Browsing by Subject "jesuiitat"

Matteo Ricci (1552-1610) oli jesuiittapappi, joka toimi lähetystyössä Kiinan alueella. Hän kehitti työssään kulttuurisen sopeutumisen (akkulturaatio) strategioita, joiden kautta pyrki tuomaan kristinuskoa kulttuurisesti ymmärrettäväksi, hyväksyttäväksi ja relevantiksi aikansa kiinalaisille. Riccin identiteetin ja akkulturaatioprosessin tarkastelun lähteinä käytän hänen henkilökohtaisia ja virallisia kirjeitään. Niiden lähiluennan avulla seuraan hänen omaa kuvaustaan sekä itsestään että ympäristöstään, eli hänen identifikaatiotaan. Tutkielma seuraa kirjeitä kronologisesti niiden lähetyspaikkojen mukaan ryhmiteltynä. Riccin kirjelmöinti alkoi Macaosta vuonna 1583. Tuolloin hän oli identiteetiltään selkeästi italialainen ja eurooppalainen jesuiitta, ja koki olevansa Kiinassa. Macaosta Manner-Kiinaan lähdön yhteydessä samana vuonna Ricci vaihtoi asunsa buddhalaisen munkin asuun hänen opettajansa ehdotuksesta. Hän ei kuitenkaan pitänyt sen mukanaan tuomaa buddhalaista identifikaatiota sopivana ja vaihtoi asunsa konfutselaisen oppineen asuun Nanchangiin saapuessaan vuonna 1595 omasta aloitteestaan. Ricci piti konfutselaista kontekstia sopivampana, jopa antiikin filosofiaan verrattavana maaperänä, jolle kristinusko voitaisiin istuttaa helpommin. Ricci koki jo Macaossa olevansa Kiinassa, mutta Kiina siirtyi kauemmaksi. Se oli aina jossain edempänä, enemmän Manner-Kiinassa. Todelliseksi Kiinaksi Riccille tuli Beijing, jonne hän saapui vuonna 1602 Siellä hänen kiinalainen identiteettinsä oli vahvimmillaan sekä oman identifikaation että yhteisön hyväksynnän näkökulmasta. Yksi keskeisistä löydöksistä onkin paikan ja siirtymisen vaikutus Riccin identiteettiin. Riccin identiteetin kehittymisen kannalta keskeiseksi löydäkseksi nousee omaksutun perheen rooli: jesuiittasääntökunta muodostui hänen vahvimmaksi identifikaatiokseen, mikä joustavuutensa vuoksi mahdollisti rinnakkaisidentiteettien rakentamisen. Ricci pyrki riisumaan länsimaalaisuuden piirteitä kristinuskosta korvaten niitä kiinalaisen kulttuurin aspekteilla. Tässä prosessissa hän perehtyi kiinalaiseen kieleen ja kulttuuriin siten, että hän tietyiltä identiteettinsä aspekteilta tuli kiinalaiseksi. Riccin identiteetit olivat limittäisiä: hän oli länsimaalaisille länsimaalainen ja kiinalaisille kiinalainen. Hän oli kulttuurienvälinen tulkki, joka pystyi hyödyntämään usean kulttuurin tuntemusta lähetystyössään.

Kohtaamisen kulttuuri on käsitteenä keskeinen argentiinalaisen paavi Franciscuksen ajattelussa. Se muotoutui etenkin hänen toimiessaan Buenos Airesissa, jossa hänet opittiin tuntemaan ”slummien piispana”. Kohtaamisen kulttuuri juontaa ajatuksesta, että Jeesuksen tavoin on pyrittävä kohtaamaan toisia. Keskeiseen asemaan asetetaan köyhät ja kaikkein haavoittuvimmat. Oman voimakkaan lisänsä kohtaamisen kulttuuriin tuo Franciscuksen tausta jesuiittaveljeskunnassa ja heidän suuntautumisensa ulos maailmaan ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden voimakas korostaminen. Kohtaamisen kulttuuri ammentaa myös Romano Guardinin ja Adam Möhlerin vastakohtia koskevasta ajattelusta. Kohtaamisen kulttuuriin kuuluu ajatus siitä, että vastakohdat voivat olla hedelmällisiä, mikäli ne ovat kokonaisuuden sisällä. Tämä tarkoittaa esimerkiksi moniäänistä yhteiskuntaa, jossa kaikki ovat mukana vuoropuhelussa, etenkin köyhimmät: vain tällöin vuoropuhelu on aitoa. Tutkimuksessani keskityin kohtaamisen kulttuurin esiintymiseen Franciscuksen kiertokirjeissä Laudato si' ja Fratelli tutti, sekä siihen, miten se suhtautuu uskontodialogiin. Kohtaamisen kulttuuri näyttäytyi molemmissa ensyklikoissa paradigman muuttamiseen sopivana työkaluna. Laudato si' -ensyklikassa kohtaamisen kulttuurin työkaluja käyttämällä Franciscus kehottaa rakentamaan huolenpidon kulttuurin, jonka avulla pidetään huolta maapallosta sekä ihmisistä, etenkin kaikkein heikoimmista. Uskontodialogi näyttäytyy etenkin uskonnollisten hahmojen siteeraamisena sekä kutsuna kaikille uskoville vuoropuheluun ympäristön, köyhien ja kaikkien veljeyden puolesta. Fratelli tutti puolestaan alleviivaa kaikkien ihmisten veljeyttä ja sisaruutta ja kutsuu rakentamaan kohtaamisen kulttuuria vastakohtana eristäytymiselle ja polarisaatiolle. Uskontodialogi näyttäytyy etenkin Franciscuksen ja Ahmed al-Tayebin julistuksen lainauksissa, kutsuna veljeyden rakentamiseen sekä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolustamisessa.