Browsing by Subject "kansalaisuus"

Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli rakentuu vahvalle käsitykselle sosiaaliturvan universaaliudesta muun muassa tasavertaisuudesta ja mahdollisuuksien tasa-arvosta. Tarkemmassa tarkastelussa yhteiskuntamallimme palvelujärjestelmineen ei kuitenkaan tähän kaikissa kohdin pysty. Äiteihin verrattuna isien heikommalta näyttävä asema avioerotilanteissa suhteessa oman lapsen huoltajuuteen on tästä yksi esimerkki. Median ja tutkimusten antaman tiedon mukaan yhä useampi mies ja isä haluaa nykyisin kuitenkin olla aktiivisempana osana lastensa elämää myös eron jälkeen. Tästä huolimatta isät kokevat edelleen toistuvasti jäävänsä erotilanteessa toissijaiseen asemaan suhteessa lasten äitiin avio- ja avoeroprosesseihin liittyvissä huoltajuus- ja tapaamiskiistoissa. Tutkimus tarkastelee suomalaisten ero- ja etä-isien asemaa kansalaisuuden näkökulmasta. Tutkimuksen tavoitteena oli tuoda esille, minkälaista sosiaalista kansalaisuutta erilaiset näkemykset ja kokemukset suomalaisten eroisien asemasta rakentavat. Tutkimus oli aineistolähtöinen, mutta pohjautui myös aiempaan isyyteen, erovanhemmuuteen ja sosiaaliseen kansalaisuuteen liittyvään tutkimukseen ja eri teorioiden antamaan esiymmärrykseen. Tutkimuskirjallisuuden kansalaisuutta koskeva keskustelu liittyy mm. T.H. Marshallin, Talcott Parsonsin ja Keith Faulksin kansalaisuutta koskevaan kirjallisuuteen. Isyyden osalta tutkimuksessa esitellään suomalaisen isyyden murrosta patriarkaalisesta isyydestä kohti joustavampia isyyskäsityksiä ja mm. perheroolien muuttumista. Tutkimusaineisto koostui kahdesta eri aineistosta: Erovanhemmuuskirjoitukset 2011–2012 -aineistosta ja Helsingin Sanomien eroisyyttä ja erovanhemmuutta koskevista artikkeleista ja mielipidekirjoituksista vuosilta 2009–2012. Aineiston analyysiä tehtiin laadullisella sisällönanalyysillä ja teemoittelemalla tutkimusaineistosta esille nousseita aiheita. Ero- ja etä-isien sosiaalinen kansalaisuus näyttää rakentuvan siitä osallisuuden ja kuulluksi tulemisen kokonaisuudesta, jonka kehys rakentuu ero- ja etä-isyyden konkreettista toteuttamista määrittelevien eri kenttien toiminnan ja vuorovaikutuksen mukaan. Näitä kenttiä ovat tämän tutkimuksen mukaan lainsäädäntö, sosiaali- ja terveyspalvelut ja kulttuurisesti yleistyneet käsitykset sukupuolesta, vanhemmuudesta ja mm. lapsen edusta ja kehityksellisistä tarpeista. Ero- ja etä-isyyden voidaan katsoa tämän tutkimuksen valossa toteutuvan ja rakentuvan tässä kehyksessä. Kansalaisuuden näkökulmasta lainsäädännön kentän osalta merkityksellistä näyttäisi olevan se, miten isät kokevat lainsäädännön tukevan tai heikentävän heidän mahdollisuuksiaan toteuttaa tahtomaansa isyyttä. Lainsäädäntö itsessään ei tätä estä, vaan ohjaa tasavertaisuuteen ja lapsen edun toteuttamiseen, mutta käytännön hallintopäätöksissä (vrt. käräjäoikeus tai lastenvalvojan vahvistama huolto- ja tapaamissopimus) isien kokemus on tutkimusaineiston mukaan se, ettei heidän näkemystään oteta aina huomioon. Tämä voidaan nähdä toimintana, joka tukee äitien vanhemmuuden ensisijaisuutta ja näin heikentää lähtökohtaisesti isien mahdollisuutta sellaiseen vanhemmuuteen, johon he haluaisivat. Sosiaali- ja terveyspalveluissa ero- ja etä-isien sosiaalista kansalaisuutta näyttävät rakentavan merkitsevimmin osallisuuden ja kuulluksi tulemisen kokemukset. Isien kokema kohtelu muun muassa lastenvalvojan, lastensuojelun ja neuvolan taholta oli usein se, ettei heitä kuunnella tai heidät suoranaisesti sivuutetaan. Kulttuurissamme vahvasti elävillä käsityksillä vanhemmuudesta, isyydestä ja äitiydestä on erittäin suuri merkitys sille, minkälaista kansalaisuutta isät ylipäätään voivat suomalaisessa yhteiskunnassa kokea. Kulttuurisesti vahvat käsitykset patriarkaalisesta perhemallista ja vanhemmuudesta näyttävät edelleen elävän hyvin vahvasti suomalaisessa perhepalvelujärjestelmässä ja ihmisten käsityksissä 'oikeasta' vanhemmuudesta. Äitien ensisijaisuus bowlbymaisen kiintymyssuhdeteoreettisen näkemyksen mukaisesti näyttäisi edelleen olevan se kulttuurisesti yleistynyt käsitys hyvästä vanhemmuudesta, joka johtaa esimerkiksi huoltajuuspäätöksissä siihen, että äiti saa useammin lapsen lähihuoltajuuden isien jäädessä tai jättäytyessä itse etäisemmiksi. Näyttäisi siltä, että ero- ja etä-isien sosiaalinen kansalaisuus määrittyvät merkityksellisimmin lainsäädännön, sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän ja kulttuurisesti yleistyneiden käsitysten kautta. Mitä laajemmin tämä kehys mahdollistaa ero- ja etä-isän oman toiveen mukaista isyyttä sitä laajemmaksi tai vahvemmaksi ero- ja etä-isä voi kokea oman sosiaalisen kansalaisuutensa ja sitä vahvemmaksi oman täysivaltaisen kansalaisuutensa. Lainsäädännön, sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän ja kulttuurisesti yleistyneiden käsitysten taustalla voidaan nähdä myös yleiset, ajassa muuttuvat käsitykset ihmisoikeuksista ja ihmisarvosta.

Naisten äänioikeutta edelsi pitkä, vaikea ja katkera kamppailu, joka muodostui kansalliseksi kysymykseksi 1800- ja 1900-luvun vaihteen Britanniassa. Kamppailu oli keskeisessä asemassa kansalaisuudesta käydyssä keskustelussa. 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Britanniassa ei ollut yksimielisyyttä siitä, mitä kansalaisuus, erityisesti naisten kansalaisuus, tarkoittaa. Naisten äänioikeuden kannattajat kohtasivat jatkuvasti aiempia käsityksiä kansalaisuudesta yrittäessään mahdollistaa naisten äänioikeuden ja sitä myötä naisten kansalaisuuden. Tässä tutkielmassa tarkastelen sukupuolittunutta kansalaisuutta ja sen (uudelleen)määrittelyä naisten äänioikeutta kannattaneissa ja vastustaneissa pilapiirroksissa 1900-luvun alun Britanniassa. Paikannan tutkielmani konstruktivistisen kulttuurihistorian ja sukupuolihistorian kentälle. Tutkielmassani kysyn, miten sukupuoli ilmeni pilapiirroksissa ja minkälaisia merkityksiä sille annettiin sekä miten kansalaisuus ilmeni pilapiirroksissa ja minkälaisia merkityksiä sille annettiin. Lähestyn pilapiirroksia sukupuolittuneen kansalaisuuden neuvottelukenttinä. Lähdeaineistoni koostuu viiden lehden, The Common Causen, Votes for Womenin, The Suffragetten, Punch, or the London Charivarin ja The Anti-Suffrage Reviewn pilapiirroksista. Tarkastelen pilapiirroksia mielipiteen muokkaamisen ja manipuloinnin, propagandan keinoina. Esitän, että lähdeaineistoni todellakin kävi jatkuvaa ja monin paikoin ristiriitaista neuvottelua siitä, mitä sukupuolittunut kansalaisuus tarkoittaa. Naiset saatettiin kuvata samanaikaisesti feminiineinä ja maskuliinisina, äidillisinä ja äidillisyyttä laiminlyövinä, moraalisina ja moraalittomina sekä poliittisina ja epäpoliittisina. Olen nimennyt lähdeaineistostani neljä naisten äänioikeutta kannattavissa pilapiirroksissa ja neljä naisten äänioikeutta vastustavissa pilapiirroksissa esiintyvää naiseuden tyyppiä. Naisten äänioikeutta kannattavissa pilapiirroksissa esiintyvät naiseuden tyypit olen nimennyt älyköksi, uhriksi, sankariksi sekä työnaiseksi ja naisten äänioikeutta vastustavissa pilapiirroksissa esiintyvät naiseuden tyypit itkupilliksi, naismieheksi, äkäpussiksi sekä haihattelijaksi. Osassa naisten äänioikeutta kannattaneista pilapiirroksista vedottiin siihen, että naisten tulee saada äänioikeus, koska naiset tarvitsevat yhtäläiset oikeudet miesten kanssa. Osassa puolestaan vedottiin siihen, että Britannia tarvitsee naisten hyveellistä vaikutusta. Osassa naisten äänioikeutta vastustaneista pilapiirroksista vedottiin siihen, ettei naisten tule saada äänioikeutta, koska yhtäläiset oikeudet olisivat ristiriidassa naisten äidillisten velvollisuuksien kanssa. Osassa puolestaan vedottiin siihen, että äänioikeus tekisi naisista hyveettömiä, eikä heidän siksi tule saada äänioikeutta.

Suomesta Kanadaan muutti vuosina 1945-1960 noin 17 000 siirtolaista, mikä joukko oli osa viimeistä Pohjois-Amerikkaan suuntautuvaa suurta muuttoliikettä. Vuoden 1951 väestönlaskennassa suomalaisten määrä oli 43 745, ja vuoteen 1961 mennessä määränsä nousi 59 436:een. 1960-luvulle tultaessa Suomesta Kanadaan suuntautunut siirtolaisuus väheni merkittävästi. Aiemmassa tutkimuksessa on selvitetty suomalaisten siirtolaiseksi lähtöpäätöksen syitä, heidän sopeutumistaan Kanadaan sekä paluumuuttoa Suomeen erilaisten kotimaahan liittyvien työntötekijöiden ja kohdemaahan liittyvien vetotekijöiden valossa. Omassa työssäni tarkastelen sitä, kuinka Kanadan siirtolaisuuspolitiikka vaikutti suomalaisten osalta maahantulon kontrolliin, pysyvään oleskeluun ja kansalaisuuteen. Kanadan siirtolaispolitiikalla oli voimakas ohjaava vaikutus suomalaisyhteisön kehitykseen, ja suomalaisten siirtolaisuus korreloi vahvasti vastaavan aikakauden yleisiä siirtolaisuustilastoja. Kanadan valtio omaksui toisen maailmansodan jälkeen aiempaa suuremman roolin myös erilaisissa siirtolaisten sopeutumiseen liittyvissä tekijöissä, kuten paikallisen kielen oppimisessa, toimeentulon turvaamisessa ja kansalaisuuden hankkimisen edistämisessä. Kanadan vuonna 1947 hyväksymän kansalaisuuslain myötä Kanadalla oli oma, Britanniasta erillinen kansalaisuus, mikä mahdollisti identiteettipolitiikan harjoittamisen Kanadan kansalaisuuden puitteissa. Eri etnisten ryhmien ja ryhmittymien merkittävä rooli sopeutumisessa tunnustettiin viranomaisten taholta, ja Kanadassa etsittiin uusia lähestymistapoja vastaamaan yhä heterogeenisemmäksi muuttuvan yhteiskunnan tarpeita. Myös etnisten ryhmien haluun säilyttää omia kulttuuripiirteitä suhtauduttiin aiempaa myönteisemmin, mikäli nämä piirteet eivät olleet ristiriidassa kanadalaisen yhteiskunnan arvojen kanssa. Suomalaisyhteisön kehitykseen vaikutti voimakkaasti toisen maailmansodan jälkeen saapuneiden siirtolaisten oikeistolainen ajatusmaailma, missä taustalla oli muun muassa siirtolaislainsäädäntöön sisältyneet toimet kansallisen turvallisuuden varmistamiseksi. Konservatiivista aatemaailmaa edustava toiminta syrjäytti asteittain yhteisössä aiemmin voimakkaan vasemmistolaisen toiminnan, ja leimallista toisen maailman jälkeiselle ajanjaksolle oli painottuminen kulttuuritoimintaan. Siirtolaisuus vaikutti merkittävällä tavalla myös Kanadan ja Suomen suhteiden kehitykseen. Suomi omaksui 1950-luvulla aktiivisen roolin suhteessa siirtolaisuuteen ja ulkosuomalaistoimintaan. Kylmän sodan ilmapiirissä Suomen lähetystö ei kuitenkaan voinut noudattaa täydellistä puolueettomuutta ja tasapuolisuutta suhteessa Kanadan suomalaisyhteisön toimintaan. Suomalaisyhteisön muiden ristiriitojen ohella sekä Kanadan että Suomen viranomaistoiminta vaikutti siihen, että maan suomalaisyhteisön jo 1900-luvun alussa syntynyt syvä jakautuminen jatkui aina 2000-luvulle saakka. Tämä heikensi myös suomalaisten mahdollisuuksia omaksua yhteisesti hyväksytty suomalainen identiteetti osana Kanadan etnistä mosaiikkia.

Tarkastelen työssäni perustuslaillista patriotismia, nationalismia sekä niiden tapoja rakentaa poliittinen identiteetti. Työni lähtökohtana toimii väite, jonka mukaan kansallisvaltio on kontingentti ilmiö ja moderni valtio sekä sitä tukeva poliittinen identiteetti voidaan rakentaa kansakunnan ajatuksen sijaan liberaalin demokratian arvoille ja prosesseille. Väitteelläni on kaksi osaa, joista ensimmäisen muodostaa kritiikki kansakuntien väitettyä historiallisuutta ja luonnollisuutta kohtaan, sekä sen osoittaminen, että nationalismi ei ole sovitettavissa yhteen liberalismin periaatteiden kanssa. Toisen osan muodostaa perustuslaillisen patriotismin käsittely, jossa pyrin rakentamaan teoriasta koherenttia kuvaa ja kuvaamaan miten teorian puitteissa poliittinen identiteetti pyritään rakentamaan deliberatiivisen demokraattisen prosessin varaan. Työni olennainen tavoite on perustuslaillisen patriotismin teorian yhtenäinen kuvaus olemassa olevien lähteiden perusteella, sen eritteleminen suhteessa nationalismiin ja teorian kehystäminen vasten Jürgen Habermasin laajempaa ajattelua. Olen ottanut työssäni lähtökohdaksi sen tarkastelun, miten nationalismi ja sen väitteet poliittisen yhteisön yhteisestä alkuperästä voidaan historiallisen tarkastelun valossa asettaa kyseenalaisiksi, jonka lisäksi olen pyrkinyt osoittamaan, että sen sijaan, että nationalismissa poliittinen identiteetti perustuisi hyvin konkreettiselle kansalliselle kulttuurille, on kyseessä pikemminkin hyvin abstrakti, erilaisin symbolein ja narratiivein ylläpidetty identiteetti. Tukeudun väitteissäni erityisesti Eric Hobsbawmin (1983, 1993), Ernst Gellnerin (1984, 1998) ja Benedict Andersonin (1991) ajatuksiin kansallisesta kulttuurista ”keksittynä perinteenä” ja kansakunnista ”kuviteltuina yhteisöinä”. Tämän lisäksi pyrin osoittamaan, että kansallisen kulttuurin luonteesta johtuen myös liberaalit muotoilut nationalismista ovat viime kädessä ristiriidassa liberalismin periaatteiden kanssa ja toteutuakseen aito liberaali demokraattinen valtio tarvitsee tuekseen toisenlaisen poliittisen identiteetin. Tätä vasten asetan kuvaukseni perustuslaillisesta patriotismista ja jälkikansallisesta identiteetistä. Käyn läpi teorian keskeisiä ajatuksia universaalien moraaliperiaatteiden oikeutuksesta, niiden päälle rakentuvasta deliberatiivisesta diskurssista ja sen varaan rakentuvasta poliittisesta identiteetistä. Esitän, kuinka teoria pyrkii yhdistämään universaalit arvot partikulaariin poliittiseen identiteettiin erottamalla kulttuuri-identiteetit poliittisen yhteisön kollektiivisesta identiteetistä ja perustamalla sen kansallisuuden sijaan kansalaisuuteen. Argumentoin, että nationalismiin rinnastettuna teoria voi näin mahdollistaa autenttisemman poliittiselle osallistumiselle perustuvan identiteetin, jossa samaistumisen poliittiseen yhteisöön tapahtuu kollektiivisen toiminnan kautta. Keskeiset lähteet perustuslaillisen patriotismin kuvauksessani muodostuvat Jan-Werner Müllerin kirjasta Constitutional Patriotism (2007), Ciaran Croninin artikkelista ”Democracy and Collective Identity: In Defence of Constitutional Patriotism” (2003) sekä joukosta artikkeleita, joissa teorian sisäistä rakennetta on käsitelty pintapuolisemmin. Teoriaa käsittelevän lähdekirjallisuuden haasteena on vähäinen tutkimus sekä sisäisen yhtenäisyyden puute. Työssäni pyrin ensisijaisesti rakentamaan teoriasta yhtenäistä kuvaa melko niukkojen lähteiden perusteella ja sitomaan sitä Jürgen Habermasin ajatuksiin demokratiasta, oikeusvaltiosta, nationalismista ja globalisaatiosta, kuten hän on niitä teoksissaan Between Facts and Norms (1996), Postnational Constellation (2004) ja The Inclusion of Other (2005) käsitellyt.

Koronaviruspandemian johdosta monet tieto- ja asiantuntijatyötä tekevät siirtyivät etätöihin keväällä 2020. Mediassa käsiteltiin tuolloin paljon etätyötä ja annettiin neuvoja etätyötä tekeville. Tämä tutkielma käsittelee etätyöhön liittyviä normeja mediassa tarkastelemalla, miten etätyötä käsittelevissä Helsingin Sanomien artikkeleissa rakennetaan diskursiivisesti yhteiskuntaluokkaa ja hyvää kansalaisuutta. Luokka määritellään Pierre Bourdieun ja Beverley Skeggsin ajatuksia mukaillen symbolisten ja kulttuuristen käytäntöjen tuotteena sekä erontekojen ja arvottamisen mekanismina. Tutkielmassa tarkastellaan luokkaa erityisesti keskiluokkaisuuden näkökulmasta ja lähdetään oletuksesta, että keskiluokkaisuus on laajasti normi suomalaisessa yhteiskunnassa. Kansalaisuutta käsitteellistetään ihmisiin kohdistuvina ideaaleina ja niihin vastaamisena sekä määrittelyinä hyvästä ja huonosta kansalaisuudesta. Kansalaisuutta tarkastellaan erityisesti uusliberaalia kansalaisuutta käsittelevän tutkimuksen näkökulmasta, jossa hyvän kansalaisuuden nähdään olevan yksilöllistä, vastuullista, itseään kehittävää ja joustavaa. Tutkielman aineistona on 33 Helsingin Sanomien etätyötä käsittelevää verkkoartikkelia, jotka on julkaistu keväällä 2020. Menetelmänä on kriittinen diskurssianalyysi, jonka avulla analysoidaan luokkaan ja hyvään kansalaisuuteen liittyviä normeja ja valtadiskursseja. Menetelmä on teoriasidonnainen, eli analyysi on vuoropuhelua aineiston sekä luokkaa ja kansalaisuutta käsittelevän teorian ja aiemman tutkimuksen välillä. Analyysissä etätyötä tekevät hyvät kansalaiset määrittyvät hyvin keskiluokkaisiksi. Keskiluokkaisuutta rakennetaan sekä etätyöläisten kuvaamisen kautta että erilaisten etätyöhön liittyvien normien ja oletusten luomisen kautta. Ensinnäkin etätyöläisillä kuvataan ja oletetaan olevan keskiluokkaiset resurssit ja elämät, jolloin etätyöstä luodaan keskiluokkaisia normeja. Lisäksi etätyöläisten perhe-elämä näyttäytyy keskiluokkaisena. Luokkaa myös häivytetään sivuuttamalla pandemiaan ja etätyöhön liittyvää eriarvoisuutta sekä luomalla keskiluokkaisuudesta normia. Toiseksi etätyötä tekevän kansalaisen ideaaliksi rakentuu kunnollinen kansalainen, jolla on kunnollisuutta noudattavat elämäntavat ja joka hallitsee itseään sekä elämäänsä tehokkaasti. Nämä piirteet näyttäytyvät myös keskiluokkaisina ideaaleina sekä mahdollisina vain keski- ja yläluokkaisille. Lisäksi hyvään kansalaisuuteen liitetään neuvotteluja armollisuuden diskurssin avulla, jolloin luodaan rajanvetoja ideaalin, hyväksytyn ja huonon kansalaisuuden välillä. Tutkielma vahvistaa käsitystä keskiluokkaisuudesta normina sekä keskiluokkaisesta kunnollisuudesta hyvän kansalaisuuden mallina suomalaisessa yhteiskunnassa. Johtopäätöksissä pohditaan myös median roolia diskurssien tuottajana sekä hyvän kansalaisuuden ja keskiluokkaisuuden ideaalien potentiaalisia vaihtoehtoja.

The aim of this study was to find out teachers’ visions about citizenship and civic education and Yrityskylä’s role in it. Citizenship education was reformed in 2014 when new curriculum was introduced. The reform brought a new subject, social studies (yhteiskuntaoppi) to fourth and sixth graders. Active citizenship has been the ideal kind of citizenship education in the world, including Finland, for a quite long time and social studies aim to raise students to be “active, responsible and industrious citizens”. As part of citizenship education most of the sixth graders participate to Yrityskylä’s learning concept. Students will attend 10 lessons at school to study about working life, economy and society before visiting Yrityskylä’s learning environment for one day. Yrityskylä is a learning concept where students’ act as an employees, citizens and consumers in a simulated society. Data was collected by interviewing six teachers who participated with their students to Yrityskylä and one retired class teacher during spring 2018. One interview was a two persons’ group interview and the rest were individual interviews. All interviews were carried out as theme interviews. The data was transcribed and analysed by using theme analysis. Based on theme analysis altogether six themes were formed. According to the teachers the citizenship concept contained four themes: social skills, self-leadership, economic skills and critical thinking. In the teachers’ view Yrityskylä’s role as a part of citizenship education was to teach students generally about citizenship and produce citizenship education itself. Teachers’ visions about citizenship correspond to the ideal of active citizenship and is very similar to the curriculum’s aims and contents. Yrityskylä is seen as an important part of school’s citizenship education. That it also provides students with concrete understanding about citizenship. Furthermore, it is a place where students can practice citizenship skills and learn more about citizenship and being a citizen.

Tämä tutkielma käsittelee Suomeen aikuisena muuttaneiden japanilaisten henkilöiden kokemuksia muutosta ja sen vaikutuksista elämään. Tutkielma osallistuu antropologiseen keskusteluun käsittelemällä erityisesti keskiluokkaisen muuttoliikkeen vaikutuksia ja uudelleentyöstämistä sekä jäämisen mahdollistamista. Keskeisin tutkimuskysymys on, minkälaisia kuuluvuuden käsityksiä Suomeen muuttaneiden japanilaisten kertomuksissa ilmeni. Kuuluvuuden lisäksi tutkielmassa analysoidaan holistisella otteella useita aiheita, kattaen kulttuurisen toiminnan, mielikuvien, vallan, kansallisuuden ja kansalaisuuden, yhteisöllisyyden sekä toimijuuden näkökulmia. Tutkielmassa tyypitellään ja luokitellaan havaintoja, jotka nousivat viidestä kahdenkeskisestä puolistrukturoidusta ja litteroidusta haastattelusta. Suomeen muuttamisen syyt liittyivät erityisesti arvostettuun ja tuettuun koulutukseen ja muihin positiivisiin mielikuviin Suomesta ja muista Pohjoismaista. Muuttoliikettä motivoivat erityisesti tuet ja ilmainen koulutus. Jäämistä hankaloittivat väliaikaiset oleskeluluvat, kaksoiskansalaisuuden mahdollisuuden puuttuminen ja suomen kielen oppimisen haasteet. Jäämistä mahdollistivat taloudellinen tuki, lasten koulutusmahdollisuudet, vakituinen työ, yhteisöihin osallistuminen, työn ja vapaa-ajan tasapaino sekä tyytyväisyys. Suomessa asumisen eduiksi koettiin esimerkiksi Japania parempi työn ja vapaa-ajan tasapaino, suurempi tasa-arvo ja matalampi hierarkia. Osallistujilla oli erilaisia, osin tilannesidonnaisia identiteettejä ja kuuluvuuden kokemuksia, jotka eivät vaikuttaneet liittyvän Suomessa vietetyn ajan pituuteen. Osallistujat osallistuivat vietetystä ajasta riippumatta suomalaiseksi, kansainväliseksi ja japanilaiseksi miellettyihin aktiviteetteihin ja yhteisöihin. Juhla- ja ruokakulttuuri olivat näkyvimpiä japanilaisen kulttuurin ilmenemismuotoja. Osallistujat suhtautuivat epäröivästi Suomen kansalaisuuden hakemiseen, sillä se tarkoittaisi Japanin kansalaisuudesta luopumista. Suomesta poismuuttamista kohtaan ei ollut vahvoja pyrkimyksiä.

This thesis examines children’s citizenship in recent empirical research in the field of child-hood studies. The thesis will examine the questions, themes and theoretical approaches that have framed the studies of children’s citizenship. Childhood studies is a multidisciplinary field and the research concerning children’s citizenship is embedded within multifaceted social and political contexts. Children’s relationship with the citizenship is unsettled. Children are being given many rights, responsibilities and possibilities to participate but at the same time they are excluded from citizenship. Children’s place as becoming citizens has been persistent in societies where especially political citizenship remains a field fully open only for adults. This under-standing frames the recent research of children’s citizenship. The study data consists of 17 research articles that are examining children’s citizenship through empirical data. These articles were reviewed and analysed applying narrative analysis. The study data shows that children’s citizenship is constructed in social, political and historical contexts. Political and legislative structures are the basis of children’s social participation. In in-stitutionalised settings, children’s participation is enabled in participatory activities. These par-ticipatory settings facilitate children’s agency and advocacy but also demonstrate some re-strictions. The approaches of lived citizenship have opened new interpretations of the ways that children enact citizenship. The studied articles show that citizenship is a concept that illumi-nates the aspects of the relationship between children and adults and may generate some under-standing of ethical encounters. Examining the marginal positions of citizenship is helpful in discussing children’s place in society. Citizenship as a concept unfolds the different aspects of inclusion and exclusion in society.

Goals: Participation is acting as a citizen in a democratic society. However, in children’s point of view participation and citizenship are contradictory. Previous research has shown that children’s participation is generally recognized, but there are still deficiencies in practical terms. According to previous research children’s opinions and involvement are appreciated, but at the same time underplayed. Children’s participation has a legal ground and it is part of the Finnish comprehensive school’s curriculum. In theory there aren’t any obstacles for participation. My goal is to consider, how children’s participation actualizes in comprehensive school and larger in the whole society. Methods: My thesis is a systematic review. I have used literature and research in addition to behavioral sciences from social sciences and jurisprudence. I will describe participation as a phenomenon in the context of school and society. I delimit my perspective with the following concepts: participation, citizenship, citizenship education and democracy. Results and conclusions: According to the research that I used children’s participation in Finland comes true in small communities, such as families, but especially in schools and municipalities it is not at the same level. The problem is, that adults are too diffident to share the power that they have and also children’s capabilities for making decisions are questioned. Nevertheless participation should be a part of school life because growing to participate is a long process. Participation is a ground for democratic action, so it is impossible to talk about participation without citizenship. Schools should include children’s participation in everyday life so that it would become a natural part of children’s action. However, school is not the only responsible educator in the society. The whole society has to support and strengthen children’s participation.

Tutkielma käsittelee ihmiskaupan esittämistä suomalaiselle suurelle yleisölle kahdessa ihmiskaupan vastaisessa kampanjassa. keskittyen kampanjoiden kärkenä toimineiden videoiden analyysiin. Kampanjat ovat tuottaneet yhteistyössä IOM, yhdenvertaisuus/vähemmistövaltuutettu ja ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmä vuosina 2012 ja 2016. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisiin yhteiskunnallisiin suhteisiin kampanjamateriaaleissa esitetyt ihmiskaupan representaatiot kutsuvat suomalaisia katsojia. Kampanjamateriaaleja tarkastellaan hegemoniseksi ihmiskauppadiskurssiksi nimitetyssä kontekstissa. Hegemoninen ihmiskauppadiskurssi on artikuloitu kansainvälisissä sopimuksissa, jotka linjaavat kansallista ihmiskaupan vastaista lainsäädäntöä ja toimintaa. Tutkielman teoreettinen viitekehys rakentuu Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen teoretisoimalle käsitykselle diskurssista yhteisöä rakentavana artikulaationa. Tarkastellut videot ja verkkosivut puolestaan käsitetään representaatioina, joissa hegemoninen ihmiskauppadiskurssi konkretisoituu ja pelkistyy. Teresa de Lauretisin teoriaa sukupuolen teknologioista on sovellettu videoiden ja verkkosivujen analysoimiseen yhteiskunnallisten suhteiden representaatioina. Katsomistapa laajentaa yksilöiden ja heidän toimintansa representaatiot kuvaukseksi sukupuoli-, luokka- ja etnisille eroille perustuvista rakenteista ja niiden toiminnasta. Vuonna 2012 julkaistu kampanjavideo toistaa stereotyyppistä tarinaa, jonka käyttöä on kritisoitu laajasti aiemmassa ihmiskaupparepresentaatioiden tutkimuksessa. Vuonna 2016 julkaistuilla videolla ja verkkosivulla kumotaan monia stereotyyppisiä oletuksia ja uhrien representaatiot monimuotoistuvat. Sen sijaan uhriren passiivisuus ja katsojalle ehdotettu toimijuus korostuvat. Tutkielma osoittaa ihmiskaupan tulevan esitetyksi "muiden" ongelmana, johon luotu katse tarjoaa katsojalle valta-aseman kautta osallisuutta ongelman ratkaisuun kahdessa eri roolissa. Valpas kansalainen asettuu valtion ja lainvalvonnan rinnalle kampanjoiden kuvaamaan sankarin rooliin. Eettinen kuluttaja puolestaan käyttää valtaa vapailla markkinoilla. Nämä roolit konkretisoivat mielestäni myös hegemonisen ihmiskauppadiskurssin reunaehdoiksi valtioiden rajavalvonnan ja vapaan markkinatalouden. Representaatio luonnollistaa näitä rakenteita ja rakentaa siten diskursiivisesti "meitä".