Browsing by Subject "kriminalisointiteoria"

Tutkielmassa tarkastelen sitä, millaisia ongelmia alipalkkaukseen puuttumiseen liittyy voimassaolevassa oikeustilassa ja millaiset kriminaalipoliittiset ratkaisut näihin ongelmiin olisivat hyväksyttäviä ja tehokkaita. Tutkimusongelman taustalla on yhteiskunnallisessa keskustelussa toistuvasti esitetty vaatimus alipalkkauksen kriminalisoimisesta yleisellä tasolla. Tutkielmassa käsittelen alipalkkauksen yleisen kriminalisoinnin edellytyksiä, toimivuutta ja hyväksyttävyyttä. Tutkielma on sidottu rikosoikeudellisen kriminalisointiteorian viitekehykseen, ja punnitsen alipalkkauksen yleisen kriminalisoinnin vaatimusta kriminalisointiperiaatteita vasten. Lähtökohtana tutkielmassa on rationaalinen ja humaani rikosoikeudellinen järjestelmä, jossa kriminalisointien on täytettävä kriminalisointiperiaatteista johdettavat edellytykset ollakseen hyväksyttäviä. Toisena teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassa on Access to Justice -teoria, joka korostaa oikeuden tosiasiallisen saatavuuden merkitystä. Tutkielmassa pyrin selvittämään sitä, millaiset kriminaalipoliittiset ja muut lainsäädännölliset ratkaisut olisivat mahdollisimman toimivia ja hyväksyttäviä alipalkkaukseen puuttumisen parantamiseksi. Alipalkkaus liittyy työvoiman yleisempään hyväksikäyttöön, jonka ilmenemismuodoista vakavimmat on kriminalisoitu voimassaolevassa oikeustilassa. Työvoiman hyväksikäyttö muodostaa eräänlaisen jatkumon, jonka vakavimpia muotoja ovat esimerkiksi ihmiskauppa ja kiskonnantapainen työsyrjintä. Jatkumon toisessa päässä on lievempiä hyväksikäytön muotoja, joita voi esiintyä myös ihmisarvoisessa työssä. Alipalkkaus on useimmiten läsnä kaikessa työvoiman hyväksikäytössä, mutta sellainen vakavia tapauksia lievempi alipalkkaus, joka ei täytä mitään tiettyä rikostunnusmerkistöä, luokitellaan tällä hetkellä yksityisoikeudelliseksi riita-asiaksi. Työvoiman hyväksikäyttö on monin paikoin piilorikollisuutta ja siihen puuttuminen on osoittautunut haasteelliseksi. Ongelmia ilmenee viranomais- ja tuomioistuintasolla, mutta myös rikoslainsäädännössä voidaan havaita kehityskohtia. Alipalkattujen työntekijöiden näkökulmasta voimassaolevaan oikeustilaan liittyy huomattavia esteitä oikeuden saatavuudelle. Kun alipalkkauksen yleistä kriminalisointia tarkastellaan kriminalisointiperiaatteiden kautta, voidaan kuitenkin huomata, että uusi yleistason kriminalisointi ei ole välttämättä tarkoituksenmukaisin ratkaisu havaittuihin ongelmiin. Tutkielmassa esitän, että uuden, lievimmät alipalkkaustapaukset kattavan yleiskriminalisoinnin sijaan työvoiman hyväksikäytön sääntelyä tulisi tarkastella systemaattisesti kokonaisuutena ja harkita säännösten johdonmukaistamista ja hallittua laajentamista. Lisäksi työvoiman hyväksikäytön vastaista työtä on vahvistettava muillakin alueilla kuin rikoslainsäädännössä.

Tutkielmassa tarkastelen avioliittoon pakottamisen rangaistavuutta nykylainsäädännössä suhteessa Istanbulin sopimuksen 37 artiklan pakkoavioliittojen kriminalisointivelvoitteeseen. Avioliittoon pakottamista ei ole kriminalisoitu rikoslaissa (39/1889) omana rikosnimikkeenään, mutta teko voi tulla rangaistavaksi ihmiskauppana (RL 25:3), törkeänä ihmiskauppana (RL 25:3 a) tai pakottamisena (RL 25:8). Tutkielman tarkoituksena on selvittää, tulisiko avioliittoon pakottaminen säätää erikseen rangaistavaksi rikoslaissa. Tutkielmassa käsitellään lisäksi yleisten kriminalisointiperiaatteiden asettamia edellytyksiä erilliskriminalisoinnin hyväksyttävyydelle. Tutkielmassa nykylainsäädännön riittävyyttä ja soveltuvuutta pakkoavioliittotapauksiin pyritään arvioimaan niiden esiintymiskontekstissa. Näin ollen erityistä huomiota on kiinnitetty niiden asemaan vakavana ihmisoikeusloukkauksena sekä kunniaan liittyvän väkivallan esiintymismuotona. Tutkielmassa lähestytään pakkoavioliittojen määrittelyn ja tunnistamisen haasteita korostamalla niiden yhteyttä yhteisölliseen sosiaaliseen kontrolliin. Tutkimusmenetelmänä hyödynnetään lainopin lisäksi piirteitä de lege ferenda -tutkimuksesta. Lisäksi tutkielmassa esitetään oikeusvertailevia näkökohtia, sillä avioliittoon pakottaminen on nimenomaisesti kriminalisoitu esimerkiksi Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Keskeisenä lähde-aineistona toimii Istanbulin sopimuksen valmisteluaineisto sekä sen täytäntöönpanoa valvovan asiantuntijaryhmän GREVIO:n julkaisemat arviointiraportit. Oikeustilaa tarkasteltaessa oikeuskirjallisuuden ohella merkittävinä lähteinä toimivat Ihmisoikeusliiton ja Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin julkaisemat selvitykset aiheesta. Tutkielmassa havaitaan, että pakkoavioliittoihin sovellettavassa lainsäädännössä on puutteita. Tutkielmassa päädytäänkin siihen, että pakkoavioliittojen kriminalisointi Istanbulin sopimuksen edellyttämällä tavalla puhuu erilliskriminalisoinnin puolesta – vaikkei sopimuksen 37 artikla sitä edellytäkään. Samalla kuitenkin huomioidaan, että lainsäädännön asema yhteisöllisen väkivallan, kuten kunniaan liittyvän väkivallan ja avioliittoon pakottamisen torjumisessa on rajallinen. Tästä huolimatta erillissäännös nähdään tarpeelliseksi oikeustilan selkiyttämiseksi ja uhrien oikeuksien toteuttamiseksi. Tutkielmassa käsitellyt kriminalisointiperiaatteet eivät myöskään aseta estettä kriminalisoinnille.

Kunniaan liittyvä väkivalta on ilmiönä poikkitieteellinen, mutta tutkielmassa aihetta tarkastellaan rikosoikeuden näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, tulevatko kunniaan liittyvän väkivallan erityispiirteet riittävällä tavalla huomioiduiksi voimassa olevan rikoslain (39/1889) keinoin vai tulisiko rikoslakiin sisällyttää kunniaväkivaltaa koskevaa erityissääntelyä. Erityisesti tutkielmassa keskitytään kunniamotiivin huomioimiseen rangaistuksen mittaamisessa. Tutkimuskysymyksiin vastaamiseksi tutkielmassa hyödynnetään lainoppia sekä oikeusvertailevaa metodia. Tutkielmassa arvioidaan mahdollisia vaihtoehtoja kunniaan liittyvän väkivallan huomioimiseksi rikoslaissa. Lähtökohdaksi tutkielmassa esitetyille de lege ferenda -kannanotoille on valittu Ruotsin rikoslain (1962:700) kunniamotiivia koskeva koventamisperuste sekä kunniasortoa (hedersförtryck) koskeva kriminalisointi. Vastaavien säännösten mahdollisuutta Suomen rikoslakiin arvioidaan kriminalisointiperiaatteiden sekä muiden rikosoikeusjärjestelmän käytön edellytysten näkökulmasta. Keskeisenä lähdeaineistona tutkielmassa toimi oikeuskirjallisuus sekä Suomen ja Ruotsin kunniaan liittyvää väkivaltaa koskevat viranomaisselvitykset sekä lainvalmisteluaineisto. Tutkielmassa todetaan aineellisen rikosoikeudellisen sääntelyn kattavan pääsääntöisesti kunniaan liittyvän väkivallan muodot. Rangaistuksen mittaamisen yleisperiaatteen nojalla tuomarilla on mahdollisuus huomioida kunniamotiivi rangaistusta mitattaessa ankaroittavana seikkana. Epäselvää kuitenkin on, huomioidaanko kunniamotiivi rangaistusta mitattaessa itsenäisenä teon moitittavuutta lisäävänä seikkana vai onko kunniamotiivin vaikutus rangaistuksen mittaamisessa ainoastaan välillinen. Tutkielmassa esitetyistä vaihtoehdoista oikeasuhtaisimpana mahdollisuutena päädytään kriminalisointiperiaatteiden ja muiden rikosoikeuden käytön reunaehtojen valossa pitämään kunniamotiivia koskevaa koventamisperustetta. Tutkielmassa kuitenkin tiedostetaan motiivien arvottamisen haastavuus. Koventamisperusteen pääasiallinen vaikutus olisi motiivin moitittavuuden ilmentäminen sekä säännöksellä saavutettava kommunikatiivinen vaikutus. Kunniaväkivaltaan liittyvän mahdollisen rikosoikeudellisen erityissääntelyn kannalta haasteita aiheuttaa lisäksi erityisesti symbolisen rikosoikeuden kielto sekä kunniakäsitteen määritteleminen laillisuusperiaatteen sisältämän täsmällisyysvaatimuksen edellyttämällä tarkkuudella. Erityisesti huomioitava on myös ultima ratio -periaate, joka edellyttää rikosoikeuden käytöltä viimesijaisuutta. Kunniaväkivaltaan ei voida vastata yksinomaan rikosoikeudellisin keinoin, vaan siihen tehokas puuttuminen edellyttää muita yhteiskunnallisia keinoja, kuten kotouttamiseen ja viranomaisten kouluttamiseen liittyviä toimia.