Browsing by Subject "metafysiikka"

Pro gradu –tutkielmani päämäärä on selvittää ensinnäkin Avicennan käsitys kognitiosta sekä vastata kysymykseen, miksi viime vuosikymmeninä on esitetty vastakkaisia tulkintoja Avicennan näkemyksestä kognition perustasta. Lisäksi etsin vastausta kysymykseen, miksi Avicenna vaikutti ristiriitaisesti hyväksyneen sekä abstraktion että emanaation osaksi kognition perustaa. Avicennan filosofian tutkijoista Dag Hasse kannattaa ihmisen omaa ymmärryksen kykyä saavuttaa totuudenmukaista tietoa mielenulkoisesta todellisuudesta. Herbert Davidson katsoo ihmisen omaavan ainoastaan ymmärryksen potentiaalisen osan. Kyetäkseen aktuaaliseen ajatteluun, Davidsonin mukaan ihminen tarvitsee viimeisen transendenttisen ymmärryksen, aktiivisen intellektin valaisua, illuminaatiota. Päälähteenä on Avicennan keski-/myöhäiskauden merkittävä Najat-teos (Psychology), jonka aineistoa vertaan suhteessa Hassen tiiviiseen artikkeliin Avicenna on Abstraction sekä Davidsonin kirjan Alfarabi, Avicenna, and Averroes, on Intellect Avicenna osioon. Kognitio eli ymmärrys on sielun merkittävin kyky. Tämän vuoksi tutkielman aluksi avaan Avicennan käsitystä sielusta, sen luonteesta sekä analysoin sielun kykyjä. Tutkimusmetodologia sisältää sekä aristoteelista luonnonfilosofian tutkimusperinnettä että metafysiikkaa. Avicenna katsoi dualistisesti ihmisen saavan varmaa tietoa todellisuudesta omasta sielun aktuaalisuudesta sekä oman ymmärryksensä voimin että transendenttisen aktiivisen emanaation avulla. Toisessa luvussa selvitän Najat-teoksen avulla, mitä Avicenna tarkoitti ymmärryksen abstraktiolla. Ymmärryksen abstrahointikykyyn sisältyvät ulkoiset ja sisäiset aistit, jotka erottavat muodon materiasta kukin oman kykynsä mukaisesti. Lopulta aktiivisen intellektin tuella ymmärrykseen jää jäljelle ulkoisen todellisuuden objektin lajiolemus eli universaali, jonka avulla ymmärrys lopulta havainnoi, mikä on kussakin oliossa olemuksellista. Kolmannen luvun alussa analysoidaan transendenttisen todellisuuden emanaatiota Jumalasta alimpaan transendenttiseen olevaan eli aktiiviseen intellektiin, joka yhdistää maailmassa olevan materian ja muodon toisiinsa. Lisäksi luvussa tuodaan ilmi sekä Hassen että Davidsonin teesejä Avicennan kognition perustasta. Neljännessä luvussa Hassen ja Davidsonin käsitykset asetetaan vastakkain, ja heidän perusteluitaan verrataan suhteessa tutkielman päälähteeseen, Najat-teokseen. Lisäksi tässä luvussa tuon ilmi tutkielman teesin. Davidson mukaan ymmärryksen perusta on mielenulkoisessa aktiivisessa intellektissä. Hän hylkää ymmärryksen sisäisen abstrahointikyvyn. Hasse kannattaa ymmärryksen omaa abstrahointikykyä, mutta ei hylkää aktiivisen intellektin emanaatiota kokonaan. Hassen mukaan emanaatio toimii tukevana elementtinä ymmärryksen taustalla. Johtopäätöksenä esitän tutkielman päälähteen avulla, että käsitykset kognition perustasta tukevat enemmän Hassen kuin Davidsonin tulkintaa, mutta ei kuitenkaan siinä järjestyksessä kuin miten Hasse esittää. Tutkielmassa päädyn päälähteeseen vedoten käsitykseen, jossa kogntion perusta on ensisijaisesti aktiivisessa intellektissä. Se tarvitsee kuitenkin ymmärryksen sisäistä abstrahointikykyä, sillä ihminen on ensisijaisesti intellektuaalinen mutta myös ajallisena entiteettinä fysiologinen olento. Viidennessä ja viimeisessä luvussa ennen yhteenvetoa asetan Avicennan käsityksen kognition perustasta osaksi filosofian historiaa. Kuten johdannossa, niin myös viimeisessä varsinaisessa luvussa tuon ilmi Avicennan filosofisen reseption, joka koostui Aristoteleen filosofiasta, uusplatonismista, peripateettisuudesta sekä arabialaisesta filosofiasta. Avicennan filosofialle tunnusomaista ovat erityisesti olevan hierarkisuus sekä filosofinen dualistisuus. Tutkielman kuluessa selitetään myös merkittävimmät metafyysiset käsitteet.

Tutkielman ensimmäisessä osassa käydään läpi kosmologisten jumalatodistusten historiaa ja nykypäivänä käytävää keskustelua. Ensimmäisessä osassa tuodaan myös ilmi tutkielman argumentin taustalla vaikuttavat taustaoletukset, sekä esitellään filosofisen naturalismin eri muotoja, ja määritetään tarkalleen mitä otsikon ”metafyysisellä naturalismilla” tutkielmassa tarkoitetaan. Metafyysinen naturalismi määritellään näkemykseksi, jonka mukaan vain materiaalinen universumi on olemassa, eikä mitään kirjaimellisesti yliluonnollista ole olemassa. Tutkielman pääasiallinen tarkoitus on esitellä siis argumentti tätä metafyysistä naturalismia vastaan ja puolustaa näkemystä, jonka mukaan jotain muutakin kuin materiaalinen universumi on olemassa. Argumentti on pääpiirteissään seuraavanlainen: 1.1 Tyhjästä ei tule mitään. 1.2 Siispä, joko jotain on aina ollut olemassa, tai mitään ei ole koskaan ollut olemassa. 2.1 Jotain on olemassa. 2.2 Siispä, jotain on aina ollut olemassa. 3.1 Universumi ei ole aina ollut olemassa. 3.2 Siispä, jotain muuta kuin universumi on aina ollut olemassa. 4. Siispä metafyysinen naturalismi on epätosi. Argumentti on loogisesti validi, joten argumentin puolustajan on enää osoitettava premissit tosiksi. Tähän pyritään vetoamalla metafyysiseen järkeilyyn sekä esittämällä empiiristä evidenssiä erityisesti premissin 3.1 tueksi. Premissejä myös puolustetaan empiirisiä ja metafyysisiä vasta-argumentteja vastaan. Huolimatta argumentin yhteyksistä klassisiin jumalatodistuksiin, sen eksplisiittinen tarkoitus ei ole todistaa Jumalan olemassaoloa, vaan kumota metafyysinen naturalismi yksinkertaisimmalla mahdollisella argumentilla. Tutkielman kolmannessa osassa arvioidaan argumentin tulosten merkitystä uskonnonfilosofian eri kysymyksille. Onnistuessaan argumentti ei anna vahvaa tukea esimerkiksi metafyysisen sielun olemassaololle, mutta argumenttia on mahdollista kehittää myös kohti suuntaa, jossa se voisi olla relevantti myös tällaisille kysymyksille. Argumentti pohjaa vahvasti William Lane Craigin Kalaam kosmologiseen argumenttiin, joka on nykyajan kenties merkittävin argumentti Jumalan olemassaolon puolesta. Tämän tutkielman argumentin käyttäminen luonnollisen teologian tarkoituksiin ei siis vaadi edes argumentin itsensä muuttamista, vaan johtopäätösten viemistä tarpeeksi pitkälle.

Tutkielmassani tavoitteena on analysoida, millainen on Jumalan ja ajan välinen suhde; onko Jumala ajassa vai ajan ulkopuolella, vai voiko Jumala olla samanaikaisesti sekä ajassa että ajattomuudessa. Tarkastelemiani Jumalan ja ajan väliseen suhteeseen vaikuttavia asioita ovat ajan rakenne, fysikaalisen todellisuuden luonne fysiikan teorioiden valossa sekä Jumalan ennalta tietämisen ja ihmisen vapaan tahdon suhde. Tutkimusmetodini on systemaattinen analyysi. Tutkielmassa tarkastelemani tutkimuskysymykset ovat: Mikä on Jumalan ja ajan välinen suhde?; Mikä on Jumalan ennaltatietämisen ja ihmisen vapaan tahdon välinen suhde?; Millainen on ajan perimmäinen rakenne? Lähestyn aihetta käyttämällä lähteenäni yhdysvaltalaisen uskonnonfilosofin William Lane Craigin kirjallisuutta. Ensimmäisessä pääluvussa lähteenäni on Craigin teos God, Time and Eternity: The Coherence of Theism II (2001). Toisessa pääluvussa lähteenäni on Craigin teos Divine Foreknowledge and Human Freedom: The Coherence of Theism (1991). Kolmas pääluku perustuu kvanttifysiikan pohjalta esittämääni teoriaan, joten en käytä siinä teologista päälähdettä, vaan kolmannen pääluvun teologinen on pohja suurelta osin kahden ensimmäisen pääluvun perusteella esittämissäni johtopäätöksissä. Ensimmäisessä pääluvussa (luku 2) tarkastelen Jumalan ja ajan suhteeseen vaikuttavia teemoja. Niitä ovat Jumalan läsnäolo ja toiminta fysikaalisessa universumissa, ajan olemus suhteellisuusteorian valossa sekä fysikaalisen universumin luominen. Toisessa pääluvussa (luku 3) tarkastelen Craigin esittämää ratkaisua Jumalan ennaltatietämisen ja ihmisen vapaan tahdon ristiriitaan. Craigin ratkaisun lisäksi tarkastelen aihetta koskevista perinteisistä uskonnonfilosofisista ratkaisuista Boethiuksen esittämää ratkaisua sekä molinismia. Keskeinen kysymys Jumalan ennaltatietämisen ja ihmisen tahdon vapauden suhteen on, määrääkö Jumalan ennaltatietäminen tulevaisuuden, vai onko ennaltatietäminen seurausta siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu? Kolmannessa pääluvussa (luku 4) esitän Jumalan ja ajan suhteeseen ratkaisun, joka pohjautuu kvanttifysiikan potentiaalisuuksiin perustuvan haarautuvien tapahtumankulkujen malliin. Ratkaisu yhdistää Jumalan ajallisuuden ja ajattomuuden, ja pyrkii siten korjaamaan ensimmäisessä ja toisessa pääluvussa osoittamani ongelmat, jotka aiheutuvat siitä, että Jumala on pelkästään ajaton tai ajallinen. Lopuksi syvennän analyysia tarkastelemalla ajan luonnetta multiuniversumiteorioiden näkökulmasta. Johtopäätökseni on, että kvanttifysiikan potentiaalisuuksiin vetoamalla voidaan osoittaa, että Jumala voi olla samanaikaisesti olemukseltaan ajaton ja aksidentaalisesti ajallinen. Tulevaisuus on olemassa kvanttipotentiaalisuuksina, mutta se ei ole vielä aktualisoitunut, ja siten ihmisten vapaan tahdon valintojakaan ei ole ennalta määrätty. Koska Jumala voi samanaikaisesti toimia fysikaalisen universumin nykyhetkessä, jossa tulevaisuus on vielä avoin, ja nähdä aktualisoituneen tulevaisuuden ajattomuudesta käsin, Jumalan samanaikainen ajattomuus ja ajallisuus eivät ole toisensa poissulkevia asioita.

Tarkastelen tässä työssä yleisestä, ”metaontologisesta” näkökulmasta fundamentaaleja ontologisia kategorioita ja kategoriasysteemejä. Lähtökohtana toimii ennen kaikkea ”ontologisen muodon” idea (josta ovat puhuneet mm. E. J. Lowe ja Barry Smith) ja ajatus ontologiasta ”formaalina ontologiana”. Pyrin aluksi selventämään ”ontologisen muodon” ideaa ja formaalin ontologian yhteydessä esiintyvää muoto/aine –erottelua. Päädyn toteamaan että ”aiheneutraalius” (topic-neutrality), johon usein viitataan tehtäessä erottelua ”muodollisen” ja ”aineellisen” välillä niin logiikassa kuin ontologiassakin, on riittämätön erottelemaan ontologista muotoa ”aineesta”. Perustelu tälle on se että kategoriaerotteluita ei tulisi sulkea pois ontologisesta muodosta. Tämän jälkeen siirryn tarkastelemaan ”formaali-ontologisen relaation” ideaa. Ajatus on että ontologisen muodon voitaisiin nähdä koostuvan tietynlaisista relaatioista olioiden välillä. Tarkastelen lähemmin kolmea piirrettä jotka on liitetty ”formaali-ontologisiin” tai ”formaaleihin relaatioihin”: taipumusta synnyttää regressioita, ”internaalisuutta” (ns. internal relations) ja ”ontologisen statuksen” puutetta (ts. että nämä relaatiot eivät ole omia erillisiä olioitaan). Totean näiden tarkastelujen lopuksi että sekä ”ontologiselle muodolle” että ”formaali-ontologiselle relaatiolle” kirjallisuudesta löytyvät karakterisoinnit ovat puutteellisia. Seuraavaksi tarkastelen formaali-ontologisten relaatioiden mahdollista roolia kategoriasysteemeissä ja merkitystä kategoriaerotteluille. Käyttäen esimerkkinä eri tapoja tulkita Aristoteleen ns. ontologista neliötä erottelen kaksi erilaista tapaa joilla kategorioiden voisi nähdä määräytyvän olioiden välisistä relaatioista. Ensimmäisen tavan mukaisesti kategoriat muodostavat hierarkian jossa vain osa kategorioista määräytyy relationaalisesti. Toisen tavan mukaisesti kaikki kategoriat taas määräytyvät yhtälailla relaatioiden perusteella. Tämä jälkimmäinen tapa, jonka katson sopivan paremmin yhteen sen fundamentaalisuuskäsityksen kanssa jota olen päätynyt kannattamaan työn johdannossa, tuottaa eräässä mielessä strukturalistisen kuvan ontologisista kategorioista. Kategorioiden relationaalisen määräytymisen kohdalla hyödynnän myös ”reaalimääritelmän” ideaa josta on viime aikoina puhunut mm. Kit Fine. Käsiteltyäni lyhyesti E. J. Lowen versiota ontologisesta neliöstä tarkastelen vielä lähemmin ajatusta kategorioiden puhtaasti relationaalisesta määräytymisestä. Yritän vastata eräisiin kirjallisuudesta löytyviin vasta-argumentteihin ja puolustaa yleisesti ”kategoriastrukturalismin” mahdollisuutta, mutta viittaan myös lyhyesti joihinkin metafyysisiin seurauksiin joita tällaisella kategoriakäsityksellä mahdollisesti voisi olla.

Karthagolainen Tertullianus oli ensimmäinen laajasti latinan kielellä kirjoittanut teologi. Hän käytännössä loi teologisen latinan kielen ja käänsi kristinuskon keskeiset käsitteet kreikan kielestä latinaksi. Tertullianus eli 200 luvun taitteessa ja joutui puolustamaan kristittyjä ja kristinuskoa sekä maallisia vainoajia, että harhaoppeja vastaan. Tertullianuksen teksteistä on haluttu monien filosofien ja teologienkin toimesta etenkin viimeisen kahden sadan vuoden aikana löytää kirkkoisä, joka halusi täysin hylätä järjen ja selittää kaiken uskolla ilman rationaalista ajattelua. Samalla on haluttu tuoda esille se, että Tertullianus olisi ollut sivistyksen ja koulutuksen vastustaja. Lainaukset ovat tuntuneet kuitenkin toisinaan hyvin irrallisilta ja osaa lainauksista ei sellaisenaan löydy Tertullianuksen kirjoituksista. Tässä työssä esitellään Tertullianuksen järjen ja uskon opetus hänen kirjoitustensa perusteella, sekä selvitetään, miten hän ymmärsi järjen ja uskon suhteen toisiinsa. Tekstilähteiksi on etsitty hänen järkeä ja uskoa eniten käsittelevät teoksensa. Tutkimusmetodina on käytetty systemaattista analyysia, jossa järjestelmällisesti on ensin käyty läpi kaikki järki ja usko –sanojen esiintymät. Tämän jälkeen on analysoitu niiden merkitys asiayhteydessään, ja lopuksi on koottu näiden analyysien pohjalta Tertullianuksen kokonaiskäsitykset järjestä, uskosta ja niiden suhteesta toisiinsa. Tertullianuksen opetus järjestä pohjautuu Raamatun, antiikin ajan ja edeltävien kirkkoisien logos-käsityksiin. Jumalallinen järki on logoksen pohjana. Järjen saadessa Logoksen muodon, syntyi Poika, jolla on myös Jumalan järki. Synteesinä näistä opeista Tertullianus opettaa Jumalan luomistyössä ihmiseen puhaltaman hengen muodostavan kuolemattoman sielun, johon ihmisjärkikin osana kuuluu. Järki on loogiseen ymmärtämiseen liittyvä osa, joka on annettu myös uskon apuvälineeksi ihmiselle. Tertullianus, opettaessaan uskosta, tulee kirjoittaneeksi lähes sanasta sanaan yli 100 vuotta myöhemmin Nikean kirkolliskokouksessa hyväksytyn uskontunnustuksen. Kolminaisuusoppi oli sama, kuin se on tänäkin päivänä. Sakramentti otetaan Tertullianuksen mukaan uskolla vastaan, ja usko on apostolinen, eli yksi ja sama kuin opetuslapsilla alkukirkossa. Raamattuun perustuva apostolinen usko auttaa erottamaan harhaopit ja välttämään niitä. Järki ja usko kuuluvat Tertullianuksen opetuksessa oleellisesti yhteen, ja hän itse käyttää kaikkea sivistystään ja tiedollista osaamistaan perustellessaan ja puolustaessaan kristinuskon oppeja ja tapoja ensin maallisille tuomioistuimille ja sitten harhaoppisille. Tertullianuksen tekstit osoittavat, että järkeä tulee käyttää syvässä yhteydessä uskon kanssa ja uskon vaikuttamana evankeliumin työn hyväksi Jeesuksen lähetyskäskyn mukaisesti.

Tutkielmassa selvitetään mitä daimoniset sielut Prokloksen mukaan ovat ja mikä rooli niillä on hänen oppijärjestelmässään neljän tutkimuskysymyksen kautta: Mitä daimoniset sielut Prokloksen mukaan ovat? Mitkä ovat daimonisten sielujen tehtävät? Mikä merkitys daimonisilla sieluilla ihmisten uskonnollisfilosofiselle toiminnalle? Mitä tarkoittaa daimonisten sielujen kolmijako enkeleihin, daimoneihin ja heeroksiin? Tutkielman päälähteinä ovat Prokloksen Institutio theologica ja Kratyloksen kommentaari ja metodina käsite-, väitelause ja argumentaatioanalyysi. Analyysin tulokset on sijoitettu proklos-tutkimuksen kenttään sekä Prokloksen teologisen ja teurgisen ajattelun kontekstiin. Daimoniset sielut ovat Prokloksen mukaan jumalallisten sielujen ja ihmissielujen välissä oleva välittävä sielujen ryhmä, joka on pysyvästi jumalten yhteydessä ja välittää jumalallista vaikutusta sekä ihmisille että laajemmin kosmokseen. Heidän tehtävänsä määräytyvät heitä johtavan jumalan mukaan. Ihmissielut ovat jatkuvasti daimonisen vaikutuksen piirissä eivätkä kykene korkeaan filosofiseen ja teurgiseen toimintaan ilman niitä. Daimoniset sielut jakautuvat kolmeen ryhmään enkeleihin, daimoneihin ja heeroksiin heijastellen Prokloksen ajattelun laajempaa triadista rakennetta, joka toistuu kaikilla todellisuuden tasoilla. Hesiodoksen sukupolviteorian tulkitsemiseksi Proklos tarvitsee myös neljännen ryhmän, joka yhdistyy nymfeihin. Ryhmittely ja ryhmien rajat ovat häilyviä ja siksi on sekä daimonisia että inhimillisiä heeroksia, joista ensimmäiset ovat heeroksia olemuksellisesti ja toiset analogisesti.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee Gottfried Wilhelm Leibnizin (1646 - 1716) käsitystä kuolemasta. Tavoitteena on ollut saada kokonaisnäkemys Leibnizin käsityksestä kuolemasta niiden näkökulmien ja filosofisten aiheiden osalta mistä Leibniz itse kirjoitti. Leibnizin kuolemankäsitystä olen tutkinut useasta eri näkökulmasta liittyen Leibnizin filosofiaan ja metafysiikkaan. Tärkeimpänä lähteenäni olen käyttänyt teosta Filosofisia tutkielmia, joka on valikoima Leibnizin tärkeimpiä filosofisia tekstejä. Muita tärkeitä lähteitä ovat olleet Leibnizin kirjeenvaihdot, kokoelmateosten artikkelit ja kommentaarit. Pro gradu -tutkielmassani olen käsitellyt niitä taustatekijöitä, joilla oli merkitystä Leibnizin kuolemakäsityksen muodostumisessa. Tällaisia taustatekijöitä Leibnizille olivat hänen metafyysiset periaatteensa, hänen näkemyksensä pienistä ja havaitsemattomista havainnoista ja hänen entelekian ja substantiaalisen muodon käsityksensä. Lisäksi Leibnizin kuolemakäsityksen taustatekijöitä olivat myös Platonin ja Aristoteleen vaikutus. Leibnizin kuolemakäsitys on erilainen, riippuen siitä katsommeko Leibnizin korporeaalista tai monadista substanssia. Kuitenkin molemmissa tapauksissa nämä substanssit ovat luonnollisesti kuolemattomia, sillä vain Jumala voi hävittää substanssit. Leibnizin kuolemakäsityksen muodostumiseen vaikutti ratkaisevasti hänen kannattamansa esimuodostus-oppi, jonka mukaan Jumala oli esimuodostanut ja luonut maailmaan. Tässä mikroskoopilla tehdyillä havainnoilla oli vaikutusta Leibnizin esimuodostuskäsityksen syntymiseen. Esimuodostus-opista seurasi, että Leibniz puolusti transformaatioita Jumalan luomassa yhdessä, parhaassa ja aktuaalisessa maailmassa kiistäen sieluvaelluksen mahdollisuuden. Leibnizin käsitykset luonnon - ja armon valtakunnista muodostavat tärkeän osan tulkintaani. Annan näille kaksi mahdollista tulkintaa. Ensimmäisessä tulkinnassa luonnon- ja armon valtakunnassa on kysymys yhdestä ja samasta ontologisesta maailmasta. Tällöin tämän saman maailman substanssit eroavat toisistaan tietokyvyiltään, eivät eri maailmassa olevina. Toisessa tulkinnassa luonnon - ja armon valtakunta eroavat toisistaan myös ontologisesti ja Jumalan korottamat korkeammat substanssit pääsevät Jumalan kaupunkiin. Molemmissa tulkinnoissa Jumala korottaa hedelmöityksen hetkellä mielet rationaalisiksi substansseiksi erottaen ne ei-rationaalisista substansseista. Tästä seuraa, että korotetut mielet saavat persoonallisen- ja moraalisen identiteetin ja ainoastaan korkeammat substanssit ovat kuolemattomia alimpien substanssien jäädessä ainoastaan tuhoutumattomaksi. Tulkintani mukaan Leibnizin metafysiikkaan jää jäljelle pysyvä jännite, joka liittyy Leibnizin teologisiin ja luonnonfilosofisiin näkemyksiin.

Tässä tutkielmassa tarkastelen ehtoollisen metafysiikan ja ehtoollisspiritualiteetin välistä suhdetta läntisen kristinuskon kolmessa suuressa perinteessä: roomalaiskatolisessa, luterilaisessa ja reformoidussa perinteessä. Lähtökohdan tähän tutkimukseen antaa saksalaisen filosofin Erwin Metzken teos Jumala ja materia, jossa Metzke tarkastelee Lutherin ehtoollisteologiaa metafysiikan ja spiritualiteetin tasoilla. Tarkastelen sitä, miten Metzke näkee ehtoollisen metafysiikan ja spiritualiteetin suhteen Lutherin ehtoollisteologiassa ja vertaan hänen näkemyksiään kristinuskon kolmen eri perinteen näkemyksiin ehtoollisen metafysiikasta ja spiritualiteetista. Tarkastellessani ehtoollisen metafysiikkaa läntisessä kristikunnassa hyödynnän James Arcadin ehtoollisteologisia malleja, jossa hän jaottelee erilaiset ehtoolliskäsitykset sen perusteella, miten Kristuksen nähdään olevan läsnä ehtoollisessa. Arcadin jaottelun pohjalta läntinen kristikunta voidaan jakaa joko korporaaliseen tai pneumaattiseen ehtoollismalliin. Korporaalisessa mallissa Kristuksen läsnäolo ehtoollisaineissa nähdään olevan ruumiillista, materiaalista. Pneumaattisessa mallissa Kristuksen läsnäolo ehtoollisainessa nähdään olevan hengellistä. Korporaalisen mallin mukaista ehtoollisteologiaa nähdään roomalaiskatolisessa ja luterilaisessa perinteessä ja tämän mallin sisällä vaikuttaa erilaisia tulkintoja kuten transsubstantiaatio, konsubstantiaatio ja impanaatio. Pneumaattinen malli taas vaikuttaa erityisesti reformoiduissa perinteissä, joissa Kristuksen läsnäolo ehtoollisaineissa nähdään tapahtuvan symbolisesti, merkitysten tasoilla. Reformoitu kristillisyys on kuitenkin hyvin jakautunutta ehtoollisteologiassaan. Ehtoollisspiritualiteettia tarkastellessani hyödynnän laajasti spiritualiteetin teologian kirjallisuutta jokaisesta käsiteltävästä kristillisestä perinteestä. Roomalaiskatolisessa ehtoollisspiritualiteetissa korostuu ajatus eukaristisesta uhrista, johon kirkko osallistuu. Luterilaisessa ehtoollisspiritualiteetissa korostuu ajatus yhdistymisestä Kristukseen ehtoollisen kautta. Reformoidussa ehtoollisspiritualiteetissa korostuu ajatus ehtoollisesta Kristuksen ja hänen ristinkuolemansa muistoateriana, mutta reformoidussa perinteessä on useita ehtoollisspiritualiteetin painotuksia. Kaikki tarkastellut kristilliset perinteet näkevät jonkinlaisen yhteyden ehtoolliselle osallistumisen ja syntien anteeksi antamisen välillä. Metzken tekstistä nousevat ajatukset Jumalan läsnäolosta konkreettisessa todellisuudessa luovat siltaa ehtoollisen metafyysisen ja spirituaalisen tarkastelun välille. Erityisesti Metzken ajatukset Lutherin ubikviteettiopista tuovat esille näkökulmia, jossa Jumala voi olla kaikkialla läsnä, mutta ehtoollisessa hän on erityisesti läsnä ihmistä varten. Ehtoollisessa Jumala on yhteydessä ihmisiin ja lahjoittaa heille syntien anteeksi antamisen.