Browsing by Subject "kauppapolitiikka"

Tutkielma käsittelee Sakari Tuomiojan puolipoliittisen toimitusministeristön käynnistämää MiG-15-hävittäjien hankintaa Neuvostoliitosta vuonna 1954. Hanke oli ulkopoliittisena avauksena ennen kuulumaton, kuten presidentti Paasikivi päiväkirjassaan manasi siitä kuultuaan. Hankkeesta oli päätetty hallituksen pienessä sisäpiirissä pääministeri Tuomiojan, puolustusministeri Päiviö Hetemäen ja kauppa- ja teollisuusministeri Teuvo Auran kesken. Siitä ei ollut kerrottu etukäteen presidentille, puolustusvoimien johdolle eikä edes hallituksen ulkoministerille Ralf Törngrenille. Siinä missä kaluston ostaminen Neuvostoliitosta oli myöhemmin 1960-luvulla yleinen käytäntö, oli se 1950-luvun puolivälissä kaikkea muuta. Lisäksi aloitteen tekijänä oli sotien jälkeen oikeistolaisin hallitus. Ministereinä oli tunnettuja johtohahmoja porvaripuolueista. Erikoista oli sekin, että uusi ulkopoliittinen avaus tehtiin vasta eduskuntavaalien jälkeen, kun seuraavaa hallitusta oltiin jo muodostamassa. Tutkielmassa rekonstruoidaan hävittäjähankkeen koko elinkaari. Lisäksi pohditaan, miksi hankkeeseen ryhdyttiin, miksi hanke kaatui ja mitä siitä seurasi. Lähdeaineisto koostuu pääasiassa arkistolähteistä ja tutkimuskirjallisuudesta. Aiempi tutkimuskirjallisuus on hävittäjähankkeen osalta kuitenkin hajanaista ja keskenään ristiriitaista. Aihetta on kirjallisuudessa lähinnä ohimennen sivuttu, eikä siitä ole olemassa perusteellista tutkimusta. Tutkimusaiheen historiallinen viitekehys liittyy Stalinin kuoleman jälkeiseen kansainvälisen politiikan suojasäähän, Suomen sisä-, ulko-, kauppa- ja puolustuspolitiikkaan sekä ilmavoimien kalustohankintoihin 1950-luvulla. Tutkielman pääasiallinen metodi on lähdekritiikki. Tutkielma osoittaa, että MiG-15-hankkeen taustalla oli ensisijaisesti tarve parantaa ilmavoimien huonoa kalustotilannetta, joka nähtiin yhtenä Suomen puolustuksen pahimmista puutteista. Sen lisäksi hankinnan käynnistämiseen vaikutti idänkaupan tasapainottamisen tarve, sekä mahdollisesti pyrkimys ylläpitää hyviä suhteita Neuvostoliiton kanssa. Jälkimmäinen taas liittyi sisäpoliittiseen valtataisteluun, jota käytiin seuraavia presidentinvaaleja silmällä pitäen. Hävittäjähankinnan ulkopoliittinen painoarvo kuitenkin aliarvioitiin. Hanke aiheutti huolta länsimaiden keskuudessa, nousi lehtien otsikoihin ja nostatti huhumyllyn Suomen ja Neuvostoliiton sotilaallisesta lähentymisestä. Lopulta Suomi perääntyi kaupasta ja päätyi ostamaan MiGien sijaan Vampire Trainer -harjoituskoneita Isosta-Britanniasta. Kaupan kaatumiseen vaikuttivat poliittiset, taloudelliset ja sotilastekniset syyt. Merkittävin tekijä oli kysymys siitä, koulutettaisiinko lentäjät Neuvostoliitossa, kuten Suomi toivoi, vai Suomessa, kuten Neuvostoliitto toivoi. Tutkielma sijoittaa hävittäjähankkeen ulkopolitiikan, idänkaupan, sisäpoliittisen valtataistelun ja puolustusmateriaalihankintojen monisäikeiseen kokonaisuuteen. Tutkimustulokset paljastavat, kuinka vaikea Suomen kansainvälispoliittinen asema oli 1950-luvun puolivälissä ja kuinka ulkopoliittisesti tulenarkoja puolustushallinnon kalustohankinnat olivat. Tutkielma myös osoittaa, kuinka vahvasti sisäpoliittinen valtataistelu, kauppapolitiikka ja puolustuspolitiikka linkittyivät toisiinsa ja ennen kaikkea ulkopolitiikkaan sekä Neuvostoliiton-suhteeseen. Tulokset kertovat samalla siitä, että länsimaissa Suomen asemaa tarkkailtiin herkeämättä ja etsittiin merkkejä pienen maan vajoamisesta Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.

Tutkimus keskittyy Suomen kestävän kehityksen politiikkajohdonmukaisuuteen ja sen ongelmiin. Tarkastelun kohteena on kestävän kehityksen johdonmukaisuus kokonaisuutena, joka huomioi ekologisesti kestävän kehityksen lisäksi myös sosiaalisen ja taloudellisen kehityksen. Näitä eri kehitystä kuvastavia käsitteitä käsitellään tutkimuksessa eri politiikkasektoreina, jotka ovat kestävän kehityksen lisäksi kauppa- ja kehityspolitiikka. Tutkimus pyrkii selvittämään johdonmukaisuuden haasteita sekä mitä erilaisia näkökulmia toimijoilla on kestävään kehitykseen ja miksi toiminnassa ollaan mukana. Tutkimuksessa pyritään myös selvittämään, kuinka johdonmukaisuus näkyy erityisesti kehityspolitiikassa ja miten informaatio, intressit ja johtajuus vaikuttavat johdonmukaisuuteen. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys rakentuu vahvasti johdonmukaisuuden ympärille, joka toimii työkaluna tutkimuksen edetessä. Keskeisiksi käsitteiksi teoreettisessa viitekehyksessä nousee johdonmukaisuuden lisäksi kestävä, sosiaalinen ja taloudellinen kehitys. Teoreettinen viitekehys ohjaa tutkimuksen analyysiä ja auttaa tutkimuskysymysksiin vastaamisessa. Tutkimuksen aineisto on kerätty etnografiaa käyttäen ja sen analysointiin on hyödynnetty sisältöanalyysiä. Pääaineistona toimivat dokumentit, internetsivut ja tapahtumat, sekä täydentävänä aineistona teemahaastattelut, jotka ovat kerätty aiheelle oleellisilta toimijoilta. Analyysin myötä kestävän kehityksen johdonmukaisuudessa on mahdollista nähdä viitteitä ongelmista erityisesti informaation, intressien ja johtajuuden osalta. Kokonaisuudessaan eri sektorit perustelevat osallisuuttaan kestävään kehitykseen eri tavalla, joka luo pohjaa näille ongelmille ja ristiriitaisuuksille. Tutkimuksesta ilmenee poliittisten ja taloudellisten intressiristiriitojen aiheuttavan epäjohdonmukaisuuksia, joista ollaan osittain jopa tietoisia. Tiedostamattomia epäjohdonmukaisuuksia ilmenee puolestaan erityisesti laajan informaation takia, joka juontaa juurensa kestävän kehityksen laajaan kokonaisuuteen. Haasteita aiheuttaa tutkimuksen perusteella myös tapa, jolla tätä kestävän kehityksen laajaa kokonaisuutta johdetaan. Johdonmukaisuuden ongelmia kehityspolitiikan osalta aiheuttaa puolestaan sen muuttunut toimintaympäristö ja epäjohdonmukainen johtaminen. Kaikki tutkimuksessa ilmenevät seikat johdonmukaisuudesta vaikuttavat olevan kuitenkin myös vahvasti sidoksissa toisiinsa. Tutkimuksen vastaukset valottavat niitä motivaatioita ja perusteluita, joista lähtöisin Suomen kestävän kehityksen kenttä toimii. Näiden seikkojen ymmärtäminen ja niiden vaikutuksien sisäistäminen voi olla kokonaisuudessaan tärkeää kestävän kehityksen kannalta jokaisella eri tutkimuksen sektorilla. Tutkimustulosten ilmi tuomat haasteet hidastavat johdonmukaisuutta sekä aiheuttavat ristiriitoja ja epäkohtia toimijoiden työskentelyssä. Näiden haasteiden tunnistaminen voi olla ensisijaisen tärkeää kestävän kehityksen politiikkajohdonmukaisuuden luomisessa ja siten myös yhteiskunnallisesti merkittäviä.

Tämä tutkielma käsittelee suomalaisyhteyksiä Muammar Gaddafin johtaman Libyan ydinvoimaohjelmaan vuosina 1977–1985. Näistä yhteyksistä käytetään tässä tutkielmassa termiä Libya-hanke, ja yhteydet on jaettu hankkeen ensimmäiseksi ja toiseksi vaiheeksi. Tutkielmassa selvitetään, mistä Libya-hankkeessa oli Suomen ja suomalaistoimijoiden osalta kyse, miksi suomalaiset vetäytyivät hankkeesta ja mikä oli poliittisten syiden merkitys vetäytymisen taustalla, ja mitä seurauksia hankkeella mahdollisesti oli. Hankkeen keskeinen elinkaari rekonstruoidaan aineiston avulla. Keskeisenä aineistona tutkielmassa ovat ulkoministeriön ja kauppa- ja teollisuusministeriön atomitoimiston arkistot, joita täydennetään aikalaissanomalehtien uutisilla ja muilla kirjoituksilla. Pääasiallinen tutkimusmenetelmä on lähdekritiikki. Tutkielma osoittaa, että suomalaisyhteydet Libyan ydinvoimaohjelmaan muodostivat laajan, monimutkaisen ja sekavan kokonaisuuden, jolla oli Suomen osalta niin ulko-, kauppa- kuin ydinsulkupoliittisia ulottuvuuksia. Libya-hankkeen saamaa poliittista merkitystä korostivat ydinvoiman ja ydinviennin voimakas poliittisuus sekä Libyan kyseenalainen maine niin ydinohjelmansa kuin muunkin politiikkansa ja toimintansa osalta. Libya-hankkeen ensimmäisessä vaiheessa oli kyse suomalaisten yritysten pyrkimyksestä, valtionyhtiö Imatran Voiman johdolla, rakentaa ydinvoimala Libyaan yhdessä neuvostoliittolaisten kanssa. Hankkeen ensimmäisen vaiheen asema Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyönä kolmansissa maissa toi hankkeelle poliittista arvoa, ja saattoi antaa hankkeelle suojaa tiedossa olleisiin Libyaan kohdemaana liittyneisiin ongelmiin ja riskeihin nähden. Suomalaisyritysten vetäytymisessä yhteishankkeesta olivat taustalla sekä taloudelliset että poliittiset syyt. Merkkejä poliittisesta painostuksesta tämän vaiheen osalta ei ole nähtävissä. Tutkielman keskeinen tutkimustulos on, että suomalaisyhteydet Libyan ydinvoimaohjelmaan eivät rajoittuneet ainoastaan Neuvostoliiton kanssa suunniteltuun yhteishankkeeseen, vaan Suomen valtiolla ja useilla suomalaisyrityksillä oli laajoja ja vielä yhteishankkeen jälkeen jatkuneita suoria kahdenvälisiä yhteyksiä Libyaan. Toisessa vaiheessa Suomen valtio ajautui kiusalliseen tilanteeseen, kun ministeritasolla sovittua ydinvoima-alan kahdenvälistä yhteistyötä Libyan kanssa ei todellisuudessa oltu valmiita tekemään. Yhteistyöhön Suomessa omaksutun kielteisen kannan taustalla olivat ennen kaikkea poliittiset syyt. Libyan ydinvoimaohjelman muuttuminen suurvaltapoliittiseksi ristiriidaksi teki Libyan kanssa tehtävästä yhteistyöstä vahvasti ulkopoliittisen kysymyksen. Hankkeen toisessa vaiheessa Yhdysvallat kohdisti Suomeen vaikuttamista ja painostusta, jotta ydinvoima-alan yhteistyöstä Libyan kanssa olisi pidättäydytty. Tällä oli jossain määrin vaikutusta Suomen kannanmuodostukseen. Varsinaisia poliittisia tai kaupallisia seurauksia Suomen ja Neuvostoliiton yhteishankkeen kaatumisesta tai Libyan tarjoamasta kahdenvälisestä yhteistyöstä kieltäytymisestä ei koitunut huolimatta esillä olleista uhkakuvista.

Tutkielma käsittelee Suomen ja Länsi-Saksan kauppasuhteiden rakentumista toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina 1946–53. Tutkin ensisijaisesti, mikä edesauttoi ja mikä hidasti Suomen ja Länsi-Saksan kauppasuhteiden rakentumista. Toisena tutkimuskysymyksenäni on, mikä vaikutus Neuvostoliitolla ja Suomen taloudellisilla eturyhmillä oli maiden väliseen kaupankäyntiin. Hypoteesinani on, että kylmän sodan konfliktit ja Suomen poliittisesti haastava tilanne idän ja lännen välissä vaikuttivat huomattavasti Suomen ja Länsi-Saksan kauppasuhteiden alkamiseen. Toisena hypoteesinani on, että taloudellisilla eturyhmillä oli enemmän valtaa kauppaneuvotteluissa kuin valtion virkamiehillä. Valtio oli perinteisesti ollut hyvin riippuvainen myyntiedustajien asiantuntemuksesta kauppaneuvotteluissa. Tutkielmani on merkityksellinen lisä tähän tutkimusalueeseen, koska näkökulmani poikkeaa aiemmasta tutkimuksesta. Olen rajannut tutkimuksestani pois Suomen ja Itä-Saksan välisen kaupan, keskityn Suomen ja Länsi-Saksan suhteisiin aiempia tutkimuksia lyhemmällä aikavälillä ja kiinnitän huomiota kauppaneuvottelijoiden taustoihin. Aikaisempaa tutkimusta kaupankäynnin alkuvuosista on vähän, sillä se on usein tullut sivuutetuksi kaupan vähäisyyden vuoksi. Itse päätän tutkimukseni siihen, kun kauppa maiden välillä kasvaa sotaa edeltävälle tasolle. Lähdeaineistoni koostuu pääasiassa ulkoministeriön arkistosta löytyvistä kauppasopimuksista, muistioista, raporteista, kirjeistä ja tiedotteista. Tilastoja Suomen ja Länsi-Saksan kaupan volyymeista sain Tilastokeskuksen Suomen virallinen tilasto -kokoelmasta. Tutkimukseni on tehty ainoastaan Suomen näkökulmasta, sillä minulla ei ole alkuperäislähteitä Saksasta. Tutkimustulokset yllättivät minut. Ne paljastivat, että Suomen ja Länsi-Saksan kaupan hitaaseen alkuun vaikutti olennaisesti länsiliittoutuneiden päätös tehdä Länsi-Saksasta metsäteollisuusmaa. Kylmän sodan ilmapiirillä oli myös vaikutusta varsinkin kauppaedustustojen perustamisessa, mutta varsinaisiin kauppasuhteisiin vaikutus ei ollut yhtä suuri kuin olin ajatellut. Minulle selvisi myös, että valtion virkamiesten rooli oli kauppaneuvotteluissa merkittävämpi kuin taloudellisten edunvalvontajärjestöjen. Kauppaneuvotteluita käytiin hiljaisina vuosina 1946–49 kokonaan ilman myyntiyhdistysten edustajia, ja kaupankäynnin vilkastuttua virkamiehet jatkoivat yhä neuvotteluiden johtamista.