Browsing by Subject "kolonialismi"

Tiivistelmä Tiedekunta: Humanistinen tiedekunta Koulutusohjelma: Historian maisteriohjelma, suomenkielinen opintosuunta Tekijä: Hilppa Loikkanen Työn nimi: ”Alussa juuri kukaan ei uskonut meihin”: Naiset Algerian sodassa 1954–1962 Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: Elokuu 2023 Sivumäärä: 51 Avainsanat: Algeria, Algerian sota 1954–1962, algerialaiset naiset, alkuperäisnainen, musliminainen, islamilaisuus, kolonialismi, sukupuoli, intersektionaalisuus Ohjaaja tai ohjaajat: Heikki Mikkeli Säilytyspaikka: Kaisa-kirjasto Tiivistelmä: Tutkimuksessani tarkastelen algerialaisten naisten osallistumista Algerian sotaan ja taisteluihin maan itsenäisyyden puolesta Kansallisen vapautusrintaman FLN:n (Le Front de libération nationale) puolella 1954–1962. Tutkimuskysymykset ovat: Mitkä aatteelliset ja poliittiset tekijät ja tapahtumat vaikuttivat naisten aktivoitumiseen ennen sodan syttymistä? Millaisin tavoin naiset osallistuivat taisteluun itsenäisyyden puolesta? Miten sodan eri osapuolet suhtautuivat naistaistelijoihin? Ensimmäisessä pääluvussa käsittelen algerialaisten naisten aseman lisäksi syitä ja tapahtumia, joilla oli merkitystä naisten aktivoitumiseen ja osallistumiseen sotaan. Tutkimuksen teoreettisena lähtökohtana on intersektionaalinen lähestymistapa, koska se tarjoaa oivallisen tavan analysoida naisten asemaa samaan aikaan patriarkaalisen ja koloniaalisen yhteiskunnan jäseninä. Sodan syttyessä yli 90 % algerialaisista naisista oli lukutaidottomia ja suuri enemmistö asui maaseudulla. Ensimmäisten maailmansodan jälkeen perustettiin puolueita, jotka korostivat ohjelmassaan itsenäisyyden edistämistä ja oman kulttuurin kansallisia piirteitä kuten uskontoa ja kieltä. Poliittiset puolueet perustivat itselleen naisjärjestöjä. Toukokuussa 1945 etenkin Sétifin ja Guelman kaupungeissa toisen maailmansodan päättymisen kunniaksi järjestetyt kulkueet, jotka päättyivät verisiin yhteenottoihin ja sen jälkeen ranskalaisten laajoihin kostoiskuihin, olivat merkittävä käännekohta. Toisessa pääluvussa käsittelen naisten eri rooleja ja tapoja osallistua sotaan. Sétifin verilöylyn lisäksi merkittäviä tekijöitä olivat FLN:n levittämä propaganda sekä lakot. Maaseudun naiset saivat tehtäväkseen viestien välityksen sekä ruoka- ja vaatehuollon. Toinen ryhmä olivat sairaanhoitajat ja lääkintäavustajat, jotka elivät vaikeissa olosuhteissa yhdessä FLN:n taistelijoiden kanssa. Vain pieni osa naisista osallistui aseelliseen taisteluun. Kolmas ryhmä olivat kaupungeissa asuvat naiset, jotka toimivat sotaan aseiden kuljettajina ja pommien räjäyttäjinä. Tarkastelen myös sekä FLN:n että ranskalaisten suhtautumista naistaistelijoihin. FLN halusi antaa kuvan uudenlaisesta vapautetusta naisesta, mutta naisten kertomuksista käy ilmi, että vanhat patriarkaaliset asenteet ja tavat säilyivät läpi koko sodan. Naisilla oli tehtävänään kaksi vallankumousta: yksi kolonialismia ja toinen oman yhteisönsä mieshegemoniaa vastaan. Ranskalaiset puolestaan käynnistivät useita projekteja peruskasvatuksen ja terveydenhoidon aloilla sekä mittavan kampanjan huivista luopumiseksi. He myös muuttivat perhelakia ja päästivät naiset vaaliuurnille. Ennen sotaa perustetuilla poliittisilla tai islamilaisuutta korostavilla liikkeillä oli merkitystä naisten aktivoitumisessa taistelussa itsenäisyyden puolesta. Sodassa naisten osuus oli korvaamaton; ilman sitä itsenäisyys olisi jäänyt saavuttamatta tai sota olisi vähintäänkin pitkittynyt. Patriarkaatista he eivät kuitenkaan päässet irti.

Tässä pro gradu -tutkielmassa keskityn tutkimaan Spokane -heimoon kuuluvan Sherman Alexien romaania Indian Killer. Analysoin sitä, miten Alexie kuvailee kulttuuri-identiteettiä sekä sen menettämistä Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluvien yksilöiden näkökulmasta. Tulkitsen romaanin sisältämää kritiikkiä tarkkaavaisen ja tekstiä läheisesti tutkivan lukijan roolissa. Tavoitteeni on osoittaa se, miten Alexie kritisoi valtakulttuuriin kuuluvien yksilöiden oikeutta lainata, muokata sekä määritellä Amerikan alkuperäiskansojen kulttuureihin liittyviä ideoita yhteiskunnan rakenteiden suojaamana. Tarkastelen myös sitä, miten “autenttinen” kulttuuri-identiteetti ihanteena kuvataan romaanissa ongelmallisena tavoitteena. Analysoin romaanissa esiintyvää kolmea päähahmoa tarkastelemalla kyseisten hahmojen narratiiveja sekä funktioita Alexien romaanin postkolonialistisessa kontekstissa. Näiden hahmojen voi sanoa kytkeytyvän toisiinsa monella eri tasolla; tärkein yhteys hahmojen välillä kuitenkin liittyy tekstin sisältämään kritiikkiin kulttuuri-identiteettien varastamisen oikeutuksesta. Työni näkökulma keskittyy kulttuurisen lainaamisen, omimisen tai varastamisen (engl. ’cultural appropriation’) käsitteeseen sekä kulttuurisiin stereotypioihin. Otan analyysissani huomioon ennen kaikkea stereotypioiden pitkäkestoisen vaikutuksen Amerikan intiaanien esittämiseen ja käsittämiseen valtakulttuurissa. Stereotypioiden toisintamisen Amerikan alkuperäiskansoja esitettäessä ja määriteltäessä voi katsoa olevan olennainen kritiikin kohde kulttuurisesta lainaamisesta keskusteltaessa. Aineistonani käytän Indian Killer -romaanin lisäksi kyseiseen tekstiin liittyvää aiempaa kritiikkiä jonka koen tukevan omaa argumentointiani. Esittelen taustalukemisenani lyhyesti myös kirjallisuutta, joka valottaa tutkimuksessani tarkasteltavia isompia kokonaisuuksia: taustoitan analyysiani esittelemällä Amerikan kolonialistisen historian, kulttuuristen stereotypioiden sekä kulttuurisen lainaamisen kontekstit. Tutkielmani loppupäätelmänä voi sanoa, että Indian Killer argumentoi vahvasti kulttuurisen lainaamisen eettisen tarkastelun puolesta. Romaani osoittaa kulttuurisen lainaamisen kytkeytyvän epätasa-arvoisiin sekä Amerikan alkuperäiskansoja toiseuttaviin valtarakenteisiin. Lukijalle jää tilaa myös pohtia ”autenttisen” kulttuuri-identiteetin käsitettä ja niitä ongelmia, joita tiukasti rajatut määritelmät saattavat aiheuttaa myös alkuperäiskansoihin kuuluville yksilöille. Alexie punoo monimutkaisen narratiivin vaikean ja tärkeän aiheen ympärille. Romaanissa esiintyvä kritiikki sekä eri hahmojen identiteettiongelmat muodostavat ajatuksia herättelevän kokonaisuuden.

Tutkielma tarkastelee matkimisen (eng. mimicry) käsitettä V.S. Naipaulin romaanissa The Mimic Men ja Neil Bissoondathin romaanissa A Casual Brutality. Edward Saidin, Homi Bhabhan ja Franz Fanonin ajatuksiin nojautuen tutkielma pohtii ja vertailee matkimisen vaikutuksia romaanien päähenkilöihin, heidän ihmissuhteisiinsa sekä heidän kuvailemiinsa fiktiivisiin saarivaltioihin. Tarkastelun kohteena on myös päähenkilöiden kasvaminen tietoisuuteen matkimisestaan sekä matkimisen käsitteen hyödyllisyys ja merkityksellisyys postkolonialistisen kirjallisuuden tutkimisessa. Tutkielman ensimmäisessä osassa havainnoidaan matkimisen käsitettä yllä mainituissa romaaneissa temaattisesti koulutuksen, sukupuolen ja kansakunnan näkökulmista. Koulutusta käsittelevässä osiossa osoitetaan, kuinka päähenkilöt kasvavat matkimisen psykologiaan ja ns. orientaaliseen maailmankuvaan. Sukupuolta käsittelevässä osiossa pohditaan matkimisen vaikutusta päähenkilöiden avioliittoihin. Päähenkilöiden vaimojen esitetään olevan matkijoita tavalla, joka muuttaa yleisimpiä käsityksiä matkimisesta postkolonialistisessa kontekstissa. Lopuksi esitetään matkimisen psykologian vaikuttavan romaanien fiktiivisiin saarivaltioihin hyvin samankaltaisesti, mikä tarjoaa näköalapaikan tarkastella matkimisen psykologian vaikutuksia pieneen Trinidadin kaltaiseen saarivaltioon 1930-luvulta 1980-luvun alkuun. Tutkielman toinen osa tarkastelee päähenkilöiden kasvamista tietoisuuteen omasta matkimisestaan muistelmiaan kirjoittaessaan. Tämän jälkeen pohditaan matkimisen käsitettä postkolonialistisessa kontekstissa yleisemmin, mm. käsitteen määrittelyn ongelmakohtia, käsitteen taipumusta kielteisyyteen sekä käsitteen relevanssia nykypäivän globaalissa maailmassa. Esitetään myös, että käsitteen laajentaminen uusiin kategorioihin kuten sukupuolen tarkasteluun tarjoaa uusia näkökulmia postkolonialistisen kirjallisuuden tutkimukseen.

Tutkielma tarkastelee sitä kehitysprosessia, joka voidaan tunnistaa Charles de Gaullen puheissa Algerian itsenäistymiseen Ranskasta johtaneen sodan viimeisinä vuosina.Tutkimuskysymys on seuraava: millaisia muutoksia Charles de Gaullen Algeriaa koskeneissa puheissa tapahtui vuosina 1958-1962? Tutkielma osoittaa, että muutos oli todellinen: vetoomukset kapinallisille paluusta normaaliin arkeen ja retoriikka ranskalaisesta Algeriasta sekä kansallisesta harmoniasta muuttui puheeksi itsehallinnosta, sitten kommenteiksi algerialaisesta Algeriasta ja lopulta suvereenista, itsenäisestä Algerian valtiosta. Klassinen realismi auttaa ymmärtämään tätä muutosta: Ranska ei kokenut sotilaallista tappiota sodassa, eikä Ranskan talous ollut romahtanut sodan vuoksi. Ranska salli Algerian itsenäistymisen siksi, koska se oli de Gaullen näkökulmasta paras keino turvata Ranskan intressit vaikeassa tilanteessa. De Gaulle katsoi, että Ranskan intressit todella muuttuivat vuosina 1958-1962, ja tämä näkyi myös siinä, millaisia puheita hän noina vuosina piti: klassinen realismi auttaa ymmärtämään tuota muutosta, jonka puitteissa alun perin armeijan tukema, ranskalaiselle Algerialle tukeaan osoittaneelta vaikuttanut valtiomies päätyi julkisesti puolustamaan dekolonisaatiota Ranskan suuruuden ja vallan takaavana linjana. Klassinen realismi tarjoaa yhden mahdollisen, nähdäkseni arvokkaan tulkinnallisen viitekehyksen, jonka puitteissa de Gaullen toimintaa voi pyrkiä ymmärtämään. Hänen julkiset puheensa ja lehdistötilaisuutensa paljastavat kiehtovan kehityskulun: niistä näemme, kuinka de Gaulle avoimesti linjasi toimivansa ennen kaikkea Ranskan ja sen intressien puolesta, ja kuinka hän oli juuri Ranskan ja sen edun vuoksi valmis muuttamaan kantaansa suurissakin kysymyksissä ja asettamaan intressien tavoittelun ohjaaman rationaalisen ulkopolitiikan tiettyjen muiden periaatteellisten aiheiden edelle: hän oli paitsi valmis, myös kykeneväinen valitsemaan epätäydellisessä maailmassa epätäydellisistä vaihtoehdoista sen, jota piti vähiten huonona.

Jäämeren rata -hanke on suunnitteilla oleva rautatiehanke, jonka tarkoituksena on rakentaa junarata Suomen Rovaniemeltä Norjan Kirkkoniemeen. Hanke on aiheuttanut merkittävän maankäyttökonfliktin Saamelaiskäräjien ja Suomen valtion välille, sillä rata kulkisi toteutuessaan Saamenmaan läpi. Tässä tutkielmassa analysoidaan ja vertaillaan konfliktin osapuolten rationaliteetteja maan käytön oikeutukselle. Tutkielman keskeinen teoreettinen näkökulma nojaa yhteismaan ongelmana tunnettuun tutkimuskenttään. Yhteismaan ongelman lisäksi tutkimus paikantuu kolonialismista, instituutioiden välisistä valta-suhteista sekä valtion ja alkuperäiskansojen välisistä kiistoista nousevaan tutkimuskirjallisuuteen. Tutkielma on tapaustutkimus, jonka empiirinen aineisto koostuu Jäämeren rata -hankkeen LVM47:00/2018 hankeaineistosta sekä Liikenne- ja viestintäministeriön ja Saamelaiskäräjien välisistä neuvotteluasiakirjoista. Aineisto analysoitiin kaksitasoisella sisällönanalyysilla, jossa tarkasteltiin valtion ja Saamelaiskäräjien hankkeen maankäytölle annettujen perustelun eroja, sekä niiden tilallisia ja ajallisia ulottuvuuksia. Lisäksi tarkasteltiin rationaliteettien suhdetta alueen sosio-kulttuuriseen kontekstin. Viimeiseksi analyysissa paneuduttiin siihen, miten valtion ja Saamelaiskäräjien välinen valta-suhde ilmenee hankeprosessissa. Tutkimuksen johtopäätöksenä havaitaan, että osapuolten esitetyt rationaliteetit hankkeen maankäytön oikeutuksesta eroavat toisistaan merkittävästi. Suomen valtion näkökulmasta ratahanke on aluekehityksen vauhdittaja, jota perustellaan tulevaisuuden taloudellisilla mahdollisuuksilla. Valtion suhtautuu saamelaisiin yhtenä sidosryhmänä muiden joukossa, ja nimittää aluetta mm. logistiseksi periferiaksi. Saamelaiskäräjät puolestaan argumentoi radan olevan lainvastainen ja valtion toimien olevan luonteeltaan kolonialistisia. Valtasuhteiden tarkastelu osoittaa myös, että saamelaisten todelliset vaikutusmahdollisuudet ovat hankkeessa olemattomat. Havainnot tukevat aikaisempia tutkimuskirjallisuudessa esiintyneitä löydöksiä alkuperäiskansojen ja asuttajavaltioiden välisten maankäyttökonfliktien epätasa-arvoisesta luonteesta.

Tämä pro gradu-tutkielma tarkastelee Saamenmaan asuttamista ja suomalaistamista asutuskolonialismin näkökulmasta. Tutkielman tavoitteena on selvittää, onko Koltanmaan asuttaminen sekä kolttasaamelaisten suomalaistaminen ymmärrettävissä asutuskolonialismiksi. Tutkielma keskittyy Koltanmaahan kohdistuneeseen asuttamiseen ja assimilaatiotoimiin, joiden myötä kolttasaamelaisvähemmistön kulttuurista ja esimerkiksi omasta kielestä tuli vakavasti uhanalaisia. Ajallisesti tutkielmassa selvitetään yhteiskunnallisten muutosten ja murrosten vaikutuksia ensimmäisestä maailmansodasta alkaen toisen maailmansodan jälkeiseen kolttasaamelaisten uudelleensijoittamiseen ja elämän vakiintumiseen väestönsiirtojen yhteydessä ja niiden jälkeen. Kolttasaamelaisiin kohdistuneita toimenpiteitä analysoidaan asutuskolonialismin viitekehyksessä. Asutuskolonialismin kontekstissa Koltanmaan asuttamisprosessi rinnastuu muualla maailmassa tapahtuneisiin vastaaviin prosesseihin ja sitoo Saamenmaan historian ja erityisesti Suomen valtion käytännöt osaksi globaalia, kolonialistista toimintaa. Tutkielman teoreettinen viitekehys on asutuskolonialistinen tutkimus. Asutuskolonialismille tyypillistä on kolonisoijille merkityksellisten alueiden asuttaminen väestöllä, jonka tarkoitus on rakentaa alueelle valtaväestön yhteiskunnallisten normien mukainen kulttuuri ja hallintojärjestelmä ja syrjäyttää alkuperäisväestön vastaavat. Asutuskolonisaatio ja assimilaatiopolitiikka ovat harvoin Suomessa tapahtuneeksi miellettyä politiikkaa. Tutkimuksen keskeisimmäksi lähdeaineistoksi tarkentui kolttasaamelaisten sijoittamissuunnitelmat toisen maailmansodan aikana ja muutamia vuosia sen päättymisen jälkeen. Pääasialliset asiakirjat ovat Lapin lääninhallituksen, Lapin maakunta-arkiston ja Metsähallituksen alaisten toimikuntien asiakirjat, jotka ovat merkittäviä suomalaista asuttamispolitiikkaa tutkiessa. Kolttasaamelaisten sodan jälkeiseen sijoittamiseen liittyvät muistiot, kirjelmät ja aloitteet löytyvät suurimmaksi osaksi Kansallisarkiston Oulun toimipisteestä, kuten myös useita kolttasaamelaisten kyläkokousten pöytäkirjoja 1940- ja 1950-luvuilta. Tutkimusaineisto osoittaa, että Koltanmaan haltuunotto, asuttaminen ja hallinta toteutettiin suomalaisen valtiovallan lähtökohdista ja niiden intressien perusteella, jotka olivat merkityksellisiä suomalaisille poliittisille tarkoitusperille. Asutuskolonialismin kautta toteutetut poliittiset ratkaisut ja niiden myötä toteutetut yhteiskunnalliset muutokset ja uudistukset johtivat tilanteeseen, jossa kolttasaamelaiset joutuivat ja joutuvat yhä kamppailemaan elintilastaan ja kulttuurinsa olemassaolosta. Ongelmallisinta kolttasaamelaisiin kohdistuneessa politiikassa oli se, ettei kolttasaamelaisten omia kokemuksia ja näkemyksiä huomioitu riittävästi. Alkuperäisväestön ohittaminen alkuperäisväestöön kohdistuneessa poliittisessa toiminnassa on asutuskolonialismia tyypillisimmillään.

Tutkielmani käsittelee kolonialismin ja visuaalisen kulttuurin välistä yhteyttä ja visuaalisuuden luomaa koloniaalista valtaa Anglo-egyptiläisessä Sudanissa vuosien 1900-1930 välillä. Tänä aikana Sudan muuttui koloniaalisen hallinnon alla islamilaisesta Mahdiyyan valtiosta kahden maan, Iso-Britannian ja Egyptin, valtapelin keskelle jääväksi siirtomaaksi. Pelko mahdistisen vallankumouksen uudelleensyttymisestä vaihtui pelkoon sudanilaisten yhdistymishalusta Egyptin kanssa, kun Egypti itsenäistyi brittien vallan alta vuonna 1922. Tämä johti Sudanin pohjoisen ja eteläisen osan eristämiseen toisistaan ja vuoden 1924 vallankumoukseen Sudanissa. Vaikka Anglo-egyptiläinen Sudan syntyi Egyptin ja Iso-Britannian yhteishallintoalueeksi, brittiläisillä oli pyrkimys muokata Sudania omien tavoitteidensa mukaisesti länsimaalaistamalla maata, mutta myös pitämällä Sudania otteessaan siirtomaana sudanilaisten rodullistamisen kautta. Tekstilähteiden ohessa käyttämäni kuvalähteet täydentävät oman osansa imperialistisesta tarinasta ja kertovat brittiläisten imperialististen tavoitteiden ilmenemisestä. Etenkin eteläsudanilaisista luotiin mielikuvaa sivistymättöminä ja kykenemättöminä kehittämään maataan ilman brittiläisten maahan asettamaa hallintoa ja instituutioita, ja laajaa aluetta oli helpompi hallita jakamalla Sudan pohjoiseen ja eteläiseen osaan. Ennen kuin 1940-luvulla varsinaisesti alkanut sudanisaatio loi taas yhteisiä päämääriä pohjoisen ja etelän yhdistämiseksi, brittiläinen kolonialismi oli ehtinyt jättää jälkensä sudanilaiseen yhteiskuntaan ja sudanilaisten mieliin. Käytän lähteinäni pääasiassa Durhamin yliopiston digitoimia valokuvia, joita tutkin semioottisen kuvantulkinnan kautta sekä Nicholas Mirzoeffin vastavisuaalisuuden käsitteen avulla havainnoidakseni koloniaalisen valtajärjestelmän merkityksiä. Visuaalisen vallan kautta luotiin tarinaa, jossa korostettiin brittiläisten erinomaisuutta siirtomaaisäntinä ja sudanilaisia alempiarvoisina. Kuvamateriaalin avulla synnytettiin mielikuvia, jotka tukivat koloniaalisen vallan oikeutusta, ja joilla pyrittiin luomaan ja hallitsemaan sudanilaisen hallinnon, talouden, ja elämäntapojen muutosten perustaa ja paikallisia ihmisiä länsimaalaisen koloniaalisen katseen objekteina vailla vastavuoroisuuteen pyrkivää vastavisuaalisuutta.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen yhdysvaltalaisten upseerien ja brittiläisten virkamiesten vaimojen teoksia, joissa naiset kuvaavat elämäänsä 1800-luvun lopulla Yhdysvaltojen lännessä ja Iso-Britannian Intiassa. Tutkin tekstejä postkolonialistisesta näkökulmasta ja tarkastelen, millaisia kolonialistisia diskursseja kirjoittajat teksteissään toistavat ja tuottavat. Kysyn, miten kirjoittajat kuvaavat vieraan kulttuurin ympäristöä ja ihmisiä, sekä miten heidän oma roolinsa naisena rakentuu suhteessa imperiumiin teksteissä. Pohjaan tarkasteluni Millsin analyysiin kolonialismista ja naisten matkakertomuksista sekä sukupuolen merkityksestä naiskirjoittajia rajoittavana tai mahdollistavana tekijänä. Hyödynnän myös Prattin ja Bhabhan teorioita. Tutkielmani lähteinä minulla on neljän naisen kirjoittamat teokset, jotka on julkaistu 1900-luvun alussa. Teokset ovat noin 300–400 sivuisia muistelmia tai matkakertomuksia. Valitsin lähteet kahden eri tutkijan, McInnisin ja Procidan, laatimien laajojen bibliografioiden pohjalta. Tarkastelustani käy ilmi, että kirjoittajat sekä Yhdysvalloissa että Intiassa kiinnittävät ympäristöä kuvaillessaan huomiota samoihin asioihin: lämpötilaan, eläimiin ja maisemiin. Yhdysvaltalaisnaisten teksteissä näkyy ajatus villistä lännestä, joka oikeuttaa valkoisen väestön lännessä olemista. Brittinaisten luontokuvailuissa näkyy erityisesti pittoreskin ihanne ja Intian staattisuuden korostaminen. Amerikkalaisnaiset kuvaavat alkuperäisasukkaita lähes yksiselitteisen kielteisesti ja inhoten. Brittinaisten diskurssit ovat ristiriitaisia ja monisyisiä; heidän kuvailunsa paikallisista ovat sekä positiivisia että negatiivisia. Heidän teksteissään näkyy kolonialistisen vallan häilyvyys ja neuvottelu vallasta. Transnationaalisia eroja naisten kuvauksissa voi selittää se, että brittinaiset olivat teosten mukaan enemmän henkilökohtaisesti tekemisissä paikallisväestön kanssa kuin amerikkalaisnaiset. Kaikki naiset korostavat omaa tarpeellisuuttaan ja osallisuuttaan imperiumissa. Amerikkalaisnaisilla korostuu päättäväisen armeijanaisen ihanne ja imperialistisen maskuliinisuuden korostaminen. Brittinaiset korostavat osallisuuttaan miestensä työssä ja imperialistisessa projektissa. Kaikki kirjoittajat kritisoivat imperiumia jollain tapaa, mutta enemmän teksteissä korostuu imperialistisen vallan korostaminen ja oikeutus. Tarkasteluni osoittaa, että naisilla on julkaistujen teostensa kautta aktiivinen rooli imperialistisina toimijoina. Kolonialistiset diskurssit, joille tyypillistä on vieraan kulttuurin toiseuttaminen, alistaminen, yhtenäistäminen tai kärjistäminen, näkyvät kaikissa teoksissa. Teosten kirjoittajat nostavat esille samanlaisia asioita molemmilla puolilla maailmaa, vaikka teksteissä on myös yksilöllisiä ja transnationaalisia eroja.

Tässä Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan sitä, millaista uutisointia ja keskustelua belgialaisissa medioissa käydään Belgian siirtomaa-ajasta. Belgian Kongo (nykyinen Kongon demokraattinen tasavalta) joutui vakavan riiston kohteeksi Belgian kuningas Léopold II:n ja myöhemmin Belgian valtion hallitessa maata vuosina 1885–1960. Belgiassa, kuten monissa muissa siirtomaita hallinneissa maissa, siirtomaita ja niiden historiaa ei ole juurikaan tähän asti käsitelty medioissa. Tilanne muuttui Belgiassa vuonna 2018 sen avattua uudestaan Afrikka-museon Tervuerenissa. Entiseen siirtomaahan liittyvä keskustelu ja uutisointi oli avattu, ja se jatkuu edelleen. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, minkälaisia teemoja siirtomaa-aikaan liittyen belgialaisissa medioissa käsitellään tiettynä ajanjaksona. Lisäksi tutkittiin sitä, millä tavalla mediat käyttävät valtaa aiheita valitessaan ja niistä uutisoidessaan. Tutkimukseen valitut mediat valikoitiin sen mukaan, mitä uutisia eri medioissa Internetissä oli julkaistu. Aineisto koostuu neljän suuren belgialaisen median uutisista ja dokumenteista. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä käytetään diskurssianalyysiä, joka juontaa kielentutkimuksessa juurensa 1950-luvulle. Diskurssianalyysin pääajatus on, että kieli on toimintaa, joka rakentaa sosiaalista todellisuutta. Kielenkäyttö ei siis koskaan ole arvoneutraalia tai irrallista, vaan se tuottaa aina jotakin. Nojaudun tutkimuksessani erityisesti Norman Fairclough’n kriittisen diskurssianalyysin teoriaan, ja Jokisen viiteen diskurssianalyysin ulottuvuuteen, joiden kautta tuloksia peilataan todellisuuteen. Tutkielman aineisto koostuu 64:stä artikkelista tai haastattelusta. Aineisto jaoteltiin teemojen mukaan, ja tulokseksi saatiin kuusi teemaa, joita mediat käsittelivät artikkeleissaan. Historia -teeman kautta käsitellään erityisesti sitä, miten belgialainen koululaitos on laiminlyönyt siirtomaa-ajan käsittelemisen historian opetuksessaan. Politiikka -teema taas käsitteli nykyistä politiikkaa Kongon suhteen. Syyllisyys nousi teemana esiin useissa mahdollista anteeksipyyntöä koskevissa artikkeleissa. Anteeksipyyntöä odottivat sekä Kongo kansakuntana että kongolaiset lapset, jotka riistettiin äideiltään ja vietiin Belgiaan kasvatettaviksi. Neljäntenä teemana esiin nousivat arkielämässä näkyvät erilaiset siirtomaa-aikaan liitettävät objektit. Keskustelu Leopold II:a esittävistä patsaista, tauluista ja kadunnimistä oli erityisesti esillä. Myös taide nousi esiin omana teemanaan. Sekä Afrikka-museon että muun Kongosta tuodun taide-esineistön oikeutettu sijoituspaikka aiheutti keskustelua. Viimeisenä teemana oli kuningas Leopold II. Häntä ja hänen toimintaansa käsiteltiin useissa artikkeleissa. Löytyneiden teemojen lisäksi nostin seitsemänneksi teemaksi sen, mitä olin tutkimusaineistosta olettanut löytäväni. Oletuksena oli, että medioista löytyisi aikalaishaastatteluja siirtomaa-ajan kokeneilta ihmisiltä. Tämä oletus ei kuitenkaan toteutunut. Tutkimuksessani pohditaan löytyneiden teemojen kautta sitä, millaista todellisuutta mediat luovat ja miten ne käyttävät valtaa teemoja valitessaan.

Tutkielmassani tarkastelen postkolonialistista missiota käsitteenä sekä sen käytännön toteutumista maailmanlaajuisessa ekumeenisessa lähetysliikkeessä. Postkolonialistisella missiolla voidaan tarkoittaa sekä siirtomaa-ajan jälkeistä lähetystyön aikakautta että kriittistä kolonialismin jäänteiden reflektointia ja valtarakenteiden purkamista kristillisessä lähetystyössä. Tutkielmassani keskityn nimenomaan postkolonialistisen mission jälkimmäiseen merkitykseen eli siihen, miten lähetystyössä voidaan käsitellä kolonialistisen ajan haavoja ja miten voidaan tunnistaa ja vastustaa uuskolonialismin erilaisia muotoja. Tutkielmani on kirjallisuuskatsaus, ja menetelmänä käytän systemaattista analyysia. Aineistona käytän pääasiassa englanninkielistä missiologiaa, postkolonialismia ja maailmankristillisyyttä käsittelevää kirjallisuutta. Lisäksi perehdyn vuoden 2018 Arushan maailmanlähetyskonferenssin keskusteluihin ja puheenvuoroihin konferenssista julkaistun raportin pohjalta. Postkolonialistisen mission kannalta on keskeistä, että kirkot sitoutuvat marginaalien missioon. Marginaalien mission perustana on ajatus siitä, että yhteiskunnan marginaaleissa elävistä ihmisistä, joita on ennen pidetty lähetystyön kohteina, tuleekin lähetystyön keskeisimpiä toimijoita. Jumalan rakkaus ja evankeliumin ilosanoma murtautuu tähän maailmaan köyhien ja syrjittyjen kautta. Postkolonialistisessa missiossa tulee myös edetä kohti tasavertaista kumppanuutta eri toimijoiden välillä. Länsimaisten kirkkojen tulee harjoittaa itsetutkiskelua, jotta he voivat luopua kolonialistisista asenteista lähetystyössä ja luoda vastavuoroista kumppanuutta. Kirkot voivat luoda kumppanuutta toistensa kanssa osoittamalla molemminpuolista avoimuutta ja kykenemistä haavoittuvaisuuteen.