Browsing by Subject "luterilaisuus"

Tavoitteet. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on kuvata seitsemännen päivän adventistien ja luterilaisten välisiä ekumeenisia oppikeskusteluja vuosina 1994–1998. Tutkimuksessa kuvataan kahden ekumeenisilta lähtökohdiltaan erilaisen kirkkokunnan oppikeskusteluja. Tutkimuksessa selvitetään Adventtikirkon erityispiirteiden kuten tutkivan tuomion, sapattilepopäivän ja lopun ajan ennustusten käsittelyä ekumeenisissa oppineuvotteluissa. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä ovat Adventtikirkon syntyhistoria Amerikassa 1800-luvun herätyksen aikana, Adventtikirkon keskeiset opilliset erityispiirteet sekä aikaisemmat Adventtikirkon ekumeeniset oppineuvottelut, joita on käyty muiden kirkkokuntien kanssa, erityisesti evankelikaalisten. Osana teoreettista viitekehystä on adventismissa arvostetun Ellen G. Whiten elämä ja ajatukset. Menetelmät. Tutkimusaineistoon kuului Lutherans & Adventist in Conversation – Report and Papers Presented 1994–1998 eli ekumeenisten oppikeskustelut. Oppikeskustelut rakentuvat neljästä erillisestä tapaamisesta, minkä perusteella on laadittu loppuraportti perusteluineen, johtopäätöksineen sekä suosituksineen. Tutkimusaineistoon kuului lisäksi neljän oppikeskusteluiden aikana pidetyt esitelmät. Tutkimus oli kvalitatiivinen sisällönanalyysi, jonka tutkimusmetodina oli systemaattisen analyysin menetelmä. Tutkimusaineisto kuvattiin systemaattisesti valitun metodin avulla. Tulokset ja johtopäätökset. Luterilaiset kirkot ovat käyneet paljon neuvotteluja, mikä näkyy luterilaisen osapuolen tavassa tuoda asioita esiin oppikeskusteluihin. Luterilaiset kirkot suhtautuvat positiivisesti kristillisten kirkkojen yhteyden rakentamiseen. Adventtikirkko pienempänä kirkkona ja aiemmin varauksellisesti ekumeeniseen toimintaan suhtautuneena on kokemattomampi oppikeskustelujen osapuolena. Adventtikirkko on tietoisesti korostanut sanomansa tärkeyttä kristillisten kirkkojen yhteyden sijaan. Adventtikirkko haluaa päästä lahkolaisuuden maineestaan pois ja saada tunnuksen yhtenä protestanttisena kirkkokuntana, mikä näkyy osapuolen tavassa käydä oppikeskusteluja. Adventtikirkon opillinen toiminta on henkilöitynyt vahvasti Bert B. Beachiin ja William G. Johnsoniin, joiden suhtautuminen on ollut positiivista ekumeenisen toimintaan, mikä on mahdollistanut käydyt oppikeskustelut. Kirkkokuntien tapa lukea Raamattua, soveltaa tutkimusmenetelmiä sekä viitata siihen opissaan, poikkeavat toisistaan. Raamatun apokalyptinen kirjallisuus on keskeinen osa Adventtikirkon erityisiä opillisia piirteitä. Luterilaiset suhtautuvat epäilevästi Adventtikirkon tulkintoihin Raamatun apokalyptisesta kirjallisuudesta. Kuitenkin molempien kirkkokuntien raamattukäsityksissä on paljon yhtäläisyyksiä sekä molemmat vetoavat yksin Raamattuun kristillisen opin lähteenä. Kirkkokunnilla on riittävä yhteinen näkemys vanhurskauttamisopista ja sakramenteista, vaikka käytännössä ajattelu ja käytäntö sakramenteista ovat erilaiset. Molemmat kirkkokunnat näkevät kasteen edellyttävän uskoa ja puolestaan molemmat näkevät tärkeäksi ehtoollisen hengellisen ulottuvuuden. Yhteiset näkemykset ovat mahdollistaneet kirkkokuntien molemminpuolisen yksinkertaisen tunnustamisen kristillisenä kirkkona.

Tässä tutkielmassa kartoitetaan kristologisten käsitteiden yhteyttä augustinolaiseen rakkauden teologiaan katolisen ja luterilaisen kirkon piirissä syntyneissä lähdeteoksissa. Vertailevana tutkimusasetelmana tutkielmassa on Jon Sobrinon rakkauden teologiaa konstituoivien kristologisten käsitysten sekä Tuomo Mannermaan Lutherin jumalallistamiskäsitystä koskevien näkemysten episteemisen orientaation tarkasteleminen. Theosis-käsityksen osalta lähdeteoksista avautuu kirjoittajille keskeinen näkökulma augustinolaiseen illuminaatiotraditioon ja oppiin rakkauden järjestykseen liittyen. Tämän opin voidaan nähdä kuvastuvan Sobrinon ja Mannermaan kristologisissa näkemyksissä. Metodina tutkielmassa on systemaattinen analyysi. Olennaisena teemana Sobrinoa koskevissa lähdeteoksissa esiin nousee historiallinen, todellinen konteksti kristologisten käsitteiden perustana. Sobrinon kristologisessa ajattelussa jumalallinen ja inhimillinen todellisuus linkittyvät toisiinsa historiallisen kontekstin kautta. Mannermaan theosis-käsitykselle ja episteemisille näkemyksille keskeinen kristologinen painotus on uskossa läsnä oleva Kristus. Merkittävä havainto sekä Sobrinon että Mannermaan kristologian episteemistä orientaatiota koskien on, että kristologiset näkemykset rakentuvat ristinteologiselle perustalle. Molemmilla kirjoittajilla inkarnaatio ja risti jatkuvan luomisen käsitteinä pohjaavat ristinteologiseen perustaan. Sobrinon ja Mannermaan teologista ontologiaa ilmentääkin jatkuvan luomisen periaate. Kirjoittajien yhteys teologista ontologiaa ajatellen voidaan nähdä edelleen yhdistyvän sakramentaalista sanakäsitystä luonnehtivaan käsitykseen trinitaarisesta ontologiasta. Sobrinon ja Mannermaan rakkaudenteologisten näkemysten voidaan myös todeta heijastavan Augustinuksen illuminaatio-opillista ajattelua. Tähän illuminaatiotradition mukaisiin rakkaudenteologisiin painotuksiin liittyy kirjoittajien kristologian Logos-teologinen episteeminen ulottuvuus. Logos nähdään Jumalaa koskevan tiedon välittäjänä. Kirjoittajien theosis-käsitykselle on oleellista Logoksen illuminatiivinen tehtävä. Jumalallistamiskäsitystä ilmentävän kristologian episteemisiä näkemyksiä erottavana tekijänä on nähtävissä aatehistoriallisten traditioiden eroavaisuus. Nämä eroavaisuudet liittyvät Augustinuksen rakkauden järjestystä koskevan opin tulkintaan. Keskeisinä käsitteinä kirjoittajilla esiin nousevat Kristuksen historiallisuus ja ihmisyys theosis-käsityksen kristologisena premissinä.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää Said Nursin islamilainen käsitys armosta hänen pääteoksensa Risale-i Nurin (lyhyesti Risale) osassa Salamat. Tutkin työssäni, miten Nursi ymmärtää Jumalan armon ja miten armo ilmenee Nursin mukaan ihmisen elämässä. Selventääkseni Nursin armokäsitystä vertaan sitä luterilaiseen armokäsitykseen työni lopussa. Työni edustaa näin ollen vertailevaa uskontoteologiaa. Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Lähteenä käytän Said Nursin Risalea. Luterilaisen käsityksen selvittämiseksi käytän luterilaisia tunnustuskirjoja. Said Nursi (1877–1960) oli turkkilainen islamilainen teologi. Hän kirjoitti pääteoksensa, yli 6000 sivuisen Risalen vuosina 1926–1944 pääosin arestissa ja vankilassa ollessaan. Uskonnollisesti ja myös poliittisesti vaikutusvaltainen Nursi joutui 1920-luvulta alkaen Turkin sekulaarin hallituksen epäsuosioon ja vietti näin suuren osan elämästään vankeudessa. Nursi edustaa sufilaisvaikutteista sunnalaista islamia ja hänen hengelliset juurensa löytyvät turkkilaisesta madrasa-traditiosta eli Koraani-koululaitoksesta. Nursin ideologinen vastustaja oli hänen aikansa sekulaari, materialistinen ja ateistinen filosofia, jonka Nursi näki haasteena islamille ja johon hän pyrkii kirjoituksissaan vastaamaan. Jumalan armo on Nursin kirjoituksissa jatkuvasti esillä oleva teema. Nursin käsitys armosta on hyvin laaja. Tutkimukseni päätyy siihen, että Nursin armokäsityksen voi systemaattisesti jakaa neljään kategoriaan, jotka ovat luomisen armo, ontologinen armo, mystinen armo ja soteriologinen armo. Luomisen armo tarkoittaa käsitystä, jonka mukaan luomakunnan kauneus ja toimivuus ovat Jumalan armoa. Ontologinen armo tarkoittaa, että olemassaolo yleensä on Jumalan armoa. Mystinen armo tarkoittaa Jumalan läsnäolon ja rakkauden kokemista mystisessä rukouksessa. Soteriologinen armo tarkoittaa pelastukseen liittyvää armoa: Nursin mukaan ihminen pelastuu Jumalan armosta kadotukselta. Vertaamalla Nursin armon kategorioita luterilaisuuteen paljastuu eroja Nursin ja luterilaisten armokäsityksissä. Nämä erot on johdettava eriäviin näkemyksiin ilmoituksesta, Jumalasta ja ihmisestä. Nursille Koraani on Jumalan varsinainen ilmoitus. Jumala on Nursille salaisuus, transsendentti, pyhä, yksi ja ainoa. Ihminen on Nursille heikko, mutta ei paha, ja vapaa valitsemaan moraalisissa kysymyksissä hyvän ja pahan välillä. Omien hyvien tekojen lisäksi ihminen tarvitsee pelastukseen myös Jumalan armoa. Luterilaisuudessa vastaavasti Jumalan varsinainen ilmoitus on Kristus. Jumala on perimmäiseltä olemukseltaan rakkaus ja kolminaisuus. Ihminen on totaalisesti synnin turmelema, hänen tahtonsa ei ole vapaa ja hän on pelastuksen asiassa täysin Jumalan armon varassa.

The christening of a child can be virtually considered to be the self-evident choice among the majority of the population in our country, for in 2014, 75,2% of were baptised into the evangelical lutheran church of Finland. The christening gown is a part of the singular and unique instance of the baptismal ritual, and it's roots go back 2000 years. According to previous studies, the modern usage of the gown is informed by social, aesthetic and economic values. When the gown is hand-made, it is considered an especially meaningful garment. There is not as much attention given in written research into the christening gown and what it represents, as the subject might deserve. Investigation into stories of their making and the associated traditions increases understanding of the cultural value and meaning of the christening gown. In this study, the focus of interest was on the process of how the gowns came to be made, and what kinds of craft- and christian traditions self-made gowns carry with them. In the study an investigation is made on why the gown is self-made, what the process of designing and making them was like, what craft- and christian traditions it represents, and how the process relates to each maker's life history. The material for the case-study was collected through interviews of six gown-makers, all women. At the time of the interviews. Their ages ranged from 62-90. The interviewees were reached through a christening gown exhibit held in the spring 2012 in Leppävaara church, organised by the Espoo diocese. Thematic interviews were conducted in the fall of 2012. Each interviewee was interviewed separately, and the interviews were taped. In addition, numerous gowns were photographed. Combined length of the interviews was 7 hours 13 minutes. Transcripted, the interview material came to 120 pages. The material was analyzed using methods of theory-based content analysis. Self-made christening gowns had been made out of desire to create something meaningful by hand. Each gown had been used multiple times. The gowns were revealed to evoke and represent strong emotions and memories, having become deeply intertwined in the family history of the makers. A strong motivation for the makers was a desire to demonstrate their love for the following generations. The gowns' christian symbolism and continuation of christian tradition were also important to the makers. The makers' personal tastes and preferences were expressed in the gowns' individual design. White was considered the self-evident colour of choice for the gowns.

Tutkimuksen tehtävänä on tarkastella niitä keinoja, joita Yhteisvastuukeräys on käyttänyt keräysesitteissään houkutellakseen ihmisiä osallistumaan keräykseen. Lisäksi tutkimuksessa pohditaan käytettyjen keinojen yhteensopivuutta luterilaisen sosiaalietiikan kanssa. Tutkielman näkökulma on eettinen. Tutkittava aineisto on koottu Kirkkopalveluiden arkistosta ja se sisältää Yhteisvastuukeräyksestä vuosittain julkaistut keräysesitteet vuosilta 1959, 1960, 1974 sekä vuodesta 1979 vuoteen 2003. Luterilaisen sosiaalietiikan osalta tutkimuksessa tukeudutaan erityisesti suomalaiseen tutkimustraditioon, jota edustavat Antti Raunio, Tuomo Mannermaa sekä Jaana Hallamaa. Tutkimus on toteutettu referoimalla ja analysoimalla aineistoa sekä erilaisia tekstikokonaisuuksia ja pyrkimällä muodostamaan niiden pohjalta tutkimustehtävän kannalta mielekkäitä temaattisia kokonaisuuksia. Tutkielma sisältää neljä päälukua, joista ensimmäisessä käsitellään Yhteisvastuukeräyksen historiaa. Katsauksen tarkoituksena on esitellä keräyksen taitekohtia, jotka ovat vaikuttaneet sen toimintaan sekä keräysorganisaation diakonisen itseymmärryksen muodostumiseen. Seuraavat kolme päälukua käsittelevät aineiston pohjalta muodostettuja temaattisia kokonaisuuksia. Ensimmäinen kokonaisuus esittelee palkitsemisen yhtenä lahjoittamiseen rohkaisevana motivaatiotekijänä. Tutkimuksessa esitetään, että palkitseminen on osoitus pyrkimyksestä hyödyntää ihmisen luontaista itsekkyyttä. Käyttämällä hyväksi tätä ominaisuutta Yhteivastuukeräys jättää huomioimatta sen, että luterilaisesta näkökulmasta katsottuna sisäinen motivaatio on teon arvioinnin kannalta olennainen tekijä ja moraalin tehtävänä on pyrkiä paljastamaan väärät ja itsekkäät motiivit. Toisaalta palkitseminen näyttää olevan myös vastoin Antti Raunion esittämää tulkintaa kristillisen avustutyön perusteista. Kristillisen avustustyön tulisi pohjautua lahjan-ajatukseen eikä sillä tulisi pyrkiä tavoittelemaan ulkopuolisia päämääriä tai palkintoja. Toinen temaattinen kokonaisuus käsittelee lähimmäisyyttä ja lähimmäisen tarpeisiin vastaamista motivaatioon vaikuttavana tekijänä. Yhteisvastsuukeräyksen esitteissä lähimmäinen on kuvattu kahdella tavalla: avun tarvitsijana ja avun vastaanottajana. Esitystavoilla on pyritty vakuuttamaan lahjoittaja siitä, että apu on tarpeen ja että avun vastaanottaja kykenee hyödyntämään saamansa tuen. Lähimmäinen avun tarvitsijana ja lähimmäisen tarve näyttävät olevan laupiaaseen samarialaiseen liitetyn vertauksen ja Kultaisen säännön mukaan myös luterilaisen tarkestelutavan keskiössä. Toisaalta nykyinen hyvinvointiyhteikunnan malli, jota myös luterilainen sosiaalietiikka korostaa, edellyttää ihmisiltä taloudellista itsenäisyyttä sekä halua toimia tuottavalla tavalla yhteisön hyväksi. Nämä näkökulmat yhdessä näyttävät tukevan Yhteisvastuukeräyksen käyttämää esitystapaa. Kolmas temaattinen kokonaisuus esittelee auttamisen päämääriin ja tavoitteisiin viittavat tavat motivoida lahjoittajaa. Löydetyt keinot jakaantuvat kahteen ryhmään sen mukaan onko niissä pyritty viittaamaan auttamisella konkreettisesti saavutettuihin tuloksiin vai arvoihin. Molemmat lähestymistavat kutsuvat lahjoittajaa vastustamaan epäoikeudenmukaisuutta ja köyhyyttä. Lutherin käsitys omaisuudesta, sen käytöstä sekä oppi pelatuksesta, joka on ihmisen omista teoista riippumaton, vaikuttivat yhdessä siihen, että luterilaiseen sosiaalieettiseen ajatteluun voitiin luontevasti yhdistää ajatus köyhyydestä yhteiskunnallisena epäkohtana. Toisaalta valtiolle siirtynyt päävastuu huolehtia köyhistä ja huonompiosaisista, on vaikuttanut kirkon mahdollisuuksiin toimia aktiivisena auttajana. Konkreettisen auttamistyön sijaan kirkon köyhyyden vastainen työ painottuu yhteiskunnalliseen ja poliittiseen vaikuttamiseen. Yhteisvatuukeräyksen esitteissä kantaaottavuuden ja yhteiskunnallisen kritiikin sijaan on panostettu avustustyön konkreettisuuteen ja yksilön vastuuseen ja vaikutusmahdollisuuksiin.

Tutkimuksen tavoitteena on vastata siihen, miten Martti Lutherin jumalanpalveluksen teologia ilmentää hänen vanhurskauttamisoppiaan. Tätä varten muodostetaan ensin käsitys Lutherin vanhurskauttamisopista, toiseksi hänen jumalanpalveluksen teologiastaan ja kolmanneksi vastataan tutkimuskysymykseen yhdistämällä nämä. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi: tutkimuskysymykseen pyritään vastaamaan Lutherin omia tekstejä ja niiden sisäisiä suhteita tutkimalla. Jumalanpalvelusta käsittelevät tekstit on rajattu vuosiin 1520–1526, joihin sijoittuvat esimerkiksi Lutherin tekemät messukaavat. Analyysissä ja sen taustana hyödynnetään myös aiempaa tutkimuskirjallisuutta. Vanhurskauttamisopin osalta keskeisiä tutkimustuloksia ovat ristin teologian merkitys vanhurskauttamisopin ja Lutherin muunkin teologisen ajattelun taustalla, uskon ja rakkauden merkitys Lutherin vanhurskauttamisopin prinsiippeinä sekä ajatus osallisuudesta Kristukseen Lutherin vanhurskauttamisopin perustana. Jumalanpalveluksen teologian osalta paljastuu uskon ja rakkauden merkitys myös sen prinsiippeinä. Lutherin messukaavoista havaitaan puolestaan halu puhdistaa messu reformatorisen opin vastaisista asioista, mutta pitää se muuten pääosin ennallaan. Vastauksena tutkimuskysymykseen voidaan ensinnäkin todeta, että uskon ja rakkauden dialektiikka muodostaa keskeisen yhtymäkohdan Lutherin vanhurskauttamisopin ja jumalanpalveluksen teologian välille: vanhurskauttamisoppinsa pohjalta Luther näkee, että usko vapauttaa kristityn ulkoisista jumalanpalvelusjärjestyksistä, mutta rakkaus kuitenkin sitoo yhteiseen hyvään ja yhtenäisiin järjestyksiin. Myös Lutherin messukaavat ilmentävät hänen vanhurskauttamisoppiaan. Niiden perusrakenne, johon kuuluu katabaattinen ja anabaattinen ulottuvuus, vastaa Lutherin vanhurskauttamisopin perusrakennetta uskosta ja siitä seuraavasta rakkaudesta. Lisäksi vanhurskauttamisoppi toimii keskeisenä kriteerinä, jolla Luther uudistaa messua: esimerkiksi ehtoollisrukouksen poistaminen johtui sen viittauksista messu-uhriin, joka puolestaan oli vääränlaisen vanhurskauttamisopin ilmentymä.

Kristillisen Kirkon hajaannus eri kirkkoihin on Raamatun mukaan väärin. Kirkkojen Maailmanneuvosto on pyrkinyt löytämään koko olemassa olonsa ajan ykseyttä eri kirkkokuntien välille. Yhtenä tällaisena suurena saavutuksena on Limassa vuonna 1982 hyväksytty asiakirja (BEM-dokumentti). BEM-dokumentti saavutti eri kirkkojen parissa erittäin suuren huomion. Vaikka anglikaanisella ja luterilaisella kirkkoperheillä on ollut aina läheinen yhteys, ei virkojen suhteen ole löytynyt ennen BEM-dokumentin laatimista yhteistä näkemystä. Englannin kirkolla ja Pohjoismaiden luterilaisille kirkoilla on ollut 1900-luvulla sopimuksia kasteesta ja ehtoollisyhteydestä, mutta sopimukset ovat olleet suppeita vailla laajempia teologisia perusteluita. Suurin erottava kysymys on ollut virkateologia. Anglikaanit ovat aina painottaneet historiallisen piispuuden merkitystä, kun luterilaiset ovat puhuneet sanasta ja sakramenteista. Apostolisuuden käsitteen laajentaminen BEM-dokumentin mukaisesti mahdollisti vuonna 1987 Niagarassa pidetyn neuvottelun, jossa saatiin laadittua yhteinen näkemys apostolisesta seuraannosta ja kaitsennan virasta tätä toteuttamassa kummassakin kirkossa. Välittömästi Niagaran raportin julkistamisen jälkeen alkoivat Britannian ja Irlannin anglikaaniset kirkot ja Pohjoismaiden ja Baltian luterilaiset kirkot konsultaatiot lähemmästä ykseydestä Näiden neuvotteluiden tuloksena syntyi Porvoon yhteinen julkilausuma. Siinä sopimusosapuolet hyväksyvät toistensa kasteen päteväksi, sallivat ehtoollisvierailut ja virkojen vaihdon kirkkojen välillä. Julkilausuma on merkittävin Suomen evankelisluterilaisen kirkon kannalta hyväksytty ekumeeninen asiakirja. Pro gradu -työssäni keskityn apostolisuuden käsitteeseen. Vaikka yleensä kaikki kristilliset kirkot yhtyvä Nikean uskontunnustukseen, ei apostolinen traditio tarkoita kaikkialla samaa. Käytän lähteinä kolmea eri asiakirjaa (BEM-dokumentti, The Niagara Report ja Porvoon yhteinen julkilausuma). Tarkastelen niiden välisiä yhteyksiä ja lainauksia. Systemaattisen metodin avulla selvitän, miten apostolisuuden käsitettä on tulkittu näissä asiakirjoissa. Luvussa kaksi esittelen anglikaanista kirkkoa. Luvut kolme, neljä ja viisi käsittelevät lähdeaineistoa. Luvussa kuusi on analyysi apostolisuudesta, apostolisesta traditiosta ja piispan virasta. Vastauksena tutkimuskysymykseen on, että ilman apostolisuuden laajempaa ymmärtämistä ei ykseys olisi ollut mahdollista anglikaanien ja luterilaisten välillä.

Tutkimus käsittelee Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetyksen lähetystyötä Japanissa vuosina 1975–1989 ja erityisesti sen kirkkoyhteysneuvotteluja. Neuvottelut johtivat yhteistyösopimukseen Kansanlähetyksen ja Länsi-Japanin evankelisluterilaisen kirkon (LJELK) välillä. Kansanlähetys aloitti työn kirkon kanssa Norjan luterilaisen lähetysliiton yhteydessä jo vuonna 1968, mutta joutui siitä eroon Evankelisluterilainen Lähetysyhdistys Kylväjän perustamisen jälkeen vuonna 1974. Tämän seurauksena Kansanlähetys aloitti työn alueella, jossa ei ollut muiden luterilaisten kirkkojen toimintaa. Tutkimus kuvaa suomalaisen lähetysjärjestön ja japanilaisen kirkon välistä suhdetta. Organisaatiohistoriaan painottuvan tutkimuksen tapahtumapaikkoja ovat Suomi ja Japani. Tutkimus liittyy laajempiin luterilaisten kirkkojen yhteyspyrkimyksiin Japanissa sekä globaalin lähetystyön viitekehykseen, jossa ekumeeninen Kirkkojen maailmanneuvosto ja evankelikaalinen liike toimivat jännitteisessä suhteessa toisiinsa. Tutkimus vastaa kysymykseen: Miten Kansanlähetys löysi luterilaisen kirkkoyhteyden Japanissa? Tutkimuksen päälähteet ovat Kansanlähetyksen arkistosta löytyvät kokouspöytäkirjat, Japanin lähettien rukouskiertokirjeet, työraportit, sekä yksityinen kirjeenvaihto vuosilta 1975–1989. Kirkon lähetystyön keskuksen (KLK) arkistossa olevat raportit Japaniin tehdyistä vierailuista laajentavat tutkimuksen lähdepohjaa sisältämään myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon näkökulman. Tutkimuksessa ei ole käytetty muiden lähetysjärjestöjen arkistolähteitä, joten se on kirjoitettu yhden organisaation näkökulmasta. Koska tutkimus keskittyy ensisijaisesti Japanin työn kirkkoyhteyskysymykseen, lähetyksen perustamia työpisteitä ja lähettien työtä kuvataan varsin suppeasti, ja suurin osa runsaasta lähdeaineistosta nousevista tapahtumista on rajattu tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkimuksessa havaitaan, että Kansanlähetyksen Japanin työalalla yhteistyön rajat kulkivat protestanttisen kristillisyyden sisällä. Virallista yhteistyötä katolisen tai ortodoksisen kirkon kanssa ei haluttu tehdä. Tunnustuksellisuus näkyi japanilaisten työntekijöiden rekrytoinnissa, jossa esimerkiksi kansallisten työntekijöiden pyhitysteologiset näkemykset ja kastekäsitys pyrittiin ohjaamaan luterilaiseen suuntaan. Japanissa toimi useita eri luterilaisia kirkkoja, joten uuden luterilaisen kirkon perustamista Japaniin ei nähty tavoitteena. Vaihtoehdot luterilaiselle kirkkoyhteydelle kartoitettiin hengellis-teologisen yhteyden ja maantieteellisen sijainnin perusteella. Varsinainen kimmoke yhteistyöneuvotteluille oli KLK:n lähetyssihteerin vierailu Japanissa vuonna 1984 ja hänen käymänsä keskustelut LJELK:n johtajien kanssa. LJELK:n työyhteydessä toimiva Kylväjä koki tulleensa ohitetuksi neuvotteluissa. Vasta kriisivuosiin pohjautuvien erimielisyyksien sopimisen jälkeen Kansanlähetys pystyi jatkamaan neuvotteluja kirkon kanssa. Vuonna 1989 solmittu yhteistyösopimus palautti Kansanlähetyksen yhteyden Länsi-Japanin evankelisluterilaiseen kirkkoon. Suomen evankelisluterilaisen kirkon näkökulmasta Kansanlähetyksen työn tuloksena syntyneiden seurakuntien liittäminen japanilaisen kirkon työyhteyteen oli tervetullut asia. Kansanlähetys tunnettiin kotimaassa kirkkoa kohtaan osoittamastaan kritiikistä. Näyttää kuitenkin siltä, että kirkkoyhteyskysymyksessä sekä yksittäisissä teologisissa kysymyksissä Suomen evankelisluterilaisen kirkon johtajien esittämät mielipiteet vaikuttivat Japanin lähetystyössä.

Tässä tutkimuksessa avataan ensimmäisen kerran Martin Lutherin ja Philipp Melanchthonin kirjeenvaihto Kustaa Vaasan kanssa. Kirjeiden tutkimus valottaa, millaista ajatustenvaihtoa reformaattoreiden ja kuninkaan välillä käytiin. Kirjeitä on säilynyt yhteensä kymmenen kappaletta vuosilta 1539–1551. On kuitenkin todennäköistä, että viestien ja uutisten välitys lähettien avulla oli vilkkaampaa ja laajempaa, mitä säilynyt kirjemateriaali antaa olettaa. Kirjeistä kolme on Martin Lutherilta Kustaa Vaasalle (18.4.1539, 4.10.1541 sekä 12.4.1544) ja kolme puolestaan kuninkaalta Lutherille (16.8.1540, 1.6.1541 sekä 3.6.1544). Neljä kirjeistä on Philipp Melanchthonilta Kustaa Vaasalle (12.5.1539, 23.7.1541, 13.2.1544 sekä 13.1.1551). Ruotsin valtakunnanarkiston eli Riksarkivetin tiedon mukaan kirjeitä oli alun perin neljä enemmän, mutta ne tuhoutuivat Tukholman linnan palossa vuonna 1697. Kirjeet on kirjoitettu saksaksi ja latinaksi. Tutkimuksessa selvitetään mikä on näiden kirjeiden sisältö. Kirjeiden muotoanalyysin kautta tarkastellaan kirjeiden rakennetta, ajan kirjeenvaihdolle tyypillisiä konventioita sekä niissä esiintyviä mahdollisia poikkeamia. Sisällön analyysin kautta nostetaan esiin sellaisia kirjeissä esiin tuotuja asioita, tapahtumia ja henkilöitä, jotka ovat historiallisesti tarkasteltuna merkityksellisiä. Huomiota kiinnitetään näiden merkitysten poliittisiin, yhteiskunnallisiin ja uskonnollisiin yhteyksiin eli siihen miten kirjeet heijastelevat aikaa Saksassa ja Ruotsissa. Tutkimuksessa pyritään vastaamaan kysymyksiin miksi kirjeenvaihtoa käytiin ja miksi kirjeenvaihto oli merkityksellinen sen osapuolille, mitkä olivat kirjeenvaihdon ja kirjoittajien motiivit, päämäärät sekä keinot päämäärien saavuttamiseksi. Melanchthonin, Lutherin ja Kustaa Vaasan välistä kirjeenvaihtoa voidaan pitää sisällöllisesti monipuolisena. Kirjeiden sisällöt jakautuivat neljään pääteemaan: suosituksiin, poliittisiin uutisiin, reformaatioon liittyviin asioihin ja huolenilmauksiin. Kirjeiden sisältämät asiat olivat merkityksellisiä ja tiedonvaihdon kannalta oleellisia kaikille osapuolille. Kirjeiden kautta reformaattorit pystyivät jossain määrin vaikuttamaan ja ohjailemaan Kustaa Vaasan hallintoa. He lähettivät ja suosittelivat kuninkaan palvelukseen Wittenbergissä opiskelleita, reformaation omaksuneita ja luotettaviksi osoittautuneita oppineita. Hyöty oli molemminpuolinen: reformaation aatteet levisivät oppineiden mukana Lutherille ja Melanchthonille mieluisalla ja luotettavalla tavalla Euroopan pohjoisimpaan kolkkaan ja Kustaa Vaasa puolestaan hyötyi saksalaisesta tietotaidosta uudistaessaan valtakuntansa hallintoa. Lutherin ja Melanchthonin kirjeenvaihdolla Kustaa Vaasan kanssa on ollut merkitystä Ruotsin kirkollisissa uudistamisessa, eikä vähiten siksi, että näin reformaattoreilla oli suora kontakti ja vahva vaikutuskanava luterilaistuvaan maahan.