Browsing by Subject "lääkehoito"

Lisensiaatin tutkielmani keskeisin tarkoitus on kerrata epilepsian ensisijainen lääkehoito ja yleisiä hoitokäytäntöön liittyviä asioita sekä jakaa tietoa praktiikkaa tekeville eläinlääkäreille uusista lääkevaihtoehdoista vaikeahoitoisissa epilepsia tapauksissa. Koiran idiopaattisen epilepsian ensisijaisen lääkevaihtoehdon rinnalle on tullut uusia lääkevaihtoehtoja ihmisten epilepsialääkkeistä. Kuitenkaan kaikki ihmisten epilepsialääkkeet eivät sovellu koirille käytettäväksi esimerkiksi sopimattoman farmakokinetiikan tai sivuvaikutusten takia. Lääkehoito on idiopaattisen epilepsian tärkein hoitomuoto. Suosituksena on lääkehoidon aloittaminen, mikäli kouristuskohtauksia on enemmän kuin yksi kohtaus kahden kuukauden aikana tai jos koiralla on niin sanottu pitkittynyt kohtaus (yli 5min), jolloin kyseessä voi olla status epileptikus. Ennen lääkinnän aloittamista tulisi koiralta määrittää perusverenkuva sekä elinarvot ja tutkia virtsanäyte. Tämä on erityisen tärkeää, siksi että saamme koiran yksilölliset laboratorioarvot ennen lääkityksen aloittamista. Näihin tietoihin verrataan hoidon aikana saatavia tutkimustuloksia. Lisäksi alkutiedon perusteella voidaan arvioida, mikä olisi sopivin lääkevaihtoehto ja lääkeannos kyseiselle koiralle. Koirille epilepsian hoitoon Suomessa on rekisteröity Barbivet, jonka vaikuttava-aine on fenobarbitaali. Fenobarbitaalilääkitys on suhteellisen turvallinen ja sillä saavutetaan hyvä hoitovaste 70 – 80 %:lla epileptikkokoirista. Täydellinen kohtauksettomuus saavutetaan noin 40 %:lla koirista. Koiralla, joilla kohtauksia ei saada kontrolloitua pelkällä fenobarbitaalilla tai fenobarbitaali aiheuttaa koiralle merkittäviä haittavaikutuksia, voidaan siirtyä fenobarbitaalin ja kaliumbromidi yhdistelmähoitoon. Tämä yhdistelmähoito on erittäin tehokas. Yhdistelmähoito vähentää merkittävästi elintoksisuusriskiä, sillä lääkeaineilla on eri metaboliareitit. Mikäli kohtauksia esiintyy edelleen enemmän kuin kerran 6 – 8 viikossa, suositellaan tarkempia jatkotutkimuksia. Koiralle voidaan tarvittaessa kokeilla ihmisten epilepsialääkkeitä. Eniten käytetään topiramaattia ja levetirasetaamia. Topiramaatin käyttöä koiralla ei vielä ole juurikaan kliinisesti tutkittu, mutta kliinisessä käytössä siitä on havaittu olevan hyötyä. Levetirasetaamin teho on osoitettu koirilla tehdyissä kliinisissä tutkimuksissa. Mikäli kouristuskohtaus kestää yli 5 min tai kohtauksia tulee useampi kuin yksi kohtaus vuorokaudessa, koira tulisi viedä eläinlääkäriin. Pitkittynyt kohtaus vaatii välittömästi hoitoa, sillä se voi olla hengenvaarallinen. Aktiivinen kohtaus pyritään pysäyttämään ensisijaisesti diatsepaamilla i.v.. Hoitoon kannattaa lisätä myös fenobarbitaalia i.v., sillä sen vaikutus kestää pidempään. Mikäli kohtaus edelleen jatkuu, voidaan potilaalle antaa hitaasti propofolia i.v..

Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään eri kipulääkkeiden käyttöä kissalla. Tutkimusosassa verrataan medetomidiinin ja butorfanolin analgeettista vaikutusta leikkauksenjälkeiseen kipuun, sekä tutkitaan niiden vaikutusta veren katekoliamiinien ja kortisolin pitoisuuksiin. Tutkimuksessa 18 kissalle annettiin 15 mikrog/kg medetomidiinia ja 23 kissalle 0,1mg/kg butorfanolia sterilisaation jälkeen. Vertailuryhmän 23 kissalle annettiin NaCl:ia sterilisaation jälkeen. Kissojen kivuliaisuutta, levottomuutta ja sedaatioastetta arvioitiin ennen testiaineen injisointia ja 30, 60, 90 sekä 120 minuuttia testiaineen injisoinnin jälkeen. Sydän- ja hengitysfrekvenssi laskettiin ja rektaalilämpö mitattiin puolen tunnin välein. Kissoilta otettiin verinäytteet ennen testiaineen injisointia ja 60 minuuttia tämän jälkeen katekoliamiinien ja kortisolinpitoisuuksien määrittämistä varten. Kortisolipitoisuuksien määrittämistä varten otettiin lisäksi verinäytteet 30 minuuttia testiaineen injisoinnin jälkeen. Kissat, jotka olivat saaneet kipulääkettä, olivat plaseboryhmän kissoja selvästi kivuttomampia. Butorfanoli poisti kipua medetomidiinia paremmin. Kortisolinäytteen (ennen testiaineen injisointia) ja 60 minuutin näytteen erotukset erosivat merkitsevästi butorfanoli- ja plaseboryhmän kissojen välillä. Butorfanoliryhmällä kortisolipitoisuus laski, plaseboryhmällä se nousi testiaineen injisoinnin jälkeen. Katekoliamiinien pitoisuudet eivät muuttuneet ja ryhmien välillä ei ollut eroja. Sydän ja hengitysfrekvensseissä ja rektaalilämmöissä ei ollut eroja ryhmien välillä. Voimme todeta sekä medetomidiinin että butorfanolin soveltuvan leikkauksenjälkeiseen analgesiaan kissalla. Käytetyillä annoksilla butorfanoli oli medetomidiinia tehokkaampi kivunlieventäjä. Kokeemme tuloksien perusteella voimme suositella butorfanolia käytettäväksi viskeralisen kivun lieventämiseen kissalla.

The number of home-dwelling aged is increasing in Finland. Rational medication use is one of the factors, which ensures the good functional abilities needed for independent or assisted living at home. No timely research on the medication use of the home-dwelling aged in Finland is published. Research on their medication use makes it possible to identify the drug related problems. Identifying drug related problems and rationalizing or deprescribing medications belong to risk management which aims at avoiding adverse drug events that might impair functional abilities. The aim of this Master's Thesis was to describe the medications used by the home services assisted home-dwelling aged, to study the prevalence of potentially inappropriate medication use (PIM) and clinically significant (SFINX Class D) drug-drug interactions and to study anticholinergic and serotonergic loads of medications used. Additionally, correlation between the use of PIMs according to Beers criteria and functional abilities measured by RAVA™ was studied. This study was conducted as a part of a larger interventional and randomized study in Town of Lohja, 'Development of a Coordinated, Community-Based Medication Management Model for Home-Dwelling Aged in Primary Care'. The cross-sectional baseline data was collected in autumn 2015. The study cohort (n=188) consisted of home-dwelling aged who were assisted by home services aged 65 or older and living in Lohja. They were randomized into intervention (n=101) and control groups (n=87). Majority of them were women (69%) and their mean age was 83 years. The mean number of medications used was 13. Data on prescription drugs (both regular and irregular) was collected from their medication lists. Most severe, class D drug interactions were checked out from reports of SFINX database. Potentially inappropriate medication (Beers 2015), anticholinergic load and serotonergic load were checked out from reports of Salko database. Medications were analyzed in both groups separately. RAVA evaluation was conducted by home care nurses and practical nurses. Pearson's correlation coefficient was calculated to analyse the associations between the amount of potentially inappropriate medication and functional ability in addition on crosstabs. The most commonly used drug classes were central nervous system medications (n=184, 98 %) and cardiovascular medications (n=176, 94 %). The most common drug was paracetamol (n=155, 82 %). Benzodiazepines and related drugs was used by 43 % (n=80) and antipsychotics 17 % (n=32) participants. At least one anticholinergic medication (two or three points) according to Salko database was used by 27 % participants; 13 % had concomitantly more than one serotonergic drugs. Prevalence of the clinical significant drug-drug interaction was 8 %. Almost four out of five had potentially inappropriate medications according to the Beers 2015 criteria of which the most common drug was pantoprazol (n=60, 21 %). The number of the PIMs used by the study participants did not correlate between the functional ability measured by RAVA class (Pearson correlation coefficient 0.024). Aged among home care services are highly medicated and the potentially inpropriate medication use is common. Coordinated models and interprofessional medication reviews are needed to ensure rational and safe medication therapy of the aged. However, correlation between functional ability measured by RAVA class and Beers medicines use was not shown.

Suomessa ei ole aikaisemmin kattavasti selvitetty eläinlääkäreiden pieneläinten anestesiakäytäntöjä. Tämän työn tavoitteena oli tutkia suomalaisten eläinlääkärien kissoille ja koirille käyttämiä nukutuskäytäntöjä ja verrata niitä kirjallisuuteen. Tutkimuksessa selvitettiin myös vaikuttaako potilaan eläinlaji (kissa tai koira) ja terveydentila eläinlääkärin anestesiassa käyttämiin lääkkeisiin ja tekniikoihin. Tutkimus toteutettiin internetissä täytettävänä sähköisenä kyselynä (Helsingin yliopiston E-lomakepalvelu) kesä- elokuussa vuonna 2008. Kyselylomake sisälsi osiot vastaajien perustiedoista ja työnkuvasta, kolme erilaista potilastapausta (terveen koiran kastraatio, terveen kissan sterilaatio ja sairaan koiran pyometra-leikkaus) sekä osion eläinlääkärin arviosta omasta osaamisestaan ja haluamastaan jatkokoulutuksesta. Jokaisesta potilastapauksesta esitettiin samat kysymykset, joilla selvitettiin vastaajan käyttämiä työtapoja ja lääkkeitä kunkin potilaan kohdalla. Vastauksia kyselyyn saatiin yhteensä 139 kappaletta. Kyselyn perusteella eläinlääkärit muuttivat hoitotapaansa potilaan mukaan. Sekä sairaalle että terveelle koiralle annettiin useammin suonensisäistä nesteytystä anestesian yhteydessä ja tulehduskipulääkettä jatkohoitoon kuin kissalle. Enemmistö eläinlääkäreistä olisi lähettänyt näissä potilastapauksissa kissan kotiin nukkuvana, kun taas kummatkin koirapotilaat lähetettäisiin kotiin kävelykunnossa. Pyometra-leikkauksessa koiran olisi intuboinut 47,5 % vastanneista, mutta kissan olisi intuboinut sterilaation yhteydessä vain 3,6 %. Lisähappea olisi antanut sairaalle koiralle 48,9 % vastanneista ja terveelle kissalle 14,4 %. Veriarvoja tutkittiin terveiltä potilailta erittäin harvoin, kun taas sairaalta potilaalta 55 % vastanneista olisi tutkinut veriarvoja. Ero oli yllämainituissa tapauksissa tilastollisesti merkitsevää (p < 0,001). Valtaosa vastanneista ei olisi käyttänyt paikallispuudutteita missään potilastapauksista. Niin ikään valtaosa eläinlääkäreistä (70,5 %) ei olisi kirjannut anestesiatapahtumia ollenkaan valvontalomakkeelle. Eläinlääkäreiden käyttämissä esilääkitys-, induktio- ja ylläpitoaineissa havaittiin eroja potilastapausten välillä. Koirapotilailla lähes kaikki vastanneet olisivat valinneet esilääkitykseen α2-agonistin ja opioidin, kun taas kissalla suosituimmat lääkeaineryhmät olivat α2-agonistit ja ketamiini. Sairaalla koiralla käytettiin enemmän opioideja ja bentsodiatsepiineja esilääkityksessä kuin terveellä koiralla. Induktioaineista ylivoimaisesti suosituin niin sairailla kuin terveilläkin koirilla oli propofoli. Anestesian ylläpitoon suosituin vaihtoehto koirapotilailla oli propofoli (48,8 % terveellä ja 47,2 % sairaalla) ja toisena isofluraani (20,9 % terveellä ja 29,9 % sairaalla). Kissalla vastaavasti suosituin vastaus oli "ei muuta" (esilääkityksen lisäksi). Toiseksi suosituin vaihtoehto kissalla oli ketamiini ja sitten propofoli. Kyselystä voidaan päätellä, että eläinlääkärit muokkasivat anestesiaprotokollaansa potilaan tilan mukaan. Anestesiatapahtumien kirjaus, paikallispuudutteiden hyödyntäminen sekä potilaan intubointi ovat helposti toteutettavia parannuksia eläinlääkärin anestesiaprotokollaan, ilman tarvetta jatkokoulutukselle. Kyselyn perusteella suurin osa eläinlääkäreistä oli tyytyväisiä osaamiseensa anestesian saralla, mutta olisi kuitenkin toivonut lisäkoulutusta asiassa.

Hiekkaähky on yleinen ongelma suomalaisilla hevosilla maaperän runsaan hiekkapitoisuuden takia. Hiekkaähkyn lääkkeelliseen hoitoon käytetään yleisesti joko magnesiumsulfaattia tai psylliumia, mutta aiheesta on saatavilla vain muutamia laadukkaita tutkimuksia. Hoitojen tehokkuutta ei myöskään ole vertailtu keskenään. Magnesiumsulfaatin ja psylliumin vaikutusmekanismit hiekan poistoon ovat hyvin erilaiset, joten niiden yhteiskäytöllä voitaisiin saada tehokkaampi hiekan poistuminen hevosen suolistosta. Kirjallisuuskatsauksessa käydään lyhyesti läpi hiekkaähkyn etiologia, oireet ja diagnosointi, sekä käsitellään tämän hetkinen kirjallisuudesta saatava tieto magnesiumsulfaatin ja psylliumin toimintamekanismeista ja käytöstä hevosen hiekkaähkyn hoitoon. Tässä tutkimuksessa vertailtiin magnesiumsulfaatin ja psylliumin tehokkuutta hiekan poistamiseen sekä tarkastellaan, onko valmisteiden yhteiskäyttö tehokkaampi tapa poistaa hiekkaa hevosen suolistosta. Tutkimus oli ensimmäinen magnesiumsulfaatin ja psylliumin tehokkuuksia hevosella vertaileva tutkimus sekä ensimmäinen, jossa magnesiumsulfaatin ja psylliumin yhteiskäyttöä kokeiltiin hiekan poistamiseen. Tutkimuksessa oli 34 vuosina 2004–2005 ja 2009–2010 Yliopistollisen eläinsairaalan Hevossairaalassa hoidettua potilasta, joilla oli vatsaontelon röntgenkuvauksessa havaittu yli 2500 mm2:n kokoinen ala hiekkaa. Potilaat jaettiin kolmeen hoitoryhmään (magnesiumsulfaatti 10 potilasta, psyllium 12 potilasta, yhdistelmähoito 12 potilasta), ja niitä hoidettiin viikon ajan antamalla käytettyä lääkeainetta kerran päivässä veteen sekoitettuna nenämahaletkun kautta kunnes hiekka oli poistunut suolistosta tai tutkimus päättyi. Hiekan poistumista seurattiin radiologisesti päivinä 4 ja 7. Hoito lopetettiin jos röntgenkuvissa ei havaittu enää hiekkaa. Röntgenkuvassa näkyvän hiekan pinta-ala määritettiin kuvankatseluohjelman avulla, ja ryhmien hiekkamäärien välisiä eroja päivinä 4 ja 7 tutkittiin Mann-Whitney ja Kruskall-Wallis -testien avulla. Yhdistelmähoidolla keskimääräinen hiekkamäärä oli merkitsevästi pienempi päivänä 4 kuin magnesiumsulfaatilla (p = 0,003) tai psylliumilla (p = 0,012). Hoitojen välillä ei ollut merkitsevää eroa päivän 7 hiekkamäärissä, ja magnesiumsulfaatin ja psylliumin välillä ei ollut merkittävää eroa päivän 4 hiekkamäärissä. 11 hevosella hiekkaa jäi suolistoon hoidosta huolimatta. Yhdistelmähoidolla hiekan määrä väheni nopeammin kuin käyttämällä magnesiumsulfaattia tai psylliumia erikseen. Tämä alentaa hoitokustannuksia erityisesti sairaalahoitoa vaativissa hiekkaähkyissä vähentämällä tarvittavien sairaalahoitopäivien määrää. Samalla hoidosta aiheutuvan stressin ja suolistossa liikkuvan hiekan aiheuttamien sivuvaikutusten riski alentuu. Tutkimuksessa kuitenkin havaittiin, että joillakin hevosilla hiekkaa jäi suolistoon hoidosta huolimatta, myös yhdistelmähoitoa käytettäessä. Syytä tähän ei tiedetä, mutta taustalla epäillään olevan yksilölliset vaihtelut suoliston liikkeessä. Hiekan syönnin estäminen pysyy edelleen tärkeänä hoitona erityisesti hevosilla, joilla kaikkea hiekkaa ei lääkehoidolla saada poistettua.

Migreeni on vaikea neurologinen sairaus, jossa primaariset päänsärkykohtaukset ovat erittäin kivuliaita ja invalidisoivia. Migreeniä esiintyy noin 15%:lla väestöstä, ja se on kolme kertaa yleisempi naisilla. Migreeni voidaan jakaa kahteen lajiin: aurattomaan ja auralliseen, joissa molemmissa on useita alalajeja. Tässä katsauksessa käsitellään migreenin taustaa, yleisyyttä, mekanismeja ja lääkehoitoa. Historiallisesti ajateltiin pitkään, että migreeni aiheutuu verisuonien laajentumisesta aivokalvoilla. Myöhemmät tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että sairauden patofysiologiset mekanismit ovat paljon monimutkaisempia ja oireita aiheuttavat muutokset paikantuvat laajalle alueelle aivokuorella, aivorungolla, hypotalamuksessa ja trigeminus(kolmois)hermossa. Laajentunut käsitys migreenin patofysiologiasta on avannut mahdollisuuksia uusille lääkeaineille, joilla on saatu hyviä tuloksia. Katsauksen tarkoituksena on esittää ajankohtaista tietoa migreenistä, jotta sen ymmärtäminen, diagnosoiminen ja hoitaminen olisi helpompaa. Tämän lisäksi käsitellään migreenin aiheuttamaa vaikeaa taakkaa potilaalle, lääkärille ja yhteiskunnalle.

Oksenteleva ja syömätön kissa on yleinen pieneläinvastaanotolla tavattava potilas. Taustalla oleva sairaustila tulisi pyrkiä diagnosoimaan ja hoitamaan. Oireilun taustasyyn selvittäminen ei ole kuitenkaan aina yksinkertaista, eikä pitkälle etenevä diagnostiikka ole kaikissa oloissa mahdollista. Vaikka diagnoosiin päästäisiin, hoito ei aina poista oireilua nopeasti ja lääkitykset voivat jopa ylläpitää oireilua, esimerkiksi ärsyttämällä ruoansulatuskanavan limakalvoa. Pitkittynyt oireilu voi johtaa vakaviin komplikaatioihin, kuten syömättömyydestä seuraavaan rasvamaksan kehittymiseen. Näiden välttämiseksi, ja kissan hyvinvoinnin parantamiseksi, oireenmukainen hoito on tärkeää sisällyttää osaksi kissan kokonaisvaltaista hoitamista. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on koota yhteen tämänhetkinen tutkimustieto yleisesti kliinisessä työssä käytettävistä oksennuksenesto-, mahansuoja- ja ruokahalua lisäävistä lääkeaineista kissalla. Työn kohderyhmänä on uransa alkuvaiheessa olevat kissoja hoitavat eläinlääkärit. Oksennusreaktio syntyy keskushermostossa oksennuskeskuksessa, joka saa viestejä oksennusta välittäviltä alueilta. Näillä alueilla sijaitsee runsaasti eri reseptoreita, joihin sitoutuessaan oksennuksenestolääkkeet estävät oksennusreaktion syntymisen. Reseptorien ja näiden välittäjäaineiden merkittävyydessä on lajikohtaisia eroja, mistä johtuen eri oksennuksenestolääkkeet eivät ole yhtä tehokkaita eri lajeilla. Suomessa kissalla yleisesti käytettäviä oksennuksenestolääkkeitä ovat maropitantti, ondansetroni ja metoklopramidi. Maropitantti ja ondansetroni ovat tehokkaita lääkeaineita kissan oksennuksenestossa, toisin kuin metoklopramidi. Kissalla näistä eniten on tutkittu maropitanttia, mutta tutkimuksia on vielä vähän. Tämänhetkisen tutkimustiedon perusteella ei tiedetä, onko näillä lääkeaineilla vaikutusta ainoastaan oksennusreaktion syntymiseen, vai helpottavatko ne myös pahoinvoinnin kokemusta. Mahansuojalääkkeitä käytetään kissalla yleisesti kliinisessä työssä, vaikka mahahaavan esiintyvyydestä kissalla ei ole tutkimustietoa. Myös mahansuojalääkkeistä löytyy vain vähän tutkimustietoa kissalla. Omepratsoli (protonipumppuinhi-biittori) ja famotidiini (H2-reseptorin antagonisti) nostavat tehokkaasti kissan mahalaukun pH:ta, ja näistä omepratsoli on merkitsevästi tehokkaampi kuin famotidiini. Sen sijaan muiden mahansuojalääkkeiden tutkimus on niukkaa. Mahansuojalääkkeiden käyttöä tulee harkita tapauskohtaisesti ja välttää turhaa käyttöä mahdollisten haittavaikutusten takia. Ruokahalua stimuloivat lääkeaineet ovat tukena monen syömättömän kissan hoidossa. Eniten tutkimustietoa tässä käyttötarkoituksessa löytyy mirtatsapiinista, joka lisää tehokkaasti kissan ruokahalua. Sitä on tutkittu stressiperäisen syömättömyyden hoidossa ja kroonista munuaisten vajaatoimintaa sairastavilla kissoilla. Akuutisti sairaalla kissalla tehtyjä ruokahalututkimuksia ei kuitenkaan ole. Lisäksi kliinisessä työssä on kokemusperäisesti käytetty ruokahalun stimulaatiossa syproheptadiinia ja bentsodiatsepiineja. Näiden tehosta ruokahalun stimulaatiossa ei ole tutkimustietoa

Opioidit eli euforisoivat analgeetit ovat aineita, jotka sitoutuvat elimistön opioidireseptoreihin. Tällaisia ovat elimistön itse tuottamat endogeeniset opioidipeptidit sekä eksogeeniset (elimistön ulkopuolelta peräisin olevat) opioidit, joihin tässä katsauksessa tutustutaan. Opioideja on käytetty eläinten kipulääkityksessä jo vuosikymmenten ajan ja ne ovat edelleen peruspilari kohtalaisen tai vakavan kivun hoidossa eläinlääketieteessä. Käytettävien aineiden määrä on kasvanut jatkuvasti, samoin niiden käyttötavat ja – kohteet. Uutta, nimenomaan eläimiä koskevaa tutkimustietoa julkaistaan vähän väliä. Valitettavasti suomenkielistä tietoa opioidien käytöstä eläimillä on ollut tarjolla niukasti. Tämä on selkeä epäkohta, sillä tehokkaan kipulääkityksen tarve eläimillä on jatkuvasti kasvanut. Lisäksi suuri osa opioideista on ihmisille tarkoitettuja valmisteita, jolloin ohjeet niiden käyttöön on etsittävä muualta kuin valmisteyhteenvedosta. Seurauksena voi olla riittämätön tai virheellinen kipulääkkeiden käyttö. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on tarjota ajantasaista tietoa koirien kivunlievitykseen käytettävistä opioideista. Eksogeenisten opioidien vaikutus perustuu siihen, että ne matkivat elimistön tuottamia endogeenisia opioidipeptidejä ja sitoutuvat elimistön opioidireseptoreihin tuottaen näin laajan vaikutusten kirjon, joka ulottuu yskän ja ripulin estosta kivunlievitykseen. Potenteimpia opioideja ovat puhtaat µ-agonistit, joihin kuuluu muun muassa morfiini. Ne ovat koiralla ensisijainen vaihtoehto kohtalaisen tai vakavan kivun hoidossa. Analgeettisen vaikutuksen lisäksi näillä on runsaasti sivuvaikutuksia, joista osa voi olla toivottuja (esim. sedaatio), osa taas hyvinkin haitallisia (mm. hengityslama). Osittaisagonistit ja agonisti-antagonistit eivät lievitä kipua yhtä tehokkaasti mutta myös niiden sivuvaikutukset ovat vähäisemmät. Antagonisteilla on mahdollista kumota edellä mainittujen opioidien vaikutusta joko kokonaan tai osittain. Tulehduskipulääkkeet ovat eläimillä eniten käytettyjä analgeetteja, mutta joissakin tapauksissa opioidit ovat selkeästi parempi vaihtoehto. Tällaisia tilanteita ovat vakavan, usein akuutin kirurgisen tai traumaperäisen kivun hoidon lisäksi esimerkiksi kaikki verenkierron vajaatoimintaa tai veren hyytymisen häiriöitä aiheuttavat tilat sekä akuutti tai krooninen munuaisten tai maksan vajaatoiminta. Myös tiineillä ja imettävillä koirilla opioideja pidetään turvallisimpana vaihtoehtona kipulääkitykseksi. Opioidien käyttöä, luovutusta ja määräämistä sekä niistä pidettävää kirjanpitoa on Suomessa säädelty tiukasti lainsäädännöllä. Lähes kaikki tässä katsauksessa käsitellyt opioidit (lukuun ottamatta antagonisteja) luetaan joko huumausaineiksi tai pääasiassa keskushermostoon vaikuttaviksi lääkkeiksi, jolloin niiden väärinkäytön mahdollisuus on otettava huomioon.

Selective mutism is a children’s psychiatric disorder. Children with selective mutism won’t talk in certain situations, for example in school, despite talking at home with family members. Previously selective mutism was seen as an independent disorder. Research has shown that selective mutism has prominent comorbidity with anxiety disorder, therefore selective mutism is now seen as a specific children’s anxiety disorder or as a symptom of social phobia. Since anxiety plays a notable role in selective mutism, treatments to decrease anxiety have been used to treat selectively mute children. Selective mutism has been shown to be a resilient disorder. Longer duration of symptoms makes the treatment more challenging. Selective mutism is a rare disorder and because of that there is a limited amount of research of selective mutism and its treatment. Most of the research are case studies. Controlled experiments that includes control groups are rare. Clinicians may find it hard to propose a certain treatment for selectively mute patient since there is not unified treatment recommendations. Cognitive-behavioral interventions are primary when treating selective mutism. These interventions include for example self-modeling, stimulus fading and rewarding. Patient’s muteness creates extra challenge, and parents are usually essential help during the assessment and treatment. If therapeutic treatment doesn’t seem to be efficient, medical treatment can be considered. Selective serotonin reuptake inhibitor (SSRI), fluoxetine, is found to be effective when treating adults with social anxiety and some researchers have presented its applicability to treat children’s selective mutism. More research of the treatment of selective mutism is needed to be able to give the best evidence-based information for the clinicians who are dealing with selectively mute patients. Because selective mutism is such a rare disorder, it would be desirable to collect research data internationally and work together with researchers from different countries. Reliable estimations of treatment possibilities could be made if big enough data could be collected.