Browsing by Subject "kirkko-oppi"

Tutkielma käsittelee opin Kirkon välttämättömyydestä pelastukselle kehitystä Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen (1962–1965) asiakirjoissa. Opin kehitystä tarkastellaan verraten kirkolliskokouksen aiheesta lausumia seikkoja sellaisiin aiempiin katolisen kirkon oppilausumiin, joita voidaan pitää kirkon virallisena opin julistuksena. Keskeinen tutkimuskysymys on, voidaanko äkkiseltään tarkasteltuna suurehkolta vaikuttava muutos katolisen kirkon suhtautumisessa oman näkyvän rakenteensa ulkopuolisiin pelastusväyliin nähdä loogisena opinkehityksenä 200-luvulta lähtien esiintyvälle kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta -oppilausumalle. Toisin sanoen kysymyksenä on, voidaanko tästä silminnähden huomattavasta muutoksesta huolimatta johdonmukaisesti väittää, että opin ydin on pysynyt samana eikä sanan varsinaisessa mielessä muuttunut? Tutkielman aineisto koostuu Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen konstituutiosta Lumen Gentium, dekreeteistä Ad Gentes ja Unitatis Redintegratio sekä julistuksesta Nostra Aetate, jotka jokainen omasta kulmastaan ottavat kantaa Kirkon ulkopuoliseen pelastukseen. Menetelmänä on poimia jokaisesta dokumentista vain aiheeseen liittyvät kohdat ja jäsennellä ne loogiseksi kokonaisuudeksi, jotta muodostuisi käsitys siitä, mitä kirkolliskokous aiheesta sanoi. Tätä verrataan aiempaan katoliseen opetukseen, ja lopuksi pohditaan kirjallisuuteen tukeutuen, onko Vatikaani II mahdollista yhteensovittaa sen kanssa tutkimuskysymyksen tarkoittamalla tavalla. Tutkimustuloksena ilmenee, että on vaikeaa uskottavasti selittää jotain niin valtaisaa pelastusopillista siirtymää kuin Vatikaani II:ssa Kirkon ulkopuolisen pelastuksen suhteen tapahtui, pelkäksi opin kehitykseksi vailla opin ytimen muutosta. Huolimatta Kirkon sinänsä merkittävän monipuolisesta opetuksesta jo ennen Vatikaanin II kirkolliskokousta sekä erinäisistä historiallis-kulttuurisista tekijöistä, jotka auttavat ymmärtämään kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta -oppilausuman jyrkkyyttä, sen konkreettista sanamuotoa on hankala selittää pois. Tutkielma päätyy ratkaisuehdotuksenaan esittämään kysymyksen, olisiko mahdollista luoda toimiva katolinen systeemi, jossa Kirkko voisi tunnustaa erehtyneensä historiallisissa oppilausumissaan.

Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää Martti Lutherin käsitys kirkon tuntomerkeistä. Tutkimustehtävästä nousee kaksi kysymystä, joihin tässä tutkimuksessa pyritään vastaamaan. Ensimmäiseksi kysytään, ovatko jotkin kirkon tuntomerkit Lutherin mielestä kirkon välttämättömiä olemuksellisia ehtoja. Tämän jälkeen esitetään jatkokysymys, ovatko kaikki Lutherin mainitsemat tuntomerkit kirkon olemassaolon välttämättömiä edellytyksiä, vai ovatko ne sellaisia ulkoisia merkkejä, jotka seuraavat Hengen hedelminä kirkon elävästä yhteydestä Kristukseen. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi. Tutkimuksen lähteinä käytetään Lutherin myöhäiskauden ekklesiologiaa käsitteleviä kirjoituksia vuosilta 1529–1539. Tärkeimmät lähteet ovat Von den Konziliis und Kirchen -teos vuodelta 1539 ja Wider Hans Worst -kirjoitus vuodelta 1541. Näiden tekstilähteiden ohella Luther esittää merkittäviä kirkko-opillisia näkemyksiä Isossa Katekismuksessa (1529) ja Schmalkaldenin opinkohdissa (1538). Vastauksena ensimmäiseen tutkimustehtävästä nousevaan kysymykseen voidaan todeta, että Lutherin kirkko-opin perustana on Jumalan sana, joka on ensimmäinen ja tärkein kirkon tuntomerkki. Lutherin raamattukäsityksen mukaan Jumalan sana on tallennettu Raamattuun, ja se on yksinäänkin riittävä merkki osoittamaan, missä kristillinen pyhä kansa on. Jumalan sana on kirkon olemassaolon välttämätön ehto, sillä Jumalan sanasta luopuminen tai siinä vilpistely irrottavat kirkon sen olemusperustasta, jolloin yhteys inkarnoituneeseen Jumalan sanaan, Kristukseen, katkeaa ja kirkko lakkaa olemasta pelastusta välittävä tosi kirkko. Jumalan sana on kirkon alku ja loppu siinä merkityksessä, että sana konstituoi kirkon ja sanasta luopuminen irrottaa kirkon Jumalan yhteydestä. Vastauksena toiseen tutkimustehtävästä nousevaan kysymykseen voidaan todeta, että kaikki muut Lutherin luettelemat kirkon tuntomerkit riippuvat Jumalan sanasta ja palautuvat Jumalan sanan lupauksiin, neuvoihin ja ohjeisiin. Nämä tuntomerkit, joita Luther luettelee Von den Konziliis und Kirchen ja Wider Hans Worst -kirjoituksissa, ovat joko aineeseen sidottuja Jumalan sanan lupauksia eli sakramentteja, tai ne liittyvät Jumalan sanan saarnavirkaan ja esillä pitämiseen seurakunnan elämässä, tai ne ilmentävät kristillisen seurakunnan kuuliaisuutta, nöyryyttä ja kunnioitusta Jumalan sanaa kohtaan. Yhteinen nimittäjä näille muille tuntomerkeille on se, että ne perustuvat Raamatussa ilmoitettuun Jumalan sanaan, ja sen vuoksi niiden opillista puhtautta voidaan arvioida Jumalan sanan perusteella. Puhtaassa Jumalan sanassa pitäytyminen näkyy ulospäin sellaisina käytänteinä, joiden perusta palautuu kirjoitettuun Jumalan sanaan, Raamattuun. Tästä syystä kirkon elämää ja opetuksia voidaan aina peilata Jumalan sanan avulla. Mikäli jokin asia tai opetus on Jumalan sanalle vierasta tai sitä vastaan, silloin siitä pitää luopua harhaoppina, olipa yleinen mielipide millä kannalla hyvänsä.