Browsing by Subject "koira"

Aktiivisuusmittari on kiihtyvyyden mittaamiseen perustuva laite, jonka avulla voidaan mitata myös koirien liikkumisaktiivisuutta. Liikkumisaktiivisuuden kartoittaminen tarjoaa uutta tietoa siitä, miten lemmikkikoiramme elävät. Ihmistutkimuksista tiedetään liikunnalla olevan positiivisia vaikutuksia fyysisen terveyden lisäksi myös henkiseen hyvinvointiin, mutta koirilla liikunnan yhteyttä hyvinvointiin on tutkittu toistaiseksi vähän. Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää aktiivisuusmittareiden tutkimuskäyttöä lemmikkikoirilla sekä selvittää onko aktiivisuudella yhteyttä elinympäristöön, käyttäytymispiirteisiin tai kognitiivisen vinouman testillä mitattuun tunnetilaan. Ihmisillä tehtyjen tutkimusten pohjalta hypoteesina on, että korkeampi aktiivisuus on koirilla yhteydessä vähäisempään pelkoihin ja ahdistukseen liittyvien käyttäytymisongelmien määrään sekä positiivisempaan mielialaan. Lisäksi odotettiin, että omistajan tarjoamilla aktiviteeteilla ja ulkoilumahdollisuuksilla on yhteys aktiivisuuden määrään. Kokeellisessa osassa terveiden lemmikkikoirien (n=26) aktiivisuutta mitattiin 14 vuorokauden ajan kaupallisella aktiivisuusmittarilla. Aktiivisuusmittauksen avulla mitattiin kunkin koiran keskimääräinen kokonaisaktiivisuus sekä kolmessa aktiivisuusluokassa (lepo, kevyt aktiivisuus ja voimakas aktiivisuus) keskimäärin vietetty aika. Ennen aktiivisuusmittausta omistajat täyttivät taustatietolomakkeen, jossa kartoitettiin perustietojen ohella koiran elinympäristöä ja koiraharrastuksiin osallistumista. Omistajat täyttivät myös C-BARQ -käyttäytymiskyselyn, jonka avulla selvitettiin koiran käyttäytymispiirteitä ja ongelmakäytösten esiintymistä. Lisäksi osalle koirista (n=17) tehtiin tunnetilaa mittaava cognitive bias -testi, jossa koira joutuu tulkitsemaan monitulkintaisia ärsykkeitä, arvioimaan niiden yhteyttä palkkioihin ja valitsemaan toimintansa sen mukaan. Aktiivisuudessa oli runsasta koirayksilöiden välistä vaihtelua. Suurimman osan ajasta koirat viettivät paikoillaan (56%) voimakkaan aktiivisuuden osuuden ollessa pieni (8%). Elinympäristöllä, ulkoilutottumuksilla tai harrastuksilla ei ollut yhteyttä mitattuun aktiivisuuteen. Ikä korreloi positiivisesti lepoon käytetyn ajan kanssa (r=0.601, p=0.001). Steriloidut ja kastroidut koirat lepäsivät enemmän kuin leikkaamattomat koirat (p=0.024). C-BARQ:lla määritetyistä käyttäytymispiirteistä erityisesti taipumus kiihtymiseen oli yhteydessä aktiivisuusmittarilla mitattuun aktiivisuuteen: kiihtymiseen taipuvaisilla koirilla oli enemmän kokonaisaktiivisuutta (r=0.457 p=0.019) ja voimakasta aktiivisuutta (r=0.504 p=0.009) kuin vähemmän kiihtyvillä koirilla. Korkea kiintymys omistajaan oli yhteydessä suurempaan levon määrään (r=0.478, p=0.014) ja alhaisempaan kevyen aktiivisuuden määrään (r=-0.403, p=0.041). Koiran kiihtyminen, koulutettavuus sekä kiintymys ja huomionhakuisuus selittivät noin 60% kokonaisaktiivisuuden vaihtelusta. Aktiivisuudella ei havaittu yhteyksiä cognitive bias -testin tuloksiin. Aktiivisuudella ei tässä tutkielmassa havaittu hypoteesin mukaisia yhteyksiä hyvinvointiin, mutta aktiivisuusmittauksen luotettavuutta heikentää tutkimuksessa se, ettei käytettyä mittaria ole validoitu koirille. Lemmikkikoirilla aktiivisuusmittarilla mitattu kokonaisaktiivisuus tai aktiivisuusluokat eivät välttämättä mittaa yksinomaan sellaista liikuntaa, jolla olisi myönteisiä vaikutuksia hyvinvointiin. Muilla tekijöillä saattaa olla suurempi vaikutus käyttäytymisongelmiin ja cognitive bias -testiin. Tässä tutkimuksessa osoitettiin kuitenkin ensimmäistä kertaa tiettyjen käyttäytymispiirteiden, erityisesti kiihtymisen, yhteys aktiivisuuteen. Käyttäytymispiirteiden selitysarvo kokonaisaktiivisuuden osalta oli odotettua suurempi.

Elainten kivun hallinta on eettisesti tarkea osa elainlaakarin jokapaivaista tyonkuvaa. Akuutti neuropaattinen kipu kroonistuu helposti, mikali sen hoito on puutteellista. Pidempaan jatkuessaan kipuratojen aktivaatio saa aikaa muutoksia hermostossa, jolloin aikaisessa vaiheessa tehdylla diagnoosilla ja tehokkaalla kivun hallinnalla voidaan usein ehkaista kivun kroonistuminen. Tassa lisensiaatin tutkielmassa selvitetaan kirjallisuuskatsauksella kroonisen neuropaattisen kivun syntymekanismeja ja patofysiologisia eroavaisuuksia muun tyyppisesta akuutista ja kroonisesta kivusta seka neuropaattisen kivun esiintymista erilaisissa sairaustiloissa koirilla. Keskeisimpana tavoitteena on tarkastella kroonisen neuropaattisen kivun hoitomahdollisuuksia koirilla, keskittyen ihmisilla kivun hoidossa yleisesti kaytettyyn trisykliseen masennuslaakkeeseen, amitriptyliiniin. Neuropaattisille kiputiloille on olemassa useita etiologioita, joista koirilla yleisimpia ovat erilaiset traumat. Usein primaarista vammaa ei ole mahdollista paikantaa, jolloin kivun alkuperainen aiheuttaja voi jaada epaselvaksi. Diagnoosi pohjautuu talloin potilaan sairaushistoriaan, omistajan kertomukseen koiran oireista seka elainlaakarin tekemaan kliiniseen tutkimukseen. Kroonisessa neuropaattisessa kivussa hoitovaste yleisimmin kaytettyihin kipulaakkeisiin on usein huono. Tasta syysta kivun hoidossa turvaudutaan yleensa useiden laakeryhmien yhdistelmiin. Koirilla yleisimpia kroonisen neuropaattisen kivun hoidossa kaytettyja laakkeita ovat gabapentiini seka trisyklinen masennuslaake amitriptyliini. Amitriptyliinin paaasiallisen kivunhallinnallisen vaikutusmekanismin uskotaan perustuvan serotoniinin ja noradrenaliinin takaisinoton estoon, mutta silla on myos useita muita kroonisen kivun hallinnan kannalta olennaisia toimintamekanismeja. Se on yksi yleisimmista kroonisen kivun hoitoon kaytetyista laakkeista ihmisilla ja sen kaytto on yleistynyt myos elainpotilailla. Koirilla tehdyt farmakokineettiset tutkimukset ovat tuoneet lisaa tietoa amitriptyliinin kayttomahdollisuuksista, mutta tutkimustieto laakkeen kliinisesta kaytosta ja tehosta koirien neuropaattisen kivun hoidossa on viela erittain vahaista. Amiriptyliinilla on kuitenkin osoitettu olevan tehoa neuropaattisia komponentteja sisaltavaan krooniseen kipuun myos koirilla.

Koiran atooppinen dermatiitti (atopic dermatitis, AD) on yleinen ja pitkäaikainen kutiseva inflammatorinen ihosairaus. Sairautta ei voida parantaa, mutta oireita voidaan lievittää. Hoito on pitkäaikainen, usein jopa elinikäinen. Riittävän vasteen saavuttamiseksi joudutaan usein yhdistämään eri hoitoja. Hoitovaihtoehtojen valitsemiseen vaikuttavat hoidon tehokkuuden ja hinnan lisäksi hoidon turvallisuus. Glukokortikoidit tarjoavat tehokkaan ja uudempiin lääkkeisiin verrattuna taloudellisesti edullisen hoitovaihtoehdon. Glukokortikoidien käyttö aiheuttaa omistajissa kuitenkin pelkoa, sillä niiden pitkäaikaiskäytön turvallisuudesta ei ole tehty kattavia tutkimuksia. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli koota tärkeimmät koiran AD:n hoitovaihtoehdot, syventyä glukokortikoidien kliiniseen käyttöön ja selvittää, onko pitkäaikainen systeeminen anti-inflammatorinen glukokortikoidilääkitys turvallista. Koiran AD:n hoidossa ensisijaisesti pyritään välttämään oireita aiheuttavia allergeeneja. Tämä on käytännössä useimmiten vaikeaa tai mahdotonta. Tällöin on suositeltavaa kokeilla siedätyshoitoa, mikäli allergeenit on tunnistettu. Siedätyshoito ei kuitenkaan aina ole riittävä lievittämään oireita, jolloin hoitona voidaan käyttää akuuttia kutinaa ja inflammaatioreaktiota tehokkaasti vähentäviä glukokortikoideja tai kalsineuriini-inhibiittoreita. Antihistamiinit saattavat lisäksi osalla koirista lievittää oireita, mutta ne eivät tehoa akuuttiin kutinaan. Välttämättömillä rasvahapoilla ja ihoa kosteuttavilla tukihoidoilla pyritään parantamaan ihon eheyttä sekä vähentämään allergeenien ja hilseen määrää iholla. Koska AD:sta kärsivillä koirilla ihoinfektiot ovat tavallista yleisempiä, voi desifioivista topikaalisista puhdistusaineista, puhdistuspyyhkeistä tai shampoovalmisteista olla hyötyä. Tarvittaessa yleistyneissä tai syvissä ihoinfektioissa tulee hoitoon kombinoida systeeminen mikrobilääkitys. Liiallisella glukokortikoidien saannilla on lukuisia haittavaikutuksia, jotka on tunnettu jo kymmenien vuosien ajan. Sivuvaikutukset koirilla ovat moninaisia ja vaihtelevat lievistä vakaviin. Sivuvaikutusten riski kasvaa annoksen kasvaessa ja hoidon pitkittyessä sekä käytettäessä voimakkaampia valmisteita, mutta joitakin sivuvaikutuksia tavataan myös anti-inflammatorisella annoksella. Anti-inflammatoriseen glukokortikoidihoitoon keskittyviä kattavia turvallisuustutkimuksia on kuitenkin hyvin vähän ja tutkimustulokset ovat osittain ristiriitaisia. Lisäksi suurimmassa osassa tutkimuksia sivuvaikutuksia on tutkittu ihmisillä, joten tuloksia ei voida suoraan yleistää koiriin. Lopullisia johtopäätöksiä pitkäaikaisen anti-inflammatorisen glukokortikoidihoidon ja monien sivuvaikutusten välisistä yhteyksistä on vaikea tehdä. Täysin turvallisesta minimiannoksesta tai hoidon kestosta ei ole näyttöä, minkä vuoksi tulisi aina käyttää matalinta tehokasta annosta. Pitkäaikaisen anti-inflammatorisen glukokortikoidilääkityksen aiheuttamista vakavista haittavaikutuksista ei kuitenkaan vaikuta olevan selkeää näyttöä koirilla. Tutkimustulokset viittaavat siihen, ettei pitkäaikainen anti-inflammatorinen glukokortikoidihoito aiheuta dramaattisia sivuvaikutuksia ja että hoitoon liittyvä pelko saattaa olla liioiteltu.

Tämä lisensiaatintutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosuuden. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään yleisesti koirien synnytysvaikeutta sekä pentujen tavallisia kehityshäiriöitä. Tutkimusosuus on kyselytutkimus australiankelpieiden synnytysvaikeuksista ja pentujen kehityshäiriöistä. Tavoitteena oli kartoittaa näiden ongelmien yleisyyttä australiankelpieillä Suomessa. Tutkimus on pilottitutkimus, joka toteutettiin sähköisenä kyselytutkimuksena australiankelpieiden kasvattajille. Australiankelpieiden jalostuksen tavoiteohjelmassa 2020 on kiinnitetty huomiota siihen, että rodussa esiintyy jonkin verran synnytysongelmia, vaikka se ei ole anatomisilta piirteiltään tyypillinen synnytysvaikeuksista kärsivä rotu. Kehityshäiriöitä tai pentukuolleisuutta ei ole esiintynyt rodussa merkittävästi. Synnytysvaikeus on tila, jossa synnytys on vaikea, epänormaali, kivulias tai pentujen kulku synnytyskanavan läpi on vaikeutunut. Synnytysvaikeus voi johtua emästä, sikiöstä tai molemmista. Kohdun inertia eli polttoheikkous on yleisin emästä johtuva synnytysvaikeuden syy. Sikiöstä johtuvat syyt ovat useimmiten pennun virheasento synnytyskanavassa tai pennun liian suuri koko. Synnytysvaikeuksiin altistavia riskitekijöitä ovat rotu, pieni pentuekoko ja synnyttävän nartun korkea ikä. Synnytysvaikeutta voidaan hoitaa manuaalisella synnytysavulla, lääkkeellisesti tai kirurgisesti. Kyselyn vastausaktiivisuus oli kohtalainen. Vastauksissa pentueita oli yhteensä 89 (526 pentua) ja ne kattoivat 41,0 % ajanjaksolla 2000 - 2019 Suomessa syntyneistä australiankelpieiden pentueista. Tässä tutkimuksessa australiankelpieiden synnytysvaikeuksien esiintyvyys oli 21,0 % (n=19), joka on korkea esiintyvyys rodulle, joka ei ole rakenteensa puolesta tyypillinen synnytysvaikeuksista kärsivä rotu. Synnytysvaikeudeksi määriteltiin ne synnytykset, joissa tarvittiin lääkkeetöntä tai lääkkeellistä synnytysapua eläinlääkärissä tai keisarileikkaus. Kirjallisuudessa kuvattu synnytysvaikeuksien esiintyvyys eri rotuisilla koirilla on 3,7 - 16,0 %. Tässä tutkimuksessa dystokiatapauksista 47,4 % päätyi lopulta keisarileikkaukseen, mikä on pienempi osuus kuin kirjallisuudessa kuvattu 60 %. Pentuekoko vaihteli australiankelpieillä 5 - 9 pennun välillä ja oli keskimäärin 5,9 pentua. Näin ollen erityisen pieni tai suuri pentuekoko ei selitä kyselyssä ilmenevää korkeaa synnytysvaikeutta. Synnynnäiset kehityshäiriöt ja epämuodostumat voivat aiheuttaa pennuille rakenteellisia ja toiminnallisia ongelmia, jotka pahimmillaan vaikuttavat pennun elinkelpoisuuteen. Kehityshäiriöiden esiintyvyys australiankelpieillä oli 1,9 % (n=10). Yleisin kehityshäiriö oli kitalakihalkio, jonka esiintyvyys tutkimuksessa oli 0,76 %. Kirjallisuudessa kehityshäiriöiden esiintyvyys kaikkien rotujen osalta on 6,7 % ja yleisin kehityshäiriö on kitalakihalkio. Kehityshäiriöiden esiintyminen australiankelpieillä on tämän tutkimuksen mukaan vähäistä. Myös pentujen perinataalikuolemat (kuolleena syntyneet pennut ja seitsemän ensimmäisen elinpäivän aikana tapahtuvat kuolemat) ovat rodussa vähäisiä.

Tutkimuksessa määritettiin sytologiset viitearvot keuhkohuuhtelunäytteille. 11 koirasta otettiin keuhkohuuhtelu (BAL) 5-7 viikon väliajoin seitsemän kertaa. Jokaiselle koiralle tehtiin yleistutkimus ennen rauhoitusta. Koirat rauhoitettiin medetomidiinilla ja riittävä anestesia saatiin propofolilla. Huuhtelunesteenä käytettiin fysiologista natriumkloridia 1 ml/kg jokaiseen huuhteluerään. Huuhtelu suoritettiin kummallekin pallealohkolle kahdesti peräkkäin fiberoskoopin näytteenottokanavan kautta. Välittömästi näytteenoton jälkeen jäähauteessa lasipurkissa olevat näytteet vietiin laboratorioon käsiteltäviksi. Näytteen kokonaistilavuus ja solupitoisuus (elävät ja kuolleet solut) määritettiin. Yhdenkertaisen sideharson läpi suodatetusta ja kahdesti sentrifugoidusta ja pestystä näytteestä sytosentrifugoitiin 40 000 elävää solua objektilasille. Saadut lasit värjättiin May-Grünwald-Giemsalla. Mikroskopoimalla eriteltiin 300 solua ja laskettiin eri solujen prosenttiosuudet. Sytologiset viitearvot määritettiin kunkin koiran keskiarvojen keskiarvosta 95 %:n luottamusvälillä. Saantoprosentti oli 57-63 % ja saaliin kokonaissolut 0,086-0,153 x 106 solua/ml. BAL-näytteidenerittelylaskennassa oli makrofageja 68,5-76 %, lymfosyyttejä 13,8-18,9 %, neutrofiilejä 3,9-5,8 %, eosinofiilejä 1,0-6,4 %, plasmasoluja 0,3-1,0 %, basofiilejä 1,0-1,9 % ja epiteelisoluja 0,4-1,2 %. Kirjallisuuskatsauksessa on käsitelty koiran akuuttien alempien hengitysteiden sairauksien etiologiaa, oireita, diagnoosia ja hoitoa. Kennelyskä ja keuhkokuume ovat tärkeimmät infektiiviset sairaudet. Parasiiteista vaeltavia suolikaistoukkia esiintyy Suomessa, mutta varsinaiset keuhkomadot ovat vielä harvinaisia. Keuhkoödeemi voidaan jaotella kardiogeeniseen ja ei-kardiogeeniseen. Yleisin keuhkoödeemin aiheuttaja on kardiogeeninen sairaus. Muita koiran keuhkosairauksia ovat keuhkojen eosinofiili-infiltraatio syndrooma, keuhkoruhje, keuhkojen tromboembolia, keuhkoverenvuoto ja akuuttihengitysvaikeusoireyhtymä.

Beetalaktaamiantibiootteja käytetään paljon koirilla ja kissoilla Suomessa. Beetalaktaameihin kuuluvia aminopenisilliinejä ja ensimmäisen polven kefalosporiineja suositellaan moneen infektiosairauteen elintarviketurvallisuusvirasto Eviran mikrobilääkesuosituksissa. Beetalaktaameilla on vähän sivuvaikutuksia ja niiden turvallisuusmarginaali on leveä. Suomessa koirilla ja kissoilla käytetään etenkin aminopenisilliinejä, amoksisilliini-klavulaanihapon yhdistelmää ja kefaleksiinia. Saatavilla on myös kolmannen polven kefalosporiineihin kuuluva kefovesiini, jota saa käyttää vain valmisteyhteenvedossa mainittuihin käyttöaiheisiin. Beetalaktamaasit estävät bakteerien soluseinän rakentumisen. Vaikutus on bakterisidinen. Beetalaktaamit ovat aikariippuvaisia eli parhaimman tehon saamiseksi niiden pitoisuuden tulee pysyä riittävän korkealla koko annostelu ajan. Beetalaktaameihin kuuluvat myös beetalaktamaasin estäjät. Beetalaktamaasit ovat bakteerien tuottamia beetalaktaamiantibiootteja hajottavia entsyymejä. Uusien beetalaktamaasien ilmeneminen ja beetalaktamaasigeenien leviäminen bakteerien joukossa on johtanut beetalaktaamiresistenssin leviämiseen. Metisilliiniresistenteillä stafylokokeilla beetalaktaamien sitoutuminen vaikutuskohteeseen on vähentynyt ja ne ovat resistenttejä kaikille beetalaktaameille. Fluorokinolonit häiritsevät bakteerien solun jakautumista, proteiinisynteesiä ja DNA:n virheiden korjaamista sitoutumalla DNAgyraasi ja topoisomeraasi IV entsyymeihin. Niiden vaikutus on bakterisidinen. Fluorokinolonit ovat konsentraatioriippuvaisia eli niitä annosteltaessa pyritään saavuttamaan suuri pitoisuus mutta annosten välillä pitoisuus voi laskea pieneksi. Suomessa koirilla ja kissoilla käytetään fluorokinoloneista enrofloksasiinia, marbofloksasiinia ja pradofloksasiinia. Fluorokinolonit ovat laajakirjoisia mikrobilääkkeitä ja niitä käytetään etenkin gramnegatiivisten bakteerien aiheuttamien infektioiden hoitoon. Fluorokinoloneja tulisi käyttää vain bakteeriviljelyn ja herkkyysmäärityksen perusteella. Uusilla fluorokinoloneilla, kuten pradofloksasiinilla, on hyvä teho myös grampositiivisia ja anaerobeja bakteereita vastaan. Myös fluorokinoloneja pidetään turvallisina mikrobilääkkeinä. Niiden käyttöön on kuitenkin todettu liittyvän rustovaurioita kasvavilla koirilla, ja enrofloksasiinin käyttö korkeilla annoksilla on aiheuttanut kissoilla sokeutumiseen johtavaa verkkokalvon rappeumaa. Resistenssi fluorokinoloneita vastaan voi kehittyä nopeasti. Bakteerien resistenssimekanismeja on muun muassa DNA-gyraasin tai topoisomeraasin IV:n muuntelu, jolloin fluorokinolonien sitoutuminen niihin heikkenee. Resistenssin kehittyminen yhdelle fluorokinolonille voi johtaa resistenssiin kaikkia fluorokinoloneita vastaan. Tässä tutkielmassa on keskitytty siihen mitä patogeenejä on yleisimmissä infektiosairauksissa, joihin beetalaktaameja ja fluorokinoloneita suositellaan tai käytetään, sekä mitä kliinisiä tutkimuksia näiden mikrobilääkkeiden käytöstä on. Kirjallisuudessa yleisesti suositeltuja hoitoaikoja ja annoksia on myös mainittu. Kliiniset tutkimukset beetalaktaamien ja fluorokinolonien käytössä ovat yleensä tutkimuksia, joissa verrataan kahden tai useamman mikrobilääkkeen tehoa jonkin infektiosairauden hoidossa. Usein mikrobilääkkeiden tehoa verrataan amoksisilliini-klavulaanihapon tehoon, sillä se on hyvin yleisesti käytetty mikrobilääke koirien ja kissojen infektioissa.

Osteokondroosi on tyypillinen etujalan ontuman aiheuttaja suurilla ja nopeasti kasvavilla koiraroduilla, mutta sitä esiintyy myös aikuispainoltaan vain noin 15-25 kg:n painoisilla bordercollieilla. Bordercollie on listattu olkanivelen osteokondroosin suhteen riskiroduksi useammassa eri tutkimuksessa, mutta ongelman yleisyydestä tai taudinkuvasta rodussa ei ole tietoa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää bordercollieille tyypillisiä osteokondroosin taudinkuvaan liittyviä piirteitä ja arvioida sairauden esiintyvyyttä Suomessa. Hypoteesina oli, että oirekuva, tyypillinen oireiden alkamisikä, sukupuolijakauma, muutosten tyypillinen sijainti ja yleisimmin valittu hoitomuoto bordercollieilla on samankaltainen kuin muillakin koiraroduilla. Tutkimukseen kerättiin aineistoksi Suomessa hoidettuja, osteokondroosia sairastavia bordercollieita. Tutkimusosio koostui kahdesta erikseen kerätystä aineistosta: osteokondroosipotilaita hoitavilta eläinklinikoilta saatavasta potilasaineistosta sekä osteokondroosia sairastavien koirien omistajille suunnatusta kyselytutkimuksesta. Lisäksi aineistoon saatiin mukaan professori Hannes Lohen geenitutkimusryhmälle näytteen luovuttaneiden, osteokondroosia sairastavien bordercollieiden hoitotiedot. Tutkimusaineistoon saatiin yhteensä 129 koiran tiedot, joista 73 koiran tiedot klinikoiden kautta, 57 koiran tiedot kyselytutkimuksen kautta ja 59 potilaan tiedot Hannes Lohen geenitutkimusryhmän kautta. Osasta potilaista hoitotietoja saatiin useammasta eri lähteestä. Eri lähteistä saadut tiedot yhdistettiin koiran tunnistetietojen (mikrosiru tai rekisterinumero) avulla ja otettiin mukaan tutkimusaineistoon siltä osin, kun tietoa oli saatavilla. Tutkimusaineiston koirat olivat syntyneet vuosien 1996-2015 välillä. Tutkimusaineiston potilaista 62,8 % oli uroksia ja 37,2 % narttuja. Osteokondroosin oireet alkoivat keskimäärin 7 kuukauden iässä, potilaat hoidettiin useimmiten kirurgisesti (73,6 % potilaista) ja iältään potilaat olivat leikkaushetkellä keskimäärin 9,8 kuukauden ikäisiä. Yleisimmin muutoksia esiintyi olkanivelissä (93,9 % potilaista). Lievä tai kohtalainen nivelrikko kehittyi osteokondroosin seurauksena 40,5 %:lle potilaista, mutta tästä huolimatta 80 % koirista kuntoutui omistajan arvion mukaan fyysisesti raskasta tai kohtalaisen raskasta työ- tai harrastuskäyttöä kestäviksi. Aikavälin pituuden oireiden alusta leikkaukseen havaittiin korreloivan kuntoutumisen kanssa, p-arvon ollessa 0,024. Pian oireiden alkamisen jälkeen leikatut koirat kestivät paremmin fyysistä rasitusta kuin myöhemmin leikatut. Tämän tutkimusaineiston perusteella laskettu osteokondroosin esiintyvyys bordercollieilla Suomessa vaihteli noin 2,5-3,8 %:n (95 %:n luottamusväli 0,014-0,059) välillä vuosina 2011-2015.

Koirat voidaan jakaa kallon muotonsa perusteella mesokefaalisiin, dolikokefaalisiin sekä brakykefaalisiin ryhmiin. Brakykefaalisilla koirilla pääkallo on muodoltaan lyhyt ja leveä. Brakykefaalisuus voidaan luokitella monella eri tavalla ja luokittelussa käytetään yleensä pääkallon mittojen erilaisia suhteita sekä kasvoluiden ja kallon luiden välisiä kulmia. Brakykefaalisuuden tyyppeihin luetaan koirilla bulldoggityyppinen, katantognaattinen sekä allometrinen brakykefaalisuus. Brakykefaalisilla koirilla havaitaan koko selkärangan alueella yleisesti nikamaepämuodostumia. Nikamaepämuodostumat voidaan jakaa edelleen jakautumisen häiriöihin, nikamansolmun muodostumisen häiriöihin sekä muihin nikamaepämuodostumiin. Myös brakykefaalisilla koirilla haluttu ominaispiirre eli korkkiruuvihäntä on seurausta nikamaepämuodostumista. Nikamaepämuodostumat voivat nikamaepämuodostuman tyypistä riippuen aiheuttaa köyryselkäisyyttä eli kyfoosia tai selkärangan sivusuuntaista vinoumaa eli skolioosia. Pahimmillaan nikamaepämuodostumat voivat aiheuttaa neurologisia puutoksia. Nikamaepämuodostumien kliininen merkitys arvioidaan yhdessä diagnostisten kuvantamismenetelmien, kuten röntgenkuvantamisen tai tietokonetomografian sekä neurologisen tutkimuksen kanssa. Lonkkadysplasia on yleinen suurilla, nopeasti kasvavilla koirilla, mutta myös bulldoggeilla ja mopseilla. Vaikka lonkkadysplasialla on geneettinen tausta, on ympäristötekijöillä merkittävä vaikutus taudin esiintyvyyteen sekä vakavuuteen. Lonkkadysplasian luokittelussa käytetään Suomessa kansainvälisen koiranjalostusliiton Fédération Cynologique Internationalen (FCI) arvosteluasteikkoa. Tämän kirjallisuuskatsauksen perusteella selkärangan nikamaepämuodostumat sekä lonkkadysplasia ovat yleisiä luustopoikkeavuuksia englannin- ja ranskanbulldoggilla sekä mopsilla. Jalostuksen kannalta olisi tärkeä tutkia jalostuksessa käytettävät yksilöt. Brakykefaalisuus itsessään on myös elämää heikentävä tekijä ja alla oleva syy muun muassa pitkälle pehmeälle kitalaelle, ihon poimuttumisesta johtuville ongelmille sekä hengitystieoireyhtymälle (BOAS). Englanninbulldoggeilla, ranskanbulldoggeilla ja mopseilla roturisteytyksiä tulee harkita terveempien linjojen saavuttamiseksi.

Chiari-tyyppinen epämuodostuma on etenkin cavalier kingcharlesinspanielilla esiintyvä kallon ja aivojen epämuodostuma, jossa kallon takakuopan koon ja sen sisältämän aivokudoksen määrän välinen epäsuhta saa aikaan pikkuaivojen ja aivorungon ahtautumisen takakuopassa ja tyräytymisen ulos niska-aukosta. Syytä sairaudelle ei vielä täysin tiedetä. Chiari-tyyppisen epämuodostuman on ajateltu aiheutuvan kallon ja aivojen kehityksen häiriöistä yksilönkehityksen aikana. Selitystä epämuodostuman syntymiselle on haettu muun muassa epänormaalin suurista aivoista ja pienestä takakuopasta, brakykefaalisesta eli lyhyestä kallonmuodosta johtuvasta kallon pohjan lyhenemisestä sekä epänormaalista takaraivonluun kehityksestä. Koirien Chiari-tyyppinen epämuodostuma vastaa ihmisten Chiari I -epämuodostumaa ja siksi siitä käytetään vastaavaa nimeä. Etenkin cavalier kingcharlesinspanieleilla Chiari-tyyppisen epämuodostuman kanssa esiintyy usein selkäytimen ontelotautia eli syringomyeliaan, jossa selkäytimeen syntyy nesteentäyteisiä onteloita. Ontelot syntyvät yleensä selkäytimen keskuskanavan yhteyteen ja laajetessaan vahingoittavat selkäydintä. Myöskään syringomyelian patofysiologista mekanismia ei vielä tiedetä, mutta sen arvellaan liittyvän aivoselkäydinnesteen kierron häiriöihin. Chiari-tyyppinen epämuodostuma näyttää olevan tärkeä syringomyelialle altistava tekijä, joskaan tämänhetkisten tutkimusten valossa pikkuaivojen tyräytymisen aste ei vaikuta syringomyelian kehittymisen riskiin. Tämän hetkisten tutkimusten valossa Chiari-tyyppisen epämuodostuman aste ei näyttäisi vaikuttavan syringomyelian syntyyn. Cavalier kingcharlesinspanielilla Chiari-tyyppisen epämuodostuman ja syringomyelian on todettu olevan perinnöllistä. Rodussa Chiari-tyyppisen epämuodostuman esiintyvyys on lähes 100 %. Syringomyelian esiintyvyydeksi on arvioitu oireettomilla koirilla noin 46 % ja yli 6-vuotiailla jopa 70 %. Sairautta on todettu yleisesti myös griffon bruxellois-rodulla. Myös muilla roduilla kuten yorkshirenterrierillä, kääpiövillakoiralla, chihuahualla, mopsilla ja ranskanbulldoggilla sairautta on raportoitu satunnaisesti. Tutkimuksia sairauden esiintyvyydestä muilla kuin cavalier kingcharlesinspanielilla ja griffon bruxellois -rodulla ei kuitenkaan ole juuri tehty. Tutkimukseni tavoitteena oli kartoittaa, kuinka paljon muilla roduilla kuin cavalier kingcharlesinspanieleilla Helsingin yliopiston Yliopistollisessa eläinsairaalassa otetuissa koirien pään magneettikuvissa esiintyi Chiari-tyyppistä epämuodostumaa ja syringomyeliaa. Lisäksi tarkoituksena oli kerätä tämänhetkinen tietämys sairauden patofysiologiasta, oireista, diagnosoinnista, hoidosta, perinnöllisyydestä ja jalostuksesta. Tuloksieni perusteella Chiari-tyyppistä epämuodostumaa näyttäisi esiintyvän kohtalaisen yleisesti myös muilla roduilla, riippumatta koosta tai kallon muodosta. Syringomyeliaa puolestaan oli havaittavissa huomattavasti vähemmän. Näyttäisi siis siltä, että syringomyelia ei aina liity Chiari-tyyppiseen epämuodostumaan, vaan mahdollisesti muitakin tekijöitä vaaditaan. Tulokset kyseenalaistavat myös tutkimukset, joissa kontrolliryhminä on käytetty ranskanbulldoggeja ja labradorinnoutajia, sillä myös näiltä roduilla löydettiin Chiari-tyyppistä epämuodostumaa. Sairauden patofysiologian selvittämiseksi vaaditaan siis vielä uusia tutkimuksia, joissa kontrolliryhmät on valittu huolellisesti.

Työn tarkoituksena oli selvittää concanavalin A -pikatestin (Ani Biotech) soveltuvuutta koiran akuutin tulehdusvasteen mittaamiseen. Tutkimuksessa testattiin kahdessa osassa yhteensä sadan neljän koiran seeruminäytteet, joista kolmekymmentäviisi näytettä oli terveistä yksilöistä. Pitämällä neutrofiliaa akuutin tulehdusvasteen ilmaisijana saatiin testin sensitiivisyydeksi 94,4 % ja spesifisyydeksi 83,7 %. Akuutin tulehdusvasteen ilmaisijana testi vaikuttaa toimivan hyvin. Käytännössä olisi ehkä mahdollista soveltaa tätä pyometran diagnosoinnissa ja erityisesti pyometran ja endometriitin erottelussa.