Browsing by Subject "jumalanpalveluselämä"

Tutkimuksessa tarkastellaan, minkälaisia käytäntöjä on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ekumeenisessa jumalanpalveluselämässä ja minkälaisia elementtejä suomalaiseen luterilaiseen jumalanpalvelukseen otetaan muiden kirkkojen traditioista. Tutkimuksen aineistona on 14 jumalanpalveluksen ja neljän hartauden ordot. Ordolla tarkoitetaan tässä tutkimuksessa jumalanpalvelusten kaavoja, joihin on kirjattu kaikki jumalanpalveluksen toteuttamiseen liittyvät yksityiskohdat, tekstit, henkilöt, paikat ja muut toteuttamiseen liittyvät ohjeet. Aineiston jumalanpalvelukset ja hartaudet on toteutettu Helsingin ja Espoon hiippakuntien seurakunnissa 2010–luvulla. Aineistossa on sekä useamman tunnustuskunnan edustajien toteuttamia ekumeenisia jumalanpalveluksia tai hartauksia että luterilaisia jumalanpalveluksia tai hartauksia, joissa on lainattu toisen tunnustuskunnan liturgisia tekstejä. Aineisto analysoitiin neljässä eri vaiheessa. Ensin aineisto ryhmiteltiin siten, että voitiin verrata tilaisuuksien ordoja toisiinsa. Ordojen rakenteelliset ratkaisut selvitettiin. Tämän jälkeen aineistosta eroteltiin ne liturgiset tekstit, jotka eivät olleet luterilaisen jumalanpalvelusten kirjan tekstejä. Tekstien taustat selvitettiin. Tekstit pelkistettiin ja analysoitiin systemaattista analyysiä hyödyntäen. Viimeisessä vaiheessa tekstien sisällöt ryhmiteltiin teologisiin kokonaisuuksiin. Hermeneuttisen analyysin avulla pystyttiin löytämään ordojen tekstien merkityssisältöjä ja teologisia painotuksia. Tutkimus osoittaa, että ekumeenisuus ilmenee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalveluselämässä kahdella eri tavalla. Instituutioiden välinen ekumeenisuus on kohteliasta ja vieraanvaraista, mutta noudattaa yleensä varsin tiukasti isäntäkirkkokunnan kirkkokäsikirjaa. Ruohonjuuritasolla liturgisten tekstien ekumeenisuus on instituutiotasoa rikkaampaa. Luterilaisen kirkon piirissä onkin syntynyt uusi, liturgisten erityismessujen traditio, jossa erityisyys syntyy liturgisista teksteistä. Muista traditioista lainatuissa liturgisissa teksteissä nousevat esiin uskonnolliseen kieleen, hiljaisuuteen ja yhteisöllisyyteen liittyvät elementit. Näiden lisäksi lainatuissa teksteissä korostuvat ihmiskuvaan, syntikäsitykseen, jumalakuvaan ja kristilliseen elämään liittyvät teologiset painotukset. Lainatut tekstit pyrkivät välttämään perinteistä uskonnollista kieltä, pyrkimys kontekstuaalisuuteen on vahva. Ihminen tulee Jumalan eteen sellaisena kuin on, etsien hyväksyntää ja nähdyksi tulemista. Jumalanpalveluksen ja erityisesti ehtoollisen tarkoituksena on antaa kristitylle voimaa ja rohkeutta elää kristittynä.

Tämän pro gradu -tutkielmani tavoitteena on luoda käsitys pääsiäisen vietossa tapahtuneista muutoksista Suomessa 1900-luvun jälkipuoliskolla. Taustalla vaikuttaa ajatus pitkäperjantaista merkittävimpänä juhlapäivänä ennen tutkittua aikaa. Pyrin ottamaan selvää painopisteen mahdollisesta siirtymistä pitkäperjantailta pääsiäispäivälle. Lähteinä tutkimuksessani käytän kolmen seurakunnan kirkkopäiväkirjoja ja kirkollisten ilmoitusten kirjoja, jotka olen kerännyt pääsiäisen ajalta kymmenen vuoden välein 1945–2005. Lähteiksi valikoituivat Parikkalan kirkon, Kittilän kirkon ja suomalaisen seurakunnan osalta Vaasan kirkon kirkkopäiväkirjat sekä kirkollisten ilmoitusten kirjat. Pääsiäisellä tarkoitetaan yhdeksän päivän jaksoa, joka alkaa palmusunnuntaista ja päättyy toiseen pääsiäispäivään. Lähteistä on havaittavissa niiden suppeneminen kohti vuosituhannen vaihdetta tultaessa. Tutkimuksen painopiste on muun tutkimuskirjallisuuden referoinnin sijaan lähteissä ja niiden sisällön analyysissa. Pääsiäisen ajan tilaisuutta suunnitellessaan pappi käyttää ohjeenaan kirkkokäsikirjaa. Kirkkokäsikirjasta oli tutkimuksen vuosikymmeninä käytössä useita eri versioita. Merkittävimmin sitä uudistettiin vuonna 1968 ja uudestaan vuosituhannen vaihteessa. Myös virsikirjan uudistuminen vuonna 1986 on tutkielmani kannalta merkittävää. Päädyn tutkielmassani kyseenalaistamaan sekä pitkäperjantain että pääsiäispäivän aseman suosituimpana pääsiäisen juhlapäivistä. Seurakuntien kirkkopäiväkirjojen perusteella ei voida sanoa yksiselitteisesti painopisteen siirtyneen pääsiäispäivälle. Sen sijaan kiirastorstai on muodostunut suosituimmaksi pääsiäisen päivistä tutkimuksen loppua lähestyttäessä. Ehtoollisen vietto pääsiäisenä on lisääntynyt huomattavasti, mutta samalla kirkossa kävijöiden määrä on merkittävästi laskenut. Yhteiskunnassa tapahtuneiden muutosten myötä jumalanpalveluselämään osallistuminen on muuttunut. Television ja radion yleistymisen on johtanut siihen, että tilaisuuksiin on ollut mahdollista osallistua myös kotoa. Tutkittuna ajanjaksona pääsiäisen tilaisuudet ovat seurakunnissa esimerkiksi hiljaisen viikon iltatilaisuuksien myötä monipuolistuneet. Musiikkiin ja lasten osallistumiseen on myös alettu panostaa jumalanpalveluselämässä. Ahtisaarnat ovat olleet merkittävä osa pääsiäisen viettoa tutkituissa seurakunnissa. Ahdit saarnattiin usein hiljaisen viikon iltatilaisuuksissa ja myös ehtoollinen tuli osaksi tilaisuuksia Vaasassa vuonna 1965 ja Parikkalassa vuonna 1975.

Millainen on kehitysvammaisten Jazz-messu? Tutkimukseni perustelut nousevat seuraavista lähtökohdasta: kirjoihin ja kansiin tulee saattaa perintöä, mitä ei saa unohtaa ja mistä voisi olla opittavaa niin jumalanpalvelusuudistuksen kuin kirkon uskontokasvatuksenkin näkökulmasta. Tausta-ajatuksena ja motivaation lähteenä on myös tämän päivän koululaitoksemme kristillisen kasvatuksen huolestuttava kehityssuunta. Kristinuskon kollektiivinen muisti ohenee ohenemistaan. Samaan aikaan on tunnustettava, että lapset ja nuoret voivat entistä huonommin. Tutkimukseni liittyy teologian ja uskontopedagogiikan tieteenalaan ja katse käännetään Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon. Tutkimusta alueelta ei ole, joten tutkimustyöni on ainut laatuaan. Päätavoitteena oli selvittää, millainen Satakunnan seurakuntien Jazz-messu on jumalanpalvelusuudistukselle asetettujen odotusten ja määrittelyjen näkökulmasta messutoimijoiden ja seurakuntalaisten käsitysten mukaan. Lisäksi arvioin saatuja tuloksia kirkon kristillisen kasvatuksen ulottuvuuksien ja jumalanpalveluskasvatuksen tavoitteiden suunnassa ja pohdin messun opetusta jumalanpalveluselämän suhteen. Kristillinen kasvatus rajautuu tässä tutkimuksessa ennen rippikoulua tapahtuvaan kasvatukseen. Tutkimuksessa haastateltiin kuuttatoista messutoimijaa ja seurakuntalaista: kehitysvammaisia, työntekijöitä, vapaaehtoisia ja muita seurakuntalaisia. Teemahaastatteluteemat nousivat aiemmasta tutkimuksesta. Pääteemoja olivat: yhteistyö, ymmärrettävyys ja joustavuus. Kehitysvammaisten haastattelut toteutettiin soveltamalla Stimulated recall - teemahaastattelumenetelmää. Aineiston järjestäminen ja luokittelu tapahtui induktiivisen eli aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Päätulos on, että Jazz-messu itsessään on yhteistoiminnallinen vuorovaikutusprosessi, jonka tärkeimpänä lähtökohtana oli tasavertainen ja ymmärrettävä kohtaaminen. Vuorovaikutus mahdollistui monikanavaisen, kaikkia aisteja hyväksikäyttävän havainnollistamisen kautta. Seurakunnan osallistuminen oli aktiivista ja kokoaikaista vuorovaikutusta yhteisistä suunnittelu- ja valmisteluvaiheista aina messun toimittamiseen asti. Jazz-messu oli kasvuprosessi, jossa kolmas vaihe on odotettavissa oleva muutosprosessi. Tutkimuksen tulokset olivat saman suuntaisi aikaisempien tutkimusten kanssa rohkaisten käytäntöjen uudistustyöhön, tutkimaan kokonaisvaltaisemmin kirkon uskontokasvatuksen prosesseja ja arvioimaan sitä kehitysvammaisten Jazz-messun yhteistoiminnallisen vuorovaikutusprosessin toimintamallin valossa. Tutkimukseni johtopäätös on, että jumalanpalvelusuudistuksessa kehittämisen kohde tuleekin olla kirkossa tapahtuva kristillinen kasvatustyö ja sen kehittäminen jumalanpalveluskasvatuksen suuntaan. Jazz-messun elementit antavat välineen kehittämistyöhön. Toimintamallin avulla jumalanpalvelusuudistuksen tavoitteeksi asetettu prosessi on mahdollista määritellä ja asettaa selkeä suunnitelma kehittämistyön tueksi. Dialogi on nyt tärkeää. Yhteisenä tavoitteena on kohtaaminen, kasvu ja kiinnittyminen.

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on pitkään oltu huolestuneita laskevista jumalanpalveluskävijöiden määrästä. Samaan aikaan, kun kirkon pääjumalanpalvelusosallistujien määrä on jatkanut laskuaan 2010-luvulla, etenkin pääkaupunkiseudulla on syntynyt uusia korkean osallistujamäärän erityismessuja, jotka vetävät puoleensa myös nuoria aikuisia. Valon messu on yksi näistä uusista erityismessuista ja tämän tutkimuksen kohde. Tutkimuksen aikana Valon messua toteutettiin neljässä eri kirkkorakennuksessa kolmen seurakunnan alueella Helsingissä ja Vantaalla. Kaikki neljä Valon messun yhteisöä olivat mukana tässä tutkimuksessa. Tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, miksi Valon messun toteuttajat ovat valinneet Valon messun toteuttamiseen osallistumisen ja millaisia merkityksiä he antavat Valon messulle ja siinä toimimiselle. Toteuttajilla tarkoitan sekä työntekijöitä että messun suunnitteluun ja toteuttamiseen osallistuneita seurakuntalaisia. Tutkimus on toteutettu aineistolähtöisesti. Aineistona toimi neljä seurakuntalaisista muodostettua ryhmäkeskustelua ja neljä Valon messusta vastaavien työntekijöiden haastattelua. Lisäksi tutkimuksessa hyödynnettiin osallistuvaa havainnointia. Ryhmäkeskustelijoita oli yhteensä 17 ja haastateltuja työntekijöitä neljä. Aineisto kerättiin syksyn 2013 ja kevään 2014 aikana ja se analysoitiin käyttämällä laadullista sisällönanalyysiä. Analyysin pohjalta tulokset jakautuivat kahteen pääluokkaan: messun rakenteellisiin merkityksiin sekä messun yhteisöllisiin merkityksiin. Rakenteelliset merkitykset liittyivät messun yksinkertaisuuteen ja ymmärrettävyyteen, mutta samalla myös notkeuteen ja monipuolisuuteen. Haastatteluissa korostui Valon messun matalakynnyksellisyys. Se tarkoitti haastateltaville ennen kaikkea messuun tulemisen, siellä olemisen ja osallistumisen helpottamista henkilökohtaisella kutsumisella, messuun saattamisella sekä messussa opastamisella. Valon messu koettiin arkisena ja kodinomaisena perheväen yhdessäolona, jolloin sosiaalisilla suhteilla oli tärkeä merkitys. Työntekijöiden tilananto ja yhteistyö seurakuntalaisten kanssa mahdollistivat toteuttajien kokemuksen ”oman paikan” löytämisestä, vaikutusmahdollisuuksista ja messun omistajuudesta. Sekä rakenteelliset että yhteisölliset seikat mahdollistivat valintojen tekemisen messun sisällä. Messun yhteinen tuottaminen oli haastateltaville tärkeämpää kuin lopullisen, valmiin ja viimeistellyn lopputuloksen aikaansaaminen. Tutkimustulokset ohjaavat pohtimaan, kannattaako kirkossa keskittyä yksilöllisten palveluiden tuottamiseen vai erilaisten yhteisöjen synnyttämisen ja ylläpitämisen kehittämiseen sekä yhteisöllisen osallistumisen tukemiseen. Tällöin messuyhteisö toimii keskeisenä resurssina perinteisten institutionaalisten resurssien ohella. Lisäksi haastattelujen pohjalta on hyvä pohtia kuinka seurakunnan eri toimintamuotoja voisi linkittää toisiinsa yhteisen jumalanpalveluksen kautta.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalveluselämä on ollut jatkuvan uudistuksen kohteena. Kirkkohallitus päätti järjestää vuosiksi 2011–2013 Tiellä – På väg jumalanpalveluselämän uudistushankkeen. Hankkeen tarkoituksena oli kehittää seurakuntien jumalanpalveluselämää. Vain osa hankkeeseen osallistuneista seurakunnista pysyi hankkeessa loppuun saakka, ja vielä harvempi seurakunta koki onnistuneensa kehittämään voimakkaasti jumalanpalvelustaan parempaan suuntaan. Tutkimukseni seurakunnat Haapajärvi, Kangasniemi, Kempele ja Pielisensuu olivat mielestään onnistuneita seurakuntia. Hankkeen aikana ja sen jälkeen jumalanpalveluksen ympärillä on käyty keskustelua yhteisöllisyydestä ja osallisuudesta. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten hankkeessa onnistuneiden seurakuntien pääjumalanpalvelukseen tehdyissä muutoksissa näkyy yhteisöllisyys. Aineiston keruu tapahtui jumalanpalveluselämästä vastuussa olevien työntekijöiden kautta sähköpostilomakkeilla. Aineiston analysointi tapahtui teoriaohjaavalla analyysilla. Seurakunnat tekivät yhteisöllisyyteen liittyviä muutoksia vuorovaikutusta kehittämällä. Tehdyt muutokset jakautuivat vuorovaikutusta tukeviin tekijöihin ja toiminnassa tapahtuvaan vuorovaikutukseen. Vuorovaikutusta tukevat tekijät olivat luottamus ja tasavertaisuus, tekemisen mielekkyys, turvallisuuden tunne ja yksilön huomioon ottaminen. Toiminnassa tapahtuva vuorovaikutus jakautui osallistumiseen, vaikuttamiseen, suunnittelemiseen ja samankaltaisuuden kokemiseen. Seurakuntien tekemät muutokset olivat yhteisöllisyyttä kehittäviä. Yhteisöllisyyden parantamiseen jäi kuitenkin haasteitakin. Erityisesti suunnittelun ja kehittämisen vaikuttamismahdollisuuksissa sekä nuorten ja nuorten aikuisten huomioinnissa oli puutteita. Tutkimustuloksista on nähtävissä Fredrik Modéuksen osallistava jumalanpalveluskäsitys. Hänen esittämä osallisuus näyttääkin olevan suurelta osin yhteisöllisyyttä parantavaa. Tuloksissa näkyy myös jumalanpalvelusoppaan suositukset. Jumalanpalvelusoppaan seuraaminen näyttäisi tekevän jumalanpalvelusta yhteisöllisemmäksi. Seurakuntien muutoksissa aktiiviseurakuntalaisten tarpeet näyttivät tulleen paremmin huomioiduiksi kuin harvoin käyvien.