Browsing by Subject "kehittäminen"

Suomessa dialogista ja dialogisuudesta puhutaan yhteiskunnan ja työelämän konteksteissa nykyisin yhä enemmän. Dialogi liitetään muun muassa työelämän muutoksiin, kehittämiseen ja johtamiseen. Suomalaista lastensuojelua kehitetään parhaillaan systeemisen lastensuojelun toimintamallin mukaisesti. Systeemisessä lastensuojelun toimintamallissa hyödynnetään systeemisiä, perheterapeuttisia ja dialogisia työtapoja sekä narratiivisen ja ratkaisukeskeisen terapian oppeja. Dialogi ja sen toteutumisen edellytykset ovat keskeisellä sijalla lastensuojelutyössä. Asiakastyötä tekevien työntekijöiden odotetaan toimivan dialogisesti suhteessa asiakkaisiinsa, mikä edellyttää dialogisuutta lastensuojeluorganisaation johtamiselta ja rakenteelta. Tässä puheviestinnän pro gradu -tutkielmassa tutkitaan sitä, minkälaisia käsityksiä ja kokemuksia lastensuojelun henkilöstöllä on johtamisesta, sosiaalisesta tuesta ja vuorovaikutuksesta, työyhteisöjen ilmapiiristä sekä työn kehittämisestä ja systeemisestä lastensuojelun toimintamallista. Tutkimuksen aineisto koostuu SoteDialogit-hankkeen (2019-2021) lastensuojelun työpaikoille ja organisaatioille suunnatun työhyvinvointikyselyn avovastauksista (N=199). Hankkeeseen osallistuvat organisaatiot ovat kunnallisia ja yksityisiä lastensuojelun palveluja tuottavia organisaatioita useasta eri maakunnasta. Työhyvinvointikyselyn suurimmat vastaajaryhmät ovat ammattinimikkeiltään sosiaalityöntekijä, sosiaaliohjaaja ja ohjaaja. Tutkimuksessa tarkastellaan lastensuojeluorganisaatioiden henkilöstön lausumia dialogisen työtavan toteutumisen näkökulmasta ja tehdään tulkintoja siitä, mitä asioiden tila merkitsee lastensuojelun henkilöstölle. Tässä tutkimuksessa nimettiin kirjallisuuteen perustuen dialogisen työtavan toteutumisen edellytyksiksi 1) dialoginen johtaminen, 2) sosiaalinen tuki, 3) tasavertainen vuorovaikutus ja osallistava viestintä, 4) avoimen, luottamuksellisen ja turvallisen ilmapiirin rakentaminen sekä 5) ongelmien huomaaminen ja varhainen puuttuminen niihin. Tutkimuksen analyysimenetelmä on laadullinen sisällönanalyysi, jossa teemoittelu yhdistetään teoriaohjaavaan sisällönanalyysiin. Teoriaohjaavuus toteutui siten, että lastensuojeluorganisaatioiden henkilöstön kokemuksia ja käsityksiä peilattiin dialogisen työtavan toteutumisen edellytyksiin. Lastensuojelun henkilöstön työhyvinvointikyselyn vastauksissa keskeisiä teemoja ovat johtamistapa, arvostus, luottamus ja ilmapiiri, henkilöstön kuuleminen ja osallisuus, johdon ja esimiesten läsnäolo ja tuki, työkavereiden tuki, jälkipuinti ja työnohjaus, asiakas- ja työmäärät sekä henkilöstö- ja aikaresurssit. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että lastensuojeluorganisaatioiden johtajien ja esimiesten dialogisen johtamisen taitoja pitäisi vahvistaa siten, että osallistava viestintä, sosiaalisen tuen tarjoaminen sekä ongelmien varhainen huomaaminen ja niiden ratkaiseminen mahdollistuisivat organisaatioissa. Tasavertaisen vuorovaikutuksen ja luottamuksellisen ilmapiirin rakentuminen edellyttäisi johdolta ja esimiehiltä aitoa arvostuksen osoittamista ja henkilöstön kuuntelemista. Johdon ja esimiesten pitäisi osallistaa henkilöstöä ja ennakoida muutoksia niin, että henkilöstölle tarjotaan vaikutusmahdollisuuksia jo ennen muutosten toimeenpanoa tai kehittämistyön aloittamista. Tämä tutkimus vahvistaa käsitystä siitä, että lastensuojelun organisaatioissa pitäisi turvata henkilöstöresurssit sekä rajata asiakas- ja työmäärää niin, että lastensuojelutyöntekijöiden olisi mahdollista toimia dialogisen työtavan ja lastensuojelun systeemisen toimintamallin mukaisesti. Olisi tärkeää kiinnittää huomiota siihen, että myös organisaatioiden rakenteet olisivat dialogisia, mikä mahdollistaisi dialogisen kohtaamisen ja vuorovaikutuksen organisaation eri tasoilla toimivien henkilöiden välillä sekä asiakastyön ja verkostotyön rajapinnoilla.

Sedan sekelskiftet har dagstidningar gått igenom stora förändringar och står nu inför fler utmaningar än någonsin förr. Webbmedierna ökar i omsättning i samma takt som dagstidningarna tappar prenumeranter och annonsintäkter. Det nuvarande medieklimatet ställer nya krav på dagstidningarna och tvingar till förändringar. Syftet med den här pro gradu-avhandlingen är att granska förändringar i framställningen av Hufvudstadsbladets (Hbl) huvudnyheten med fem års intervaller under perioden 1995–2010. Från varje undersökt år granskas en månad. Hur har huvudnyheten strukturerats och presenterats under den här tidsperioden? Vilka faktorer har bidragit till förändringen och hur syns förändringarna i tidningen? Studien baserar sig på kvantitativ innehållsanalys av materialet samt intervjuer med Hbl:s chefredaktör Hannu Olkinuora och layoutchef Marita Granroth. I studien granskas antalet ingångar i huvudnyheten och hur väl huvudrubriken och huvudbilden korrelerar. Intervjuerna ger djup för den kvantitativa analysen och belyser hur man på Hbl resonerat kring de förändringar som skett under perioden 1995–2010. Resultatet visar att antalet ingångar har ökat med 21 procent från år 1995 till år 2010. Bland annat upplyfta citat, grafik och faktarutor har ökat avsevärt. Samtidigt har korrelationen mellan bilden och rubriken blivit sämre, endast 39 procent av bilderna år 2010 stod i direkt korrelation till rubriken, då samma siffra år 1995 var 50 procent. På basis av förändringarna i presentationsformerna kan man dra slutsatser om att dagstidningen har fått en ny roll i dagens medievärld. I stället för direkt hårda nyheter ska dagstidningarna erbjuda fördjupningar och bakgrunder till de nyheter som de flesta redan läst på webben. Dagstidningarna är tvungna att komma på nya lösningar och vara redo att gå ett steg vidare för att hänga med i mediekonkurrensen. I stället för att direkt rapportera nyheter blir dagstidningens roll mer kompletterande i förhållande till de övriga medierna. Forskningen inom det här området är liten och den här studien baserar sig i huvudsak på Hannu Pulkkinens och Pekka Mervolas forskning om de finländska dagstidningarna. Pulkkinen har forskat om tidningens arkitektur och uppbyggnad och Mervola har gjort en historisk översikt på den finländska pressen.

Mielenterveystyön käsitteellinen epämääräisyys on mielenterveystyön ohjaamista ja kehittämistä hankaloittava tekijä. Tutkielman yhtenä lähtökohtana onkin mielenterveystyön käsitteellistämisen edistäminen. Ikäihmiset väestöryhmänä ovat jääneet mielenterveystyössä vähemmälle huomiolle. Tutkielman tavoitteena on tarkentaa kuvaa ikäihmisten mielenterveystyön nykytilasta. Tämä tapahtuu tutkimalla empiirisesti ikäihmisiä koskevia mielenterveystyön muotoja mielenterveystyön nykyisessä kansallisessa normi- ja informaatio-ohjauksessa sekä mielenterveystyön ajankohtaisessa kehittämistyössä. Tutkielmassa mielenterveystyö tyypitellään kahden käsitteellisen tulkintakehyksen mukaisesti mielenterveyden edistämisen, mielenterveyshäiriöiden ehkäisyn, hoidon ja kuntoutuksen tyyppeihin sekä psykiatris-lääketieteellisen ja yhteiskunnallis-rakenteellisen mielenterveystyön tyyppeihin. Työssä tutkitaan, millaisia eri mielenterveystyön tyyppejä edustavia mielenterveystyön muotoja aineistosta voidaan tunnistaa ja tarkastellaan mielenterveystyön muotojen ja tyyppien painottumista aineistossa. Tutkielman aineistona on ikäihmisten mielenterveystyön kansalliseen ohjaukseen liittyviä normi- ja informaatio-ohjauksen dokumentteja (lakitekstejä, strategialinjauksia, suositus- ja ohjelmatekstejä) sekä ajankohtaisen kehittämistyön kirjallisia kuvauksia (osia kehittämishankesuunnitelmista sekä mielenterveystyöhön kehitettyjä toimintamalleja). Tutkimuksen analyysimenetelminä olivat teoriaohjaava sisällönanalyysi ja määrällinen sisällön erittely. Alustavat analyysikehykset perustuivat mielenterveystyön tyypittelyihin ja aikaisemmin tunnistettuihin mielenterveystyön muotoihin. Alkuperäiset analyysikehykset täydentyivät aineistolähtöisessä tarkastelussa uudella mielenterveystyön tyypillä ”strateginen ja hallinnoiva mielenterveystyö” sekä uusilla mielenterveystyön muodoilla. Tulokset osoittavat, että mielenterveyden edistämisen, mielenterveyshäiriöiden ehkäisyn, hoidon ja kuntoutuksen sekä strategisen ja hallinnoivan mielenterveystyön, samoin kuin yhteiskunnallis-rakenteellisen ja psykiatris-lääketieteellisen mielenterveystyön muotoja on tunnistettavissa ikäihmisten mielenterveystyön ohjauksen ja kehittämistyön dokumenteissa. Tutkimuksessa tunnistetut uudet mielenterveystyön muodot rikastivat mielenterveystyön käsitteellistämistä ja mahdollistivat aineiston yksityiskohtaista tarkastelua. Strategisen ja hallinnoivan mielenterveystyön sekä mielenterveyden edistämisen muodot korostuvat aineistossa. Yhteiskunnallis-rakenteelliset mielenterveystyön muodot painottuvat psykiatris-lääketieteellisiä enemmän. Ohjauksen ja kehittämisen dokumenteissa näkyvät hallinnonalakohtaiset lähtökohdat: psykiatris-lääketieteellisen mielenterveystyön tyypit painottuvat terveydenhuollon dokumenteissa ja yhteiskunnallis-rakenteellisen mielenterveystyön tyypit sosiaalihuollon dokumenteissa. Ohjauksen dokumenteissa ikäihmisten mielenterveyshäiriöiden ehkäisyn tyyppi on vähiten edustettuna, mutta korostuu enemmän kehittämisen dokumenteissa. Kehittämisaineistossa spesifisti ikäihmisten mielenterveyshäiriön hoitoon viittaavia sisältöjä on niukasti. Aineiston tarkastelu yhteiskunnallis-rakenteellisen ja psykiatris-lääketieteellisen tulkintakehyksen kautta tuo esille haasteet ikäihmisten mielenterveystyön kansallisessa ohjauksessa: hallinnonalakohtaisista painotuksista johtuen hallintorajat ylittävää yhteistä näkyä kehittämisestä voi olla vaikea muodostaa. Keskeisenä johtopäätöksenä tutkimuksen tuloksista voi todeta, että ikäihmisten mielenterveystyön ohjaaminen ja kehittäminen suunnitelmallisesti edellyttää sekä psykiatris-lääketieteellisten että yhteiskunnallis-rakenteellisten mielenterveystyön muotojen tunnistamista mielenterveystyöksi. Suurin osa ikäihmisten mielenterveystyöstä kohdentuu yhteiskunnallis-rakenteelliseen mielenterveystyöhön, psykiatris-lääketieteellisen hoidollisen mielenterveystyön sisällöt ovat aliedustettuna. Keskeisintä on saada mielenterveystyön eri muodot integroitua palvelujärjestelmään niin, että oikean muotoista mielenterveystyötä olisi oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Tällaista ikäihmisten mielenterveystyön ohjaamista, johtamista ja rakenteistamista laaja-alaisesti on tulosten perusteella aineistosta tunnistettavissa kuitenkin vain vähän.

Jatkuva muutos aiheuttaa sen, että organisaatioiden kehittämistarpeet muuttuvat ja kasvavat jatkuvasti. Näin on myös sosiaalityön organisaatioissa. Tutkielman tutkimusongelma pohjautuu sosiaalityötä alati hiertävään haasteeseen: kuinka rajallisilla resursseilla voidaan tehdä parhainta mahdollista sosiaalityötä muuttuvassa ympäristössä? Tutkimusongelmana on, millaisia keinoja lähijohtaja voi käyttää, jotta paras sosiaalityön toteuttaminen työyksikössä mahdollistuisi nyt ja tulevaisuudessa. Tutkielman ensimmäisen tutkimuskysymyksen tarkoituksena on selvittää, mitä johtavat sosiaalityöntekijät käsittävät kehittämisellä. Toinen tutkimuskysymys konkretisoi kehittämistyötä pureutumalla arjen kuvauksiin: millaisista elementeistä lastensuojelun kehittämisen lähijohtaminen koostuu? Kysymyksen tarkoituksena on hahmottaa, mitä konkreettisia toimia johtava sosiaalityöntekijä voi asemansa suomin valtuuksin ja työnkuvansa puitteissa tehdä kehittämistyön onnistumiseksi arjen työssä. Tutkielmassa esitellään pääkaupunkiseudun lastensuojelun johtavien sosiaalityöntekijöiden ajatuksia tiimitason kehittämisestä ja peilataan sitä muutosjohtamiskirjallisuuteen. Tutkielman aineisto on kvalitatiivinen. Aineisto kerättiin haastattelemalla yhdeksää pääkaupunkiseudun lastensuojelun johtavaa sosiaalityöntekijää puolistrukturoiduin yksilöhaastatteluin. Haastattelujen kautta saatiin tietoa siitä, millaisia kehittämiskokemuksia ja tähän liittyvää johtamisproblematiikkaa johtavat sosiaalityöntekijät olivat kohdanneet. Näitä kertomuksia analysoitiin temaattisella sisällönanalyysilla. Tutkielman tulosten mukaan johtavat sosiaalityöntekijät kokevat kehittämisen koostuvan monista tasoista. He määrittelevät kehittämisen yksittäisen työntekijän reflektoinnista aina suuriin, valtakunnallisen tason mullistuksiin saakka. Kehittämistyön tarve voi tulla ulkoapäin tai tiimin sisältä, asiakastyöstä käsin. Johtava sosiaalityöntekijä toimiikin linkkinä arjen kehittämistyössään poliittis-organisatorisen ja asiakastyön tasojen välillä. Tämän vuoksi johtavan sosiaalityöntekijän rooli on merkittävä sekä käytännön työn että strategisen suunnittelun toteutumisessa ja näiden balansoimisessa. Johtavat sosiaalityöntekijät kokevat, että heillä on useita keinoja vaikuttaa kehittämistyön onnistumiseen. Onnistuminen perustuu monimuotoisen tiimin hyödyntämiseen, tiimin luottamustason synnyttämiseen, kehittämismyönteisen asenteen ylläpitämiseen, sekä kehittämisviestinnän rakenteiden turvaamiseen kaikilla organisaation tasoilla. Lisäksi johtavan sosiaalityöntekijän on työskenneltävä kehittämistyön hidasteiden purkamiseksi. Hidasteiksi johtavat sosiaalityöntekijät mainitsevat muutosvastarinnan, vaihtuvat työntekijät sekä kiireen ja asiakaspaineen. Kehittäminen onnistuu, kun se on koko työyhteisön yhteistä toimintaa. Johtavan sosiaalityöntekijän roolina on mahdollistaa ja ylläpitää hyvää ryhmätyöhenkeä. Tutkielman tulosten mukaan johtavat sosiaalityöntekijät kokevat vaikuttavimmaksi kehittämistyön ylläpitäjäksi on katkeamattoman, aktiivisen ja dialogisen vuorovaikutuksen kaikkien työntekijätasojen välillä. Se mahdollistaa arjen työn liikkumisen passiivisesta muutostoiminnasta kohti jatkuvan kehittämisen toimintaa. Vuorovaikutteisuuteen sisältyy kehittämisen mielessäpitäminen keskustelemalla kehittämistyöstä, informaation jakaminen ja vastaanottaminen esteettömästi ja ajantasaisesti kaikilla organisaation tasoilla sekä työntekijätiimin avoin ja luottamuksellinen ilmapiiri. Vaikka tutkielma on rajattu lastensuojelun kontekstiin, tutkielman tuloksia voi hyödyntää muissakin sosiaalityön kehittämisen lähijohtamisen konteksteissa. Kehittämistyöllä voidaan vastata sosiaalityön kasvaviin paineisiin. Sosiaalityössä lähijohtamisella on merkittävä rooli arjen sujumisessa ja tuloksellisuudessa, sillä asiakastyön organisoiminen on lähijohtajan tehtävä. Tutkielman tarkoituksena on antaa panos kehittämistä ja sen johtamista käsittelevälle tutkimukselle, jolle lienee kysyntää alati monimutkaistuvassa sosiaalityön kentässä.

Goals. The aim of this study was to clarify the concept of classroom atmosphere and specify the ways how teacher can improve the classroom atmosphere. The classroom atmosphere is a multidimensional phenomenon and can be difficult to define as a concept, but which nevertheless affects everyday schoolwork. The classroom atmosphere is essential to the success of schoolwork from the point of view of both pupils and teachers. Improving the classroom atmosphere is an important part of the teachers work, so in this study I focused on the ways in which teachers can improve the classroom atmosphere. Methods. This study is a descriptive literature review. Research data consisted of seven teachers’ handbooks which introduce different ways to improve classroom atmosphere. The data was analyzed by thematizing the ways of improving the classroom atmosphere. These categories were used to discuss what kind of ways a teacher can use to improve the classroom atmosphere. Results and conclusions. The results of this study indicate that the ways to improve the classroom atmosphere are diverse and extend beyond the classroom. The data shows that teachers’ handbooks provide a variety of ways to improve the classroom atmosphere, which are in line with each other. The classroom atmosphere can be improved by managing the classroom, influencing schoolwide practices and policies, investing in school-home collaboration, practising functional exercises and games, and by advance planning. Improving the classroom atmosphere happens in similar context than social and emotional learning and it aims to similar skills than social and emotional learning.

Development projects are frequent in today's work culture. They stem from the concept of the learning organisation for which, in order to retain competitiveness, it is necessary to transform itself continuously in accordance with the changes in the operational environment. The understanding of organisations as dynamic communities that can develop themselves has replaced the traditional view of hierarchical leardership which prescribes that development has to be managed from top to down. However, development projects can be troublesome: the process may remain vague to the participants or the results may not be brought into action. From the point of view of Educational Science, it is interesting to ponder what basis do the scientific theories of organisational learning offer for development projects. This study paper examines how the theoretical models on organisational learning portray the acknowledging of learning outcomes in development projects. The research problem is to identify the point at which the participants gain mutual understanding of the learning outcomes and commit to implement them. The form of the study is a comparative review of theoretical literature. The aim is to analyse two theoretical process models on organisational learning and to produce a qualitative meta-synthesis. Under scrutiny are the theory of single and double loop learning by Chris Argyris and Donald Schön and the theory of expansive learning by Yrjö Engeström. The result of the study was that instead of portraying the process of succesfull learning, Argyris and Schön concentrated on the hindrances of learning. The model by Engeström comprised the stages of reflecting, crystallising and consolidating, yet his case studies have not always managed to indicate a moment when the learners acknowledge the learning and commit to objectives agreed together. In conclusion, neither of the theories portrays the phenomenon thoroughly enough. The obstacles described by them do however offer advice for anyone wishing to support learning and learners participating in development projects.

Pro gradu -tutkielma tarkastelee Nuoret kehittäjät -ryhmään syksyllä 2011 osallistuneiden nuorten näkemyksiä nuorten osallisuudesta lastensuojelussa, heidän osallisuuttaan ryhmän toiminnassa sekä heidän ryhmälle antamiaan merkityksiä. Ryhmä perustettiin läntisen Helsingin lastensuojelussa ja siihen kutsuttiin lastensuojelun piirissä olleita ja lastensuojelun toimesta sijoitettuja nuoria. Ryhmän tarkoituksena oli osallistaa nuoria lastensuojelun kehittämiseen ja samalla toimia heille vertaistukiryhmänä. Tutkimuksen tutkimusintressi on kriittis-emansipatorinen. Aineisto on kerätty etnografisella otteella. Havainnointi- ja ääniteaineistojen lisäksi syksyn 2011 aikana ryhmään osallistuneet nuoret on haastateltu tutkimusta varten, koska tutkija pyrkii tuomaan esille nimenomaan heidän näkökulmansa koskien lastensuojelua ja ryhmän toimintaa. Tutkimuksessa selvisi, että nuoret arvostivat ryhmän toiminnassa niitä osallisuuden elementtejä, joita olivat jääneet kaipaamaan omassa lastensuojeluasiakkuudessaan. He nostivat esille yllättäviäkin seikkoja, esimerkiksi puhuessaan siitä, miten jo pelkkä ryhmään kuuluminen on edistänyt nuoren osallisuutta hänen muuhun elämäänsä. Osallisuus ryhmään tarkoitti nuorille eri asioita, mutta kaikki kokivat olleensa ryhmässä osallisia riippumatta siitä, kuinka usein osallistuivat. Osallisuus nousi esiin myös nuorten ryhmälle antamissa muissa merkityksissä. Nuorten ryhmälle antamien merkitysten pohjalta muodostui kuva siitä, mikä ryhmän toiminnassa mahdollistaa osallisuuden ja tätä kautta voimaantumisen tai valtaistumisen. Kun ryhmän toiminta itsessään on nuoria osallistavaa, siihen osallistuminen antaa mahdollisuuden vertaisuuteen, kokemusasiantuntijuuteen, myönteisempään omakuvaan ja aitoon vaikuttamiseen, voi nuori tulla ryhmään osallistuessaan osalliseksi ja voimaantua tai valtaistua.

Millainen on kehitysvammaisten Jazz-messu? Tutkimukseni perustelut nousevat seuraavista lähtökohdasta: kirjoihin ja kansiin tulee saattaa perintöä, mitä ei saa unohtaa ja mistä voisi olla opittavaa niin jumalanpalvelusuudistuksen kuin kirkon uskontokasvatuksenkin näkökulmasta. Tausta-ajatuksena ja motivaation lähteenä on myös tämän päivän koululaitoksemme kristillisen kasvatuksen huolestuttava kehityssuunta. Kristinuskon kollektiivinen muisti ohenee ohenemistaan. Samaan aikaan on tunnustettava, että lapset ja nuoret voivat entistä huonommin. Tutkimukseni liittyy teologian ja uskontopedagogiikan tieteenalaan ja katse käännetään Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon. Tutkimusta alueelta ei ole, joten tutkimustyöni on ainut laatuaan. Päätavoitteena oli selvittää, millainen Satakunnan seurakuntien Jazz-messu on jumalanpalvelusuudistukselle asetettujen odotusten ja määrittelyjen näkökulmasta messutoimijoiden ja seurakuntalaisten käsitysten mukaan. Lisäksi arvioin saatuja tuloksia kirkon kristillisen kasvatuksen ulottuvuuksien ja jumalanpalveluskasvatuksen tavoitteiden suunnassa ja pohdin messun opetusta jumalanpalveluselämän suhteen. Kristillinen kasvatus rajautuu tässä tutkimuksessa ennen rippikoulua tapahtuvaan kasvatukseen. Tutkimuksessa haastateltiin kuuttatoista messutoimijaa ja seurakuntalaista: kehitysvammaisia, työntekijöitä, vapaaehtoisia ja muita seurakuntalaisia. Teemahaastatteluteemat nousivat aiemmasta tutkimuksesta. Pääteemoja olivat: yhteistyö, ymmärrettävyys ja joustavuus. Kehitysvammaisten haastattelut toteutettiin soveltamalla Stimulated recall - teemahaastattelumenetelmää. Aineiston järjestäminen ja luokittelu tapahtui induktiivisen eli aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Päätulos on, että Jazz-messu itsessään on yhteistoiminnallinen vuorovaikutusprosessi, jonka tärkeimpänä lähtökohtana oli tasavertainen ja ymmärrettävä kohtaaminen. Vuorovaikutus mahdollistui monikanavaisen, kaikkia aisteja hyväksikäyttävän havainnollistamisen kautta. Seurakunnan osallistuminen oli aktiivista ja kokoaikaista vuorovaikutusta yhteisistä suunnittelu- ja valmisteluvaiheista aina messun toimittamiseen asti. Jazz-messu oli kasvuprosessi, jossa kolmas vaihe on odotettavissa oleva muutosprosessi. Tutkimuksen tulokset olivat saman suuntaisi aikaisempien tutkimusten kanssa rohkaisten käytäntöjen uudistustyöhön, tutkimaan kokonaisvaltaisemmin kirkon uskontokasvatuksen prosesseja ja arvioimaan sitä kehitysvammaisten Jazz-messun yhteistoiminnallisen vuorovaikutusprosessin toimintamallin valossa. Tutkimukseni johtopäätös on, että jumalanpalvelusuudistuksessa kehittämisen kohde tuleekin olla kirkossa tapahtuva kristillinen kasvatustyö ja sen kehittäminen jumalanpalveluskasvatuksen suuntaan. Jazz-messun elementit antavat välineen kehittämistyöhön. Toimintamallin avulla jumalanpalvelusuudistuksen tavoitteeksi asetettu prosessi on mahdollista määritellä ja asettaa selkeä suunnitelma kehittämistyön tueksi. Dialogi on nyt tärkeää. Yhteisenä tavoitteena on kohtaaminen, kasvu ja kiinnittyminen.

Tutkielmani tarkoituksena on tarkastella uuden verkostotyötavan käyttöönottoa ja kehittämisen prosessia, joka tapahtui eräässä päihdehuollon laitosyksikössä. Verkostotapaamisia järjestettiin yksikössä usein asiakkaiden hoitojaksojen loppupuolella, ja niissä suunniteltiin tavallisesti asiakkaan jatkohoitoa. Työtavat olivat vakiintumattomia ja työskentelyn tavoite, kohde sekä asiakkaan rooli olivat olleet epäselviä. Tarve verkostotyötavan kehittämiselle nousi päihdehuollon laitosyksikön käytännön työntekijöiltä sekä asiakkailta. Kehittämistarpeen taustalla vaikuttivat työntekijöiden ja asiakkaiden kokemukset verkostotapaamisista, jotka olivat tuntuneet hankalilta ja tuloksettomilta. Myös asiakkaiden läheisten näkyvyyttä verkostotyöskentelyssä haluttiin lisätä. Päihdehuollon laitosyksikön työntekijöille järjestettiin aiemmin verkostotyön koulutus ja toimintatutkimuksen avustuksella siirrettiin koulutuksen antia käytäntöön. Laadullisen tutkielman lähestymistapa sekä tutkimusmetodologia on toimintatutkimuksellinen ja toimintatutkimus on toiminut myös työn teoreettisena viitekehyksenä, verkostotyöhönkin kuuluvan systeeminäkökulman lisäksi. Tutkimusasetelmassa kietoutuivat toisiinsa käytännön työtavan asteittaisen kehittämisen analyysi sekä tiedon ja ymmärryksen lisääntymisen tavoittelu verkostotyötavasta. Tutkimustehtävänä on ollut toimintatutkimuksellisin keinoin edistää verkostotyötavan käyttöön ottamisen ja kehittämisen prosessia, sekä analysoida verkostotyötavan kehittämisprosessia ja kehitettyä verkostotyötapaa prosessin aikana kertyneen aineiston avulla. Aineisto koostuu pääosin neljän asiakkaan verkostotyöskentelyprosesseista syntyneestä materiaalista. Aineiston sisällönanalyysin analyysirunkona käytettiin aineistosta jäsenneltyä tutkimuksen, kehittämisen ja verkostotyötavan käytännön etenemisen prosessia. Prosessissa eri toiminnan muodot, tutkimus- ja kehittämistoiminta eli tiedonmuodostuskäytäntö sekä verkostotyön käytännön toiminta kietoutuivat spiraalina toisiinsa. Analyysin apuna käytettiin lisäksi aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Verkostotyötavan kehittämisen ja työtavan käyttöönoton prosessi kohdistui asiakasnäkökulman vahvistamiseen työtavassa. Keskeiset osa-alueet verkostotyötavan kehittämisessä ovat läheisnäkökulma, käytännön toiminta aidoissa asiakastilanteissa, oppimisnäkökulma ja rakenteet työssä oppimiselle sekä alueellisen yhteistyön edellytykset ja rakenteet. Toimintatutkimuksen aikana, kehittämisen ja yhteisen tiedonrakentamisen tuloksena syntyi uutta osaamista sekä verkostotyötavan mallinnus. Työtapojen toteuttamiseen, kehittämiseen ja siirtämiseen vaikuttavat monet eri tekijät ja prosessit ja käytäntöjen joustava soveltaminen sekä muokkaaminen eri ympäristöihin on tärkeää. Ajatus työtapojen levittämisestä uuteen toimintaympäristöön sellaisenaan, täysin samanlaisena onkin vähintään haasteellinen, toimintaympäristöjen sekä käytäntöjen monimuotoisuuden ja suhteellisuuden vuoksi, sillä monet vaikeasti hallittavissa olevat tekijät ovat vaikuttamassa uusissa toimintaympäristöissä työtapojen käyttöönottoon sekä toimivuuteen. Verkostotyötavan kokonaisuus ja sen käytännön toteuttaminen on sidoksissa yhteiskunnallisiin, alueellisiin sekä yksilökohtaisiin tekijöihin, joiden vaikutusta työtapaan on vaikea ennakoida ja hallita.