Browsing by Subject "kulttuurihistoria"

Viime vuosisadan puolivälissä suomalaisissa naistenlehdissä alettiin kasvavalla tahdilla mainostaa kertakäyttöisiä kuukautistuotteita. Kun vielä 1900-luvun alussa ei ollut tavatonta, ettei nainen käyttänyt minkäänlaista kuukautissuojaa, viimeistään vuosisadan lopulla kertakäyttöisistä kuukautissuojista oli tullut kyseenalaistamaton osa suomalaisten menstruoijien arkea. Kuukautiset, aihe, jota vuosisatojen ajan olivat määritelleet häpeä, kansanperinne, uskonto ja yleinen häveliäisyys, tulivat naisten kuluttajalehtien sivuilla ”näkyviksi” erityisesti sotien jälkeisessä, hyvinvointivaltiotaan kiivaasti rakentavassa Suomessa. Tutkin työssäni tätä kulttuurihistoriallista muutosta, joka mahdollisti tehdasvalmisteisten kuukautistuotteiden markkinoiden synnyn Suomessa. Tutkimukseni on ensimmäinen kertakäyttösiteisiin ja kuukautisten historialliseen kaupallistumiseen keskittyvä tutkimus Suomessa. Alkuperäislähteideni ytimen muodostavat suomalaisen Eeva-lehden sivuilla 1950–60-luvuilla ilmestyneet kuukautissuojamainokset. Niiden pohjalta tarkastelen, kuinka kuukautiset tuotiin kaupungistuvassa Suomessa kulutuskulttuurin piiriin, ja kuinka mainosten kaupallisessa ympäristössä kuukautisista alettiin puhua. Toisaalta kysyn myös, millaista kuvaa modernista naisruumiista 1900-luvun puolenvälin kuukautissuojamainonta tuotti, ja mitä se voisi kertoa laajemmin kuukautiskäsityksistä ja niiden muutoksesta Suomessa. Lähestyn mainoksia lähtökohtaisesti kulttuurihistoriallisina lähteinä, joiden visuaalisten ja verbaalisten merkityksellistämisen tapojen äärelle työssäni paneudun. Ammennan näkökulmia myös feministisen tutkimusperinteen näkemyksistä moderniteetistä, sukupuolitetusta kehosta ja seksuaalisuudesta. Yhteensä tarkastelemiani mainoksia on 281 kappaletta, joista noin puolet kattaa suomalaisten kuukautissuojamerkkien mainoksia ja puolet yhdysvaltalaisen Tampax-merkin mainoksia. Olen täydentänyt aineistoani joukolla lehdissä ilmestyneitä artikkeleita ja kyselypalstoja koskien kuukautisia ja naisten lisääntymisterveyttä, ymmärtääkseni laajemmin sitä mainosten kulttuurista taustaa, josta niiden viestit ja merkitykset rakentuvat. Arkitodellisuudelle olen hakenut peiliä kuukautiskokemuksia kartoittaneista aiemmista tutkimuksista, sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran säilyttämästä kuukautiskyselystä. Tulkitsen mainosaineistoni valtavan määrällisen kasvun 50–60-luvuilla kertovan yhtäältä suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta ja elintason noususta, mutta myös naisten vahvasta asemasta kulutusyhteiskunnan kasvussa. Kuukautissuoja-mainoksissa kulttuurisesti edelleen likaiseksi ymmärretty kuukautisvuoto hävitettiin pois näkyvistä mitä erilaisimmin piilottamisstrategioin. Tutkimani mainokset esittävät kuukautiset asiana, josta nainen haluaa vapautua ja tarjoavat tuotteitaan ratkaisuksi kaikkeen kuukautisiin liittyvään epämukavuuteen. Samalla niissä tuotetaan kuvaa naiskehosta, jonka täytyy jatkuvasti hallita omaa biologista toimintoaan sosiaalisen häpeän vaaralta. Erityisesti yhdysvaltalaisissa mainoksissa kehon ulkoinen pinta korostuu mainosten valkoisien, keskiluokkaisten ja hoikkien mallien kehoissa. Viimeistään 60-luvun lopulla mainoskuvien naisruumiille asettamissa ristiriitaisissa tehtävissä tulee mielestäni näkyville myös laajempi kodin piiristä irtoavan naiskuvan pirstaloituminen 1900-luvun puolivälissä. Esitän tutkimuksessani, että mainosten lukeminen yksiselitteisesti naisia alistavina ja heitä kaupallisen itsen tuottamiseen ajavina on tulkintana liian yksiselitteinen. Vaikka mainoksissa liioitellaan viestiä tuotteen välttämättömyydestä naiskehon norminmukaiseen ylläpitoon, niissä tarjotaan myös tapoja muuttaa aiempia viktoriaanisia käsityksiä kuukautisista ja naiskehon pystyvyydestä. Keskeinen tutkimukseni argumentti on, että mainosten ristiriitaiset viestit kuukautisten hallinnasta ja toisaalta niistä vapautumisesta tuskin näyttäytyivät aikalaisilleen saman ristiriidan kautta, kuin nykypäivän katselijalle. Varhaisten kuukautissuojamainosten muotoilemat viestit ja tavat esittää kuukautiset ja naiskeho ovat toisaalta pitäneet pintansa historiallisesti aina näihin päiviin saakka ja siksi avaavat mielestäni väylän tarkastella kriittisin silmin myös niitä kuukautistabua toisintavia historiallisia jatkuvuuksia, jotka kuukautisaiheen avoimuutta korostavassa ajassamme edelleen pitävät pintansa.

Tanssija-laulaja Josephine Baker esiintyi ensimmäistä kertaa Suomessa, Turussa ja Helsingissä vuonna 1933. Baker oli aikansa seuratuimpia julkisuudenhenkilöitä. Suomessa hänen vierailunsa herätti ihastusta, mutta häntä vastaan järjestettiin myös mielenosoitus. Tutkin Josephine Bakerin esityksistä käytyä riitaisaa keskustelua lehdistössä vuonna 1933. Lähilukua metodina käyttäen tutkimuksen tavoitteena on tutkia, millaisia merkityksiä esitykset saivat ja millaisen kokonaiskuvan toimittajat antoivat Bakerista lukijoilleen. Analysoin Bakerin ulkonäön, luonteen ja toiminnan kuvauksia. Vertailemalla eri paikkakuntien ja eri aatteisiin sitoutuneita lehtiä tuon esiin lehdistön näkemyserot Bakeriin liittyen ja Bakerin vierailun laajemman merkityksen suomalaisessa 1930-luvun kulttuurikeskustelussa. Analysoin myös Bakerin omaa osallisuutta julkisuuskuvan muodostumiseen. Painotan kansallismielisyyden, positiivisen suhtautumisen kansainvälisyyteen ja käsityksen rodusta merkitystä toimittajien Bakeria koskevien näkemyksien muodostumisessa. Aineisto koostuu vuonna 1933 julkaistuista suomen- ja ruotsinkielisten lehtien Bakeria koskevista uutisista, haastatteluista, pakinoista, mielipidekirjoituksista, arvioista, mainoksista, valokuvista ja piirroksista. Tutkimuskysymyksiäni ovat: Millaista keskustelua Josephine Bakerin kiertue herätti suomalaisessa lehdistössä ja mistä vastaanotto johtui? Ketkä olivat osapuolina julkisessa keskustelussa? Millaisista osatekijöistä Josephine Bakerin julkisuuskuva suomalaisessa lehdistössä koostui? Onko lehdistökirjoittelussa havaittavissa eroja julkaisupaikan ja lehden poliittisen sitoutumisen perusteella? Bakerin esitykset olivat kulttuurielämän merkkitapahtumia, joita seurattiin koko Suomessa. Osoitan, että Bakerin vastaanottoon vaikutti kirjoittajien stereotyyppiset käsitykset rodullistetuista ihmisistä sekä suhtautuminen kansainvälisyyteen ja kulttuuriin. Bakeria pidettiin jazzin ruumiillistumana, ja hänet otettiin vastaan sekä ihaillen että uhkana suomalaiselle kulttuurille ja moraalille. Syytökset suomalaisen kulttuurin rappeuttamisesta ja suomalaisten taiteilijoiden työtilaisuuksien viemisestä liittävät Bakerin tapauksen osaksi 1930-luvulla käytyjä niin sanottuja kulttuurisotia, kiivaita väittelyitä kulttuurin ja taiteen tehtävästä, merkityksestä ja sopivasta sisällöstä. Bakerin esityksiin liittyvässä keskustelussa on samoja piirteitä kuin muussakin 1930-luvun yhteiskunnallisiin asioihin ja kulttuuriin liittyvässä keskustelussa. Lehdistökirjoittelussa näkyi kielikysymys, protektionistinen suhtautuminen suomalaiseen kulttuuriin ja talouteen sekä oikeiston ja vasemmiston vastakkainasettelu, mutta myös pariisilaisuuden ja modernin kulttuurin houkuttelevuus ja tärkeys vaikutteiden antajana.

Naisten äänioikeutta edelsi pitkä, vaikea ja katkera kamppailu, joka muodostui kansalliseksi kysymykseksi 1800- ja 1900-luvun vaihteen Britanniassa. Kamppailu oli keskeisessä asemassa kansalaisuudesta käydyssä keskustelussa. 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Britanniassa ei ollut yksimielisyyttä siitä, mitä kansalaisuus, erityisesti naisten kansalaisuus, tarkoittaa. Naisten äänioikeuden kannattajat kohtasivat jatkuvasti aiempia käsityksiä kansalaisuudesta yrittäessään mahdollistaa naisten äänioikeuden ja sitä myötä naisten kansalaisuuden. Tässä tutkielmassa tarkastelen sukupuolittunutta kansalaisuutta ja sen (uudelleen)määrittelyä naisten äänioikeutta kannattaneissa ja vastustaneissa pilapiirroksissa 1900-luvun alun Britanniassa. Paikannan tutkielmani konstruktivistisen kulttuurihistorian ja sukupuolihistorian kentälle. Tutkielmassani kysyn, miten sukupuoli ilmeni pilapiirroksissa ja minkälaisia merkityksiä sille annettiin sekä miten kansalaisuus ilmeni pilapiirroksissa ja minkälaisia merkityksiä sille annettiin. Lähestyn pilapiirroksia sukupuolittuneen kansalaisuuden neuvottelukenttinä. Lähdeaineistoni koostuu viiden lehden, The Common Causen, Votes for Womenin, The Suffragetten, Punch, or the London Charivarin ja The Anti-Suffrage Reviewn pilapiirroksista. Tarkastelen pilapiirroksia mielipiteen muokkaamisen ja manipuloinnin, propagandan keinoina. Esitän, että lähdeaineistoni todellakin kävi jatkuvaa ja monin paikoin ristiriitaista neuvottelua siitä, mitä sukupuolittunut kansalaisuus tarkoittaa. Naiset saatettiin kuvata samanaikaisesti feminiineinä ja maskuliinisina, äidillisinä ja äidillisyyttä laiminlyövinä, moraalisina ja moraalittomina sekä poliittisina ja epäpoliittisina. Olen nimennyt lähdeaineistostani neljä naisten äänioikeutta kannattavissa pilapiirroksissa ja neljä naisten äänioikeutta vastustavissa pilapiirroksissa esiintyvää naiseuden tyyppiä. Naisten äänioikeutta kannattavissa pilapiirroksissa esiintyvät naiseuden tyypit olen nimennyt älyköksi, uhriksi, sankariksi sekä työnaiseksi ja naisten äänioikeutta vastustavissa pilapiirroksissa esiintyvät naiseuden tyypit itkupilliksi, naismieheksi, äkäpussiksi sekä haihattelijaksi. Osassa naisten äänioikeutta kannattaneista pilapiirroksista vedottiin siihen, että naisten tulee saada äänioikeus, koska naiset tarvitsevat yhtäläiset oikeudet miesten kanssa. Osassa puolestaan vedottiin siihen, että Britannia tarvitsee naisten hyveellistä vaikutusta. Osassa naisten äänioikeutta vastustaneista pilapiirroksista vedottiin siihen, ettei naisten tule saada äänioikeutta, koska yhtäläiset oikeudet olisivat ristiriidassa naisten äidillisten velvollisuuksien kanssa. Osassa puolestaan vedottiin siihen, että äänioikeus tekisi naisista hyveettömiä, eikä heidän siksi tule saada äänioikeutta.

Tutkielma käsittelee varhaisia suomalaisia kauhuelokuvia 1900-luvun alkupuoliskolla. Tutkielmassa keskitytään lehdistössä käytyyn kauhuelokuviin liittyvään keskusteluun. Kauhuelokuvia tarkastellaan kauhun elementtien vastaanoton näkökulmasta. Tutkimus keskittyy tarkemmin kuuteen varhaiseen suomalaiseen kauhuelokuvaan sekä niiden ympärillä käytyyn lehdistökeskusteluun. Vastaanoton ja retoriikan lisäksi tutkielmassa sivutaan suomalaisen kauhuelokuvan tyypillisiä piirteitä, sekä pyritään löytämään niille taustoitusta suomalaisesta kauhutarinaperinteestä. Tutkielma on historiallinen tutkimus, joka tarkastelee kauhuelokuvan vastaanottoa Suomessa kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Suomalaiseen kauhuelokuvaan liittyvä keskustelu oli 1900-luvun alkupuoliskolla monipuolista, mutta yleisesti tutkielmassa käytetyt elokuvat otettiin lehdistössä vastaan taiteena. Kauhusta käytetty retoriikka muuttui 1920-luvulla korostetusta elokuvan ”jännityksestä” sanastoltaan monipuolisemmaksi ja asiantuntevammaksi elokuvakritiikiksi. Varhaisten suomalaisten kauhuelokuvien tyypillisen kuvaston perusta luotiin jo 1920-luvun varhaisten kauhun elementtejä hyödyntävien elokuvien toimesta. Suomalaiselle kauhuelokuvalle omintakeisiksi piirteiksi muodostuivat erityisesti noituus, vanhat kartanoympäristöt sekä tietynlainen viitteellinen eli epäsuora kauhun taso.

Uimisesta ja vedessä oleskelusta tuli suosittua ajanvietettä valkoisen ylä- ja keskiluokan keskuudessa Yhdysvalloissa 1800-luvun jälkipuolella. Uimapaikoissa sallittiin naisten ja miesten samanaikainen uiminen, mikä johti uudenlaisen veteen soveltuvan pukeutumismuodin luomiseen. Uima-asun piti yhtäältä mahdollistaa liikkuminen, mutta toisaalta suojella sen käyttäjää sopimattomilta katseilta niin vedessä kuin rannallakin. Uimapuvun tuli siis samanaikaisesti paljastaa ja peittää kehoa. Tutkin kulttuurihistoriallisen lähiluvun metodin avulla, miten aikuisten vapaa-ajan uima-asujen muotoileminen loi ja tuki käsityksiä sopivasta sukupuolisuudesta ja seksuaalisuudesta 1800–1900-lukujen taitteen Yhdysvaltain itärannikolla. Analysoin, miten asujen materiaalit, leikkaukset ja asusteet valjastettiin sukupuolimääreiden vahvistamiseen. Painotan liikunnan, julkisen esilläolon ja sosiaalinormien mukaisten käytänteiden joskus toisilleen ristiriitaistenkin tavoitteiden yhteen punoutuvia merkityksiä, jotka vaikuttivat pukuihin ja niiden käyttöön. Keskityn analysoimaan erityisesti katsomisen tapoja, joilla uimapukuisten henkilöiden ulkoasua ja käytöstä tulkittiin, ohjattiin ja muokattiin. Tutkimuskysymykseni ovat: miten ja miksi sukupuoli, luokka ja seksuaalisuus vaikuttivat uimapuvun luomiseen ja soveliaan asun määrittelemiseen? Minkälaisia merkityksiä asu rakensi sukupuolesta ja ihmiskehosta? Mitkä tilat ja toiminnan muodot olivat mahdollisia uima-asuihin pukeutuneille kehoille? Miten puvuissa esiintyneitä henkilöitä katsottiin julkisilla paikoilla sekä miksi ja miten he vastasivat näihin katseisiin ja niiden asettamiin odotuksiin? Uimapukeutumista ja asuihin sonnustautuneiden henkilöiden ulkoista olemusta analysoitiin laajalevikkisissä aikakauslehdissä. Tärkein alkuperäislähdeaineisto käsittää seuraavat yhdysvaltalaiset lehdet: Vogue, Harper’s Bazar, The Ladies’ Home Journal, Peterson’s Magazine ja Godey’s Lady’s Book and Magazine. Lehtien kirjallisen materiaalin lisäksi keskityn tulkitsemaan niissä julkaistuja kuvia, joiden avulla merkityksellistän uimapukuja käyttäneisiin kohdistettuja arvoja, ihanteita ja toiveita. Esitän tutkimuksessani, että kaksijakoisen sukupuolikäsityksen mukaan valmistetut uima-asut rakensivat performatiivisesti ihanteellista naiseutta ja mieheyttä. Naisten ja miesten ulkoasua koskivat pitkälti eri säännöt ja odotukset. Miehet saivat pukeutua ja toimia vapaammin rannoilla, kun naisilta edellytettiin viehkeää ulkonäköä sekä siveää käytöstä. Osoitan, että pukeutumista määrittelevät rajat eivät olleet kuitenkaan ehdottomat, vaan jatkuvan neuvottelun alaisia. Vaikka uima-asuilla luotiin ja vahvistettiin sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä normeja, pystyivät uimapukuja käyttäneet myös haastamaan vallitsevia siveys- ja käyttäytymisnormeja pukeutumalla ja toimimalla niitä venyttävin tavoin.

Tässä pro gradu -tutkielmassani tarkastelen oopperatalohankkeesta Helsingin Sanomissa käytyä keskustelua ja sen suhdetta Suomen kulttuuripolitiikkaan vuosina 1964-1987. Oopperatalohanke oli vuosikymmeniä kestänyt projekti, jossa oli mukana useita suomalaisia kulttuurivaikuttajia. Tutkielmani tavoitteena on osoittaa, miten kulttuuripolitiikan kehitys näkyy kulttuuripoliittisista hankkeista käydyssä keskustelussa. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii Suomen kulttuuripolitiikan historia, joka jaetaan perinteisesti kolmeen vaiheeseen tai kulttuuripolitiikan pitkään linjaan. Tutkimuskysymykseni on: Miten oopperatalohankkeesta käyty keskustelu heijastaa muutoksia Suomen kulttuuripolitiikassa? Tarkastelen tätä aineistossa esitettyjen perustelujen ja esiin nousseiden vastakkainasettelujen avulla. Lisäksi perehdyn kulttuurivaikuttajien ja kulttuuritoimittajien rooliin keskustelussa. Tarkastelen myös keskustelun kehitystä suhteessa kulttuuripolitiikassa tapahtuneisiin muutoksiin. Tutkimusaineistona toimii 192 Helsingin Sanomissa vuosina 1964-1987 julkaistua artikkelia, joissa käsiteltiin oopperatalohanketta. Aineisto kattaa oopperatalohanketta käsittelevät pääkirjoitukset, pakinat, pilapiirrokset, mielipidekirjoitukset, henkilöjutut, arvostelut ja ilmiöjutut. Aihetta käsittelevät uutiset on rajattu tarkastelun ulkopuolelle. Aineiston analyysissa hyödynnän journalististen tekstityyppien määritelmiä. Lisäksi hyödynnän sekä määrällisiä että laadullisia menetelmiä. Keskeinen osa aineiston määrällistä analyysia on luokittelu, jonka perusteet avaan tutkielman luvussa kaksi. Tutkielman kolmannessa luvussa perehdyn laadullisia menetelmiä hyödyntäen kulttuurivaikuttajien ja kulttuuritoimittajien rooliin keskustelussa. Tutkielman neljännessä luvussa esittelen keskustelussa esiin nousseita vastakkainasetteluja sekä oopperatalohanketta puolustaneita ja vastustaneita perusteluja. Alkuperäislähteiden lisäksi tutkimuksen tukena ovat kotimainen ja kansainvälinen tutkimuskirjallisuus kulttuuripolitiikan historiasta sekä oopperatalosta aiemmin kirjoitetut historiikit. Tutkielmani osoittaa, että oopperatalohankkeesta käydyssä julkisessa keskustelussa esiintyi ajan kulttuuripolitiikalle tyypillisimpiä teemoja, kuten kulttuurin saavutettavuus, kulttuuridemokratia sekä matalan ja korkeakulttuurin erot. Keskustelu muotoutui kuitenkin pääasiassa hankkeen eri vaiheiden ympärille. Keskustelun teemoiksi nousivat kulttuuripolitiikka, kulttuurivaikuttajat, oopperatalohankkeen rahoitus, oopperatalon tontti ja oopperan puutteelliset työolosuhteet. Kulttuurivaikuttajien ja kulttuuritoimittajien rooli oopperatalohankkeesta käydyssä keskustelussa oli merkittävä ja he osoittivat tukensa hankkeelle. Oopperatalohankkeen puolesta esitetyt perustelut voi jakaa kulttuuripoliittisiin ja taiteellisiin perusteluihin. Taiteellisia perusteluja käyttivät erityisesti kulttuuritoimittajat ja kulttuurivaikuttajat. Kulttuuripoliittisia perusteluja esiintyi aineistossa kattavammin ja niiden lähtökohtana olivat ajan kulttuuripolitiikan keskeiset teemat. Lisäksi osoitan tutkielmassa, että aineistosta nousi esiin vastakkainasetteluja, mikä on tyypillistä kulttuuripoliittiselle keskustelulle. Vastakkainasetteluista huolimatta suhtautuminen oopperatalohankkeeseen oli positiivista ja yli puolet aihetta käsittelevistä artikkeleista kannatti hanketta.

Kunnollinen ravinto on yksi ihmiselämän perusedellytyksistä, mutta kautta historian ruoka ja syöminen ovat merkinneet ihmisille paljon muutakin: nautintoa, yhdessäoloa, ylellisyyttä, uskonnollista rituaalia tai jopa helpotusta kipuun tai sairauteen. Ruoka on historiamme eri aikakausina sekä erottanut että yhdistänyt ihmisiä, kansoja sekä uskontokuntia, ja ruokaan liittyviä käytänteitä, uskomuksia ja trendejä tutkimalla voidaan oppia paljon kyseessä olevasta ajasta, sen ihanteista ja kulttuurista. Tämä pro gradu-tutkielma tarkastelee porvariston ruokakulttuuria 1600-luvun Englannissa ja Alankomaissa. 1600-luvulla ruoka oli jo monelle eurooppalaiselle muutakin kuin pelkkää ravintoa eikä ruokavalintoja määrittänyt enää ainoastaan se, mihin ihmisillä oli varaa tai mitä sattui olemaan tarjolla. Tutkielmani päämääränä onkin selvittää, minkälaisia merkityksiä tuon ajan porvaristo ruoalle antoi ja mitkä eri tekijät ohjailivat heidän syömistään ja ruokailutottumuksiaan. Lisäksi tarkastelen, kuinka porvaristo pyrki ruokavalinnoillaan erottautumaan alemmista luokista ja kuinka itse ravinto, mutta myös ruokailutottumukset ja pöytätavat erottivat eri yhteiskuntaluokkia toisistaan. Tutkielman aineisto koostuu 1600-luvulla julkaistuista keittokirjoista, kotitalous- ja ravinto-oppaista sekä ruokaa, sen valmistusta ja ruokailua kuvaavasta kuvataiteesta. Kirjallisia lähteitä on yhteensä yhdeksän, joista jokainen on Englannista, kun taas tutkielman kuvallisista lähteistä 16 on Alankomaista ja loput kaksi Englannista. Tutkielma on lähestymistavaltaan kulttuurihistorian tutkimusta ja siten tarkastelussa olevan historiallisen aikakauden syvällinen tuntemus on oleellista. Aineiston tulkitsemisessa käytetään kontekstualisointia, jonka avulla avataan aineistossa vaikuttavia kulttuurisia ihanteita, aatteita ja käsityksiä. Tutkielman kuvallisen aineiston tulkinnassa hyödynnetään lisäksi visuaalista analyysia. 1600-luvun alankomaalaisen ja englantilaisen porvariston rakentaessa ruokakulttuuriaan he vahvistivat samalla yhteistä luokkaidentiteettiään. Aikakautena, jolloin kulutettavia tuotteita oli vielä melko rajallisesti, ruoasta tuli porvaristolle olennainen tapa erottautua alemmista luokista ja tuoda esiin omaa asemaa. Ruoan ja kattauksen esteettisyys korostui aiempaa enemmän ja kauniilla astioilla pyrittiin tuomaan hieman ylellisyyttä ruokailuun. Ihanteellinen ateria oli runsas ja koostui jopa kymmenistä eri ruoka-annoksista. Toisaalta aikakauden moralistit ja kirkko paheksuivat kaikenlaista kohtuuttomuutta ja ylensyöntiä, mikä näkyi liioitellun hillityissä ruokailukuvauksissa kuvataiteessa. Syöpöttelyä paheksuttiin myös terveydellisistä ja ulkonäöllisistä syistä. Lihavuuden riskejä ja hyvien elintapojen merkitystä alettiin ymmärtää aiempaa paremmin ja kohtuullisuus ruoan ja juoman suhteen katsottiin hyveeksi. Ruoka oli merkittävässä roolissa terveyden edistämisessä: eri ruoka-aineita käytettiin sairauksien parantamiseen ja jopa kivun lievitykseen.

Tämä tutkielma tarkastelee hätäravinnon hankintaa ja käyttöä vuosina 1684–1700. Kysymyksenasettelultaan kaksiosaisen työn alkupuolella tarkastellaan sitä, mitä hätäravintoa käytettiin ja millaisia edellytyksiä käytölle oli. Työn jälkipuolella vertaillaan hätäravintoon liittyvää rikollisuutta muuhun nälänhätärikollisuuteen. Tutkielmassa pohditaan luonnonvaraisten kasvien käyttömahdollisuuksia hätäravintona Antti Häkkisen esittämien ravitsemustieteellisten, tiedollisten ja taidollisten edellytysten valossa. Tutkimustuloksia vertaillaan Suomen 1860-luvun nälänhädästä tehtyihin tutkimuksiin sekä kansainväliseen nälänhätätutkimukseen. Tutkielman lähdeaineistona ovat kuuden läänin tai tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. Aineiston rajaamisessa apuna käytetään tuomiokirjakortistoa. Aineisto kattaa 61 tapausta. Aineisto on osin fragmentaarista ja tuhoutunutta, mutta lähdekritiikin valossa se on pääosin luotettava. Tutkimuksen kohteena olevalle ajalle tyypillistä lähdeaineistoa lähestytään vähemmän käytetystä näkökulmasta keskittyen rikosten ohella rikosjutuissa mainittuun hätäravintoon. Oikeuden näkökulmasta merkityksettömän ilmiön tarkastelu mahdollistuu aineiston lähiluvun kautta. Tutkielmassa hyödynnetään kvantitatiivisia ja kvalitatiivisia menetelmiä. 1600-luvun lopulla hätäravintona käytettiin pettua, tamppua, jäkälää, sammalta, olkea sekä akanoita. Harvemmin käytettyjä luonnonvaraisia kasveja olivat muun muassa suovehka, nokkonen, ohdake, suolaheinä sekä kasvien juuret. Hätäravinnon hankkiminen oli monivaiheinen prosessi. Se oli pääosin sidottu vuodenkiertoon, minkä vuoksi hätäravintoa täytyi varastoida keväällä ja kesällä ennen satotuhoja. Monien hätäravintona käytettyjen kasvien ravintoarvot ovat alhaiset. Useat kasvit olivat ihmisravinnoksi kelpaamattomia vielä ruoanvalmistusprosessien jälkeenkin, sillä ne aiheuttivat hengenvaarallisia suolisto-oireita. Mikäli hätäravintoa käytettiin ainoana ravintona, täytyi sitä syödä niin paljon, ettei heikentynyt elimistö sitä kestänyt. Hätäravinnon käyttö oli keino yrittää selvitä pahimman yli, mutta ravitsemuksellista hyötyä siitä ei juuri ollut. Hätäravinnon ravitsemuksellisesta heikkoudesta huolimatta sitä yritettiin hankkia rikollisin keinoin. Hätäravintoon liittyvien varkauksien ja henkirikosten määrä kasvoi suurten kuolonvuosien (1695–97) aikana. Varkaudet kohdistuivat lähes yksinomaan vähäpätöiseen hätäravintoon, eikä ravitsevampia ravintoaineita tuoda ilmi. Omaisuus- ja väkivaltarikoksiin syyllistyneet olivat tyypillisesti irtolaisina kulkevia kerjäläismiehiä. Henkirikosten kohteeksi saattoi joutua kuka tahansa ruokavaroja hallinnoinut henkilö. Rikosten hyöty jäi usein vähäiseksi. Nälkä ajoi jotkut häikäilemättömiin väkivaltarikoksiin, mutta monet rikoksiin syyllistyneistä on nähtävä nälänhädän uhreina. Rikollisuus on pääasiassa samankaltaista kuin historiallisten nälänhätien globaali tarkastelu on osoittanut. Tutkimuksen kohteena olevasta aineistosta löytyy kuitenkin muutamia henkirikoksia, joiden motiivina on ruoan hankinta. Tällaisia rikoksia on globaalisti pidetty myytteinä. Kaiken kaikkiaan hätäravintoon liittyvä rikollisuus on nähtävä pääasiassa viimeisenä selviytymiskeinona, johon läheskään kaikki eivät turvautuneet.

Yhdysvalloissa 1900-luvun taitteessa monet yliopistot valitsivat opiskelijansa sukupuolen perusteella. Naisten korkeakoulutuksen yleistyminen 1800-luvun lopulla pakotti koulutuksen asiantuntijat pohtimaan, millaista sivistystä nuorille naisille ja miehille tulisi korkeakouluissa tarjota. Lopputuloksena olivat usein sukupuolen mukaan jaotellut yliopistot, joista käsittelen tässä tutkimuksessa vain miesopiskelijoille avointa Harvardin yliopistoa sekä sen yhteydessä toiminutta naisyliopistoa Radcliffe Collegea. Tutkin näiden yliopistojen kautta sukupuoleen koulutuksessa liitettyjä merkityksiä. Analysoin tutkimuksessani niitä tapoja, joilla koulutuksen asiantuntijat liittivät yhteen naisten ja miesten kehojen biologiset ominaisuudet sekä yhteiskunnalliset velvollisuudet osana yliopistojen välittämää sivistystä sekä yhdysvaltalaista rodullista kehitystä. Tutkin myös, kuinka opiskelijat tuottivat asiantuntijoiden käsityksistä poikkeavia sukupuolitettuja merkityksiä oman opiskelukokemuksensa myötä ja kuinka tämä suhtautui asiantuntijoiden artikuloimaan ja tätä kautta koulutuksen käytäntöjä muokanneeseen ihanteiden tasoon. Tutkimuskysymykseni ovat: miksi sukupuoli oli merkityksellinen käsite koulutuksen tavoitteiden määrittelyssä 1900-luvun taitteen Yhdysvalloissa? Millä tavoin Harvardin ja Radcliffen yliopistoissa opiskelevat nuoret miehet ja naiset tuottivat performatiivisesti rakentuvaa sukupuoli-identiteettiä? Miksi ja miten yliopistokoulutus ja siihen liitetyt merkitykset valjastettiin osaksi kansakunnan palvelemisen narratiivia? Miten sukupuolen, rodun ja luokan intersektiota rakennettiin koulutuksen diskursseissa? Tärkeimmät alkuperäislähdeaineistoni koostuvat kahdesta osasta. Ensimmäisen osan muodostavat Harvardin ja Radcliffen yliopistoissa toimineiden koulutuksen asiantuntijoiden laatimat puheet ja esseet koulutuksen sukupuoleen sidotuista tavoitteista noin vuosilta 1899–1911. Toinen osa koostuu näiden kahden yliopiston opiskelijoiden laatimista vuosikirjoista vuosilta 1899 sekä 1911–1914. Näin huomioin lähdeaineistossa sekä asiantuntijoiden että opiskelijoiden näkökulman. Esitän tutkimuksessani, että rodullisen kehityksen ja sivistyksen liittäminen sukupuoleen muodosti moniulotteisen ja monimutkaisen kulttuurisen merkityskokonaisuuden, joka tuki etenkin valkoista ja yläluokkaista valtaa. Yliopistoissa rakennettu sivistys oli lähtökohtaisesti sukupuolittunutta, sillä yliopistokoulutuksen tehtävänä pidettiin ihanteellisten naisten ja miesten kasvattamista yhdysvaltalaisen kansakunnan palvelukseen. Kuitenkin naisopiskelijoille yliopistoelämän tarjoamat mahdollisuudet antoivat tilaa sukupuolitettujen velvollisuuksien rajojen siirtämiseen sekä rikkomiseen. Näin ollen läsnä oli myös opiskelijoiden vastarinta ja toimijuus pelkän kasvatuksen kohteena olemisen sijaan.

Britannian kansalaisten hyvinvointi ja kehojen terveys nousivat liikuntakasvatusta koskevassa keskustelussa uudella tavalla esiin 1800-luvun puolivälissä. Eri alojen asiantuntijat, kuten sosiaalireformistit ja lääkärit, keskustelivat siitä, miten miesten fyysistä kuntoa sotilaina ja naisten äiteinä saataisiin ihanteellisesti parannettua, jotta he voisivat täyttää sukupuolen sanelemat yhteiskunnalliset velvollisuutensa. Tutkin työssäni, miten liikunta, kehollisuus ja sukupuoli rakentuivat liikuntakasvatusta koskevan keskustelun ympärille ja miksi ne olivat merkittäviä ulottuvuuksia kyseisessä keskustelussa. Käytän tämän keskustelun tutkimiseen pääasiassa asiantuntijoiden kirjoittamia terveys- ja liikuntaoppaita, jotka ottavat kantaa siihen, miten liikuntakasvatus tulisi Britanniassa järjestää. Liikuntakasvatus ei ollut vielä 1850-luvun puolivälissä Britannian julkisen koulutuksen osana, joten keskustelu liikkuu lähtökohtaisesti tieteellisellä, ihanteellisella tasolla paljastaen keskeisiin käsitteisiini sidottuja arvoja, odotuksia ja normeja. Lähestyn alkuperäislähteitäni lähiluvulla, jolloin työn keskeinen metodi ja samalla myös tutkimustulos on liikunnan, kehollisuuden ja sukupuolen käsitteiden sisältämien merkitysten kulttuurihistoriallinen analyysi. Työn tavoitteena on ymmärtää liikunnan käsitteen avulla uudella tavalla, miten liikuntakasvatus vaikutti aineistossa esiintyvien sukupuolten, miesten ja naisten, liikkumisen mahdollisuuksiin. Käsittelen liikkumisen mahdollisuuksia ja käytäntöjä tieteellisen fysiologian, sosiaalisten normien, pukeutumisen, kauneusihanteiden ja kehon asentojen näkökulmasta sekä erilaisia sukupuolittuneita liikkumisen tapoja ja niiden merkityksiä. Liikuntakasvatuksen sisältämien merkitysten tulkintani keskeisin lopputulos on, että liikunta piti sisällään paljon muutakin kuin silmin havainnoitavaa kehojen liikettä. Määrittelemäni liikunnan käsitteen merkityksiä toistettiin ja muovattiin niin tieteellisen fysiologian, kehollisten kauneusihanteiden kuin liikunnan sosiaalisten funktioiden ja motiivien mukaisesti, minkä vuoksi oppaissa esiintyi hyvin erilaisia suositeltuja ja kiisteltyjä liikkumisen muotoja. Keskeistä työn lopputuloksen kannalta on myös tapa, jolla näitä sukupuolittuneita liikkumisen muotoja ja liikuntakasvatuksen tarjoamia uusia liikkumisen mahdollisuuksia voi tulkita. Esitän oman ja aiempaan tutkimuskirjallisuuteen verrattuna eriävän näkemykseni tästä tulkinnasta. Mielestäni muutosta naisten liikunnallisuudessa ei voida tulkita nykyajan arvoilla ja odotuksilla naisten vapautumisena kohti luontaista potentiaaliaan, sillä tulkinnallisen viitekehykseni mukaan kehollisuus rakentuu aina ajan ja paikan kulttuuristen merkitysten mukaisesti ilman kehon olemuksellista tarkoitusta. Sen sijaan tutkimukseni todistaa, että liikunnan, kehollisuuden ja sukupuolen sisältämien merkitysten muutos on mahdollista toistamalla diskursiivisesti olemassa olevia merkityksiä uudella tavalla.