Browsing by Subject "medetomidiini"

Hevosen yleisanestesiaan liittyy huomattavia riskejä, ja hevosten anestesiakuolleisuudeksi on raportoitu eri tutkimuksissa 1,1−1,9 %. Asianmukaista rauhoitusta, kivunlievitystä ja paikallispuudutuksia hyödyntämällä monia diagnostisia ja kirurgisia toimenpiteitä voidaan kuitenkin tehdä seisovalle hevoselle, jolloin voidaan välttää yleisanestesiaan liittyvät riskit. α2 Adrenergisten agonistien (α2 agonistien) käyttö jatkuvana infuusiona seisovan hevosen sedaatiossa on kasvattanut jatkuvasti suosiotaan hevospraktiikassa. α2 Agonistit ovat luotettavia, tehokkaita ja hevospraktiikassa laajalti käytettyjä sedatiiveja, joiden vaikutuksen kestoa voidaan pidentää antamalla niitä jatkuvana suonensisäisenä infuusiona. Näin rauhoitetulle hevoselle voidaan tehdä pitkäkestoisempiakin toimenpiteitä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on perehtyä kirjallisuuteen α2-agonistien tähänastisesta käytöstä jatkuvana infuusiona hevosen sedaatiossa sekä yksinään että yhdistettynä opioideihin. Detomidiini, romifidiini ja ksylatsiini ovat hevosella yleisesti käytettyjä α2 agonisteja. Medetomidiini ja deksmedetomidiini eivät ole tuotantoeläimille hyväksyttyjä lääkeaineita, mikä rajoittaa niiden käyttöä hevospraktiikassa. Kaikkien näiden α2-agonistien käyttöä jatkuvana infuusiona on tutkittu hevosella, mutta niiden välillä ei ole tähän mennessä osoitettu yksiselitteisiä eroja. α2-Agonisti-infuusio tarjoaa harvoin riittävää kivunlievitystä kirurgisen toimenpiteen suorittamiseksi rauhoitetulla hevosella, ja paikallispuudutusten ja muiden analgeettien käyttö on yleensä tarpeen. Opioidit vaikuttavat α2-agonistien kanssa synergistisesti parantaen niiden rauhoittavaa ja kipua lievittävää vaikutusta, minkä takia niitä käytetään usein yhdessä α2-agonistien kanssa hevosen sedaatiossa. Opioideja voidaan yhdistää myös α2-agonisti-infuusioon, ja hyvän analgeettisen vaikutuksen lisäksi ne voivat vähentää myös riittävään sedaatioon tarvittavaa α2-agonistin kokonaisannosta infuusion aikana. α2-Agonistien haitalliset verenkiertoelimistöön kohdistuvat vaikutukset, kuten ääreisverisuonten supistuminen ja sen seurauksena ääreisverenkierron vastuksen suureneminen, sydämen sykkeen lasku, sydämen minuuttitilavuuden pieneneminen ja alkuvaiheen verenpaineen nousu, jota seuraa pitkäaikaisempi verenpaineen lasku, ovat laajalti tunnettuja ilmiöitä ja voivat heikentää kudosten perfuusiota. α2-Agonistit heikentävät myös suoliston liikkuvuutta ja voivat altistaa ummetusähkylle, minkä lisäksi ne lisäävät virtsantuotantoa. Nämä fysiologiset vaikutukset on otettava huomioon annettaessa α2-agonisteja jatkuvana infuusiona hevoselle. Vatinoksaani (ent. nimi MK-467) on perifeerisesti vaikuttava α2-antagonisti, joka läpäisee huonosti veri aivoesteen ja vaikuttaa siksi valikoivasti keskushermoston ulkopuolella. Sen avulla voidaan mahdollisesti kumota α2-agonistien haitallisia perifeerisiä vaikutuksia verenkiertoelimistön ja ruoansulatuskanavan toimintaan hevosella niin, että α2-agonistien toivotut keskushermostovaikutukset eli sedaatio ja analgesia säilyvät. Olisi ihanteellista, jos α2-agonistien tehokasta rauhoittavaa ja kipua lievittävää vaikutusta olisi mahdollista hyödyntää hevosella infuusiokäytössä ilman niille tyypillisiä perifeerisiä haittavaikutuksia. Vatinoksaani voisi tarjota tähän potentiaalisen ratkaisun, ja alustavien tutkimusten tulokset vaikuttavat lupaavilta.

Medetomidiini on α2-adrenoseptoriagonisti ja sen käyttö sedatiivina on kliinisessä eläinlääketieteessä hyvin yleistä. Medetomidiinilla saadaan aikaan sedaatio, joka annoksesta ja antoreitistä riippuen vaihtelee kevyestä uneliaisuudesta syvään sedaatioon, joka mahdollista pienet noninvasiiviset toimenpiteet. Medetomidiiniä käytetään usein yhdessä muiden lääkeaineiden kanssa, sillä esimerkiksi medetomidiini ja butorfanoli potentoivat toistensa vaikutuksia. Esilääkityksenä annettu medetomidiini vähentää myös yleisanesteettien tarvetta. α2-adrenoseptoriagonistien sedatiivinen vaikutus johtuu keskushermostossa tapahtuvaan presynaptisten α2-adrenoseptoreiden aktivaatiosta, mikä vähentää noradrenaliinin erittymistä synapsirakoon ja heikentää siten hermoimpulssien kulkua. α2-adrenoseptoreita on myös keskushermoston ulkopuolella esimerkiksi verisuonten sileän lihaksen pinnalla. Näiden perifeeristen α2-adrenoseptoreiden aktivaatio lisää verisuonten supistumista. Medetomidiini aiheuttaa haittavaikutuksina sykkeen ja sydämen minuuttitilavuuden laskua, verisuonten vastuksen nousua, muutoksia verenpaineeseen sekä erityisesti märehtijöillä hapen osapaineen laskua valtimoveressä. Verenpaineen muutos on kaksivaiheinen, sillä verenkierron vastuksen nousu perifeerisestä α2-adrenoseptoriaktivaatiosta johtuen nostaa verenpaineen ensin korkeaksi. Myöhemmin verenpaine laskee johtuen medetomidiinin sympatolyyttisistä keskushermostovaikutuksista. Verenkierron vastuksen noususta johtuva verenpaineen nousu käynnistää barorefleksin, jonka seurauksena syke laskee entisestään. Medetomidiinin aiheuttama sedaatio voidaan kumota ja haittavaikutuksia lievittää α2-adrenoseptoriantagonisti atipametsolilla. Vatinoksaani on toistaiseksi vain tutkimuskäytössä oleva α2-adrenoseptoriantagonisti, joka voidaan annostella yhdessä medetomidiinin kanssa samassa ruiskussa suonen- tai lihaksensisäisesti. Se ei juuri ylitä veriaivoestettä, eikä siten vaikuta medetomidiinin keskushermostovaikutuksiin, kuten sedaatioon. Se lievittää medetomidiinin aiheuttamia perifeerisestä α2-aktivaatiosta johtuvaa verenkierron vastuksen nousua ja vähentää siten verenpaineen nousua. Tämä vähentää barorefleksin aktivoitumista ja estää sykkeen ja sydämen minuuttitilavuuden laskua. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää vatinoksaanin, atipametsolin ja medetomidiinin yhteisvaikutuksia, kun vatinoksaani annostellaan lihaksen sisäisesti yhdessä medetomidiinin kanssa. Hypoteesi on, että vatinoksaani lievittää medetomidiinin haittavaikutuksia ilman, että se heikentää rauhoitusta tai heräämistä. Tutkimukseen käytettiin kahdeksaa lammasta, joista kukin sedatoitiin sekä pelkällä medetomidiiniä (30 μg/kg) tai medetomidiini-vatinoksaaniseoksella (30 μg/kg ja 300 μg/kg vastaavasti). 30 minuutin kuluttua annosteltiin atipametsoli (150 μg/kg).120 minuutin seurantajakson aikana kardiopulmonaarisia muuttujia mitattiin tietyin aikavälein. Sedaation tasoa seurattiin subjektiivisesti asteikolla 0-10. Vatinoksaani lievitti merkittävästi medetomidiinin aiheuttamia muutoksia sykkeeseen atipametsoli-injektion jälkeen ja verenkierron vastukseen jo ennen sitä. Vatinoksaani joudutti verenpaineen nousua ja hapen osapaineen laskua 10 minuuttia medetomidiinin annostelun jälkeen. Sekä sedatoituminen että herääminen oli varmempaa ja nopeampaa vatinoksaanin läsnä ollessa. Tuloksista voi päätellä, että vatinoksaanin käyttö saattaa parantaa sedaation kardiopulmonaarista laatua ja sen käyttö lampailla on turvallista myös siinä tapauksessa, että sedaatio kumotaan atipametsolilla.

Medetomidiinia ja asepromatsiinia käytetään yleisesti anestesian esilääkkeenä koiralla. Medetomidiini on α2-agonisti ja asepromatsiini fentiatsiini. Aineet eroavat toisistaan sekä vaikutusmekanismeiltaan että vaikutuksiltaan. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli vertailla asepromatsiinin ja medetomidiinin ominaisuuksia käytettäessä niitä esilääkkeenä sekä selvittää, onko aineiden vaikutuksilla olennaisia eroja potilaan stressireaktioon ennen leikkausta ja sen jälkeen. Aineiden ominaisuuksia käsitellään kirjallisuuskatsauksessa. Tutkimukseen valittiin Yliopistollisen eläinsairaalan potilasmateriaalista 44 narttukoiraa, jotka tulivat sterilaatioleikkaukseen. Koirilla ei ollut sairauteen viittaavia löydöksiä. Koirat jaettiin sattumanvaraisesti kahteen yhtä suureen ryhmään, joista toiset saivat esilääkitykseksi medetomidiinia ja butorfanolia (20 μg/kg + 0,2 mg/kg) ja toiset asepromatsiinia ja butorfanolia (0,05 mg/kg + 0,2 mg/kg). Esilääkitys annettiin lihaksensisäisesti. Anestesian induktioon käytettiin propofolia ja ylläpitoon isofluraania. Jokainen koira sai lisäksi kipulääkitykseksi preoperatiivisesti karprofeenia ja postoperatiivisesti buprenorfiinia. Perioperatiivisena aikana koirien plasmasta mitattiin koirien adrenaliini-, noradrenaliini-, β-endorfiini-, ja kortisolipitoisuuksia. Lisäksi mitattiin sydänfrekvenssiä ja verenpainetta. Koirien sedaatiotasoa ja kipua arvioitiin. Medetomidiiniryhmässä adrenaliini- noradrenaliini ja kortisolipitoisuudet olivat merkitsevästi pienempiä kuin asepromatsiiniryhmässä. B-endorfiinipitoisuudet ryhmien välillä eivät eronneet toisistaan. Medetomidiiniryhmässä sydänfrekvenssi oli matalampi ja keskiverenpaine korkeampi kuin asepromatsiiniryhmässä. Postoperatiivisesti asepromatsiiniryhmä oli syvemmässä sedaatiossa kuin medetomidiiniryhmä. Aineiden eroa kivunpoistossa ei pystytty suoraan vertaamaan potilaiden erilaisen sedaatiotason vuoksi. Tutkimuksessa havaitut erot potilaiden stressihormonien pitoisuuksissa perioperatiivisena aikana viittaavat siihen, että tässä suhteessa medetomidiini olisi potilaalle parempi vaihtoehto esilääkkeeksi kuin asepromatsiini. Aineilla oli myös eroa mitattaessa anesteettien tarvetta, sedaatiotasoa ja verenkiertoelimistön toimintaa.

Medetomidiinin (114 ± 48µg/kg; keskiarvo±keskihajonta) ja ketamiinin (1,46 ± 0,63 mg/kg) yhdistelmän (MDK) vaikutuksia kierteissarvivuohen (Capra Falconeri Heptneri) elimistön hapensaantiin tutkittiin Korkeasaaren eläintarhassa rutiinitoimenpiteiden (siirto, sorkkahoito tms.) yhteydessä. Yksitoista eläintä (seitsemän naarasta ja neljä urosta) nukutettiin kaukoinjektiolla yhteensä viisitoista kertaa 3.10.2000-10.2.2003 välisenä aikana. Hetkillä T1 (24 ± 5,3 min) ja T2 (51 ± 9 min) eläimistä otettiin parittaiset näytteet hematologiseen ja verikaasuanalyysiin. Samalla mitattiin lämpötila ja sydän- ja hengitysfrekvenssit. Tilastollisesti merkitsevä lasku näytteenottohetkien välillä todettiin lämpötilassa, hematokriitissa ja hemoglobiini-, fibrinogeeni- sekä laktaattipitoisuuksissa. Tilastollisesti merkitsevä kasvu todettiin vastaavasti pH:ssa, bikarbonaattipitoisuudessa, standardoidussa bikarbonaattipitoisuudessa, emäsylijäämässä, standardoidussa emäsylijäämässä sekä kokonaishiilidioksidissa. Kliinisesti merkittävää asidoosia tai alkaloosia ei todettu yhdelläkään eläimellä. Valtimoveren happiosapaine (PaO2) vaihteli suuresti sekä eri eläinten että näytteenottohetkien välillä, ollen 55 ± 12,3 mmHg hetkellä T1 ja 65,6 ± 18,5 mmHg hetkellä T2. Huomattavan hypoksemisia arvoja (PaO2 < 40 mmHg) oli neljässä näytteessä; näistä kaksi yhdistettiin virheellisen nielun asentoon ennen näytteenottoa. Hiilidioksidiosapaine pysyi vastaavasti huomattavan tasaisena, ollen 55,1 ± 3,2 mmHg hetkellä T1 ja 55,5 ± 2,97 mmHg hetkellä T2. Lateraalisen ja sternaalisen asennon välillä ei todettu tilastollisesti merkitsevää eroa valtimoveren kaasuosapaineiden tai pH:n suhteen. Induktiovaiheen ja anestesian laatu, erityisesti lihasrelaksaatio, oli tutkituilla eläimillä hyvä huolimatta vaihtelusta käytettyjen MDK-annosten suhteen. Eläimet herätettiin 63 ± 11,9 minuutin kuluttua MDK:n annostelusta antamalla atipametsolia 461,8 ± 124,9 µg/kg lihaksensisäisesti ja nahan alle jaettuna kahteen yhtä suureen annokseen. Eläimet heräsivät nopeasti (6,5 ± 2,5 min) ja rauhallisesti atipametsolin annostelun jälkeen. MDK-anestesiaa voidaan tämän tutkimuksen perusteella pitää turvallisena elimistön hapensaannin kannalta kierteissarvivuohella käytetyillä annoksilla, joskin nielun luonnolliseen asentoon tulee kiinnittää erityistä huomiota anestesian eri vaiheissa.

Medetomidiini on eläinlääketieteessä yleisesti käytetty α2-adrenoreseptorien agonisti. Sen toivottuja vaikutuksia ovat rauhoittuminen eli sedaatio, jännittyneisyyden väheneminen ja kivunlievitys. Sillä on supra-additiivinen, vaikutuksia voimistava, yhteisvaikutus opioidien kanssa ja se vähentää inhalaatioanesteettien tarvetta. Medetomidiinilla on myös haittavaikutuksia, joihin kuuluvat sydämen harvalyöntisyys (bradykardia), rytmihäiriöt (arytmiat), keskuslaskimopaineen nousu sekä hengitystiheyden aleneminen. α2-adrenoreseptorien agonistien aiheuttamia perifeerisiä haittavaikutuksia pystytään kumoamaan kokeellisessa käytössä olevalla MK-467:llä, joka on α2-adrenoreseptorien antagonisti. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää medetomidiinin ja MK-467:n vaikutuksia samassa ruiskussa lihaksensisäisesti (i.m.) annosteltuna. Tutkielmassa käsitellään hoitojen vaikutusta hengitystiheyteen, verikaasuihin ja subjektiivisesti arvioidun sedaation voimakkuuteen. MK-467:n samanaikaisen annostelun medetomidiinin kanssa voidaan olettaa parantavan hengityselinparametreja, tai vähintään pitävän ne fysiologisella normaalitasolla, vaikuttamatta sedaatioon. Tutkimuksessa käytetyt koirat olivat tavoitekasvatettuja beagleja (n=8). Koirista kuusi oli kastroituja uroksia ja kaksi steriloituja naaraita. Koirien paino oli 13,9±1,2 kg. Kaikki koirat kävivät läpi kaksi hoitokertaa: MED (medetomidiinia 20 μg/kg i.m.) sekä MK400 (medetomidiinia 20 μg/kg ja MK-467:ää 400 μg/kg i.m.) Tutkimus suoritettiin satunnaistettuna ristikkäiskokeena. Hoitokertojen välissä koirilla oli vähintään kahden viikon pituinen palautumisjakso. Sedaatiota arvioitiin asteikolla 0-16 missä 0 on täysin virkeä ja 16 syvin mahdollinen sedaatio. Sedaation arvioijaa ei oltu sokkoutettu hoitojen osalta. Hengitystiheys laskettiin rintakehän liikkeistä. Verinäytteet otettiin takajalan jalkaterän valtimosta. Näytteet analysoitiin 15 minuutin sisällä näytteenotosta verikaasuanalysaattorilla. Medetomidiinin sedatiivinen vaikutus hävisi nopeammin, kun se oli yhdistetty MK-467:ään. Lääkeaineyhdistelmä alensi hengitystiheyttä, verrattaessa pelkkään medetomidiiniin. Sekä hengitystiheys että valtimoveren happi- ja hiilidioksidiosapaineet pysyivät viiterajoissa tunnin seurantajakson ajan. Jatkotutkimuksia MK-467 ja medetomidiini yhdistelmän vaikutuksista lääkeaineiden farmakokinetiikkaan ja keuhkotuuletukseen tarvittaisiin, ennen yhdistelmän mahdollista kliinistä käyttöä.

Suomessa medetomidiini ja metadoni on yleisesti käytetty rauhoitusainekombinaatio koiran sedaatiossa. Kombinaation yhteisvaikutuksista koiran hengitys- ja verenkiertoelimistöön ei ole raportiotu. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää medetomidiinin ja metadonin yhteisvaikutuksia sydän- ja verenkiertoelimistöön sekä verikaasuihin; erityisesti valtimoveren happiosapaineeseen ja hemoglobiinin happisaturaatioon. Yhteisvaikutuksia verrattiin vaikutuksiin, jotka medetomidiini ja metadoni saivat aikaan, kun ne annosteltiin yksinään. Kokeessa käytettiin viittä koiraa. Jokainen rauhoitettiin 3 kertaa; kerran medetomidiinilla (20 µg/kg iv.), kerran metadonilla (0,1 mg/kg iv.) ja kerran näiden yhdistelmällä. Koiria tarkkailtiin ennen rauhoitusta, jolloin mitattiin ns. 0-arvot, ja 30 minuutin ajan rauhoitusaineen annon jälkeen. Mittaukset suoritettiin rauhoituksen aikana 5 minuutin välein. Sedaation aikana tarkkailtiin koirien hengitys- ja sydänfrekvenssiä, systolista, diastolista ja keskiverenpainetta, ruumiinlämpöä, sedaation astetta ja kiputuntoa. Sedaation aikana otettiin arteriaverinäytteitä, joista määritettiin happi- ja hiilidioksidiosapaineet, hemoglobiinin happisaturaatio ja pH. Tässä tutkimuksessa totesimme metadonin potentoivan medetomidiinin sedatiivista ja analgeettista tehoa. Yhdistelmän todettiin depressoivan hengityskeskusta ja laskevan sydänfrekvenssiä. Sekä valtimoveren happiosapaineen että hemoglobiinin happisaturaation lasku oli huomattavampi medetomidiini-metadoni yhdistelmää käytettäessä. Kirjallisuuskatsauksessa selvitetään alfa2-agonistien ja opioidien keskeisiä vaikutuksia ja vaikutusmekanismeja sekä sivuvaikutuksia.

Medetomidiini on Suomessa yleisesti käytetty pieneläinten rauhoitusaine. Sitä voidaan käyttää sellaisenaan sedaatiota vaativissa ja pienissä kirurgisissa toimenpiteissä. Lisäksi medetomidiini voidaan yhdistää paikallispuudutukseen tai sitä voidaan käyttää yleisanestesian esilääkityksenä. Medetomidiini koostuu kahdesta optisesta isomeerista, dextro- ja levo-muodosta. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää medetomidiinin eri isomeerien kliinisiä vaikutuksia koiralla. Kokeessa käytettiin kuutta tarkoitukseensa kasvatettua täysi-ikäistä beagle-rotuista koiraa. Jokaiselle koiralle tehtiin kuusi koetta. Tutkittavat lääkeaineet ja annokset olivat medetomidiini 40µg/kg, dexmedetomidiini 10 ja 20 µg/kg, levomedetomidiini 10 ja 20 µg/kg ja fysiologinen suolaliuos plasebona laskimonsisäisesti. Kokeen aikana koiraa tarkkailtiin seuraamalla tutkittavan aineen sedatiivista ja analgeettista vaikutusta tietyin väliajoin. Samalla mitattiin koirien sydän- ja hengitysfrekvenssiä, ruumiinlämpötilaa sekä valtimokatetrin välityksellä verenpainetta ja verikaasuja. Tutkimuksessa todettiin dexmedetomidiinin sedatiivisten ja analgeettisten ominaisuuksien vastaavan medetomidiinin vaikutuksia. Kirjallisuuskatsauksessa keskitytään medetomidiinin ja dexmedetomidiinin ominaisuuksiin ja vaikutuksiin koiralla.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää propofolin ja metadonin kardiovaskulaariset ja respiratoriset vaikutukset sekä anestesian laatu medetomidiiniesilääkityksen jälkeen koirilla. Tavoitteena oli vertailun tuloksena saada tietoa näiden aineiden soveltuvuudesta lyhytkestoisiin kirurgisiin toimenpiteisiin, nk. polikliiniseen kirurgiaan. Työ käsittää kirjallisuuskatsauksen propofolin, metadonin ja medetomidiinin vaikutusmekanismeista, farmakodynaamisista ja -kineettisistä ominaisuuksista ja sivuvaikutuksista sekä kokeellisenosuuden. Kokeessa käytettiin viittä narttu- ja kolmea uroskoiraa, joille oli operoitu aiemmin vasenarteria carotis -suoni heti ihonalaiskudoksen alle verenpaineen mittausta ja verikaasuanalyysiin tarvittavien näytteiden ottoa varten. Kumpaakin tutkittavaa yhdistelmää annettiin kaikille kahdeksalle beaglelle pitäen eri anesteettiyhdistelmien välillä vähintään viikon lepoaika. Koirille annettiin medetomidiini-esilääkitys suonensisäisesti (annos 30 mikrog/kg-1) tutkimuksen alussa. Viidentoista minuutin kuluttua esilääkityksestä annettiin laskimonsisäisesti tutkittava aine 20 sekunnin kuluessa: propofoli (2 mg /kg-1) tai metadoni(0,15 mg kg-l). Tutkimuksessa rekisteröitiin nollahetkestä 30 minuuttiin tutkittavan anesteetinannosta pulssi- ja hengitysfrekvenssi, verenpaine, rektaalilämpötila sekä arteriaverenkaasukomponentit ja pH. Lisäksi arvosteltiin sedaatio ja analgesia ääniherkkyyden, kornearefleksin, syvätunnon sekä intubaatioputken sietokyvyn avulla. Koirille annettiin puolen tunnin kuluttua tutkittavan anesteetin annosta lihaksensisäisesti musculus quadnceps -lihakseen joko atipametsolia 200 mikrog kg-'1tai fysiologista suolaliuosta (vastaava tilavuus kuin medetomidiinia oli annettu). Heräämisseurantaan kuului kliinisen heräämisen seuranta(milloin koira nostaa päätään, nousee rintansa päälle ja on jalkeilla), pulssi- ja hengitysfrekvenssin sekä verenpaineen arvojen rekisteröinnit. Ne tehtiin viiden minuutin välein herätteen annosta tarvittaessa 30 minuuttiin antidootin annosta. Vertailtaessa parittaisella t-testillä keskenään propofolin ja metadonin kardiovaskulaarisia ja respiratorisia ominaisuuksia metadoni laski tilastollisesti merkitsevästi (p < 0,05) enemmän kuin propofoli systolista verenpainetta, hengitysfrekvenssiä, arteriaveren pH:ta, saturaatioprosenttia ja O2-osapainetta. Metadoni nosti tilastollisesti merkitsevästi (p < 0,05) enemmän kuin propofoli arteriaveren CO2-osapainetta. Heräämisvaiheessa fysiologista suolaliuosta saaneiden ryhmässä propofoli nosti tilastollisesti merkitsevästi (p < 0,05) enemmän kuin metadoni pulssi- ja hengitysfrekvenssiä sekä systolista, diastolista ja keskipainetta. Propofoli soveltuu lievempien arteriaveren kaasukomponentti- ja pH-muutosten takia paremmin polikliiniseen kirurgiaan kuin metadoni. Happilisä olisi hyödyllistä käyttää sekä propofolin että metadonin yhteydessä alhaisen arteriaveren hapen osapaineen takia. Metadoni soveltuu kivulloisiin toimenpiteisiin paremmin kuin propofoli. Metadonin ja propofolin sivuvaikutuksina havaittiin apneaa ja lihasnykäyksiä sekä erityisesti metadonilla hengitysdepressio.

Tämän tutkielman kokeellisen osan tarkoituksena oli alustavasti vertailla neljällä suomenlampaalla kahta erilaista sydämen minuuttitilavuutta mittaavaa menetelmää: jatkuvatoimista arteriapaineaaltoon perustuvaa menetelmää ja litiumdiluutiomenetelmää. Tarkoituksena oli samalla tutustua menetelmien käyttöön. Arteriapaineaaltomenetelmää verrattiin luotettavana pidettyyn litiumdiluutiomenetelmään ennen medetomidiinisedaatiota ja sen aikana, sillä medetomidiinin on todettu aiheuttavan verenkiertoelimistössä äkillisiä muutoksia. Sydämen minuuttitilavuuden lisäksi kokeessa mitattiin myös ääreisverenkierron vastus, keskivaltimopaine, systolinen paine ja diastolinen paine. Mittaukset tehtiin LiDCO+plus-laitteistolla, jota on tähän saakka käytetty ainoastaan ihmispotilailla. Näin ollen oli täysin uutta testata laitteen toimivuutta ja luotettavuutta eläimillä. Tarkoituksena oli selvittää, voitaisiinko laitteiston mahdollistamaa jatkuvatoimista mittausmenetelmää käyttää eläimillä anestesian aikana hemodynaamisen tilan jatkuvaan seurantaan. Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa käsiteltiin sydämen ja verenkiertoelimistön rakennetta ja toimintaa, sydämen minuuttitilavuutta ja sen mittaamista sekä a2-agonisteja ja niiden vaikutusta elimistöön. Sydämen minuuttitilavuus mitattiin juuri ennen medetomidiinin antoa ja 2, 10 ja 20 minuuttia sen jälkeen neljällä suomenlampaalla. Laitteiston käyttö osoittautui suhteellisen helpoksi ja yksinkertaiseksi eikä sen toiminnassa esiintynyt erityisiä ongelmia. Tehdyissä mittauksissa arteriapaineaaltomenetelmä antoi keskimäärin pienemmän sydämen minuuttitilavuuden kuin litiumdiluutiomenetelmä. Medetomidiinin antamisen jälkeen menetelmien väliset erot kasvoivat ajan myötä. Medetomidiini näytti pienentävän sydämen minuuttitilavuutta molemmilla menetelmillä mitattuna. Ääreisverenkierron vastus, keskivaltimopaine, systolinen ja diastolinen paine nousivat medetomidiinin vaikutuksesta. Koe-eläinten pienestä määrästä johtuen tuloksista ei voitu tehdä varsinaisia tilastollisia analyysejä. Kokeen perusteella on vaikea varmuudella sanoa, onko arteriapaineaaltomenetelmä luotettava sydämen minuuttitilavuuden mittausmenetelmä erityisesti medetomidiinin annon jälkeen. Koska arteriapaineaaltomenetelmä antoi kuitenkin vähän pienemmän sydämen minuuttitilavuuden ja koska litiumdiluutiomenetelmää pidetään yleisesti luotettavana, arteriapaineaaltomenetelmä ei liene aivan yhtä luotettava kuin litiumdiluutiomenetelmä ainakaan medetomidiinisedaation aikana. Aineiston pienuudesta johtuen tuloksia voidaan pitää ainoastaan suuntaa-antavina ja koetuloksen varmistamiseksi pitäisi tehdä lisätutkimuksia.

Medetomidiini on alfa-2-adrenoseptorien agonisti, jota käytetään yleisesti eläinlääketieteessä sedaatioon, lihasrelaksaatioon ja kivun lievitykseen. Medetomidiini aktivoi alfa-2-adrenoseptoreita perifeerisesti ja sentraalisesti. Sentraalisesti reseptorien aktivointi johtaa noradrenaliinin vapautumisen vähenemiseen, sentraaliseen sympatolyysiin, sedaatioon, sekä selkäydintasolla kivun lievittymiseen. Perifeerisesti alfa-2-adrenoseptorien aktivoituminen verisuonten seinämissä aiheuttaa vasokonstriktiota, mikä johtaa alfa-2-agonistien hyvin tunnettuihin kardiovaskulaarisiin haittoihin. Muiden perifeeristen alfa-2-adreniseptorien aktivoituminen aiheuttaa metabolisia haittoja, kuten ruoansulatuskanavan hypomotiliteettia, hypoinsulinemiaa, hyperglykemiaa ja lisääntynyttä diureesia useilla eläinlajeilla. Vatinoksaani on perifeerinen alfa-2-adrenoreseptorien antagonisti, jonka on tutkimuksissa eri eläinlajeilla haivattu vähentävän alfa-2-agonistien aiheuttamia kardiovaskulaarisia ja metabolisia haittoja vaikuttamatta merkitsevästi sedaation laatuun. Suomessa on yksi vatinoksaania sisältävä valmiste koirille, jonka indikaationa on lyhytkestoisen sedaatio noninvasiivisten, lievästi kivuliaiden tomenpiteiden ajaksi. Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa kuvataan alfa-2-agonistien kardiovaskulaarisia, respiratorisia ja metabolisia haittavaikutuksia rotilla ja muilla eläinlajeilla, sekä taustoitetaan haittoihin johtavia mekanismeja. Lisäksi kuvataan alfa-2-antagonistien vaikutuksia ja erityisesti vatinoksaanin vaikutuksia yhdessä alfa-2-agonistien kanssa eri eläinlajeilla. Tutkielman kokeellisessa osuudessa oli tavoitteena selvittää vatinoksaanin vaikutuksia, kun medetomidiinia, fentanyyliä ja midatsolaamia annostellaan nahanalaisesti rotille. Hypoteesina tutkimuksessa oli, että vatinoksaani lievittää tai estää medetomdiinin kardiovaskulaarisia ja metabolisia haittoja, minkä lisäksi vatinoksaanin annostelu samassa ruiskussa medetomidiinin kanssa nopeuttaa sedaation alkamista. Tutkimus toteutettiin 12 Wistar-rotalla, jotka jaettiin kahteen eri hoitoryhmään. Toiselle ryhmälle annosteltiin medetomidiinin sijasta medetomidiini/vatinoksaani-yhdistelmää. Tutkimuksen aikana monitoroitiin kardiovaskulaarisia muuttujia, sedaatiota ja tutkimuksen lopuksi mitattiin spontaanisti ulos valuneen virtsan määrä, sekä veren glukoosipitoisuus. Medetomidiini/vatinoksaani-yhdistelmällä sedaation alkuun meni merkitsevästi vähemmän aikaa kuin pelkällä medetomidiinilla nahanalaisesti annosteltuna, mutta sedaation taso ei eronnut ryhmien välillä. Vatinoksaani lievitti merkitsevästi medetomidiinin aiheuttamaa limakalvojen kalpeutta. Pelkkää medetomidiinia saaneilla rotilla veren glukoosipitoisuus oli merkitsevästi korkeampi kuin medetomidiinin lisäksi vatinoksaania saaneilla rotilla, minkä lisäksi vatinoksaania saaneiden ryhmässä diureesi oli merkitsevästi vähäisempää. Tutkimuksen tulokset olivat hypoteesien mukaisia, mutta tutkimuksen rajoitteena oli, ettei rotilta saatu mitattua verenpainetta. Tulokset kuitenkin viittaavat siihen, että vatinoksaani yhdessä medetomidiinin kanssa vähentää medetomidiinin haittoja ja näin ollen on käyttökelpoinen myös rottien nukutuksessa.