Browsing by Subject "kaupungit"

Viime vuosikymmenten taloudelliset, ympäristölliset ja yhteiskunnalliset kriisit viittaavat kroonistuviin haasteisiin, mitä varten yhteiskuntien ja kaupunkien tulee yhä enenevissä määrin luoda pitkän aikavälin varautumista. Poliittisten päättäjien on edistettävä päätöksentekoa suuressa epävarmuudessa, kun tulevaisuutta on yhä vaikeampi ennustaa. Tutkielmassa tutkittiin Helsingin, Kotkan, Porvoon ja Päijät-Hämeen kaupunkijohtojen näkemyksiä pitkän aikavälin varautumisesta monimutkaisiin yhteiskunnallis-ympäristöllisiin kriiseihin Suomessa kuntatasolla. Tutkimuskysymyksenä oli, miten kolme erilaista tapaa kehystää pitkän aikavälin tulevaisuus vaikuttaa kaupunkijohtojen näkemyksiin strategisesta varautumisesta. Tutkielma tehtiin WISE-tutkimushankkeen toimeksiantona. Hankkeelta saatu aineisto muodostui politiikkapäämaja ja tulevaisuuden tilannehuone skenaarioharjoituksista, joissa simuloitiin kolmea erilaista tulevaisuuskehystä neljässä eri kaupungissa. Helsingin harjoitus järjestettiin vuonna 2019. Siinä osallistujien tuli tehdä kuvitteellisia päätöksiä pelimäisen simuloinnin avulla vuoteen 2040 asti. Kotkan harjoituksessa vuonna 2021 osallistujat pohtivat skenaariossa esitetyn kemikaalikuljetusonnettomuuden negatiivisia vaikutuksia kaupungin vuoden 2025 neljään strategiaan. Porvoon ja Päijät-Hämeen harjoitukset järjestettiin vuonna 2023. Niissä tulevaisuuskehys oli muista harjoituksista poiketen samanlainen: osallistujien tuli pohtia seuraavan 15 vuoden aikana kaupungin kohtaamia haasteita ja esittää tarvittavia toimenpiteitä ekologisen jälleenrakennuksen näkökulmasta. Aineiston analyysi toteutettiin laadullisen aineistolähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Tulokset osoittivat tulevaisuuskehysten luomia eroavaisuuksia sekä tulevaisuuskehyksistä riippumattomia samankaltaisuuksia. Eroavaisuudet toivat esille kaupunkijohtojen vaihtelevat näkemykset tulevaisuuskehyksissä esitetyistä kriiseistä ja tavoitteiden onnistumisesta simuloida aidosti kriisitilannetta. Eroavat näkemykset heijastuivat siihen, tehtiinkö harjoituksissa oivallisia havaintoja kaupungin varautumiselle harjoitusten ulkopuolella. Riippumattomat samankaltaisuudet puolestaan viittasivat kaupunkijohtojen nousseisiin ajatuksiin, jotka venyttivät keskustelua strategisesta varautumisesta kehysten ulkopuolelle tuoden mukaan ajattelua laajemminkin kriiseistä ja päätöksenteosta. Samankaltaisuuksina nousivat myös poliittinen tasapainoilu osana kaupunkien toimintaa sekä niiden omat haasteet ja tavoitteet laajojen ja ylikansallisten kriisien ohella. Harjoitusten eroavien ajankohtien vuoksi kriiseihin liittyviä näkemyksiä on tarkasteltava kriittisesti, sillä Helsingin harjoitus järjestettiin ennen 2020-luvun koronaviruspandemiaa ja Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainaan. Jatkotutkimuksen kannalta olisikin mielenkiintoista, että pitkän aikajänteen skenaarioharjoituksia hyödynnettäisiin kaupunkijohtojen strategisen varautumisen kehittämisessä edelleen, sillä kroonistuvat ja yllättävätkin yhteiskunnallis- ympäristölliset kriisit ovat osoittautuneet jatkuviksi.

Tutkimuksessa tarkastellaan suomalaisille kaupunkilaisille mahdollisia julkisen osallistumisen tapoja. Tutkimuskysymyksenä on, millaisia julkisen osallistumisen tapoja suomalaiset kaupungit ihmisille rakentavat. Tutkimuskysymys jaetaan kahteen osaan. Ensiksi, missä yhteydessä ja miten kaupungit ihmisistä ja heidän julkisesta osallistumisestaan puhuvat? Toiseksi, millaisia ihmisten julkisia rooleja, julkisen osallistumisen tapoja, kaupunkien puheessa rakennetaan? Ihmisten julkisen osallistumisen ongelmaa lähestytään päämies-agentti-teorian näkökulmasta sekä osana julkishallinnon historiallista kehitystä. Tutkimus kytkeytyy kriittisen hallinnon tutkimuksen traditioon. Samalla omaksutaan vaikutteita kehystämisen tutkimuksesta: muodollisten osallistumismahdollisuuksien sijaan tavoitteena on tunnistaa ihmisille käytännössä mahdollisia osallistumisen tapoja. Osallistumisen muotoja tarkastellaan roolin käsitteen avulla: roolit saavat tutkimuksessa ihmisille mahdollisia osallistumisen tapoja kokoavien käsitteiden aseman. Roolien rakentuminen ymmärretään dialektisena prosessina. Rooleihin tiivistyvät yhteiskunnassa vallitsevat käsitykset; samalla roolit nähdään normaalia ja sallittua osallistumista tuottavina tulkintatapoina. Tutkimuksen aineisto koostuu kahdeksan suomalaisen kaupungin strategioista. Niitä tarkastellaan sekä kaupungin hallintoa ohjaavina asiakirjoina että kaupunkien puheena: strategiat kuvaavat kaupungin käsityksiä ihmisten julkisesta osallistumisesta. Strategioihin sisältyviä tulkintatapoja tutkitaan kriittisen diskurssianalyysin avulla. Tutkimuksen analyysiosassa kaupunkien puheesta syntyy yhtenäinen kuva. Kaupunkien ja ihmisten suhde rakentuu pitkälti päämies-agentti-teorian lähtökohtien mukaisesti: ihmiset nauttivat hyvinvoinnista, jota kaupungin hallinto heille tuottaa. Strategiat noudattavat kausaalisten tarinoiden kaavaa: kaupungin toiminta seuraa johdonmukaisesti sen omaksumista tavoitteista. Kaupunkien toimintaa kuvataan välttämättöminä vastauksina yhteiskunnallisiin muutosilmiöihin: tilaa kaupunkien tavoitteita ja toimenpiteitä koskevalle julkiselle keskustelulle ei synnytetä. Kaupunkilaisille osallistumisen mahdollisuuksia tarjotaan siellä, missä ne kaupungin hallinnon tavoitteenasettelua tukevat. Ihmisille rakennettavat osallistumisen mahdollisuudet liittyvät ennen kaikkea kaupunkien tuottamien palvelujen kehittämiseen: palvelujen käyttäjän rooli korostuu kaupunkien puheessa. Kaupungit tavoittelevat asiakaslähtöisyyttä ja yhteisöllisyyttä, jotka esitetään yksiselitteisinä, poliittisesti latautumattomina tavoitteina. Osallistumisesta tehdään kaupunkien puheessa epäpoliittista: mahdolliset intressikonfliktit pyritään sulkemaan kaupungin ja ihmisten suhteen ulkopuolelle. Ihmisten mahdollisuudet vaihtoehtoiseen, kyseenalaistavaan vaikuttamiseen puuttuvat. Kaupungit pyrkivät puheessaan tukemaan vain osaa ihmisten mahdollisista julkisen osallistumisen tavoista. Rajatutkin osallistumisen mahdollisuudet saattavat silti kohentaa ihmisten luottamusta kaupunkien kaltaisten julkisten instituutioiden toimintaan.

Maailmanpoliittisen vallan perusteet muuttuvat, kun materiaalisten resurssien ja territorion hallinnan rinnalle tulee uusia vallan muotoja. Vallan siirtymät kansallisvaltioilta muille toimijoille ja turvallisuusympäristön muutos ovat vaikuttaneet siihen, että kaupungit käyttävät aiempaa uskottavammin valtaa maailmanpolitiikassa. Turvallisuuden hahmottaminen pelkästään kansallisvaltion näkökulmasta jättää keskeisiä asioita huomiotta, kun eri toimijoihin kohdistuu erilaisia turvallisuusuhkia. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan muutoksia maailmanpoliittisen vallan jakautumisessa havainnoimalla turvallisuuden muuttumista suhteessa kaupunkien kasvavaan merkitykseen. Kaupunkeja tutkitaan turvallisuuden viitekohteina eli siitä näkökulmasta, kuinka arvokkaina turvattavina toimijoina ja yksikköinä niitä pidetään. Tutkimuksen tavoitteena on arvioida, minkälaisia trendejä turvallisuuden viitekohteiden kehitykseen liittyy, ja parantaa ymmärrystä turvallisuuden ja kaupunkien kehityksen yhteyksistä. Tutkimus lähestyy kaupunkeja turvallisuuden kontekstissa Kööpenhaminan koulukunnan turvallistamisteorian (securitization theory) kautta. Turvallistamisen konseptin avulla pystytään hahmottamaan sitä, miten kaupunki turvallisuuden viitekohteena voi kehittyä tulevaisuudessa. Kehitystä havainnoidaan turvallistamisteoriassa määritellyillä viidellä turvallisuuden sektorilla, jotka ovat sotilaallinen, ympäristö-, taloudellinen, yhteiskunnallinen ja poliittinen sektori. Tutkimusmenetelmänä käytetään tulevaisuudentutkimuksen morfologista skenaariotyöskentelyä, jossa rakennetaan tulevaisuusskenaarioita tulevaisuustaulukon avulla. Skenaariot kuvaavat mahdollisia tulevaisuuksia siitä, miten turvallisuusympäristö voi erityisesti kaupunkien kontekstissa kehittyä. Tutkimusaineisto koostuu asiantuntijahaastatteluista ja EU-asiakirjoista, jotka analysoidaan turvallisuuden sektoreiden viitekehystä hyödyntäen. Skenaariomenetelmä antaa työkaluja aineistosta nousevien turvallisuuden taustaoletusten kuvaamiseen ja sitä kautta auttaa hahmottamaan, miten kaupungit voivat näyttäytyä turvallisuuden viitekohteina. Tutkimuksen tuloksena syntyneet tulevaisuusskenaariot Euroopan turvallisuusympäristöstä vuonna 2040 vahvistavat, että kaupungit näyttäytyvät jo tällä hetkellä turvallisuuden viitekohteina monin eri tavoin. Kaupunkien merkitys korostuu erityisesti poliittisella, taloudellisella ja ympäristösektorilla, mutta niiden asema yhteiskunnallisella ja sotilaallisella sektorilla ei ole yhtä selvä. Ei voida sanoa, että kaupungit olisivat syrjäyttämässä kansallisvaltiot vallankäyttäjinä, mutta vaikuttaa siltä, että niiden merkitys sekä sisäisessä että ulkoisessa turvallisuudessa kasvaa tulevaisuudessa. Tähän vaikuttavat erityisesti kaupungistumisen, teknologian ja fyysisen maailman suhteen, yhteiskuntien keskinäisen luottamuksen ja talouskasvun mittareiden kehitys. Tutkimuksen keskeinen johtopäätös on, että pitkällä aikavälillä maailmanpoliittista valtaa käyttävät ne toimijat, jotka koetaan legitiimeiksi ja sen kautta tärkeiksi turvallisuuden viitekohteiksi. Tutkimuksen tulokset parantavat ymmärrystä turvallisuuden ja kaupunkien kehityksen yhteydestä kuvaamalla skenaarioiden kautta mahdollisia tulevaisuuden turvallisuusympäristöjä. Tutkimus myös esittelee tavan soveltaa turvallistamisteoriaa kaupunkien tutkimukseen ja nostaa sitä kautta esiin mahdollisuuksia turvallistamisteorian kehitykseen.

Tässä tutkielmassa tarkasteltiin pääkaupunkiseudun henkilöstöasiantuntijoiden asennenoitumista moninaisuuden johtamiseen laadullisen asennetutkimuksen menetelmällä. Moninaisuuden johtamisella tarkoitetaan johtamistyyliä, jossa organisaatio systemaattisesti ja suunnitellusti arvostaa, rekrytoi, ylläpitää ja kunnioittaa heterogeenistä työntekijöiden muodostamaa kokonaisuutta. Moninaisuuden johtaminen nähdään osana henkilöstöjohtamista, jonka avulla voidaan hyödyntää työntekijöiden erilaisia taustoja tehokkaasti. Tutkielman tavoitteena on edistää moninaisuuden johtamisen tutkimusta tuomalla siihen uutta näkökulmaa asenteiden ja arvottamisen kautta. Lähtökohtina aiheen ajankohtaisuudelle ja merkittävyydelle hahmoteltiin kolmen tason kautta, jotka olivat yksilö, organisatorinen ja yhteiskunnallinen taso. Työn taustana toimi viitekehyksen muodossa moninaisuuden johtamisen tutkimuskenttä. Viitekehyksessä esiteltiin moninaisuuden johtamiseen kohdistunutta tutkimusta erityisesti ongelmien ja kriittisten näkökulmien kautta. Tutkielman näkökulmaa tarkennettiin vielä tarkastelemalla kaupunkiorganisaatioita ja niiden johtamista tutkimusympäristönä. Teoreettisena lähestymistapana tutkielmassa käytettiin laadullista asennetutkimusta. Metodin ja teoreettisen lähestymistavan kohdalla tarkennettiin laadullisen asennetutkimuksen näkökulma liittymään vielä retoriseen asennetutkimukseen. Tutkielman pääkysymyksenä oli tarkastella millä eri tavoin asenteita ilmaistaan moninaisuuden johtamiseen kaupunkiorganisaatioissa. Tutkielman pääkysymystä tarkennettiin kahden tutkimuskysymyksen kautta tarkastelemalla millainen asennoitumisen kohde moninaisuuden johtaminen on henkilöstöasiantuntijoille ja minkälaisia arvottamisen tasoja haastateltavat liittävät siihen. Tietyt kirjallisuuden näkökulmat korostavat moninaisuuden johtamisen hyödyn, tuloksellisuuden, taloudellisuuden ja välttämättömyyden näkökantaa, mutta kriittiset koulukunnat ja käytännön implementoinnit osoittavat ristiriitaisia tuloksia moninaisuuden kuvitellusta ideaalitilasta, käytännön toimivuudesta ja lähtökohtien sovellettavuudesta. Aineisto koostui pääkaupunkiseudun kolmen kunnan henkilöstöasiantuntijoiden argumentatiivisesta puheaineistosta, joka tuotettiin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Haastateltaville esitettiin kahdeksan kiistanalaista asenneväittämää moninaisuuden johtamisesta, jotka oli muotoiltu aiemman tutkimuksen ja kirjallisuuden perusteella. Aineiston analyysi suoritettiin laadullisen asennetutkimuksen mukaisesti ensin luokittelevaa analyysia käyttäen. Tällöin eriteltiin väittämiin esitettyjä kannanottoja ja hahmoteltiin niihin liitettyjä perusteluja. Tämän jälkeen siirryttiin tulkitsevaan analyysiin. Tutkielman tuloksina esitettiin että moninaisuuden johtamiseen asennoiduttiin monipuolisesti sekä myönteisiä että kielteisiä kannanottoja esittäen. Väittämiä myös kommentoitiin laajasti. Tutkielman tuloksina esitettiin kuusi asennetta moninaisuuden johtamiseen, jotka olivat hyödyllisyys, aktiivisuus, oikeudenmukaisuus, velvollisuus, huoli ja kriittisyys-asenne. Lisäksi hahmoteltiin moninaisuuden johtamisen arvottamisen tasoja ja subjektiasemia, ja nämä liitettiin viitekehyksenä toimineeseen moninaisuuden johtamisen paradigmojen kehikkoon. Tutkielman pohjalta voitaisiin suorittaa jatkotutkimuksia sekä vertailevan tutkimuksen että kvantitatiivisen tutkimuksen avulla. Tutkimuksessa todennettiin myös laadullisen asennetutkimuksen soveltuminen organisaatio- ja johtamistutkimukseen, jolloin sen käytön laajentamista voidaan puoltaa.

Tämä tutkielma käsittelee suomalaisten kaupunkien tekemää yhteisö- ja osallisuustyötä. Kaupungit ovat toteuttaneet jo useiden vuosikymmenien ajan erilaisia asukkaiden aktivoimiseen ja yhteisöllisyyden lisäämiseen tähtääviä projekteja, ja yhteisöllisyyden edistäminen on yleinen tavoite kaupunkien strategioissa. Strategiatasolla yhteisön ja yhteisöllisyyden käsitteet esiintyvät kuitenkin heikosti konkretisoituina. Lisäksi yhteisöllisyys oletetaan usein yksiselitteisen myönteiseksi ilmiöksi, vaikka alueellisen yhteisöllisyyden kääntöpuolena saattaa esiintyä esimerkiksi paikallista kontrollia, leimaamista ja syrjimistä. Kaupunkien yhteisöhankkeiden tavoitteiksi on määritelty mm. asuinalueen sosiaalisen koheesion edistäminen sekä asukkaiden mielialan kohentaminen erilaisten tapahtumien ja projektien kautta. Aiemmissa tutkimuksissa yhteisöhankkeita on kuitenkin tutkittu myös poliittisemmasta näkökulmasta. Yhteisöhankkeissa on nähty kiinnekohtia mm. kommunitarismia suosineeseen ”kolmannen tien” politiikkaan. Kommunitarismille ja kolmannen tien periaatteille tyypillisiä piirteitä ovat esim. puhtaasti valtiollisten ratkaisumallien sivuuttaminen ja moraalisesti vastuullisten paikallisyhteisöjen ennallistaminen. Kriittisen näkökulmasta paikallisyhteisöjen aktivointi on tulkittu yhteiskuntapoliittiseksi keinoksi, jolla on arvostelijoiden mukaan pyritty korvaamaan valtiollista sosiaalipoliittista järjestelmää. Tutkielmassa on analysoitu kaupunkien yhteisö- ja osallisuustyöstä vastaavien hankeasiantuntijoiden ajatuksia yhteisöllisyydestä ja sen mahdollisuuksista. Tutkimuskysymykseni ovat :1) Miten yhteisöllisyyttä nähdään syntyvän ja 2) millaisia vaikutuksia yhteisö- ja osallisuustyöllä halutaan tuottaa? Avaan työssäni sitä, mitä yhteisöllisyys haastatelluille hankeasiantuntijoille merkitsee, minkälaisiin ongelmiin yhteisöllisyyden pitäisi toimia ratkaisuna ja millä tavalla yhteisöllisyys nämä ongelmat ratkaisisi. Aineisto koostuu viidelle eri suomalaiskaupungille työskentelevien hankeasiantuntijoiden puolistrukturoiduista teemahaastatteluista (n=8), jotka on analysoitu teoriaohjaavalla sisällönanalyysillä. Analyysi nojaa affektiivisen kansalaisuuden (affective citizenship) käsitteeseen, joka kuvaa sitä tapaa, miten affektit ja kansalaisuus yhdistyvät biovaltaan ja hallinnallisuuteen. Kansalaisia saatetaan esimerkiksi rohkaista tuntemaan kiitollisuutta ja uskollisuutta kansakuntaa kohtaan ja toisten tunteiden oikeutus saatetaan tunnustaa enemmän kuin toisten. Analyysin tukena on käytetty myös yhteisön ja sosiaaliseen pääoman käsitteisiin liittyviä teorianäkökulmia sekä Mark Granovetterin (1973) heikkojen siteiden teoriaa. Tutkimustulosten mukaan kaupunkien yhteisö- ja osallisuustyötä voi tulkita affektiivisen kansalaisuuden näkökulmasta. Hankkeilla tavoitellun yhteisöllisyyden kautta toivotaan tietynlaista kansalaisuutta, jossa hankealueiden asukkaat huomioisivat yhteisön paremmin omassa käytöksessään ja toiminnassaan. Yhteisöllisyyden ajatellaan tuottavan alueille turvallisuuden tunnetta, sosiaalista kontrollia ja luottamusta asukkaiden kesken. Luottamuksen lisäämistä voidaan tulkita myös sosiaalisen pääoman ja asukkaiden välisien heikkojen siteiden lisäämisenä. Yhteisöllisyyden ajatellaan johtavan parempiin väestösuhteisiin ja sujuvampaan kanssakäymiseen paikallisesti. Lisäksi yhteisöllisyyden ajatellaan lisäävän asukkaiden omistajuutta alueisiinsa. Omistajuus puolestaan ilmenisi aktiivisena osallistumista alueen asioiden hoitoon ja haluna pitää alueesta huolta. Yhteisöllisyydellä pyritään siis aktiivisemman ja alueeseensa sitoutuneemman kansalaisuuden edistämiseen. Tutkimustulosten perusteella kaupunkien yhteisöhankkeilla ei nähdä edellytyksiä rakenteellisten ongelmien korjaamiseen, mutta yhteisöllisyydellä nähdään haastatteluaineiston perusteella mahdolliseksi lisätä rakenteellisten ongelmien seurauksista kärsivien asukkaiden psykososiaalista hyvinvointia. Tutkimustulokset tekevät näkyväksi yhteisötyön suunnitteluun vaikuttavia premissejä, mikä mahdollistaa kaupunkien yhteisö- ja osallisuustyötä ohjaavien taustaolettamien kriittisen arvioinnin.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan kaupunkien toimijuuden rooleja alueellisten vihreää siirtymää tukevien innovaatioekosysteemien rakentamisessa ja vahvistamisessa. Perinteisesti innovaatioekosysteemien on nähty rakentuvan suuryritysten ympärille. Innovaatioiden systeeminen näkökulma on kuitenkin tuonut tarkasteluun paitsi alueelliset julkishallinnon toimijat, yliopistot ja muut tutkimuslaitokset, myös kansalaisyhteiskunnan ja kulttuurin. Vihreä siirtymä eli yhteiskunnan rakenteellinen murros kohti hiilineutraalia kiertotaloutta on keskeinen elementti nykyisessä hallitusohjelmassa ja keskeisissä kansallisissa strategioissa. Samalla Suomi pyrkii nostamaan TKI-politiikan intensiteettiä merkittävänä osana vihreän siirtymän toteuttamista. Kaupunkien ja muiden alueellisten toimijoiden rooli tässä murroksessa on tunnistettu ja ne omaksuvat yhä suurempaa vastuuta sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. Tutkimus toteutetaan kolmen tapauksen laadullisena tapaustutkimuksena. Analyysi perustuu kaupunkien strategioihin, niitä tukeviin keskeisimpiin toimintasuunnitelmiin tai hankekokonaisuuksiin sekä innovaatiotoiminnan ekosysteemisopimuksiin. Teoreettinen viitekehys rakentuu Henry Etzkowitzin ja Loet Leydesdorffin kehittämän kolmoiskierremallin ja siitä Patrizia Lombardin ym. jalostaman laajennetun kolmikierremallin sekä Elias Carayannisin ja David Campbellin edelleen kehittämän nelikierremallin pohjalta. Kolmois- ja nelikierremallit auttavat tulkitsemaan paitsi ekosysteemin toimijoiden välisiä suhteita, myös alueellista innovaatiokulttuuria. Lisäksi viitekehystä rakennetaan kestävyyskeskustelun siirtymisestä kohti markkinaehtoisempaa käsitteistöä, jota rakennetaan nykyisin vihreän siirtymän ja kestävän kasvun termein. Tutkimuksessa tarkastellaan Helsingin, Lahden ja Oulun kaupunkien toimijuutta. Tutkimuksen perusteella kaupungit ovat kyllä omaksuneet aktiivisen roolin ilmastonmuutoksen torjunnassa sekä kestävän kehityksen perusperiaatteet ja integroineet ne strategiatasolle saakka, mutta vihreän siirtymän ja sitä toteuttavien innovaatioekosysteemien sisällyttäminen toimintaa ohjaaviin aineistoihin vaihtelee selvästi. Ekosysteemiajattelu ohjaa kaupunkien strategista toimintaa hyvin eri tavoin. Kaikista tapauksista oli kuitenkin mahdollista tunnistaa useita innovaatioekosysteemejä vahvistavia rooleja, joista selkeimpiä olivat ekosysteemien käytännön mahdollistaja ja innovaatiomyönteisen kulttuurin rakentaja. Lisäksi kaupungit näyttäytyivät innokkaina ottamaan vastuuta ilmastonmuutoksen torjunnasta, vaikka konkretian taso strategioissa vaihtelikin. Kaupunkien aktiivinen rooli paitsi ilmastotoimissa myös kansallisissa ja kansainvälisissä verkostoissa tunnistetaan yhä laajemmin ja niiden itsenäisen toimijuuden rooli on selvästi omaksuttu tutkittujen kaupunkien strategioihin. Ilmastotoimet ja erityisesti innovaatioekosysteemitoiminta on kuitenkin yhä sidottu pitkälti erilaisiin hankkeisiin. Avoimen innovaation ja ekosysteemien merkitys tulee varmasti kasvamaan tulevaisuudessa, kun globaaleihin haasteisiin tarvitaan uusia ratkaisuja. Samalla kaupungeilta ja muilta alueellisilta toimijoilta vaaditaan yhä ketterämpää toimijuutta.