Browsing by Subject "lypsykarja"

Faba bean (Vicia faba) has potential as a domestic supplemental protein feed, as its seeds are rich in crude protein and starch. However, faba bean protein is low in methionine and highly degradable in the rumen, which reduces its nutritional value. The rate of protein degradation can potentially be decreased by industrial heat and steam treatment. The aim of the study was to investigate how feed industrial processing and methionine supplementation can affect the milk yield and milk composition of dairy cows. The study was conducted at the research farm of the University of Helsinki in Viikki from 6.1.2018 to 21.4.2018. Five multiparous Finnish Ayrshire cows with ruminal fistulas participated in the study, which utilized a 5x5 Latin square study design with three-week trial periods. The five experimental treatments consisted of the following isonitrogenous protein feeds: rapeseed meal (RR), milled faba bean (HJ), roasted (industrial heat treatment) faba bean (HR) and methionine-supplemented (15 g/day omasal infusion) faba bean feeds HJM and HRM. The cows were fed TMR (total mixed ratio) ad libitum. TMR was based on first cut timothy and meadow fescue grass silage (D-value 706 g/kg dry matter), including a mixture of barley-oats, sugar beet pulp and a mineral supplement. The share of concentrate in the dry matter of TMR was 38 %. Faba bean feedings (HJ, HJM, HR, HRM) increased dry matter intake by an average of 1.6 kg/day compared to rapeseed feeding, but this had no effect on milk yield, which averaged 27.7 kg/day in the experiment. Crude protein and starch intakes were higher in faba bean feedings compared to rapeseed feeding. Rapeseed meal contained more fat than milled and roasted faba beans, which increased total fat intake in rapeseed feeding. Faba bean feedings increased the digestibility of crude protein and the protein content of milk compared to rapeseed feeding. Roasting of faba beans tended to increase milk and lactose yields (HJ, HJM vs. HR, HRM). However, methionine supplementation had no effect on milk or protein yield (HJ, HR vs. HJM, HRM). Faba bean feedings increased the content of saturated de novo fatty acids in milk fat and decreased the content of long-chain mono- and polyunsaturated fatty acids compared to rapeseed feeding. Feeding had little effect on rumen fermentation or plasma energy metabolites. According to this study, faba beans were palatable as a supplementary protein feed and it was possible to replace rapeseed meal by milled or roasted faba beans without a decrease in total dry matter intake or milk yield. Roasting of faba bean tended to increase milk yield compared to milled faba bean. Faba bean feeds increased the content of saturated de novo fatty acids and reduced the content of unsaturated fatty acids. Methionine supplementation had no effect on milk production in this study.

Suomen valkuaisomavaraisuus väkirehujen raaka-aineena käytettävissä valkuaisrehuissa on tällä hetkellä vain noin 10 %. Palkokasvit ovat tärkeitä viljelykasveja niiden hyvien ominaisuuksien ansiosta. Palkokasveja ja -viljoja hyödyntämällä voitaisiin korvata ulkomailta tuotua rehuvalkuaista ja lisätä sitä kautta Suomen valkuaisomavaraisuutta. Yhä useammat tilat ovat kiinnostuneet viljelemään joko pelkästään palkokasveja tai palkokasvien ja viljan seosta säilörehuksi. Kotimaista tutkimusta kokoviljana korjatun palkokasvien maidontuotantovaikutuksista on vähän ja samalla ei riittävän tarkkaan tiedetä, missä suhteessa palkokasvi-kokoviljasäilörehu pystyy korvaamaan väkirehun valkuaista. Tämän maisterintutkielman tarkoituksena oli verrata herne-kaura- ja härkäpapu-kaurakokoviljasäilörehuja lypsylehmien ruokinnassa syyssatona korjattuun nurmisäilörehuun. Kokoviljasäilörehuja täydennettiin kahdella väkirehun valkuaistasolla, jotta saataisiin selville, pystyvätkö palkokasvit korvaamaan väkirehun valkuaista. Tutkimuksessa verrattiin palkokasvi-kokoviljasäilörehuja nurmisäilörehuun syönnin ja maitotuotostulosten osalta. Hypoteesina oli, että herne- ja härkäpapusäilörehulla pystyttäisiin korvaamaan osittain väkirehun rypsiä. Kokeessa oletettiin, että lehmät saisivat palkoviljoista riittävästi OIV:tä ja valkuaislisällä olisi siten huono tuotosvaste palkokasvien kanssa. Kokeessa oli mukana yhteensä 24 Ayrshire- ja Holstein-lehmää. Kokeessa oli mukana syyssadon nurmisäilörehu (timotei – nurminata), herne-kaura- sekä härkäpapu-kaurakokoviljasäilörehut. Väkirehuina oli 12 kg teollisen rakeisen rypsitiivisteen ja valssimyllyllä jauhetun ohran seosta. Väkirehujen raakavalkuaispitoisuuksien tavoitearvot olivat 150 ja 180 g/kg ka. D-arvoltaan aikaisimmin korjattu herne-kaurasäilörehu oli sulavinta (638 g/kg ka), nurmen ja härkäpapu-kaurasäilörehun ollessa lähempänä toisiaan D-arvoltaan (625 ja 620 g/kg ka vastaavasti). Koelehmät söivät härkäpapu-kaurasäilörehua eniten (keskimäärin 14,4 kg ka/pv), joka oli 1,5 kg ka/pv enemmän kuin herne-kaurasäilörehua ja 2,1 kg ka/pv enemmän kuin nurmisäilörehua. Kokonaiskuiva-aineensyönti oli härkäpapu-kaurasäilörehulla 1,3 kg ka/pv runsaampaa kuin hernekaura-säilörehulla ja 2,0 kg ka/pv runsaampaa verrattuna nurmisäilörehun kokonaiskuiva-aineensyöntiin. Härkäpapu-kaurasäilörehulla ruokitut lehmät tuottivat maitoa keskimäärin 31,8 kg/pv, herne-kaurasäilörehulla ja nurmisäilörehulla keskimäärin 29,7 kg/pv. Energiakorjattuna maitomääränä (EKM) vastaavat luvut olivat härkäpavulla 33,2 kg/pv, herneellä 33,1 kg/pv ja nurmella 30,8 kg/pv. Hernekaurasäilörehuruokinnalla maidon rasvapitoisuus nousi merkitsevästi. Härkäpapu-kaurasäilörehulla ja nurmisäilörehulla maidon rasvapitoisuus oli keskimäärin 44 g/kg ja herne-kaurasäilörehulla maidon rasvapitoisuus oli keskimäärin 50 g/kg. Maidon valkuaispitoisuuksiin tutkimuksessa ei löytynyt huomattavia vaikutuksia eri ruokinnoilla. Nurmirehulla ja herne-kaurasäilörehulla ruokittujen lehmien maidon valkuaispitoisuus oli keskimäärin 35 g/kg ja härkäpapu-kaurasäilörehulla keskimäärin 36 g/kg. OIV:n kulutus tuotettua EKM-kiloa kohden nousi, kun väkirehun valkuaistaso nousi. Typen hyväksikäyttö maidontuotantoon heikkeni väkirehun valkuaispitoisuuden lisääntyessä. Energian hyväksikäyttö oli hernesäilörehulla tehokkaampaa verrattuna nurmeen ja härkäpapusäilörehuun. Herne-kaurasäilörehuruokinnalla oli paras rehun hyväksikäyttö maitotuotoksen suhteen. Palko-kokoviljasäilörehut voivat korvata nurmisäilörehua lypsylehmien ruokinnassa. Ruokinnan valkuaistason nosto herne- ja härkäpapusäilörehuruokinnoilla näytti kannattavan tämän kokeen perusteella. Tässä kokeessa lisävalkuaisen käyttö palko-kokoviljasäilörehuilla lisäsi maidontuotantoa, toisin kuin matalan D-arvon säilörehulla.

A goal of a livestock farmer is to get the best possible profit by rearing heifers for replacement with the lowest possible cost. On the other hand, the environment must be taken into account in production. In 2015, agriculture produced 12 per cent of Finland's greenhouse gas emissions. Breeding choices can affect production costs and the environmental impact of production. Rapid growth shortens the rearing time of slaughter animals, allowing the resources being released quickly to the following animals. A rapid growing animal will produce less emissions during its lifetime compared to a slow-growing animal. However, the weight of an adult animal should not rise because increase of weight will increase the animal's feeding costs and if the animal eats more it will produce more emissions. This study investigated the relationship between the growth of young bulls and heifers and weight of adult cows in Ayrshire breed. Research material was provided by The Finnish Animal Breeding Assocation (Faba Osk). The materials were edited and analyzed using the R software. Growth observations ranged from 16 to 24 months old bulls and from 14 to 22 months old heifers. Weight observations were from cows which were more than 600 and under 2190 days old. Variance components were analyzed using the AI-REML method. The repeatability animal model was used for predicting heritability of live weight, as several observations were available for cows. The animal model was used for predicting heritability of growth and a genetic correlation between growth and weight. Heritabilities were quite high for both characteristics; for growth 0,36 to 0,37 (standard error SE 0,018 to 0,019) and for live weight 0,43 to 0,44 (SE 0,0094 – 0,010). The repeatability of weight was 0,63. A correlation between the characteristics was 0,57 (SE 0,0296). The correlation was lower than in previous studies. Based on this research, adding growth to the total merit index would be possible. Thus, breeding of growth would be possible and it would also be economically profitable and environmentally friendly. The results can be utilized in the development of the breeding program.

Terveen ja sairaan lypsylehmän käyttäytyminen poikkeaa toisistaan. Sairauden aiheuttamat muutokset käyttäytymisessä ovat hyvin organisoidun sopeuttavan vasteen seurauksia, joilla tähdätään elimistön taistelukyvyn parantamiseen. Lievän utaretulehduksen vaikutuksia lypsylehmän normaaliin lepo- ja syömiskäyttäytymiseen selvittävälle tutkimukselle on tarvetta, koska vastaavanlaista tutkimusta ei ole aiemmin tehty. Kirjallisuuskatsauksessa selvitettiin, millaista on terveen lehmän käyttäytyminen, ja mitkä käyttäytymistarpeet ovat sille itselleen tärkeimpiä. Lisäksi tutkittiin, mitä sairauskäyttäytyminen on, mikä on sen merkitys ja mitä tekijöitä sairauskäyttäytymisen taustalta löytyy. Katsauksessa tutustuttiin myös tarkemmin lehmän lepomukavuuteen vaikuttaviin tekijöihin, sillä miellyttävä makuualusta on erityisen tärkeä sairaalle lehmälle, jonka levontarve on kasvanut. Utaretulehduksen aiheuttamia muutoksia elimistössä ja käyttäytymisessä selvitettiin yleisellä tasolla. Nykytiedon mukaisia käsityksiä sairaskäyttäytymisen taustoista ja merkityksestä on syytä koota yhteen, sillä käytännön tasolla on välttämätöntä ymmärtää, kuinka sairauskäyttäytymisen estyminen vaikuttaa yksilön paranemisennusteeseen. Kokeellisessa osassa tutkittiin, aiheuttaako lievä utaretulehdus koelehmille sairaskäyttäytymistä (vähentynyttä syömistä, juomista ja märehtimistä sekä lisääntynyttä makaamista). Lisäksi tarkasteltiin, vähentääkö mahdolliset tulehdusmuutokset utareessa tartutetun utareneljänneksen puoleisella kyljellä makaamista sekä piteneekö kinnerten välinen etäisyys (hock-to-hock –indeksi) tulehduksen eri vaiheissa. Neljälle lehmälle tartutettiin utaretulehdus koagulaasinegatiivisiin stafylokokkeihin kuuluvilla S. simulans – tai S. epidermidis –kannoilla (kummallakin 2 lehmää). Tartutus tehtiin kaksoissokkomenetelmällä. Yksi neljännes toimi jokaisella eläimellä sen omana terveenä kontrollina. Eläinten käyttäytymistä videoitiin 24 tunnin ajan vuorokaudessa ennen tartutusta, tartutuspäivänä sekä 1, 3 ja 5 vuorokautta tartutuksen jälkeen. Tilastot tehtiin SPSS 15.0 -ohjelmalla ja tilastollisen merkitsevyyden rajaksi asetettiin p < 0,05. Utaretulehduksen tartutuksen jälkeisenä tarkkailuaikana lehmien märehtiminen väheni (p < 0,05), märehtimisjaksot lyhenivät (p < 0,05) ja niiden lukumäärä kasvoi (p < 0,02). Lehmien seisominen lisääntyi (p < 0,05) ja makaaminen väheni (p < 0,05) (myös makaaminen sairaan utareneljänneksen puoleisella kyljellä (p < 0,03)). Lehmät viettivät vähemmän aikaa ruokintapöydässä (p < 0,004), ja käynnit ruokintapöydässä lyhenivät (p < 0,05) ja lisääntyivät (p < 0,04). Toisin kuin kokeen alussa oletettiin, utaretulehdus ei vaikuttanut lehmien syömis- ja juomiskäyttäytymiseen eikä kinnerten väliseen etäisyyteen. Lievä utaretulehdus aiheuttaa muutoksia lypsylehmän käyttäytymiseen. Sairaalle eläimelle tärkeä lepoaika lyhenee, joten myös lievien utaretulehdusten tehokas havaitseminen on eläimen hyvinvoinnin ja paranemisen kannalta tärkeää. Kinnerten välistä etäisyyttä ei kuitenkaan tämän tutkimuksen perusteella voida käyttää apuvälineenä lievien utaretulehdusten havaitsemiseen.

Tiedekunta: Eläinlääketieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Eläinlääketieteen lisensiaatin koulutusohjelma Tekijä: Outi Haarakangas Työn nimi: Lypsykarjan terveydenhuolto – Miten eläinlääkärit täyttävät lypsykarjatilan Naseva-vuosikatsauslomakkeen? Työn laji: Eläinlääketieteen lisensiaatintutkielma Kuukausi ja vuosi: Helmikuu 2024 Sivumäärä: 46 Avainsanat: Naseva, nautojen terveydenhuolto, nauta Ohjaaja tai ohjaajat: Mari Hovinen, Minna Kujala-Wirth, Tiina Kauppinen Työn johtaja: Minna Kujala-Wirth Osasto tai osastot: Kliinisen tuotantoeläinlääketieteen osasto Oppiaine: Tuotantoeläinten terveyden- ja sairaanhoito Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Tuotantoeläinten hyvinvointi on noussut merkittäväksi arvoksi ja siitä huolehtiminen koetaan tärkeäksi. Suomessa jäsenmeijereiden ja -teurastamoiden rahoittamaan vapaaehtoiseen nautojen terveydenhuoltojärjestelmä Nasevaan kuuluvat melkein kaikki maan lypsykarjatilat. Naseva järjestelmässä keskeistä on tilan ja eläinlääkärin välinen terveydenhuoltosopimus sekä siihen kuuluva vähintään kerran vuodessa tehtävä terveydenhuollon neuvonta- eli vuosikatsauskäynti. Näillä käynneillä halutaan varmistaa kansallisen terveydenhuollon tavoitteiden täyttyminen tiloilla. Lisäksi vuosikatsauskäyntien arvioita hyödynnetään mm. tilojen saamien rahallisten palkkioiden määrittämisessä, tutkimuksessa sekä elintarvikeketjun turvallisuuden takaamisessa. Tässä lisensiaattityössä Nasevan vuosikatsauskäynnillä tarkoitetaan asiantuntijaryhmän määrittelemää perussisältöistä vuosikatsauskäyntiä ja sen perusteella täytettävää, käynnin arviot sisältävää, vuosikatsauslomaketta. Tuoreen tutkimuksen mukaan eläinlääkäri selittää 36–47 % lypsykarjatilojen vuosikatsauskäyntien kokonaisarvioiden vaihtelusta. Tutkimuksessamme selvitimme eläinlääkäreiden Naseva vuosikatsauslomakkeen täyttämiseen vaikuttavia tekijöitä. Aiheesta ei ole aiemmin julkaistu tutkimuksia. Tavoitteenamme oli mm. selvittää mitkä asiat estävät eläinlääkäreitä antamasta Naseva vuosikatsauksen arviointiohjeen mukaisen huonoimman arvion eli ”korjattavaa”. Tavoitteena oli myös selvittää, vaikuttaako eläinlääkärin näkemys vuosikatsauskäynnin hyödyistä tilalle tai työlleen, hänen suhtautumiseensa vuosikatsauskäyntien tekemiseen. Tutkimuksemme puhelinhaastattelut tehtiin touko-kesäkuussa 2021. Vuosina 2019–2020 lypsykarja-tiloille Naseva vuosikatsauskäyntejä tehneet eläinlääkärit jaettiin vuosikatsauskäynneillä antamiensa kokonaispisteiden, vuosikatsauskäynnin kohteen pitomuodon (pihatto- tai parsinavetta) sekä vuodessa tekemiensä vuosikatsauskäyntien määrän mukaan seitsemään ryhmään. Muodostetuista ryhmistä arvottiin 4–5 eläinlääkäriä haastateltaviksi, ja yhteensä haastateltiin 27 eläinlääkäriä. Tutkimuksessamme todettiin, että eläinlääkäreiden Naseva vuosikatsauskäynnin arviointiohjeen mukaisen huonoimman arvion antamista estävät asiat voitiin jakaa neljään luokkaan: toiveikkuus, sääli tai voimakas empatia, epävarmuus tai pelko väärästä arviosta sekä asenteet ja arvot. Haastattelututkimukseni on kvalitatiivinen ja ensimmäinen Suomessa tästä aiheesta julkaistava tutkimus. Pilottitutkimus antoi mielenkiintoista osviittaa vuosikatsauslomaketta täytettäessä eläinlääkäriin vaikuttavista asioista ja pohjatietoa lisätutkimusten suunnitteluun. Lisätutkimuksia tarvitaan syvällisemmän ja tarkemman tiedon saamiseksi aiheesta.

Lypsylehmien pito kylmäpihatossa on 1990-luvulta lähtien kiinnostanut maidontuottajia lähinnä halvempien rakennuskustannusten vuoksi. Samalla on kuitenkin herännyt huoli lypsylehmien pärjäämisestä ja hyvinvoinnista kylmissä tuotantotiloissa. Tutkimuksen tarkoituksena oli eri verianalyyttejä seuraamalla selvittää miten Etelä-Suomen talviolosuhteet vaikuttavat kylmäpihatossa elävien lypsylehmien fysiologiaan ja hyvinvointiin. Tutkimus suoritettiin Suitian tuotantoympäristötutkimus navetassa 15.10.1997-31.3.1998. Tutkimuksessa mukana olleilta 12 holstein-friisiläislehmältä otettiin verinäytteet 3-5 viikon välein ja näytteistä määritettiin kokonaisproteiinien, albumiinin, urean, vapaiden rasvahappojen (FFA), β-hydroksibutyraatin (β-HB), kortisolin ja glukoosin pitoisuudet sekä aspartaattiaminotransferaasin (ASAT), kreatiinikinaasin (CK) ja gammaglutamyylitransferaasin (GGT) aktiivisuudet ja valkosolujen kokonaismäärä sekä erittely. Tutkimustalvi oli melko leuto eikä talven aikana ollut pitkiä pakkasjaksoja. Kylmin kuukausi oli maaliskuu, jonka aikana keskilämpötila pihatossa oli -2,2 °C. Kylmimmillään pakkanen käväisi pihatossa – 17 °C:ssa. Veriparametreissa havaittiin tilastollisesti merkitsevää vaihtelua koko talvea tarkasteltaessa kokonaisproteiinien, FFA:n, urean, glukoosin ja kortisolin pitoisuuksissa sekä ASAT-aktiivisuuksissa. Muutokset eivät vaikuttaneet olevan kylmästressin aiheuttamia. Kokonaisproteiinipitoisuus oli koko talven koholla ja muutokset urean ja FFA:n pitoisuuksissa olivat laskevia. Nämä muutokset eivät viittaa kataboliseen tilaan eläinten elimistössä. Kortisolipitoisuuden nousuja ei edeltänyt kylmempi ajanjakso, joka olisi voinut nousuun vaikuttaa. Glukoosipitoisuuksien muutoksilla ei ollut yhteyttä kortisolipitoisuuksien vaihteluun. Muissa verianalyyteissä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää vaihtelua. Tutkimustalvi oli melko leuto ja pakkasjaksot lyhyitä. Tutkimuksessa oli sekoittavina tekijöinä lehmien samanaikainen osallistuminen parrenvalintakokeeseen ja ruokintakokeeseen, jossa karkearehuruokinta vaihteli neljän viikon jaksoissa. Tämän tutkimuksen tulokset eivät anna aihetta olettaa tutkimustalvena vallinneilla Etelä-Suomen talviolosuhteilla olleen haitallisia vaikutuksia lehmien fysiologiaan tai hyvinvointiin.

Ummessaoloajan ruokintakokeen neljään eri ryhmään otettiin satunnaisvalinnalla yhteensä 20 friisiläislehmää niin, että jokaisessa ryhmässä oli 2 hiehoa. Koe järjestettiin satunnaistettujen lohkojen kokeena, joka toteutettiin faktoriaalisena (2x2). Tarkoituksena oli selvittää magnesiumin lisäyksen ja anionisia suoloja sisältävän ruokinnan vaikutus tiettyihin verestä ja virtsasta mitattavien mineraalien konsentraatioihin (mm. kalsium, magnesium ja natrium). Koeruokinta aloitettiin 4 viikkoa ennen laskettua poikimisaikaa ja lopetettiin lehmän poikimispäivänä. Neljään ruokintaryhmään jaetut lehmät saivat magnesiumia 16 tai 33 g päivässä ja tämän lisäksi niiden ruokinta oli joko anioni- tai kationi-valtainen. Ruokinnan kationi-anionitasapaino laskettiin milliekvivalentteina kaavalla [( Na+ + K+) - ( Cl- + S2-)], jolloin anioni-ryhmän kationi-anionitasapainoksi saatiin +31 mEq/kg kuiva-ainetta ja vastaavasti kationi-ryhmälle +340 mEq/kg kuiva-ainetta. Koerehussa anionisina suoloina käytettiin NH4Cl, (NH4)2SO4 sekä MgCl2. Veri- ja virtsanäytteet otettiin 4, 3, 2, 1 viikkoa ennen laskettua poikimisaikaa sekä poikimispäivänä, poikimispäivää seuraavana päivänä ja viikko poikimisen jälkeen. Anioni-ruokinnalla olevien lehmien virtsa oli happamampaa, ja ne erittivät enemmän kalsiumia virtsaan koko kokeen ajan kuin kationi-ruokintaryhmän koelehmät. Ruokintakokeen aikana magnesiumin saanti ei vaikuttanut verestä tai virtsasta mitattaviin suureisiin. Anionisten suolojen lisäämisellä ummessaolevien lehmien ruokintaan saadaan vaikutus kalsiumin aineenvaihduntaan, vaikka kationi-anionitasapaino ei muodostuisikaan negatiiviseksi. Magnesiumtason nostamisesta 0.2 %:sta 0.4 %:iin kuiva-aineesta laskettuna ei ollut vastaavaa hyötyä, kun magnesiumlisänä käytettiin magnesiumoksidia.

Härkäpavun (Vicia faba) viljely ja käyttö rehuna lisää tilan valkuaisomavaraisuutta. Biologisen typensidonnan ansiosta härkäpapu sitoo ilmakehän typpeä maaperään ja, sitä kautta sillä on hyvä esikasviarvo viljelykierrossa. Se on kiinnostava vaihtoehto nautojen ruokintaan suuren biomassantuottopotentiaalin ja suuren raakavalkuaispitoisuuden ansiosta. Härkäpavun puutteita märehtijöiden rehukäytössä ovat valkuaisen suuri pötsihajoavuus ja valkuaisen niukka metioniinipitoisuus. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää nurmisäilörehun osittaista korvaamista härkäpapusäilörehulla, ja sen vaikutuksia maitotuotokseen, maitorauhasen aminohappoaineenvaihduntaan sekä rehuvalkuaisen hyväksikäyttöön. Lisäksi tutkittiin voiko pötsisuojattu metioniinilisä parantaa härkäpapuvalkuaisen hyväksikäyttöä maidontuotannossa. Tutkimus toteutettiin toistettuna 4 x 4 latinalaisena neliönä Helsingin yliopiston Viikin opetus- ja tutkimustilan navetassa 28.9.-20.12.2019. Kokeessa oli 8 ayrshire -rotuista lypsylehmää. Tutkimuksessa oli faktoriaalinen 2 x 2 koeasetelma, jonka tutkittavina tekijöinä olivat säilörehun kasvilaji ja härkäpapuvalkuaisen täydennys pötsisuojatulla metioniinilla. Koeruokinnat pohjautuivat 1. sadon timotei-nurminatasäilörehuun (Phleum pratense ja Schedonorus pratensis, Nurmi, D-arvo 664 g/kg ka) ja seokseen, jossa 2/3 timotei-nurminatasäilörehun kuiva-aineesta korvattiin härkäpapusäilörehulla (HP, D-arvo 593 g/kg ka). Väkirehun osuus koeseosrehujen kuiva-aineesta oli 40 % ja se koostui ohrasta, kaurasta, härkäpavusta sekä kivennäisestä. Seosrehuruokinta oli vapaata. Ohutsuolesta imeytyvän metioniinilisän määrä oli koeruokinnoissa 0 tai 20 g/vrk. Metioniini annettiin yhdessä melassileikkeen (1 kg/vrk) kanssa lypsyjen yhteydessä. Kuiva-aineen syönti lisääntyi HP-ruokinnassa verrattuna Nurmi-ruokintaan. Pötsisuojattu metioniini ei vaikuttanut kuiva-aineen syöntiin. Pötsisuojattu metioniinilisä vähensi maitotuotosta Nurmi-ruokinnassa lähes 2 kg/vrk, mutta HP-ruokinnassa maitotuotos pysyi samana. Metioniinilisän vaikutuksesta maidon laktoosipitoisuus väheni ja valkuaispitoisuus (sekä suuntaa-antavasti rasvapitoisuus) lisääntyi säilörehun kasvilajista riippumatta. Energiakorjattu maitotuotos lisääntyikin HP-ruokinnassa metioniinilisän vaikutuksesta, mutta väheni Nurmi-ruokinnassa. Maidon ureapitoisuus oli HP-ruokinnoissa suurempi kuin Nurmi-ruokinnoissa. Metioniinilisä tehosti rehutypen hyväksikäyttöä maitovalkuaiseksi HP-ruokinnassa ja heikensi sitä Nurmi-ruokinnassa. Valtimoplasman glukoosipitoisuus väheni Nurmi-ruokinnassa ja lisääntyi HP-ruokinnassa metioniinilisän myötä. Metioniinilisä lisäsi rikkipitoisten aminohappojen (Met, Cys) ja tauriinin pitoisuutta plasmassa. Rikkipitoisten aminohappojen pitoisuus oli suurempi Nurmi-ruokinnoissa verrattuna HP-ruokintoihin. Tutkimuksen perusteella osa nurmisäilörehusta voidaan korvata härkäpapusäilörehulla ilman, että maitotuotos heikkenee. Metioniinilisä oli tarpeeton Nurmi-ruokinnassa ja aiheutti negatiivisia tuotosvasteita. Metioniinilisällä voi kuitenkin olla positiivisia vaikutuksia maidon koostumukseen ja rehuvalkuaisen hyväksikäyttöön ruokinnassa, joka sisältää härkäpapua sekä säilörehuna että valkuaisrehuna.

Pohjoismaissa Islantia lukuun ottamatta kerätään lypsylehmien sairaus- ja hoitotiedot kunkin maan omaan järjestelmään. Suomessa Maatalouden Laskentakeskus Oy (MLOY) vastaa tietokannan ylläpidosta. Tietokantojen tiedot ovat paitsi terveyden ja sairauksien seurannan perusta, niitä käytetään myös erilaisiin tutkimustarkoituksiin, kuten epidemiologisiin tutkimuksiin. Lypsykarjan hoitotietojärjestelmät ovat kuitenkin toissijainen tietolähde, jonka etuna on valmis aineisto ja suuri kattavuus populaatiossa, mutta sen käyttö tutkimustarkoituksiin on riippuvainen tiedon laadusta ja edellyttää tietokannan validointia. Tietokannan osuvuutta (accuracy) kuvaavia tunnuslukuja ovat kattavuus (completeness) ja oikeellisuus (correctness). Tämä lisensiaattityö on tehty osana DAHREVA-projektin (Dairy Herd disease Registry Evaluation) toista osatutkimusta, jossa arvioidaan eri Pohjoismaiden sairaus- ja hoitotietojärjestelmien vastaavuutta todellisten sairastapausten kanssa tilalle jääneiden dokumenttien avulla. Lisensiaatintyön tarkoitus on 1) kuvata miten tietojärjestelmiä on eri puolilla maailmaa validoitu ja 2) määrittää terveyskorttien avulla projektin toisen osatutkimuksen tavoitteen mukaisesti Suomen vanhan lypsylehmien tautirekisterin kattavuus ja oikeellisuus. Lypsylehmien sairaustietokannan validointia on tehty Ruotsissa ja Tanskassa sekä vasikoiden osalta Norjassa. Lisäksi Ruotsissa on validoitu lemmikkieläinten ja hevosten vakuutustietokannat sekä hevosten klinikkatietokanta. Lääketieteessä validointeja on tehty useissa maissa useille erilaisille tietokannoille. Tässä tutkimuksessa verrattiin 47 yli 15 lehmän karjan vuosien 2002 - 2008 välisenä aikana poistettujen tai kuolleiden lehmien siemennys- ja terveyskorttien hoitotietoja MLOY:n tietokantaan. Näistä karjoista tutkimukseen osallistui 1786 lehmää, joiden hoitotietoja kertyi 7324 kpl. Järjestelmän kattavuus oli 76 % ja oikeellisuus 84 % tarkasteltaessa täysin vastaavia hoitotietoja, 83 % ja 92 % tarkasteltaessa tietoja, joissa oli vähäisiä ristiriitaisuuksia aineistojen välillä, ja 86 % ja 92 % tarkasteltaessa tietoja, joissa oli ristiriitaisuuksia aineistojen välillä. Aikaisempien validointitutkimusten perusteella kattavuus voidaan arvioida kohtalaiseksi ja oikeellisuus erinomaiseksi.