Browsing by Subject "kartellivahinko"

Kilpailuoikeudellisia vahingonkorvauksia koskeva lainsäädäntö on muuttunut viime vuosina merkittävästi, sillä EU:ssa pitkään jatkunut valmistelutyö johti jäsenvaltioiden lainsäädännön harmonisoimiseen 26.11.2014 hyväksytyllä direktiivillä. Suomessa direktiivi implementoitiin kilpailuoikeudellisia vahingonkorvauksia koskevalla erillislailla, joka tuli voimaan 26.12.2016. Lainsäädäntöhankkeiden tarkoituksena on taata, että jokaisella kilpailulain rikkomisen johdosta vahinkoa kärsineellä on mahdollisuus saada täysi korvaus kärsimästään vahingosta. Vaikka kartelleita pidetään yhtenä vahingollisimmista kilpailunrajoituksen muodoista ja oikeus saada niistä aiheutunut vahinko korvattavaksi on lainsäädännössä taattu, ei kanteen nostamisen kannattavuus ole itsestäänselvyys. Tämä johtuu muun muassa siitä, että vahingon määrän todistamiseen liittyy huomattava epävarmuus. Ideologialtaan yksinkertainen täyden kompensaation tavoite johtaa huomattaviin käytännön ongelmiin, sillä se edellyttää tapauskohtaisen vahingon määrän todistamista ja vahingon laadusta johtuen todistamiseen liittyy merkittäviä haasteita. Oikeudentilan on vakiintumattomuuden vuoksi epäselvää, miten ja kuinka tarkasti vahingon määrä tulee todistaa. Tutkielmassa selvitetään näin ollen mitä osapuolten tulee kartellivahingon määrää todistaessaan huomioida ja miten todistaminen voidaan toteuttaa. Koska todistelun laatu ja riittävyys arvioidaan lopulta tuomioistuimen näyttöharkinnassa, arvioidaan lopuksi tarkemmin, miten näytön arviointi ja erityisesti OK 17:2.3 mukainen vahingon määrän arviointi vaikuttavat todistamiseen. Näihin tutkimuskysymyksiin vastatessa arvioidaan samalla miten vahingon määrän todistamisessa huomioitavat seikat vaikuttavat lainsäädännön tarkoituksen tehokkaaseen toteutumiseen. Kartellivahingon määrän todistaminen edellyttää ensinnäkin ymmärrystä kartellivahingon tosiasiallisesta luonteesta, sillä taloustieteelliset realiteetit markkinoiden toiminnasta määrittävät tosiasialliset rajat vahingon määrälle. Lisäksi on hahmotettava, mikä ylipäätään on oikeudellisesti relevanttia korvattavaa vahinkoa. Relevantin lainsäädännön tarkastelun perusteella muodostetaan käsitys niistä ulkoisista rajoista, jotka todistelun kohteelle, eli vahingon määrälle, on asetettu. Seuraavaksi esitellään vahingon määrittämiseen tarjolla olevia taloustieteellisiä ja ekonometrisiä menetelmiä niiden soveltuvuuden ja heikkouksien konkretisoimiseksi. Todistelun keinoja tarkasteltaessa todetaan, että vapaa todistusteoria sallii hyvin vaihtelevan laatuisen todistelun ja allokoi vastuun todistelun laadusta osapuolille. Arvioitavaksi tulee myös lainsäädäntöuudistuksen myötä kartelleihin sovellettavan vahinko-olettaman vaikutus todisteluun. Lopuksi tarkastellaan, miten tuomioistuin päätyy esitetyn todistelun perusteella lopulliseen vahingonkorvauksen määrään, sillä harkintaan vaikuttavat seikat määrittävät lopulta sen, kuinka vahingon määrä kannattaa todistamaa. Suomessa on perinteisesti lähdetty siitä, että tuomioistuimen velvollisuus arvioida epäselvän vahingon määrä OK 17:2.3:n nojalla, ratkoisi vahingon määrän todistamisen ongelmia. Tuomioistuin päätyneekin lähtökohtaisesti kartellivahingon määrään kyseisen säännöksen nojalla. Arviointiin liittyvien huomattavien epäselvyyksien vuoksi tutkielmassa esitetään perusteltu näkemys siitä, miten tuomioistuimen tulee päätyä vahingon määrään. Todistelun kannalta on erityisen mielenkiintoista, miten esitetty näyttö vaikuttaa tuomioistuimen harkintavaltaan vahingon määrää arvioitaessa.