Browsing by Subject "kommunismi"

Tiivistelmä: Tutkimukseni on historiatieteellinen selvitys kylmän sodan aikana vaikuttaneen bulgarialaisen pastorin Haralan Popoffin vaikutushistoriasta Suomessa 1966−1981. Teen kirjahistoriallista tutkimusta, ja lisäksi tutkin Popoffin käyntien vaikutusta Suomessa. Kirjojen kohdalla tutkimusmenetelmäni on aineistolähtei-nen sisältöanalyysi Bulgarian uskonnollisen tilanteen, kylmän sodan sekä Itä-Euroopan kirkkopoliittisen tilanteen kontekstissa. Ensimmäinen Popoffin kirja julkaistiin Suomessa 1966 ja toinen vuonna 1970. Analysoin hänen teostensa vaikutusta Suomen kirkkopoliittisessa kontekstissa kirjojen julkaisuvuosien 1966−1970 välisellä ajanjaksolla. Tutkin kirjojen vaikutusta myös vuoden 1970 jälkeen. Kartoitan Popoffin käyntien aikaansaamaa vaikutusta Suomessa haastattelujen ja kirjallisuuden sekä lehtiaineiston perusteella. Kirjojen ja käyntien vaikutusta ei voi täysin irrottaa toisistaan, sillä niillä on myös todennettavissa olevaa yhteisvaikutusta. Kansanlähetyksen oma lehti Uusi Tie on päälähteitäni, kun selvitän Popoffin käyntejä Suomessa vuosina 1966, 1967, 1972, 1975 ja 1981. Hänen käyntinsä ja puheensa saivat erityisesti kirkon sisällä toimivan Kansanlähetyksen piirissä sekä muissa herätyskristillisissä piireissä toimivien henkilöiden parissa halun auttaa rautaesiripun takaisten maiden uskovia ja maanalaisia seurakuntia saamaan Raamattuja ja hengellistä kirjallisuutta omalla kielellään. Käsittelen Popoffin kirjoittamia kirjoja Olin kommunistien vanki. 13 vuotta vankilassa Stalinin aikaan ja Kristuksen tähden. Evankelisen papin kärsimystie Bulgarian uskonvainoissa. Etenen pääosin kronologisesti sisällönanalyysin avulla. Osittain käsittelen teoksia myös temaattisesti, kun vertailen niitä toisiinsa, ja kun peilaan teosten antamaa kuvaa Bulgarian uskontopolitiikasta tutkimuskirjallisuudesta löytyneisiin tietoihin ja haastattelemieni henkilöiden kertomuksiin. Tutkimuksen perusteella on nähtävissä, että kylmän sodan aikaisissa rautaesiripun maissa ja Neuvostoliitossa harjoitettiin uskontopolitiikkaa, jonka nojalla pyrittiin rajoittamaan kansalaisten uskonnon- ja omantunnon vapautta sekä sananvapautta, jotka kuuluvat länsimaisiin perusoikeuksiin. Tutkimus tuo ilmi, että tällainen yhden ideologian ”totuus”, kuten tämän tutkimuksen kohdalla kommunismi, johti terroriin ja kansalaisten pakottamiseen samaan muottiin rautaesiripun takaisissa maissa. Tutkimuksesta on nähtävissä, että nämä rautaesiripun takaiset maat ja Neuvostoliitto syyllistyivät monenlaisiin ihmisoikeusrikkomuksiin ja kristittyjen vainoihin, kun näitä kansalaisten perusoikeuksia rajoitettiin monilla tavoin tai joissakin tapauksissa jopa evättiin kokonaan. Nyt kun arkiston ovet ovat avautuneet Bulgariassa, niin olisi hyvä, jos Benjamin Peevin teos Haralan i Ladin Popovi i ”Slavjanskata religioszna misija” suomennettaisiin, koska Bulgarian uskontotilannetta on tutkittu vähän verrattuna Baltian maihin, Itäiseen Saksaan, Unkariin, Romaniaan, Puolaan tai muihin Euroopan maihin. Teemana voisi olla Bulgarian uskonnollisen elämän tutkiminen kylmän sodan aikana ja sen jälkeen. Bulgariassa on tällä hetkellä myös jonkin verran luterilaisuutta ja vahvan ortodoksikirkon totaalinen yksinvalta on maassa heikentynyt.

Tutkimukseni käsittelee Filosofian ja teologian tohtori Uuras Saarnivaaran (1908−1998) suhtautumista kommunismiin aatteena. Saarnivaara oli omana aikanaan kiistelty hahmo. Hän oli paitsi kansainvälisesti tunnettu Luther-tutkija myös herätyssaarnaaja ja liberaaliteologian kriitikko. Tutkimukseni kohteena on kuusi teosta, jotka hän kirjoitti vuosien 1960 ja 1977 välillä sekä hänen kirjoituksensa Herää Valvomaan-lehteen, Uusi Tie-lehteen ja Raamatun Ystävä-lehteen. Kolme keskeistä tutkimuskysymystäni ovat: 1. Miten Saarnivaara suhtautui kommunismiin aatteena? 2. Miten hänen suhtautumisensa tuli esille hänen kirjoissaan ja kirjoituksissaan? 3. Miten hänen kannanottoihinsa suhtauduttiin Suomessa? Tutkimukseni aikarajaus pohjaa Saarnivaaran kirjoittamien kirjojen ilmestymisvuosiin tutkimukseni aihepiiristä. Ensimmäinen käyttämäni teos julkaistiin 1960 ja viimeisin 1977. Tutkimuksessani kartoitan myös mitkä taustatekijät, jotka saattoivat vaikuttaa Saarnivaaran näkemyksien syntyyn. Siksi toisen pääluvun teemana ovat Saarnivaaran suhteet amerikkalaiseen antikommunismiin ja fundamentalismiin. Tutkimusmenetelmäni on sisällönanalyysi. Lähestyn tekstejä kriittisellä otteella ja huomioin niiden historiallisen kontekstin. Lähteistä etsin suoria kannanottoja liittyen kommunismiin, kylmän sodan aikaisiin poliittisiin kysymyksiin ja kirkkopolitiikkaan. Etsin lähteistä myös Saarnivaaran perusteluja kannoilleen. Johtopäätöksiä tehdessäni otan huomioon myös Saarnivaaran oman henkilöhistorian ja hänen saamansa teologiset vaikutteet sekä kylmän sodan aikaisen historiallisen kontekstin. Saarnivaaran saamat teologiset vaikutteet, ensin Suomessa ja myöhemmin Yhdysvalloissa, saivat hänet vakuuttumaan kommunismin Jumalan tahdon vastaisuudesta ja sen jopa antikristillisestä luonteesta. Saarnivaaralle kysymys kommunismista liittyi nimenomaan hengellisiin eikä niinkään poliittisiin kysymyksiin. Saarnivaara ei liittynyt missään vaiheessa mihinkään oikeistolaiseen poliittiseen järjestöön, ei Suomessa eikä Yhdysvalloissa, vaikka hänellä olikin läheiset suhteet amerikkalaiseen kylmän sodan aikaiseen fundamentalistiseen kommunismin vastaiseen ICCC-järjestöön ja sen johtajaan Carl McIntireen. Carl McIntire oli jyrkkä antikommunisti, johon jopa FBI suhtautui varauksella. Tutkimukseni perusteella Saarnivaaraa voidaan pitää antikommunistina. Hänen antikommunistisuutensa pohjautui hengelliseen näkemykseen, ei niinkään poliittiseen vakaumukseen. Omana aikanaan hänen näkemyksensä sai kannatusta pääasiassa viidennen herätysliikkeen parissa. Kärkevyydestään huolimatta hänen kommunisminvastaiset näkemyksensä eivät aiheuttaneet juurikaan julkista keskustelua. Suomen evankelisluterilaisen kirkon julkiset kannanotot suhteessa kommunismiin ja Neuvostoliittoon tai kommunistisissa maissa tapahtuneisiin kristittyjen vainoihin olivat hyvin vähäisiä ja pidättyväisiä. Saarnivaara olikin rohkean ja suoran julkisen kritiikkinsä kanssa Suomessa harvoja poikkeuksia.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee Suomalaisen Kommunistisen Puolueen (SKP) alaista sotilasjärjestöä ja sen toimintaa Venäjän sisällissodassa vuosina 1918‒1920. Tavoitteena tutkielmassa on selvittää, minkälaista toimintaa sotilasjärjestö kokonaisuudessaan harjoitti Neuvosto-Venäjällä, ja miten toiminta sijoittui suhteessa Venäjän sisällissotaan sekä suunnitelmiin Suomen vallankumouksen edistämiseksi. Myös näiden kahden suuntautumisen välistä suhdetta sekä niiden muutoksia käsitellään jokaisen toimintamuodon kohdalla. Tutkimusaineistona käytetään sotilasjärjestön kannalta tarkastelemattomia Venäjän valtion sosiaalipoliittisen historian arkiston SKP:ta koskevia mikrofilmikokoelmia. Tutkielmassa käytettävät Opis 2 ja Opis 3 -kokoelmat saatiin käsiteltäviksi Kansallisarkiston kautta, ja suurin osa tutkielmassa käytetystä materiaalista sisälsi kirjeenvaihtoa sekä raportointia sotilasjärjestön ja muiden sisällissodan toimijoiden välillä. Aineisto mahdollisti uuden tiedon tuomisen esiin puutteellisen tutkimuskirjallisuuden valossa, ja vaikka aikaisemmissa tutkimuksissa on jossain määrin käsitelty sotilasjärjestön toimintaa Venäjän sisällissodan aikana, ei sen toiminnallista kokonaiskuvaa oltu kunnolla kartoitettu. Tutkielmassa käsitellään sotilasjärjestön sijoittumista SKP:n sisällä sekä sen suhteita suomalaisiin joukko-osastoihin ja puna-armeijaan. Tämän lisäksi tarkastellaan sotilasjärjestön harjoittamaa sotilaskoulutusta, poliittista agitaatiotyötä sekä erinäistä tiedustelu- ja maanalaista toimintaa. SKP:n ja erityisesti sen sotilasjärjestön puheet maailmanvallankumouksesta omaksuttiin vahvasti bolsevikkien esikuvan kautta. Sotilasjärjestö oli mukana mobilisoimassa Suomesta tulleita toimeentuloa tarvitsevia punapakolaisia puna-armeijaan bolsevikkien tueksi, ja näin ratkaistiin myös osa kasvanutta pakolaisongelmaa. SKP:n sotilasjärjestö toimi puolueen keskuskomitean alaisuudessa ja oli sen alajaostoista vaikutusvaltaisin. Sotilasjärjestöllä ja varsinkin sen johdossa toimineilla Rahjan veljeksillä oli usein eriäviä mielipiteitä suhteessa muuhun puolueeseen. Suomalaisia sotilaita lähetettiin punaupseerikouluun, joka toimi sotilasjärjestön alaisuudessa suhteellisen itsenäisesti sisällissodan aikana. Sotilasjärjestö oli tämän lisäksi perustamassa ja tukemassa Pietarin suomalaista lentosotakoulua, josta ei ole juurikaan tietoa aikaisemmissa tutkimuksissa. Myös suomalaisen sotilassairaalan rahoittaminen sekä lääkintämieskurssien järjestäminen kuuluivat sotilasjärjestölle. Suomalaiset puna-armeijan joukko-osastot saivat erinäistä tukea sotilasjärjestöltä niin materiaalihankintoihin kuin yhteistyöhön puna-armeijan kanssa. Sotilasjärjestön suhde suomalaisiin joukkoihin oli läheisempi kuin mitä aikaisemmissa tutkimuksissa on väitetty. Se pyrki kurinpitotoimillaan valvomaan huonoissa oloissa taistelevia upseereita ja sotilaita, jotka toisaalta myös vastustivat määräyksiä ja kritisoivat sotilasjärjestön toimintaa. Tämän lisäksi sotilasjärjestö oli vastuussa puna-armeijan suomalaisten laajasta poliittisesta agitaatiotyöstä, jonka tarkoituksena oli lujittaa taistelumoraalia neuvostovallan puolesta. Sotilasjärjestön propagandamateriaalia lähetettiin myös Suomeen siinä toivossa, että entiset punakaartilaiset kääntyisivät upseereitaan vastaan. Sotilastiedustelun avulla sotilasjärjestö välitti tietoa puna-armeijalle ja pyrki saamaan selville sotilasasioita Suomen varuskunnista sekä rajan tuntumassa toimivista joukoista ja yksittäisistä henkilöistä. Vastavakoilunsa avulla sotilasjärjestö yritti suojella omaa maanalaista toimintaansa, ja sotilasjärjestö perusti myös oman Suomen byroon tiedustelutoimiaan varten. Aikaisemmissa tutkimuksissa on käytetty monilta osin Etsivän keskuspoliisin aineistoja sotilasjärjestön tiedustelutoiminnan kartoittamiseksi, minkä takia tutkielmassa pystytään tuomaan uutta tietoa myös tältä kannalta. Tutkimuksesta selviää, että sotilasjärjestön toiminta kohdistui kaikilla osa-alueilla sekä neuvostovallan puolustamiseen että vallankumouksen synnyttämiseen Suomessa. Sisällissodan ilmapiiri vaikutti sotilasjärjestön toiminnan luonteeseen ja sen ongelmiin. Aikaisemmin luultua moniulotteisemman toiminnan harjoittaminen oli suhteellisen itsenäistä sisällissodan aikana, vaikka sotilasjärjestön kansallisten intressien kehys luotiinkin bolsevikkien hyväksynnän alaisuudessa. Sotilasjärjestö toimi kokonaisen suomalaisyhteisön kurinpitoelimenä suhteessa tavallisiin pakolaisiin ja sotilaihin, upseereihin sekä puolueen muihin alajaostoihin. Suomalaisista pakolaisista tuli sotilasjärjestön vallankäytön välineitä bolsevikkeja tukevassa toiminnassa, ja myös laajaa yhteistyötä harjoitettiin puna-armeijan kanssa sisällissodan aikana. Sotilasjärjestön harjoittama agitaatiotyö, tiedustelu sekä joukko-osastojen kokoaminen Suomen rajalle edistivät sotilasjärjestön tavoitetta vallankumouksen sytyttämiseksi Suomessa, vaikka toiminnan vähäisiin saavutuksiin vaikuttivatkin monet ongelmatekijät. Yleisenä tavoitteena oli edistää Suomessa ja sen armeijassa syntyvää kapinaa, jonka puhjettua puna-armeijan suomalaiset joukot voisivat antaa tukensa Suomen punaisille. Pääosa sotilasjärjestön toiminnasta keskittyi kuitenkin Neuvosto-Venäjän alueelle. Itsenäisintä toiminta oli vuonna 1919, jolloin Venäjän sisällissodan ja maailmanvallankumouksen leviäminen nähtiin mahdollisimpana ennen Tarton vuoden 1920 rauhanneuvotteluja. Myös vuoden 1918 hävittyyn Suomen sisällissotaan ja vanhoihin viholliskuviin vedottiin niin sotilasjärjestön propagandassa kuin vallankumoussuunnitelmissa. Sotilasjärjestön toiminnan tarkastelu toi uutta tietoa varsinkin suomalaisten joukko-osastojen, tiedustelutoiminnan ja sotilaskoulutuksen kannalta. Riittävän venäjän kielen taidon takia suurimmaksi puutteeksi tutkielmassa jäi sotilasjärjestön ja neuvostoelinten välisen suhteen tarkempi analysointi. Tutkielman kautta pystytään avaamaan uusia näkökulmia koskien suomalaisten toimia Venäjän sisällissodassa.

Kirkko- ja yhteiskuntanäkemyksissä tapahtui sodan jälkeisinä vuosikymmeninä paradigmaattinen muutos. Asevelipapisto oli sodan aikana rintamalla herännyt kirkon sosiaaliseen vastuuseen. Samaan aikaan suomalaisessa yhteiskunnassa alettiin vahvistaa sosiaalisia turvaverkkoja, joten kirkon painopisteen siirtyminen kulki luontevasti muun yhteiskunnallisen kehityksen rinnalla. Uudenlaiset kulttuuriset ilmiöt, kuten 1960-luvun uusvasemmistolainen nuorisoradikalismi, haastoivat yhteiskunnan vakiintuneet instituutiot, kirkko niiden mukana. Kirkko- ja yhteiskuntakeskusteluun osallistuttiin aktiivisesti. Keskeisiä kirkollisia keskustelijoita olivat muun muassa arkkipiispa Martti Simojoki ja professori Osmo Tiililä sekä Kotimaa-lehden päätoimittajana 1.1.1969 aloittanut Leino Hassinen. Hän oli julkaissut kristinuskon ja kommunismin välistä suhdetta käsittelevän synodaalikirjan sekä kirkkonäkemystä käsittelevän pamfletin. Tutkielman tutkimuskysymys on: Mikä on Leino Hassisen kirkko- ja yhteiskuntanäkemys hänen kirjallisen tuotantonsa valossa? Tutkielman ajallinen ja sisällöllinen fokus on 1960- ja 1970-luvun taitteeseen liittynyt keskustelu kirkon ja muun yhteiskunnan välisestä suhteesta. Sisällön- ja kehysanalyysit tarjoavat työkalut peilata Kotimaa-lehden pääkirjoitusten kannanottoja Hassisen muuhun kirjalliseen tuotantoon. Lisäksi aikalaisten näkemykset muodostavat kontekstin Hassisen kannanotoille. Teoreettisena kehyksenä on rekognitio- eli tunnustusteoria. Hassisen ajattelun kehityksessä eri vuosikymmenillä voidaan ihmiskuvan ihanteena tunnistaa Jumalan edessä yhteiskunnallisesti vastuullinen ihminen, jonka tehtävänä on toimia eriarvoisuuden poistamiseksi. Lisäksi Hassinen näkee ihanteena Jumalan mielenmukaisella tavalla järjestetyn yhteiskunnan, joka jakaa hyvinvointia ja varallisuutta oikeudenmukaisesti. Hassisen mukaan Lutherin toiminta 1500-luvulla antoi tälle tärkeän esikuvan samalla, kun Luther uudisti kirkon teologisia fundamentteja ja seurakuntaelämää käytännön tasolla. Hänen tähän liittynyt lisensiaatintutkielmansa kytkee hänet lundilaisiin teologeihin. Hassinen pitää selkeästi jumalanpalvelusta seurakunnan elämän ytimenä ja aarreaittana. Hassisen näkemyksen mukaan jumalanpalveluselämän tehtävänä on varustaa seurakuntalaiset palvelemaan yhteiskuntaa omalla paikallaan. Kirkko instituutiona edustaa kristillistä uskoa yhteiskunnan keskellä ja käy aktiivista keskustelua yhteiskunnassa. Tässä ajattelussa Hassinen sai tukea Simojoen vaalimasta kansankirkkoajattelusta. Tiililän yksilön pelastusta sekä kirkkoa vain uskovien yhteisönä korostaneita näkemyksiä Hassinen selvästi vierasti ja myös ilmaisi sen sekä kirjoissaan että pääkirjoituksissaan. Hassisen näkemys kirkosta ja yhteiskunnasta näyttää olevan se, että yksilö on toimintakykyinen sekä parhaalla tavalla ja oikeudenmukaisesti resursoitu osana institutionalisoitunutta yhteisöä. Hänen ajattelussaan nousee vahvasti esiin instituutioiden keskinäinen tunnustaminen. Kristinuskon ja kommunismin välisessä vuorovaikutuksessa hän nostaa esiin molempien ideologioiden pitkälle yhteisen ideaalin resurssien oikeudenmukaisesta jaosta. Kumpaakin ideologiaa hän kuitenkin kritisoi niiden kyvystä ja halusta toteuttaa omia ihanteitaan. Kirkon hän soisi ottavan johtavan yhteiskunnallisen roolin.

Vuonna 1989 jo vuosikymmeniä kestänyt kylmä sota tuli päätökseensä, kun Neuvostoliiton etupiiriin kuuluneiden Itä-Euroopan valtioiden kommunistiset puolueet menettivät valtansa ja valtiot siirtyivät demokratiaan. Itä-Euroopan kommunismin romahtamisen on esitetty olevan monen tekijän summa. Yksi näistä tekijöistä on paavi Johannes Paavali II, joka pitkän virkakautensa aikana nousi merkittäväksi kansainväliseksi vaikuttajaksi. Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitän, millaisena Johannes Paavali II:n vaikutus kommunismin romahtamiseen nähtiin länsimaisissa tiedotusvälineissä ja elämäkerroissa, ja miten näkemykset erosivat toisistaan. Lisäksi otan selvää, muuttuivatko nämä käsitykset kommunismin romahtamisen ja paavin kuoleman välisinä vuosina 1989–2005. Pääasiallisina lähteinäni käytän sekä sekulaareja että katolisia amerikkalaisia ja englantilaisia sanoma- ja aikakauslehtiä poliittisen murroksen vuosilta 1989–1990 sekä paavin kuoleman jälkeen huhtikuulta 2005. Vuoden 2005 osalta täydennän lähteitäni kahdella saksalaisella lehdellä. Lehdistön ohella toisen lähdekokonaisuuteni muodostavat neljä paavista 1990-luvun loppupuolella kirjoitettua elämäkertaa. Lähteitä vertaamalla pyrin muodostamaan näkemyksen siitä, millaisena Johannes Paavali II:n poliittinen toiminta kommunismin suhteen kuvattiin. Lähdeaineistossa oltiin lähes yksimielisiä siitä, että Johannes Paavali II vaikutti kommunismin romahtamiseen johtaneisiin tapahtumiin. Yksittäisten kirjoittajien välillä esiintyi kuitenkin pieniä painotuseroja sen suhteen, toteutuiko paavin vaikutus valtionjohtajien välisessä kirjeenvaihdossa ja tapaamisissa vai tämän kohtaamisissa kotimaansa Puolan kansalaisten kanssa. Lisäksi osassa lähteistä painotettiin Johannes Paavali II:n lämpimiä suhteita Itä-Euroopan valtionpäämiehiin, kun taas osassa pidettiin tärkeämpänä paavin oletettua yhteistyötä Yhdysvaltain kanssa. Paavin muistokirjoituksista kävi ilmi, että hänen virkakautensa myöhemmät tapahtumat ja kiistakysymykset veivät huomiota hänen 1980-luvun poliittiselta aktiivisuudeltaan. Tutkimukseni perusteella voidaan todeta, että vaikka paavin ei ajateltu kaataneen kommunismia yksin, hänen katsottiin tukeneen siihen johtaneita kehityskulkuja. Näin hän tuli käyttäneeksi omaa moraalista auktoriteettiaan itäeurooppalaisen kommunismin kaatamiseksi.

Tutkielmani käsittelee neuvostoliittolaisten henkilöautojen maahantuontia, myyntiä ja markkinointia Suomessa vuosina 1962-1974. Maahantuonnista vastasi suomalaisneuvostoliittolainen Oy Konela Ab. Konelan liiketoimintaa suojasi vuoteen 1962 asti henkilöautojen tuontisäännöstely, minkä jälkeen yhtiö joutui kilpailemaan länsimaisia, itäeurooppalaisia ja japanilaisia automerkkejä vastaan Suomen kasvavilla automarkkinoilla. Vuonna 1971 lanseerattiin Lada, joka nousi Suomen myydyimpien automerkkien joukkoon. Tutkin Konelan sopeutumista kylmänsodan ajan automarkkinoiden ja suomalaisten Neuvostoliitto-suhteen muutokseen. Tarkastelen myös liiketoiminnan ja poliittisen suhdetta Konelassa. Tutkielmassani hyödynnän aineistoa erityisesti vuosilta 1961-63 ja 1971-74. Käytän arkistoituja lähteitä Konelan arkistosta Elinkeinoelämän keskusarkistossa sisältäen myyntitilastoja, henkilöstölehtiä, sopimuksia, markkinointimateriaaleja ja kokouspöytäkirjoja sekä Ulkoministeriön arkiston Suomen ja Neuvostoliiton kauppasopimuksia koskevaa aineistoa. Lisäksi mukana on Konelan Eläkesäätiön arkiston, Mobilian ja Kansallisarkiston aineistoja sekä Patentti- ja rekisterihallituksen historiaote Konelasta. Konelan mainontaa analysoin sanoma- ja aikakauslehdistä. Konelan Uutiset -sidosryhmäjulkaisu taustoittaa tutkielmani useimpia lukuja. Konelan tuottamat mainos- ja esittelyelokuvat tarjoavat tarkasteluikkunan yhtiön tapaan kertoa tuotteistaan audiovisuaalisesti. Tutkielmaa varten haastattelin Konelan entisiä työntekijöitä sekä autokaupan ammattilaista. Tutkimuskirjallisuuteen kuuluu teoksia liittyen muun muassa idänkauppaan, yhteiskunta- ja taloushistoriaan, käytettyihin tutkimusmetodeihin ja autohistoriaan. Suomalaisten muuttunutta Neuvostoliitto-suhdetta käsittelen ystävyyspolitiikka-teesin avulla. Ystävyyspolitiikkaa johdettiin politiikan korkealta tasolta. Sen välittävän tason tärkeimpänä muotona toimi idänkauppa. Arjen tasolla ystävyyspolitiikka näyttäytyi esimerkiksi neuvostoliittolaisten autojen ja muiden kulutustuotteiden kauppana. Konelan luonnetta neuvostoliittolaisena yrityksenä erilaisten talousjärjestelmien välissä tarkastelen valtiokapitalismi-teorian näkökulmasta. Konelan markkinointimateriaalien analyysissä hyödynnän semioottista lähestymistapaa. Tutkielmani keskeisiin tuloksiin kuuluvat havainnot siitä, että Konela onnistui säilyttämään asemansa Suomen automarkkinoilla ja jopa kasvattamaan myyntiään tutkimani ajanjakson lopulla. Syinä tähän olivat yleinen elintason nousu ja autokaupan kasvu, suomalaisten positiivisemmaksi muuttunut suhtautuminen Neuvostoliittoon, yhteiskunnan yleinen vasemmistolaistuminen ja Konelan myymien autojen tekninen kehitys. Konelan toiminta ammattimaistui ja keskittyi autoliiketoimintaan näkyvän poliittisen väistyessä taka-alalle. Suomalainen talouden ja politiikan eliitti antoi tukensa Konelalle ja hyödynsi sitä osana idänkaupan järjestelmää ja suhdetoimintaa. Konelan markkinointi ja viestintä seurasivat ajalle tyypillisiä esittämisen tapoja. Niillä esitettiin Konelan edustamat autot kiinnostavasti tavoitelluille kohderyhmille. Konela hyödynsi neuvostoliittolaisten autojen markkinoinnissa mielikuvamarkkinoinnin keinoja, kuten muutkin vapailla markkinoilla toimivat yritykset. Neuvostoliitto autojen kotimaana esitettiin harkiten. Yhtiöllä oli tiiviit yhteydet suomalaiseen kommunismiin, mutta politiikka oli alisteista liiketoiminnan tavoitteille. Konelan liiketoimintaa ja liiketoimintaympäristöä tutkittuani esitän, että idänkauppaan osallistuneet suomalaiset ja neuvostoliittolaiset toimijat ja yritykset olivat osa yhtä, valtionrajat ylittänyttä kapitalistista järjestelmää. Tämä havainto vahvistaa osaltaan käsitystä Neuvostoliitosta valtiokapitalistisena yhteiskuntana. Konelan toiminnalla oli selkeä poliittinen ulottuvuus, mutta sen toimintaa ohjattiin liiketoiminnallisten periaatteiden mukaisesti. Konelan myyntityö helpottui vuosien 1962–74 välillä ja se vakiinnutti asemansa moneksi vuodeksi Suomen suurimpien automaahantuojien joukossa.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on tarkastella oikeusvaltioperiaatteen ja marxisti-leninismin yhteensopivuutta aatteellisella tasolla ja selvittää, onko näiden kahden välillä sovittamattomia ristiriitoja. Marxismi-leninismin peilaaminen oikeusvaltioperiaatteeseen tuo esille kommunistisen ideologian fundamentaaliset erot liberaalin demokratian kanssa ja on siten mielenkiintoinen ja tuore näkökulma aihealueeseen. Tavoitteena on tehdä testi siitä, kuinka paljon oikeusvaltiossa toteutuvilla periaatteilla on sijaa tai onko sitä ollenkaan marxisti-leninistisessä järjestelmässä. Normatiivista tuomiota mihinkään suuntaan pyritään välttämään. Motiivina on ottaa selvää, miksi marxisti-leninistiset valtiot ovat tähän asti aina päätyneet oikeusvaltion vastaiseen tilaan: onko sille selitys marxismi-leninismin käytännön epäonnistumisissa vai jopa ideologisella yhteensopimattomuudella? Keskustelu kommunismista on monesti keskittynyt enemmän sen taloudelliseen ulottuvuuteen, onhan kommunismi pääasiallisesti kapitalistisen talousjärjestelmän kritiikkiä. Kuitenkin kyseessä on laaja yhteiskuntafilosofinen maailmankatsomus, joka ylettyy kokonaisvaltaisesti yhteiskunnan jokaiselle saralle. Siksi oikeustieteellinen tutkimus kommunismista on tärkeää yhtä lailla taloustieteellisen tutkimuksen ohella, vaikka se onkin tällä hetkellä merkittävästi vähäisempää. Oikeustieteellä tai edes oikeushistorialla ei ole oikeastaan yleispätevää metodia, mutta tässä tutkielmassa on yhdistetty oikeuden rakenteellista selittämistä sekä oikeusteoreettista ja aatehistoriallista tarkastelua. Tärkeänä tavoitteena tässä tutkielmassa on säilyttää tasapaino kontekstualisoinnin ja aatehistoriallisten selitysten välillä. Mikään idea ei ole syntynyt tyhjyydessä, mutta toisaalta vallankumouksellisten ajatusten voimaa ei kannata aliarvioida. Marxisti-leninistisen aatteen perimmäinen luonne ja juuret on kaivettava esiin kontekstualisoinnin mahdollistamiseksi. Tässä tutkielmassa on johdannon jälkeen neljä aihetta käsittelevää päälukua ja lopuksi johtopäätökset. Tutkimuskysymykseen vastataan vaiheittain. Ensiksi marxismi-leninismi asetetaan poliittiselle kartalle ja se määritellään tarkasti, jotta voidaan edetä aiheen varsinaiseen käsittelyyn mahdollisimman selkeistä lähtökohdista. Seuraavat kolme lukua ovat oikeusvaltion eri osa-alueista: vallanjako-opista, legaliteettiperiaatteesta ja perus- ja ihmisoikeuksista. Jotakin haastetta luo se, etteivät oikeusvaltion periaatteet ole täysin lokeroitavissa omille sektoreilleen, koska ne liittyvät toisiinsa erottamattomasti. Niiden käsittely toisistaan irrallaan on mahdotonta, joten ne päätyvät viittaamaan toistensa välillä paikoittain. Näin ollen tutkielmassa käsitellään kerrostuksellisesti oikeusvaltioperiaatteiden osa-alueita tautologian välttämiseksi. Johtopäätösten osalta tutkielmassa päädytään siihen, että on ilmeistä, ettei marxismi-leninismi ole toteutettavissa yhdessä oikeusvaltioperiaatteen kanssa. Marxismi-leninismi jättää oikeusvaltioperiaatteen huomiotta sen kaikilla osa-alueilla. Yhteensopimattomuutta ei voi laskea sattumaksi, vaan marxismi-leninismissä on taustalla sellaisia ajatuksia, jotka eivät ole periaatteellisellakaan tasolla sovitettavissa yhteen oikeusvaltioperiaatteen kanssa. Marxisti-leninistinen maailmankuva on oikeusvaltioperiaatteen kanssa niin vastakkainen, ettei näiden kahden samanaikainen toteuttaminen ole mahdollista. Yhteensovittamisen epäonnistumisen syyksi tutkielmassa esitellään marxisti-leninistisen aatteen jatkuva vallankumouksen periaate, vallan keskittyminen yhdelle puolueelle ja siten poliittiselle eliitille sekä marxismi-leninismin taustalla olevan tieteellisen sosialismin dogmaattisuus.

Tutkielmassa tarkastellaan Suomesta Neuvostoliittoon 1930-luvulla menneiden laittomien siirtolaisten kokemuksia. Tutkimuksen keskiössä ovat Suojärveltä kotoisin olleen Ahokkaan perhekunnan kirjeet Neuvostoliitosta Suomeen vuosina 1932–1936. Ahokkaat olivat osa 1930-luvun laman käynnistämää laitonta muuttoliikettä, jonka johdosta noin 15 000 suomalaista siirtyi Neuvostoliittoon paremman toimeentulon perässä. Tutkin kuinka sukulaissuhteita hoidettiin rajan ylitse kulkevan kirjeenvaihdon välityksellä, kuinka kirjeenvaihdon konventiot muuttuivat perheen kohdatessa vakavaa puutetta ja kuinka Ahokkaat kuvasivat olosuhteita Neuvostoliitossa. Tutkimuskirjallisuuden avulla havaitsin, että monet Ahokkaiden kokemista asioista olivat jaettuja myös muiden suomalaissiirtolaisten kanssa. Tutkimuksessa ilmenee kuitenkin se, että Ahokkaat olivat vapaita vaihtamaan työpaikkaa asuessaan Petroskoissa. Tämän johdosta he olivat sosiaalisesti ja taloudellisesti vakaammassa asemassa, kuin esimerkiksi suljetulle työleireille joutuneet suomalaiset. Lähdeaineistona käytetään Valtiollisen poliisin Sortavalan alaosaston arkistosta löytyvää kirjekokoelmaa vuosilta 1931–1939. Kirjeet on jäljennetty Etsivän keskuspoliisin toimesta tarkoituksena tarkastella laitonta muuttoliikettä, sekä Neuvostoliitosta Suomeen kohdistuvaa kommunistista agitaatiota. EK on tehnyt jäljennöksiin lukuisia merkintöjä ja huomioita, jonka lisäksi kirjekokoelmaan kuuluu EK:n sisäisiä ilmoituksia. Nämä tuovat tutkimukseen toisen puolen, jossa tarkastellaan Ahokkaisiin kohdistunutta tutkintaa, jonka johdosta EK teki tiedusteluykäynnin Ahokkaiden Suomessa asuneiden sukulaisten kotiin. Valtiollisen poliisin arkiston lisäksi tutkimuksessa käytetään Neuvostoliiton siirtolaisuutta koskevaa tutkimuskirjallisuutta 1980-luvulta 2020-luvulle. Lisäksi tutkimuksessa käytetään aikalaissanomalehdistöä Suomesta ja Neuvosto-Karjalasta kuvaamaan aikakauden taloudellista ja poliittista tilannetta, sekä esimerkiksi kommunisteihin liittynyttä retoriikkaa. Sanomalehtien avulla on myös mahdollista tarkentaa Ahokkaiden kirjeissään kuvaamia tapahtumia, jotka olivat välittyneet Suomesta Neuvostoliittoon. Ahokkaiden elämää Neuvostoliitossa varjostivat puute ruoasta ja välttämättömyystarvikkeista, sekä epävarmuus tulevasta. Osoitan, että Ahokkaat pitivät Neuvostoliitossa asumista väliaikaisena vaiheena ainakin vuoteen 1934 saakka. Kun suunnitelma Suomeen palaamisesta epäonnistui, joutui perhe sopeutumaan Neuvostoliittoon. Perhe hajaantui avioeron ja sisäisten karkotusten takia ja lopulta vuonna 1936 myös kirjeyhteys Suomeen katkesi.