Browsing by Subject "metaetiikka"

Tutkielmassa tarkastellaan klassisen brittiläisen filosofin Georg Edward Mooren (1874–1958) teoriaa moraalisen ajattelun filosofisista perusteista. Lähtökohtana on Mooren vuonna 1903 ilmestynyt klassikko-teos Principia Ethica, jossa esitetty ”tieteellisen etiikan teoria” käynnisti 1900-luvun moraalifilosofiassa niin sanotun analyyttisen etiikan tai metaetiikan vaiheen, jossa huomio kohdistettiin moraalisten kysymysten (Mikä on oikein? Mikä on hyvää?) sisällöstä niiden käsitteelliseen merkitykseen ja filosofiseen (loogiseen, tiedolliseen) luonteeseen. Historiallisesti merkittävää ei niinkään ollut Mooren teoria etiikan luonteesta (moraalirealismi) vaan ajatus sen todistettavuudesta loogis-käsitteellisten argumenttien avulla. Tutkielman tavoitteena on tämän ajatuksen historiallis-kriittinen arviointi. Tutkielman ensimmäisessä luvussa esitellään Mooren filosofian yleisemmät lähtökohdat, kuten sitoutuminen analyyttiseen filosofiakäsitykseen sekä niin sanottuun ”terveen järjen realismiin” (common sense realism) filosofisen teorianmuodostuksen perustana. Toisessa luvussa käydään lävitse Mooren etiikan teorian keskeisimmät osat, kuten analyysit etiikan tutkimuskohteesta, eettisten käsitteiden merkityksestä sekä eettisen päättelyn periaatteista. Kolmannessa kriittisessä luvussa tarkastellaan Mooren teorian ja argumenttien filosofisia ongelmia myöhemmän metaeettisen keskustelun näkökulmasta. Huomion kohteena ovat eritytyisesti Mooren arvoteorian (moraalirealismi) kielifilosofiset, tieto opilliset ja ontologiset ongelmat, joihin haetaan ratkaisua antirealismista, nonkognitivismista, ja arvokonstruktivismista. Viimeisessä luvussa pohditaan Mooren merkitystä etiikan teoreetikkona sekä vedetään yhteen tutkielman tärkeimmät tulokset. Tuloksena todetaan, että Mooren teoria oli tärkeä lähtökohta 1900-luvun metaeettiselle teorianmuodostukselle. Teorian ansiona oli yritys antaa arkiselle käsitykselle moraalisesta ajattelusta filosofinen muotoilu ja perustustelu. Lisäksi Mooren analyysi eettisen kielen, päättelyn ja totuuksien erityisluonteesta selvensi ajatusta etiikan itsenäisyydestä, jota koskeville sekannuksille Moore vakiinnutti nimikkeen ”naturalistinen virhepäätelmä”. Mooren tapa ymmärtää sekä perustella tämä sekannus osoittautui kuitenkin teoreettisilta oletuksiltaan ongelmalliseksi, joten käsite vaati täsmennyksiä sekä parempia perusteluja. Mooren päätelmien kriittinen arviointi havainnollistaa, minkälaisiin kysymyksiin etiikan perusteiden systemaattinen teoria joutuu vastaamaan. Samalla selvenee, minkälainen keskinäisriippuvuus vallitsee perusteiden teorian sekä yleisempien kielifilosofisten, tieto-opillisten ja ontologisten näkemysten välillä. Tästä näkökulmasta Mooren teorian tutkimus auttaa ymmärtämään myöhempää metaeettistä keskustelua, ja sen myötä eettistä ajattelua (päättelyä) sinänsä. Tutkielman näkökulma on historiallis-systemaattinen eli siinä tutkitaan kysymystä etiikan perusteista menneen aikakauden ajattelijan ajatusten ja niiden kritiikin kautta. Metodeina on alkutekstin ja kommentaari-kirjallisuuden kriittinen luenta sekä filosofinen käsite- ja argumentaatio-analyysi.

Tutkielma kuuluu metaetiikan alaan ja tarkastelee Simon Blackburnin supervenienssi-argumenttina tunnettua argumenttia ekspressivismin puolesta kognitivismia vastaan. Kognitivismi ja ekspressivismi ovat kilpailevia yleisen tason näkemyksiä normatiivisen ajattelun ja kielen luonteesta, ja niiden välinen debatti kuuluu metaetiikan keskeisimpiin keskusteluihin. Kognitivistien mukaan normatiiviset lauseet ilmaisevat uskomuksia siitä, millaisia normatiivisia ominaisuuksia erilaisilla asioilla on. Lauseet muotoa “teko x on oikein” esimerkiksi ilmaisevat uskomuksen, että teolla x on se normatiivinen ominaisuus, että se on oikein, ja niiden merkitys selitetään viittaamalla näiden uskomusten kuvaamiin normatiivisiin asiaintiloihin. Ekspressivistit puolestaan väittävät, että normatiiviset lauseet ilmaisevat uskomusten sijaan halunkaltaisia mielentiloja. Siten lauseiden muotoa “teko x on oikein” merkitystä ei heidän mukaansa tule selittää sillä, mitä ne kuvaavat, vaan kertomalla, minkä halunkaltaisen mielentilan ne ilmaisevat. Supervenienssi-argumentin rakenne on seuraava: Kognitivistien, kuten keskustelun muidenkin osapuolten, oletetaan sitoutuvan siihen, että (1) on käsitteellinen totuus, ettei ole mahdollista, että luonnollisilta ominaisuuksiltaan täsmälleen samanlaiset asiat eroaisivat toisistaan normatiivisilta ominaisuuksiltaan, ja siihen, että (2) normatiivisia ominaisuuksia koskevia väitteitä ei voida käsitteellisesti johtaa luonnollisia ominaisuuksia koskevista väitteistä. Blackburn väittää, että jos (2) on tosi, tarvitaan jokin selitys sille, miksi myös (1) on tosi, ja että tällaisen selityksen antaminen on suurimmalle osalle kognitivisteista vaikeaa tai mahdotonta. Ekspressivistit puolestaan pystyvät Blackburnin mukaan tämän tarvittavan selityksen antamaan. Koska kognitivistit tuskin ovat valmiita luopumaan kummastakaan oletuksesta (1) tai (2), Blackburn pitää niiden yhdessä muodostamaa selitysongelmaa vakavana uhkana niiden kognitivismin muotojen uskottavuudelle, joita tämä ongelma koskee. Tutkielman tavoitteena on sekä tarkentaa käsitystä supervenienssi-argumentin kognitivisteille asettamasta selitysongelmasta että vastata keskeisimpään tätä argumenttia vastaan esitettyyn kritiikkiin. Siinä puolustetaan Blackburnin väitettä, jonka mukaan tyydyttävän metaeettisen teorian pitäisi kyetä selittämään, miksi (1) on tosi. Tutkielmassa myös argumentoidaan, että yrityksistä huolimatta kognitivistit eivät tällaista selitystä ole kyenneet antamaan, ja että on vaikea nähdä, miten he voisivat siinä onnistuakaan sitoutumatta samalla erääseen hyvin epäuskottavaan väitteeseen normatiivisten termien merkityksestä. Vastaavasti tutkielma puolustaa väitettä, että ekspressivismin pohjalta voidaan selittää, miksi (1) on tosi. Eräs tutkielman keskeisiä väitteitä on, että yleisen oletuksen vastaisesti supervenienssi-argumentin esittämä selitysongelma ei koske ainoastaan osaa kognitivismin muodoista, vaan niitä kaikkia. Kognitivisteista analyyttisten naturalistien on oletettu voivan selittää, miksi (1) on tosi siksi, että heidän on oletettu kiistävän, että (2) on tosi. Tutkielmassa argumentoidaan, että tällainen käsitys perustuu väärinymmärrykseen sekä monien analyyttisten naturalistien sitoumuksista että väitteen (1) totuutta koskevan selitysongelman luonteesta.

Tiedekunta: Valtiotieteellinen Koulutusohjelma: Filosofian maisteriohjelma Opintosuunta: Käytännöllinen filosofia Tekijä: Hannu Kovalainen Työn nimi: Vankkaa metanormatiivista etiikkaa – David Enochin näkemys korvaamattomuudesta ja normatiivisista totuuksista kriittisen tarkastelun kohteena Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: Kesäkuu 2021 Sivumäärä: 57 Avainsanat: Etiikka, metaetiikka, normatiivisuus, harkinta Ohjaaja: Teemu Toppinen Säilytyspaikka: Keskustakampuksen kirjasto David Enoch esittää, että matematiikan filosofiasta ja tieteenfilosofiasta tuttu selitysvaatimus voidaan korvata metanormatiivisessa keskustelussa harkintaprojektilla. Siinä missä selitysvaatimus on korvaamaton esimerkiksi luonnontieteessä, on harkintaprojekti rationaalisesti ei-valinnaista ja täten korvaamaton normatiivisessa päätöksenteossa. Lisäksi Enoch päätyy johtopäätökseen, jonka mukaan normatiivisten tosiasioiden olemassaolo on korvaamatonta. Voimme siis todeta, että Enochin mukaan redusoimattomien normatiivisten tosiasioiden olemassaolo on välineellisesti korvaamatonta sisäisesti korvaamattomassa harkintaprojektissa. Enoch tiivistää argumenttinsa vuonna 2011 ilmestyneessä kirjassaan, Taking Morality Seriously, sen kolmosluvussa , seuraavasti: (1) Jos jokin asia on välineellisesti korvaamaton sisäisesti korvaamattomalle projektille, silloin olemme episteemisesti oikeutettuja uskomaan tämän asian olemassaoloon. (2) Harkintaprojekti on sisäisesti korvaamaton. (3) Redusoimattomat normatiiviset totuudet ovat välineellisesti korvaamattomia harkintaprojektille. (4) Täten olemme episteemisesti oikeutettuja uskomaan, että on olemassa redusoimattomia normatiivisia totuuksia. Tämän maisterintutkielmani tehtävänä on arvioida Enochin argumenttia harkintaprojektin korvaamattomuudesta (deliberative indispensability) normatiivisessa keskustelussa ja perustelua normatiivisten totuuksien olemassaolosta sekä James Lenmanin, Tristram McPhersonin ja David Plunkettin, Brendan Clinen sekä Alex Worsnipin esittämiä vastauksia. James Lenman esittää, että suurin osa siitä, mikä on sisäisesti korvaamatonta harkintaprojektissa, on selvästi ”ohutta harkintaa”, jossa normatiiviset totuudet eivät ole alkuunkaan korvaamattomia. Lenmanin mukaan harkinta ei kuitenkaan ole mielivaltaista, voimme menestyä siinä eri tavoin. Lenmanin mukaan ”normatiivisuus” nousee omista haluistamme ja toiveistamme. Lenman kuitenkin hyväksyy sen näkemyksen, että harkintaprojekti on sisäisesti korvaamaton. McPhersonin ja Plunkettin mukaan se, että jokin entiteetti on harkintaprojektille korvaamatonta, voi tarjota eettisen perusteen uskomukselle, mutta tämä uskomus ei täytä episteemistä vaatimusta entiteetin olemassaolosta. Pohtiminen, ”mitä tehdä,” ei kerro siitä, että siinä olisi mukana episteemisesti perusteltua uskoa tosiasioihin. Tarvitsisimme relevantin positiivisen yhteyden harkintaprojektin korvaamattomuuden ja siinä tarvittavien totuuksien välille. Harkintaprojektilla ei kuitenkaan ole heidän mukaansa yhteyttä totuuteen. He ovat skeptisiä harkintaprojektin korvaamattomuuteen. Brendan Cline pyrkii esittämään vastineessaan, kuinka harkintaprojektin korvaamattomuus ja selitysprojektin korvaamattomuus eivät ole symmetrisiä keskenään, ja kuinka täten normatiivisten totuuksien ontologinen perusta on perusteeton. Clinen mukaan Enochin tulisi tehdä työtä, joka selittäisi ilmiötä. Täten saataisiin selville, mitä todella on olemassa, edellyttäen, että löydämme aktuaalisia selityksiä. Tähän selittävään strategiaan Enoch oli siis nimenomaan pidättäytynyt ryhtymästä. Cline ei kuitenkaan tuo kritiikissään esille, mitä pitäisi selittää eikä sitä, milloin selityksestä tulee aktuaalinen. Alex Worsnipin mukaan selitysprojekti ja Enochin esittämä harkintaprojekti eivät ole analogisia keskenään, koska harkintaprojektilta puuttuu kelvollinen metodi ja koska meillä ei ole perusteita uskoa normatiivisten totuuksien olemassaoloon. Enochilla on vaikeuksia vakuuttaa siitä, että harkintaprojekti ja selitysprojekti olisivat analogisia. Vielä suuremmaksi haasteeksi hänelle muodostuu vakuuttava episteeminen perustelu normatiivisten totuuksien olemassaolosta.