Browsing by Subject "kansanedustajat"

Miltä tuntuu olla kansanedustaja? Tässä maisterintutkielmassa syvennytään kansanedustajuuden kokemuksellisen puolen tutkimukseen. Kokemuksellinen näkökulma kansanedustajuuteen on kiinnostava, sillä työn julkisuuden määrä ja laatu, olennaiset sosiaaliset suhteet, työtä säätelevä toimintakulttuuri ja työtavat poikkeavat mistä vain muusta työstä. Tarkastelun kohteena ovat vihreiden kansanedustajien kokemukset. Vihreiden kokemuksia tutkimalla etsitään vihreän kansanedustajakokemuksen ominaispiirteitä, mutta myös pohditaan kansanedustajuuden kokemusta yleisemmin erityisesti vertaamalla löydöksiä aiempaan tutkimukseen, erityisesti Anne Ollilan ja Anna Kontulan tutkimuksiin. Vihreästä kansanedustajakokemuksesta tekevät mielenkiintoisen puolueen poikkeuksellinen syntytausta ja alkuperäinen halu myllätä eduskunnan käytänteitä uusiksi, kuten jättämällä noudattamatta senioriteettiperiaatetta tai pukukoodia. Uudenlainen puolue myös toi Arkadianmäelle edustajia uudenlaisista taustoista, kuten ennen näkemättömiä vähemmistöjä, joiden kokemuksiin perehdytään. Tässä tutkielmassa kokemusta tutkitaan lähdeaineistona Eduskunnan muistitietoarkiston vihreiden kansanedustajien haastattelut, tutkielmaa varten tehdyt muistitietohaastattelut ja täydentävänä lähteenä kokemuksellisesti kiinnostavat elämäkerrat. Menetelmänä hyödynnetään ymmärtävää muistitietotutkimusta ja keskeisin tutkimuskysymys on, että miten vihreät kansanedustajat työnsä kokivat. Kokemuksia eritellään kolmen kategorian alle: identiteetin, sosiaalisten suhteiden ja toimintakulttuurin. Identiteettiin liittyvässä luvussa käsitellään kaikkia edustajan itseensä liittyviä luonnehdintoja ja kokemuksia kansanedustajuudesta, sosiaalisten suhteiden luvussa eritellään keskeisimpiä sosiaalisia kokemuksia eduskunnasta ja toimintakulttuuria käsittelevässä luvussa käsitellään edustajan kokemusta hallitus- ja oppositiotyöskentelystä, julkisuudesta ja vihreistä poikkeuksista totuttuihin toimintatapoihin. Identiteettiin liittyvissä kokemuksissa vihreillä korostuivat kokemukset erilaisuudesta. Aineistossa erilaisuutta muihin ja erityisesti muiden puolueiden kansanedustajiin peilattiin esimerkiksi poikkeavan taustan, ajattelutavan, työmotivaation, akateemisuuden ja rahattomuuden kautta. Erilaisuutta vihreiden eduskuntaryhmän sisälläkin koettiin ja se linkittyi usein itsensä asemoimiseen suhteessa alkuvihreään vaihtoehtokulttuuriin. Sosiaalisissa kokemuksissa korostuivat vihreiden eduskuntaryhmien sisäiset monipuoliset kokemukset aina tiukoista riidoista suuriin ystävyyksiin. Jokainen kausi oli korostetun erilainen, mutta useimmiten ryhmän ollessa kiireinen esimerkiksi hallituksessa oli riitoja vähemmän, rauhallisina aikoina enemmän. Parhaimmat ystävät ja pahimmat vihamiehet löydettiin yleensä muista puolueista erityisesti tiiviin valiokuntatyön kautta. Eduskunnan puhemiehen merkitys kansanedustajakokemukseen olennaisesti vaikuttavana vaikuttajana korostui. Työn ja perheen yhdistäminen koettiin usein hankalaksi. Toimintakulttuurikokemuksissa hallituskansanedustajuus koettiin usein mielekkäänä, oppositiossa olo epäkiinnostavana. Julkisuus koettiin usein epäreiluksi ja kohut ylimitoitetuiksi ja jopa turvallisuusuhkiksi. Vihreä käytäntö senioriteettiperiaatteen puuttumisesta koettiin yleisesti toimivaksi erityisesti ensimmäisen kauden kansanedustajien kiinnostavan kansanedustajakokemuksen takaajana. Pukeutumisen suhteen kokemusta määrittivät kuuluisat skandaalit, joista moni halusi erottautua. Kansanedustajakokemukseen linkittyi monella vahva tunne väärinymmärretyksi tulemisesta. Median koettiin katsovan kansanedustajia yksipuolisesti, vaikka edustajat eivät usein itse kokeneetkaan työnsä pelkistyvän esimerkiksi valtapeleiksi.

Vuonna 2015 Suomessa alkoi niin kutsuttu pakolaiskriisi, joka näkyi vahvasti julkisessa keskustelussa yhteiskunnassa. Keskustelusta saattoi havaita selvän jakolinjan turvapaikanhakijoihin myönteisesti ja kielteisesti suhtautuvien välillä. Ajoittain keskustelussa esiintyi väitteitä kansanedustajien tiukentuneista maahanmuuttolinjauksista pakolaiskriisin aikana. Samanaikaisesti esitettiin väitteitä, että aikaisemmin vallinnut poliittinen ilmapiiri on johtanut vapaampaan maahanmuuttopolitiikkaan. Tässä tutkielmassa paneudutaan eduskunnassa esiintyneeseen vastaavaan jakolinjaan, ja miten se on mahdollisesti ilmennyt. Tarkastelun alla on, minkälaista keskustelu on ollut maahanmuutosta pakolaiskriisin aikana ja ennen sitä. Tätä varten tutkielmassa tehdään ajallista vertailua eduskunnassa esiintyneissä maahanmuuttokehyksissä. Tutkielmassa hyödynnetään kehysteoriaa, jonka avulla selvitetään minkälaisia kansanedustajien kirjallisissa kysymyksissä esiintyneet kehykset ovat, ja miten ne eroavat eri ajanjaksojen välillä. Kehyksien avulla on mahdollista selvittää, miten kansanedustajat ovat itse tulkinneet maahanmuuttoa, sekä minkälaisen tulkinnan he ovat halunneet välittää muille kansanedustajille ja vastaanottajille. Teoreettinen viitekehys koostuu aikaisemmasta kehystutkimuksesta, sekä tarkemmin maahanmuutosta tehdystä kehystutkimuksesta. Tutkielman analyysissa käytetään jo olemassa olevaa maahanmuuttokehysten kategorisointia. Aineisto koostuu kansanedustajien maahanmuutosta tehdyistä kirjallisista kysymyksistä. Analyysissa tarkastellaan kahta eri ajanjaksoa, pakolaiskriisiä ja vuosia 2004–2006, sekä vertaillaan niissä esiintyneitä maahanmuuttokehyksiä keskenään. Menetelmänä analyysissa käytetään sisällönanalyysia, jonka avulla kansanedustajien kirjallisista kysymyksistä etsitään siinä esiintyneitä maahanmuuttokehyksiä. Analyysissa havaittiin eroavaisuuksia vuosien 2004–2006 ja pakolaiskriisin aikaisissa maahanmuuttokehyksissä. Vuosina 2004–2006 painottuivat kehykset, joissa tahdottiin parantaa maahanmuuttajien asemaa yhteiskunnassa, ja maahanmuuttajat nähtiin myönteisenä resurssina yhteiskunnan toiminnan kannalta. Toisaalta vuosina 2004–2006 esitettiin myös, että ulkomaalainen työvoima voi olla uhka suomalaisille työmarkkinoille. Pakolaiskriisin aikana ilmeni myös huoli maahanmuuttajien, lähinnä turvapaikanhakijoiden, aseman heikkenemisestä. Kuitenkin kyseisten kehysten määrä laski selvästi vuosista 2004–2006, ja niiden osuus kaikista esiintyneistä kehyksistä pakolaiskriisin aikana oli selvästi vähäisempi. Pakolaiskriisin myötä kirjallisissa kysymyksissä esiintyi entistä enemmän maahanmuuttoon kielteisesti suhtautuvia kehyksiä. Aineistossa näkyi pakolaiskriisin aikana selvästi enemmän huoli turvallisuustilanteen heikkenemisestä ja sosiaaliturvajärjestelmän hyväksikäytöstä. Pakolaiskriisin myötä on tapahtunut selkeä muutos kirjallisissa kysymyksissä esiintyneissä maahanmuuttokehyksissä. Muutos on voinut tapahtua eri syistä, yksi syy on perussuomalaisten kansaedustajien määrän merkittävä kasvu, sillä perussuomalaiset ovat profiloituneet maahanmuuttoa vastustavana liikkeenä. Toiseksi taloudellinen tilanne Suomessa on ollut heikko pakolaiskriisin aikana, millä voi nähdä olevan vaikutusta kansanedustajien halukkuuteen puolustaa vapaampaa maahanmuuttopolitiikkaa. Maahanmuuttopoliittisissa linjauksissa on esiintynyt pakolaiskriisin aikana selvästi enemmän kriittisiä linjauksia, joita ei ole aikaisemmin hirveästi havaittavissa aineiston vertailukohdasta. Aikaisempi yksipuoliselta vaikuttava maahanmuuttopoliittinen linjaveto eduskunnassa on saattanut aiheuttaa kriittisten äänenpainojen määrän kasvun, sillä kriittiselle maahanmuuttolinjalle on voitu nähty olevan poliittista tilausta kansalaisten keskuudessa.

Pro gradussani tarkastelen herännäispappi Elias Simojoen (vuoteen 1926 Simelius, 1899–1940) poliittisluontoista raamatunkäyttöä vuosina 1922–1940. Simojoki oli paitsi körttiläinen kirkonmies myös äärioikeistolainen aktivisti, joka oli vuonna 1922 mukana perustamassa Akateemista Karjala-Seuraa (AKS) Suur-Suomi-ideologian ja heimoaatteen kattojärjestöksi. Vuosina 1933–1939 hän vaikutti Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) kansanedustajana sekä nuorisojohtajana puolueen alaisissa Sinimusta- ja Mustapaita-järjestöissä. Tutkielmassani teen selkoa siihen, kuinka Elias Simojoki tulkitsi ja hyödynsi Raamatun kertomussisältöä poliittisluontoisissa puheissaan ja kirjoituksissaan. Tarkoitukseni on selvittää, mihin tulkinnallisiin suuntiin Raamattu taipui Simojoen käsittelyssä ja millaisia muutoksia hänen käsityksissään tapahtui tutkimusajanjakson vaihtelevissa asiayhteyksissä. Tutkielmani lähdeaineistona käytän Elias Simojoen vuosina 1922–1940 laatimia poliittisluontoisia puheita sekä lehtikirjoituksia ja muita julkisia kannanottoja. Vilho Helasen toimittama Palava pensas -niminen kokoelma Simojoen puheista on keskeinen teos osana tutkielmani lähteistöä. Palavan pensaan ohella hyödynnän pro gradussani Simojoen julkisia kirjoituksia vuosilta 1922–1940. Tutkimukseni kannalta keskiössä ovat Akateemisen Karjala-Seuran äänenkannattaja Suomen Heimo, Sinimusta-järjestön Sinimusta-lehti sekä Mustapaitojen Luo lippujen! -järjestöjulkaisu. Lisäksi viittaan pääasiassa AKS:n toimesta julkaistuun muuhun lähdeaineistoon, jossa Simojoen ääni tulee kuuluville poliittisluontoisen raamatunkäytön merkeissä. Elias Simojoki hyödynsi poliittisluontoisessa raamatunkäytössään tasapuolisesti sekä Vanhaa että Uutta testamenttia. Paavalin Ensimmäisen korinttilaiskirjeen muotoilua heijasteleva rakkauskäsitys oli vallitsevasti esillä hänen julistuksessaan etenkin tarkastelujakson alusta 1930-luvun taitteeseen. Simojoen dualistisessa maailmanselityksessä sinivalkoinen isänmaanrakkaus sai vastinparikseen mustanpuhuvan ryssävihan, joka täydensi kokonaisuuden. Suomi näyttäytyi Simojoelle Jesajan kirjaa heijastelevana Herran pohjoisena viinitarhana ja Jumalan uusina valittuina. Suomensukuisten kansojen verinen tuska itärajan takana kytki niiden kohtalon kärsivään Kristukseen. Neuvostoliitto taas näyttäytyi Simojoelle suoranaisena helvetin esikartanona maan päällä johtajanaan Jumalan vihan ruoska Josif Stalin. Henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen elämän suhdannemuutoksilla oli vaikutusta Simojoen poliittisluontoisen raamatunkäytön vaihteluun tarkasteltavalla ajanjaksolla. Lisäksi hänen jo lapsuudessaan omaksuma dualistinen maailmankuvansa sekä kokemuksensa sodasta vaikuttivat hänen tapaansa tarkastella ympärillään olevia pelastus- ja maailmanhistoriallisia ilmiöitä.

Tutkielmassani selvitän pappi ja kansanedustaja Väinö Havasta lestadiolaisuuden historian kirjoittajana. Rajaan tutkielmani ajanjakson lestadiolaisuuden alkuherätyksestä 1840-luvulta Havaksen kirjan jälkipuintiin vuonna 1930. Selvitän, miten Havas kirjoitti lestadiolaisuuden historiaa. Päälähteeni on Havaksen vuonna 1927 ilmestynyt kirja Laestadiolaisuuden historia pääpiirteissään. Kysymykseen vastatakseni selvitän myös Havaksen jälkipuintia kirjastaan Laestadiolaisuuden historia pääpiirteissään. Havas kuului lestadiolaisen uusheräyksen suuntaukseen kirjoittaessaan kirjansa. Toiseksi analysoin aikaisempaa lestadiolaisuuden historiaa käsittelevää kirjallisuutta 1800-luvulla: K. A. Heikelin, J. A. Englundin, Juho Tanskasen, Gustaf Johanssonin ja Märta Edquistin kirjoitukset. Kolmanneksi selvitän, miten kriitikot suhtautuivat Havaksen kirjaan ja miten Havas itse puolustautui ja vastasi kritiikkiin. Johdantoa seuraa toinen pääluku, jossa analysoin Havaksen kirjaa. Kolmannessa pääluvussa kirjoitan aiemmista lestadiolaisuutta käsittelevistä kirjoituksista, jotka on julkaistu ennen Havaksen kirjaa. Neljännessä pääluvussa tarkastelen Havaksen kirjan saamaa palautetta eli kritiikkiä sekä Havaksen jälkipuintia 1928–1930. Kritiikkiä kirjoittivat Antti J. Pietilä, Albert J. Soveri, Vilho H. Kivioja, Frans Parakka ja Yrjö A. Nummi. Tutkielmassani keskeistä on debatti Havaksen lestadiolaisuuden historian kirjoittamisen ja sitä kohdanneen kritiikin välillä. Pietilän mukaan Havas ansaitsi tunnustusta puolueettomuudesta, kun taas Kivioja arvosteli puolueettomuutta. Tosin Havas vastineessaan toteaa, että epäsuhtaa on olemassa tietoaineksen laatuun nähden ja että on haluton jatkamaan debattia. Havas piti teostaan pioneerityönä. Kivioja arvosti Havaksen kirjaa ja näki sen lukemisen merkityksen kirkon papistolle. Havas ei pitänyt Kiviojan hyökkäävästä tyylistä. Käytän tutkimusmenetelmänä sisällönanalyysiä. Tiedostan lähdekritiikin ja puolueettoman tutkimusotteen merkityksen.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee uskonnollista argumentointia eduskunnan täysistuntokeskusteluissa vuosina 1981–2009. Tutkimuksessa kartoitetaan, millaisia uskonnollisia argumentteja perheoikeudelliseen lainsäädäntöön liittyvissä keskusteluissa käytettiin, ketkä niitä käyttivät, ja mitkä asiat vaikuttavat niiden käyttöön. Kysyn myös, millaista suhtautuminen uskonnolliseen argumentointiin oli eduskunnassa. Tutkimuksessani käsitellään kolmea perheoikeudellista lainsäädäntöuudistusta, jotka ajoittuvat eri vuosikymmenille. Tutkin, millaista muutosta näiden välillä on tapahtunut. Näkökulmani on, miten tämä muutos ilmentää yhteiskunnan muutosta sekä kristinuskon ja evankelis-luterilaisen kirkon aseman muutosta osana yhteiskuntaa. Uskonnollinen argumentointi oli kaikkein selvimmin yhteydessä puolueeseen. Lisäksi siihen vaikuttivat varsinkin 1980-luvulla yhteydet kristillisiin organisaatioihin. Kirkon tuki oli tärkeä edellytys uskonnollisten argumenttien tuomiselle keskusteluun. Sen rooli käsitettiin yhä selkeämmin yhteiskunnallisen asiantuntijuuden kautta. Vasemmistopuolueiden uskonnollisten argumenttien käyttö lisääntyi tutkimusaikana. Se oli enimmäkseen vastareaktiota suhteessa lakiehdotusten vastustajien argumentteihin, mutta tämä vastareaktionomaisuus väheni tutkimusjakson aikana selvästi. Tämä liittyy sekä kristinuskon individualistisen tulkinnan yleistymiseen että poliittisen kulttuurin muutokseen, joka suosi arvoretoriikkaa ja teki henkilökohtaisen vakaumuksen julkisen esittämisen aiempaa sallitummaksi. Uskonnollisia argumentteja lakiuudistuksia vastaan käyttäneiden argumenteissa korostuivat vetoaminen Raamattuun, uskonnollisten yhteisöjen ja auktoriteettien kantaan sekä viittaukset luomiseen. Vastustajien käsitystä kristillisyydestä voi luonnehtia autoritaariseksi ja institutionaaliseksi, ja arvoja kommunitaristisiksi. Lakiehdotuksia uskonnollisin argumentein puolustaneet korostivat liberalistista arvokäsitystä. Heistä vasemmistoon kuuluvat vetosivat useimmin erilaisiin näkemyksiin kristillisyyden piirissä ja henkilökohtaiseen suhteeseensa kristillisyyteen. He toivat esiin hengellisyyttä, jonka tehtävä oli tukea henkilön omaa persoonaa. Oikeistoon kuuluvat edustajat puolestaan tukeutuivat mieluummin kirkon kantaan ja yleisiin kristillisiin arvoihin.