Browsing by Subject "markkinointioikeus"

Maailman terveysjärjestö WHO julkaisi vuonna 2010 suosituksensa alaikäisiin kohdistuvasta epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnista. Valtioiden päättäjille sunnatun suosituksen tavoitteena oli vähentää lasten ja nuorten altistumista runsaasti tyydyttyneitä rasvoja, suolaa ja sokeria sisältävien elintarvikkeiden markkinoinnille. Suosituksen taustalla oli huoli lasten ja nuorten viime vuosikymmenten aikana moninkertaistuneesta liikalihavuudesta – tutkimusnäytön mukaan epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnilla on liikalihavuutta lisäävä vaikutus. Suomessa ollaan 11 vuotta myöhemmin tilanteessa, jossa lukuisista kansainvälisistä täytäntöönpanosuosituksista ja lisäselvityksistä huolimatta tarvittaviin toimiin lasten suojelemiseksi ei ole ryhdytty. Suomessa alaikäisiin kohdistuvan epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnin sääntelystä ei ole saatavilla vahvaa tutkimusnäyttöä. Vähiten tutkimustietoa on saatavilla nimenomaan mainonnan rajoittamisesta. Jotta epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointiin voidaan esittää lainsäädännön keinoin tehtäviä rajoituksia, on ensiksi selvitettävä sääntelyn nykytila. Tämän tutkielman tavoitteena on tuottaa uutta tietoa elintarvikemarkkinoinnin sääntelyn nykytilasta ensimmäistä kertaa nimenomaan alaikäisiin kohdistuvan epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnin näkökulmasta. Tutkielman taustoittavassa osassa tarkastellaan tutkielmalle olennaista käsitteistöä sekä alaikäisiä elintarvikemarkkinoinnin kohderyhmänä siihen liittyvine erityispiirteineen. Tutkimuksen aiheitta tarkastellaan viime aikaisessa oikeudellisessa keskustelussa keskiöön nousseen lapsen oikeuksien toteutumisen näkökulmasta, jota voidaan pitää kantavana teemana läpi koko tutkielman. Tässä vaiheessa sääntelylle haasteellisista seikoista tunnistetaan ikäryhmäjaottelu, epäterveellisen elintarvikkeen määritelmä sekä digitaalinen markkinointiympäristö. Tutkielman lainsäädäntöä tarkasteltavassa osassa keskitytään elintarvikemarkkinoinnin kannalta olennaisten kuluttajansuojalain (KSL, 38/1978) ja elintarvikelain (ETL, 297/2021) säädösten, sekä kuluttaja-asiamiehen viranomaiskäytännön tarkasteluun. Tarkastelun yhteydessä havaitaan, ettei lainsäädännön, lain esitöiden tai viranomaisohjeiden perusteella voi riittävällä tarkkuudella päätellä sitä, milloin epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointi kohdistuu nimenomaan alaikäisiin. Lisäksi havaitaan, että normatiivisen arvioinnin kannalta ongelmallista on KSL:n markkinointisäännösten alaikäisille takaaman suojan osittainen päällekkyys. Uudistetun ETL:n tarkastelun yhteydessä taas havaitaan, ettei lain esitöissä ole huomioitu alaikäisiä elintarvikemarkkinoinnin kohderyhmänä lainkaan. Valvonta- ja seuraamusjärjestelmän tarkastelussa havaitaan, että kuluttaja-asiamiehen sekä ETL:n toimivaltaisen valvontaviranomaisen toimivaltuutta on laajennettu lainvastaiseen markkinointiin puuttumisen helpottamiseksi. Valvonta- ja seuraamusjärjestelmän kannalta ongelmalliseksi kuitenkin havaitaan, ettei alaikäisiin kohdistuvan epäterveellisten elintarvikkeiden lainmukaisuuden arviointi koske lainkaan markkinoitavan tuotteen ravinnollisia ominaisuuksia. Tutkielmassa edetään tämän jälkeen Suomessa markkinoinnin sääntelyn kannalta olennaisen itsesääntelyn tarkasteluun. Tarkasteltavana on erityisesti Kansainvälisen kauppamarin (ICC) markkinointisäännöstö ja sitä ratkaisukäytännössään soveltava Mainonnan eettinen neuvosto (MEN). Tarkastelussa havaitaan, että MEN on valinnut lausunnoissaan sallivan tulkintalinjan alaikäisiin kohdistuvaa epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointia koskevissa tilanteissa. Ongelmalliseksi lapsen oikeuksien näkökulmasta erityisesti katsotaan, että MEN on lausunnoissaan asettanut elinkeinonharjoittajien edun lapsen edun edelle. Tutkielman arvioivassa osassa lopuksia katsotaan, että nykyisen sääntelyn kannalta ongelmallista on erityisesti 1) alaikäisten saaman erityissuojan eriarvoisuus lainsäädännössä ja itsesääntelynormistossa; 2) sääntelyn tulkinnanvaraisuus; ja 3) valvonnan tehottomuus. Tutkimuksessa tehtyjen havaintojen perusteella katsotaan, että A) epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointia koskeva sääntely tarvitsee tuekseen elintarvikkeiden luokittelujärjestelmän; B) kuluttaja-asiamiehen linjaus on uudistettava; ja C) alaikäisiin kohdistuvan epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnin rajoittamista lainsäädännöllä tulee vakavasti harkita.

Tutkielmassa tarkastellaan tavaramerkkeihin liittyvää viherpesua yhtenä viherpesun muotona. Tavaramerkkeihin liittyvällä viherpesulla voidaan tarkoittaa tilanteita, joissa tavaramerkkeihin sisältyvät ympäristöväittämät ovat totuudenvastaisia tai harhaanjohtavia, minkä seurauksena tavaramerkki on omiaan antamaan virheellisen tai harhaanjohtavan kuvan sen kattamien tavaroiden ja palvelujen ympäristövaikutuksista taikka yleisesti ottaen tavaramerkin haltijan toiminnasta ja ympäristösuorituskyvystä. Tavara-merkkeihin liittyvän viherpesun voidaan olettaa lisääntyvän yhteiskunnassa ympäristöystävällisten tuotteiden kysynnän kasvaessa ja tavaramerkeissä käytettävien ympäristöväittämien lisääntyessä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millä tavoin tavaramerkkeihin liittyvää viherpesua on arvioitava tavaramerkkien ja markkinoinnin harhaanjohtavuutta koskevan sääntelyn perusteella. Kysymystä tarkastellaan kansallisen lainsäädännön näkökulmasta ja tarkastelun keskiössä ovat ympäristövaikutusten suhteen harhaanjohtavat tavaramerkit. Oikeustilaa ei voida pitää täysin selvänä sen suhteen, voidaanko tavaramerkkilain (544/2019) 12 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaista harhaanjohtavien tavaramerkkien rekisteröintikieltoa soveltaa myös ympäristövaikutusten suhteen harhaanjohtaviin tavaramerkkeihin. Tutkielmassa päädytään esittämään, että säännöstä tulisi voida soveltaa myös ympäristövaikutusten suhteen harhaanjohtaviin tavaramerkkeihin. Säännöksen soveltamisen voidaan kuitenkin katsoa edellyttävän, että tavaramerkki on joko tosiasiallisesti harhaanjohtava sen kattamien tavaroiden ja palvelujen ympäristövaikutusten suhteen taikka on olemassa riittävän vakava kohdeyleisön harhaanjohtamista koskeva vaara. Tutkielmassa esitetään, että tavaramerkkeihin sisältyvien ympäristöväittämien sallittavuutta olisi arvioitava kuluttajansuojalain (38/1978) ja sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa annetun lain (1061/1978) nojalla vastaavalla tavalla kuin muitakin markkinoinnissa käytettäviä ympäristöväittämiä. Tavaramerkkeihin sisältyvät ympäristöväittämät eivät siten saa olla totuudenvastaisia, vaan elinkeinonharjoittajan on kyettävä näyttämään ne toteen. Sinänsä totuudenmukaisistakaan ympäristöväittämistä ei saa myöskään muodostua harhaanjohtavaa kokonaiskuvaa. Tutkielmassa tarkastellaan myös mahdollisuuksia puuttua tavaramerkkeihin liittyvään viherpesuun tavaramerkki- ja markkinointioikeudellisissa menettelyissä. Tutkielmassa päädytään esittämään, että tavaramerkkeihin liittyvää viherpesua tulisi pyrkiä ehkäisemään viranomaislähtöisesti voimassa olevan lainsäädännön nojalla.