naishahmojen puheessa esiintyy feminiinisen kielen piirteitä, mutta naiselle sopivaksi katsotun kielenkäytön ideaalit toteutuvat vaihtelevasti. Puhetyylien erot voivat selittyä tapahtuma-ajankohtien ja kulttuuristen ympäristöjen perusteella. Yksittäisille hahmoille ominainen kielenkäyttö säilyy eikä siinä tutkitun aineiston perusteella esiinny feminiinisen kielen variaatiota huolimatta puhetilanteen kontekstista tai osallistujista. Japanilainen naisten kieli tutkimusaineistossani on enemmän roolikieltä kuin yritys ilmentää todellisuudessa elävää kieltä.

Tässä tutkielmassa tarkastelen nuorten käyttämää Gifu-prefektuurin Länsi-Minon alueen murretta LINE-pikaviestisovelluksessa. Lähtökohtana on tarkastella, miten nuoret tänä päivänä käyttävät murretta. Tämän vuoksi valitsin aineistokseni pikaviestikeskusteluja, jotka kattavat yhtenäisen pitkän ajanjakson. Tutkielmani on kattava katsaus nuorten käyttämiin murteellisiin muotovariantteihin murrealueella käytävässä pikaviestikeskustelussa. Lisäksi vertailen aineistoni keskustelijoita keskenään ja pohdin murteen funktiota – käyttötarkoitusta – pikaviesteissä. Aineistoni koostuu seitsemän 20–24-vuotiaan naisen kahdenkeskisistä keskusteluista ja se on kerätty vuoden 2017 aikana. Keskusteluja on yhteensä neljä. Pisin yksittäinen keskustelu kattaa kolme vuotta. Aineistoni on laadullinen ja sisältää yhteensä 3584 viestiä ja 55267 merkkiä. Nuoret ovat kotoisin Gifu-prefektuurin Länsi-Minon alueelta, Oogakin ja Gifun kaupungeista, sekä Yooroon pikkukaupungista. Teoreettinen lähtökohtani on tietokonevälitteisen diskurssin (CMD) tutkimus. Määritän aineistoni kirjoitetuksi puhekieleksi. Tutkimusmetodina olen soveltanut tietokonevälitteisen diskurssin analyysia (CMDA) ja perinteistä deskriptiivistä murretutkimusta. Analyysissa kontrastoin aineistossa esiintyviä murteellisia muotovariantteja (erit. kopula, verbin taivutus: te iru -rakenne ja kieltomuoto, i-adjektiivin taivutus, lausumapartikkelit, konjunktiot ja sanasto) yleiskieleen, Tokion alueen yleispuhekieleen ja Länsi-Minon alueen perinteiseen murteeseen. Monista rakenteista esiintyy murteellista ja yleis(puhe)kielistä versiota. Keskustelijat käyttävät murteellisia ja yleis(puhe)kielisiä muotoja hyvin konsistentisti. Selkeitä tendenssejä on löydettävissä. Esimerkiksi verbin kieltomuoto menneessä ajassa esiintyy pääosin vain murteellisena, vaikka menemättömässä ajassa esiintyy molempia muotoja. Sama pätee kopulan menneeseen aikamuotoon ja potentiaalimuotoon. Yksittäisillä keskustelijoilla on havaittavissa myös tiettyjä syntaktisia ympäristöjä, joissa käytetään joko murteellista tai yleiskielistä varianttia. Esimerkiksi tietyt lausumapartikkelit esiintyvät vain murteellisen ya-kopulan kanssa. Seitsemästä keskustelijasta kaksi käyttää selkeästi enemmän yleiskielisiä muotoja. Loput viisi taas käyttävät enemmän murteellisia muotoja. Näiden viiden keskuudessa kopulasta valitaan mieluummin murteellinen muoto, verbiä taivutetaan murteellisesti ja keskustelussa esiintyy murteellista sanastoa, lausumapartikkeleita ja konjunktioita. Länsi-Mino sijaitsee japanin murrejatkumossa kiinnostavasti itä- ja länsimurteiden rajalla. Kenties tämä on johtanut siihen, että monista muotovarianteista esiintyy samalla keskustelijalla niin yleis(puhe)kielistä kuin murteellista varianttia. Aineistoni perusteella murteen käytölle ei voi määrittää selkeitä funktioita, vaikka yksittäisissä tapauksissa se selvästi piristää keskustelua ja lisää yhteen-kuuluvuuden tunnetta. Päädyn siihen, että nuorten LINE-pikaviestimessä käyttämä Länsi-Minon murre on nähtävä neomurteena eli hybridikielenä.

Tämä maisterintutkielma käsittelee audiovisuaalista kääntämistä kieliparissa japani–suomi. Japaninkielisten audiovisuaalisten teosten kääntämistä on toistaiseksi tutkittu suomeksi hyvin vähän, vaikka japanilainen audiovisuaalinen media on hyvin suosittua. Tutkimuksen päämääränä on kartoittaa, miten audiovisuaalisuus vaikuttaa japanin kääntämiseen. Tutkimus etsii vastausta seuraavaan kysymykseen: minkälaisia erityispiirteitä ja haasteita liittyy japaninkielisen audiovisuaalisen median suomentamiseen? Av-kääntämistä käsitellään tässä tutkimuksessa käännöstekstitysten näkökulmasta. Tutkimuksen teoriataustana toimii av-kääntämisen multimodaalisuus, käännöstekstitysten konventiot sekä japanilaisen kirjallisuuden ja mangan kääntämisestä kirjoitettu teoria, jota käytetään vertailukohtana analyysissä. Tutkimuksen aineistona käytetään tutkimusta varten toteutettuja puolistrukturoituja haastatteluita, joissa japanista suomeen av-käännöksiä tekeviltä kääntäjiltä kysyttiin heidän kokemuksistaan av-käännösten tekemisestä. Haastatteluun osallistui kolme kääntäjää. Haastatteluaineistoa analysoitiin laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Aineistossa nousi esiin laajasti erilaisia aiheita. Tutkimuksessa selvisi, että käännettävän teoksen audiovisuaalisuus ja sen mukana tulevat tilalliset ja lähtötekstin läsnäoloon liittyvät rajoitteet vaikuttivat erityisellä tavalla juuri japanin kääntämiseen johtuen japanin ja suomen kielellisistä eroista. Käännöstekstityksen luonne vaikutti niin erilaisen sanajärjestyksen kuin kulttuurisidonnaisten elementtienkin kääntämiseenkin. Kuvan ja äänen läsnäolon koettiin auttavan kääntäjää, mutta toisaalta kuvan, äänen ja käännöksen rinnakkaisuus ja synkronia koettiin kääntäjän ilmaisumahdollisuuksia rajaavina tekijöinä. Japanilaisen av-median erikoisuutena nousi esiin erityisesti animen kääntämiseen liittyviä, lähtöteoksen haasteellisuutta ja kohdeyleisöä koskevia piirteitä. Tutkimus onnistui löytämään useita suuntia myöhemmälle tutkimukselle.

Japanin kielessä da- ja desu/masu-tyyli ovat puhetyylejä, joista puhujan on keskustelussa valittava jompikumpi sen mukaan, millainen on keskustelutilanne ja puhujan suhde keskustelukumppaniin. Da-tyyli yhdistetään epämuodollisissa tilanteissa ja tasavertaisille ja läheisille ihmisille käytettävään puheeseen, desu/masu-tyyli puolestaan muodollisissa tilanteissa ja tuntemattomille ja statukseltaan korkea-arvoisemmille käytettävään puheeseen. Helposti ajatellaan, että puhetyyliä vaihdetaan vain silloin, kun keskustelutilanteessa tai osallistujissa tapahtuu muutos. Tässä tutkielmassa nostan kuitenkin tarkasteltavaksi sen, että puhetyylejä voidaan keskustelussa vaihtaa muistakin syistä. Tutkielmassani käsittelen japaninkielisessä keskustelussa havaittavaa strategista kielenkäyttöilmiötä, jossa puhuja hetkellisesti meneillään olevan vuorovaikutustilanteen sisällä vaihtaa puhetyyliään da- ja desu/masu-tyylien välillä, vaikka keskustelutilanne ja keskustelun osallistujat pysyisivät samoina. Käytän tästä ilmiöstä tutkielmassani nimitystä ’tyylinvaihto’. Tutkielmani fokus on keskenään läheisten ja tasavertaisten ystävien välisessä keskustelussa esiintyvässä, da-tyylistä desu/masu-tyyliin tapahtuvassa tyylinvaihdossa, jota ei ole vielä paljon tutkittu. Päämääränä on keräämääni keskusteluaineistoa analysoiden selvittää 1) millaisissa puhetoiminnoissa tyylinvaihtoa esiintyy ja 2) millaisia funktioita tyylinvaihto tuo kyseiselle puhetoiminnolle ja miksi. Teoriaosiossa selkeytän käsitystä da- ja desu/masu-tyyleistä ja tyylinvaihdosta keskusteluaineistoni käsittelyä varten. Tutkimuskirjallisuutta hyödyntäen osoitan, miksi japanin puhetyylejä voidaan käyttää sekä sosiaalisten normien mukaan että kielellisenä strategisena keinona. Nostan myös esiin näkemyksen da- ja desu/masu-tyylien deiktisestä, kontekstiriippuvaisesta luonteesta: puhetyylit saavat niin normien mukaisen oletetun tulkintansa kuin ei-oletetun strategisen tulkintansa vasta esiintymiskontekstiaan vasten. Käsittelen myös tutkielmani kannalta relevanttien tyylinvaihtotutkimusten näkökulmia. Tutkielmani on kvalitatiivinen tapaustutkimus, ja tutkimusmetodina käytän keskustelunanalyysiä. Keskusteluaineistoni koostuu seitsemästä 3–4 hengen eri ystäväryhmän äänityksestä, jotka ryhmät ovat nauhoittaneet ilman tutkijan läsnäoloa aikavälillä 2014–2015. Keskustelijat ovat kaikki 18–22 vuoden ikäisiä yliopisto-opiskelijoita. Kunkin ryhmän keskustelijat ovat keskenään läheisessä ja tasavertaisessa ystäväsuhteessa käyttäen pääpuhetyylinään da-tyyliä. Kaikkien ryhmien keskustelut rakentuvat murresanoihin liittyvän tietovisapelin ympärille, mutta muilta osin keskustelua ei ole rajattu. Nauhoitusten pituudet vaihtelevat 30 minuutin ja 100 minuutin välillä. Analyysi- ja pohdintaosiossa selvisi, että tyylinvaihtoa esiintyy diskursiivisissa eli keskustelun kulkuun ja puhujan rooliin liittyvissä puhetoiminnoissa (esimerkiksi ’ilmoitus siirtymästä seuraavaan aiheeseen’) ja interpersonaalisissa eli keskustelijoiden ihmissuhteisiin liittyvissä puhetoiminnoissa (esimerkiksi ’valittaminen’). Myös tyylinvaihdon puhetoiminnoille tuomat funktiot olivat luokiteltavissa diskursiivisiksi (esimerkiksi ’osoitetaan kontrasti huumorimoodin ja vakavan välillä’) tai interpersonaalisiksi (esimerkiksi ’kompensoidaan negatiivista sisältöä’). Tyylinvaihdon funktioiden perustana on tyylien tunnusmerkkisyys normeista poikkeavassa kontekstissa esiintyessään, ja sitä kautta tyylinvaihdon osoittama kontrasti. Aineisto tuki myös näkemystä siitä, että sama tyylinvaihto voidaan tulkita sekä diskursiiviseksi että interpersonaaliseksi, ja että tyylinvaihdolla voi samanaikaisesti olla useampia eri funktioita. Keskusteluaineistoni tietovisatyylisyydestä johtuen kiinnitän analyysissäni erityisesti huomiota tyylinvaihdon ja arvuuttajan ja arvaajan roolien välisiin suhteisiin. Aineiston perusteella näyttää siltä, että tyylinvaihto kytkeytyy tiukemmin arvuuttajan rooliin siten, että tyylinvaihtoa esiintyy kaikissa arvuuttajalle ominaisissa puhetoiminnoissa, mutta ei arvaajalle ominaisissa.

Käännöstieteessä japanin kieli on rikas tutkimusalue erityisesti kulttuurisidonnaisten elementtien kääntämisen kannalta, sillä kyseessä on monille eurooppalaisille vielä melko vieras ja kaukainen kulttuuri. Japani on ollut kohteliaisuustutkijoiden keskuudessakin hyvin suosittu aihe, sillä japanilainen kohteliaisuuskulttuuri eroaa hyvin paljon eurooppalaisesta. Tässä tutkielmassa yhdistyy sekä kohteliaisuus- että käännöstutkimus: tutkielma käsittelee japanin puhuttelutapojen kääntämistä suomeen ja englantiin. Tapaustutkimuksessa analysoitiin, millaisia käännösratkaisuja japanilaisten puhuttelutapojen kohdalla on käytetty suomen- ja englanninkielisissä käännöksissä. Erityisesti tarkastelussa oli se, onko kunnioittavien ja tuttavallisten puhuttelutapojen variaatiota säilytetty vai häivytetty kohdeteksteissä ja mitä keinoja tähän on käytetty. Teoreettisena taustana tutkielmassa on käytetty Brownin ja Levinsonin (1987) kohteliaisuusteoriaa. Teoriaosuudessa pureudutaan myös tarkemmin kunkin kielen puhuttelustrategioiden erityispiirteisiin. Käännösteorian osalta käännösanalyysin pohjana toimii Venutin (1995) teoria kotouttamisesta ja vieraannuttamisesta. Lisäksi analyysissä hyödynnetään Ramos Pinton (2009) mallia kielellisen variaation kääntämisestä. Tapaustutkimuksen aineistona oli japanilaisen kirjailija Haruki Murakamin teos Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi (2013) sekä teoksen suomen- ja englanninkieliset käännökset. Aineistosta valittiin esimerkkiotteita erilaisista puhuttelutilanteista. Niitä analysoimalla selvitettiin, mitä käännösratkaisuja puhuttelutapojen esittämisessä on käytetty ja miten alkutekstin puhuttelutapojen variaatio säilyy kohdeteksteissä. Analyysistä selvisi, että puhuttelutapojen variaatio on suppeampaa molemmissa kohdeteksteissä. Puhuttelua kotoutettiin kohdekielten puhuttelunormeihin sopiviksi. Tämä tarkoittaa sitä, että tuttavallisen ja kunnioittavan puhuttelun välinen ero on säilytetty kohdeteksteissä niissä tapauksissa, joissa puhuttelu on symmetristä, mutta epäsymmetrisyys koettiin paikoin vieraaksi. Japanin puhuttelussa esiintyvä epäsymmetrinen puhuttelu oli muutettu symmetriseksi, jos epäsymmetrisen puhuttelun tilannekonteksti rikkoi kohdekielten puhuttelunormeja. Suomennoksessa ero tuttavallisen ja kunnioittavan puhuttelun välillä on tehty sinuttelun ja teitittelyn avulla sekä kunnioittavia puhuttelusanoja käyttäen. Lisäksi erittäin epämuodollisen puhuttelutavan esittämiseksi on käytetty suomen puhekielen keinoja. Englanninkielisessä käännöksessä puhuttelutapojen ero on luotu siten, että kunnioittavassa puhuttelussa käytetään kunnioittavia puhuttelusanoja, joita tuttavallisessa puhuttelussa sitä vastoin ei käytetä. Aineiston perusteella vaikuttaisi siltä, että puhuttelustrategioihin pyritään löytämään vastine siitä sanaluokasta, jossa se rakenteellisesti esiintyy myös alkutekstissä. Jos vastaavaa rakennetta puhuttelutyylin esittämiseen ei löydy kohdekielestä, turvaudutaan häivyttämiseen. Tämä johtaa väistämättä siihen, että puhuttelutapojen variaatio vähenee käännöksessä.

Tutkielmassa tarkastelen reaalioiden käännösstrategioita ja käännösstrategioiden taustalla vaikuttavia tekijöitä vertaillen Haruki Murakamin Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi (2013) -teoksen reaalioita ja niiden käännöksiä Raisa Porrasmaan Värittömän miehen vaellusvuodet -käännöksessä (2014). Analysoin käännösreaalioita Ritva Leppihalmeen (2001) käännösstrategioiden sekä kotouttamisen ja vieraannuttamisen käsitteiden pohjalta. Lisäksi tarkastelen mahdollisia syitä käännösstrategioiden taustalla: reaalialuokkia, ympäröivää tekstiä sekä japanilaisen kulttuurin tunnettuutta Suomessa. Minua kiinnostaa tietää, millaisia käännösstrategioita japaninkielisen romaanin suomennoksessa on käytetty ja miksi. Analyysissani paljastuu, että kotouttavia käännösstrategioita on käytetty hieman enemmän kuin vieraannuttavia strategioita. Yksittäisissä strategioista suosituin on ollut kuitenkin vieraannuttamisen ja kotouttamisen välimaastoon sijoittuva selittämisstrategia. Suomalaislukijalle vielä suhteellisen kaukaisen japanilaisen kulttuurin reaalioiden selittämiselle lienee tarvetta. Toisaalta samaista strategiaa ei ole lähes ollenkaan romaanin dialogissa, mikä kielii kyseisen strategian tekstuaalisesta raskaudesta. Birgit Nedergaard-Larsenin (1993) ja Peter Newmarkin (1988) teorioiden pohjalta jakamiani reaalialuokkia tarkastellessani selviää, että maantieteellisten reaalioiden kohdalla ei ole käytetty lainkaan vieraannuttavia käännösstrategioita. Muuten reaaliluokkien vaikutus käännösstrategioihin jää epäselväksi aineistoni suppeuden vuoksi. Tutkimukseni havainnollistaa erilaisia reaalioiden käännösratkaisuja japanista suomennettaessa ja raottaa niiden taustalla olevia tekijöitä. Tutkimustani olisi mielenkiintoista jatkaa laajemmalla aineistolla – tämä kenties avaisi tarkemmin yhteisiä tekijöitä tiettyjen reaalioiden käännösstrategioiden taustalla.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan suomenkielisessä japanin opetuksessa käytettävää kielitieteellistä termistöä ja pyritään kehittämään termistön arvioinnin kriteerejä, joiden avulla ymmärrettävää ja funktionaalisesti kuvaavaa termistöä valikoidaan. Japanin kielen opetuksen ja oppimateriaalien kehittäminen on ajankohtaista etenkin virallisen lukion B3-opetuksen alkamisen myötä. Työn tutkimuskysymys on saanut alkunsa japanin opetuksessa käytettävän termistön epäyhtenäisyyden ja siitä seuranneiden opetuksen epäselvyyksien pohjalta. Teoriaosuudessa käsitellään kielitieteen ja kieltenopetuksen yhteyttä sekä eksplisiittisen kieliopin merkitystä kielen oppimisen kannalta. Lisäksi selvitetään työn kannalta keskeisiä käsitteitä kuten pedagogisen kieliopin piirteitä sekä metakielen merkitystä. Työn keskeinen taustateoria on Martin Haspelmathin kehittämä kielten vertailun teoria, jossa kieliä pyritään kuvaamaan niiden omilla ehdoilla universaalisti pätevien vertailukäsitteiden kautta. Näin kyetään paremmin kunnioittamaan kielikohtaisia ilmiöitä. Lisäksi kieltenvälisten erojen havainnointi sekä eurooppalaisen kontekstin ulkopuolisten kielten tarkastelu laajentaa kielenoppijan käsitystä siitä, millaisia kategorioita kielissä voi esiintyä. Työn aineistona toimivat maaliskuuhun 2016 mennessä julkaistut japanin kielen oppikirjat sekä muutamien eri opettajien itse luomat ja käyttämät kielioppimateriaalit. Analyysi suoritettiin vertailemalla suomalaisissa oppimateriaaleissa esiintyvää termistöä englanninkielisissä japanin kielioppikuvauksissa esiintyvään termistöön sekä yleisesti kielten kuvauksissa käytettäviin kielioppitermeihin ja niiden määritelmiin. Tämän vertailun pohjalta arvioitiin, kuvaavatko käytetyt termit kyseisiä rakenteita ja ovatko ne selkeitä ja ymmärrettäviä, huomioiden kuitenkin kielikohtaisten ilmiöiden kunnioittamisen. Analyysissä nousi esiin sekä termejä, joiden käyttö oli yhtenäistä ja kuvaavaa, että termejä, joiden käytössä oli huomattavan paljon vaihtelua ja epätarkkuutta. Tämän lisäksi keskityttiin tarkastelemaan sellaisia japanin kielen ilmiöitä, joiden omaksumisessa suomalaisella kielenoppijalla voi olla vaikeuksia. Analyysin pohjalta on luotu listaus suositelluista termeistä, joiden katsottiin kuvaavan kielen ilmiöitä ja niiden funktioita hyvin ja olevan soveltuvia lukion kieltenopetuksen käyttöön. Lisäksi työssä on kehitelty sellaista kielioppitermien valikoinnin ja arvioinnin menetelmää, jota olisi mahdollista soveltaa myös muiden Euroopan ulkopuolisten kielten opetuksessa ja oppimateriaalien luomisessa.