Browsing by Subject "muutoksenhaku"

Tutkielmassa käsitellään jatkokäsittelyluvan myöntämisen edellytyksiä erityisesti korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön valossa. Jatkokäsittelyluvan myöntämistä koskevat perusteet on lueteltu oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:ssä. Säännöksen mukaan lupa on myönnettävä, jos: 1) ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste); 2) käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä (tarkistusperuste); 3) lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa (ennakkoratkaisuperuste); tai 4) luvan myöntämiseen on muu painava syy (muun painavan syyn peruste). Jatkokäsittelylupaa ei kuitenkaan tarvitse muutosperusteen nojalla myöntää yksinomaan näytön uudelleen arvioimista varten, ellei käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ole perusteltua aihetta epäillä valituksessa esitettyjen seikkojen perusteella (korotettu lupakynnys). Nykyinen jatkokäsittelylupajärjestelmä tuli voimaan vuonna 2011 ja sitä koskeva laajennus vuonna 2015. Korkein oikeus on antanut lukuisia jatkokäsittelylupaa koskevia ratkaisuja viimeisten vuosien aikana, vaikka lupaedellytykset ovat olleet laissa saman sisältöisinä jo useita vuosia. Suurin osa näistä ratkaisuista on annettu julkaisemattomina, joten prejudikaattiperusteita näissä ratkaisuissa ei ole. Tutkielmassa havaitaan, että lupaperusteiden soveltamiskäytäntö hovioikeuksissa ei ole kaikilta osin ollut onnistunutta. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä tarkastellulla ajanjaksolla noin 80 %:ssa ratkaisuista katsottiin, että lupaedellytykset täyttyvät joko kokonaan tai osittain. Tämän lisäksi useassa muussa ratkaisussa lupaedellytysten soveltaminen hovioikeuksissa on ollut selvästi virheellistä, eikä lupaperusteiden täyttymistä ole voitu edes arvioida korkeimmassa oikeudessa. Prosenttiosuus on siten edellä mainittua vieläkin korkeampi. Korkeimman oikeuden mukaan noin 86 %:ssa hovioikeuden päätöksistä jatkokäsittelylupa olisi tullut myöntää.

Muutoksenhakuoikeus alioikeuden ratkaisusta on meillä perinteisesti ymmärretty jokaiselle kansalaiselle kuuluvaksi oikeudeksi. Suomen liittyminen kansainvälisiin sopimuksiin, kuten Euroopan ihmisoikeussopimukseen, on aiheuttanut muutospainetta varsinkin hovioikeusprosessin kehittämisessä. 1990–luvulla hovioikeusmenettelyä uudistettiin tavoitteena saada ennen pääosin kirjallinen hovioikeusmenettely vastaamaan uutta keskitettyä, suullista ja välitöntä alioikeusmenettelyä niin, että Suomen tekemä varauma Euroopan ihmisoikeussopimukseen suullisten käsittelyiden järjestämisen osalta voitiin poistaa. Muutoksenhakua koskevien oikeudenkäymiskaaren säännösten muuttaminen ei kuitenkaan jäänyt tähän, vaan vuonna 2003 otettiin käyttöön seulontamenettely hovioikeuksissa. Vuonna 2011 seulontamenettely korvattiin jatkokäsittelylupajärjestelmällä, ja vuonna 2015 jatkokäsittelylupajärjestelmä tulee laajenemaan soveltamisalaltaan yleiseksi rikosasioita koskevaa soveltamisalan rajausta lukuunottamatta. Tämän tutkimuksen tavoitteena on löytää syitä siihen, miksi muutoksenhakua koskevat oikeudenkäymiskaaren säännökset ovat olleet jatkuvan muutoksen kohteena viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Tutkimuskysymykseni on täten avoin, eikä absoluuttisia vastauksia perimmäiseen kysymykseen ole tarkoitus tavoitella, vaan pyrkiä selittämään muutosta empiiristä aineistoa – kuten hovioikeustilastoja – hyödyntäen. Tutkimuksessani päähuomio kiinnittyykin viimeaikaisten muutoksenhakua koskevien muutosten kuvaamiseen, eli siihen, miten oikeudenkäymiskaaren säännöksiä on muutettu ja miten muutoksia on perusteltu. Toimivan prosessilainsäädännön säätäminen on osoittautunut ilmeisen haastavaksi tehtäväksi lainsäätäjälle; joustavat, mutta toisaalta ennustettavasti ja yhdenmukaisesti sovellettavat normit reunaehtoinaan kansainvälisistä sopimuksista seuraavien perus- ja ihmisoikeusvelvoitteiden täyttäminen rajallisin resurssein näyttää muodostuneen hankalaksi yhtälöksi. Kaikkia 2000–luvulla toteutettuja uudistuksia yhdistää lainsäätäjän huoli oikeusturvasta, oikeudenkäyntien keston lyhentämisestä sekä hovioikeuksien resurssien tarkoituksenmukaisesta kohdentamisesta. Samalla on kuitenkin haluttu säilyttää rajoittamaton muutoksenhakuoikeus yhdistettynä nopeaan, laadukkaaseen ja halpaan oikeudenkäyttöön oikeusturvasta tinkimättä. Hovioikeustilastot 2000–luvulta osoittavat, että hovioikeuksiin saapuneiden asioiden määrä kuten myös hovioikeuksissa vuoden lopussa vireillä olleiden asioiden määrä on ollut laskussa, käsittelyajat ovat tasaisesti lyhentyneet ja myönnettyjen jatkokäsittelylupien määrä ollut laskussa ja hylättyjen nousussa. Tällä hetkellä jatkokäsittelylupajärjestelmän piiriin kuuluu arviolta 30 %:a kaikista hovioikeuksiin saapuvista asioista, kun vastaisuudessa arvioitu luku on noin 80–90 %:a. Lainvalmistelussa painoarvoa on annettu hovioikeusnäkökulmalle, kun taas kansalaisnäkökulma – ja erityisesti uudistusten vaikutukset kansalaisten asemaan – näyttää jääneen lainvalmistelussa huomiotta. Viimeisintä, vuonna 2015 toteutettavaa uudistusta perustellaan ennen kaikkea valtiontalouden säästöpaineilla. Katsonkin perustelluksi todeta, että juuri säästöt – eikä vähiten hovioikeuksien työnsäästö – ovat olleet muutosten pääasiallisena teemana. Tästä on seurannut se, että kansalaisille kuuluvaa muutoksenhakuoikeutta ollaan lainsäädännön muutoksilla de facto rajoitettu säätämällä säännöksiä, jotka ovat vaikeuttaneet asianosaisten tosiasiallista oikeutta saada asiansa ylemmässä tuomioistuimessa tutkittavaksi.

Tutkielma käsittelee syyttäjän muutoksenhakua aina käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuden tuomioon erityisesti objektiivisuusperiaatteen ja rikosvastuun toteuttamisen näkökulmasta empiirisesti tarkasteltuna. Tutkielmassa pyritään selvittämään 1) onko Syyttäjälaitoksen organisaatiouudistus johtanut siihen, että syyttäjäalueiden menettelytavat ovat valtakunnallisesti yhdenmukaiset, 2) kokevatko syyttäjät toteuttavansa objektiivisuusperiaatetta osana muutoksenhakua, 3) kokevatko syyttäjät toteuttavansa rikosvastuuta osana muutoksenhakua, 4) mitkä seikat käräjäoikeuden tuomiossa vaikuttavat syyttäjästä lähtöisin olevaan muutoksenhakuun sekä 5) miten syyttäjät kokevat valitusprosessin käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuden tuomioon saakka. Tutkielmassa pyritään selvittämään, onko syyttäjien vastauksissa havaittavissa alueellisia tai kokemusvuosiin perustuvia eroja. Tutkielmassa käytetään lainopillisen menetelmän lisäksi empiiristä tutkimusmenetelmää. Empiiristä osiota varten syyttäjille lähetettiin marraskuussa 2021 kysely, johon saatiin vastaus 75 syyttäjältä. Tämän lisäksi viittä aluesyyttäjää haastateltiin. Tutkielman alussa käsitellään syyttäjän työtä ja velvollisuuksia sekä muutoksenhaun lähtökohtia erityisesti rikosprosessin ja muutoksenhaun tehtävien osalta. Muutoksenhakua ohjaavia oikeusperiaatteita koskevassa kappaleessa syvennytään objektiivisuusperiaatteeseen ja rikosvastuun toteuttamiseen hyödyntäen syyttäjien haastatteluita. Kyselytutkimuksen tulokset käydään läpi syyttäjien kokemuksia muutoksenhakuprosessissa koskevassa kappaleessa. Vaikka muutoksenhakuprosessissa on ongelmakohtia, tutkielman tulokset vahvistavat luottamusta siihen, että syyttäjät pystyvät toteuttamaan rikosvastuuta erityisesti muutoksenhaun osalta, mutta myös kokonaisuutena objektiivisuusperiaatetta noudattaen, samoin kuin siihen, että syyttäjät kokevat onnistuvansa näissä tehtävissään. Vaikka syyttäjien työtilanne on kuormittava ja objektiivisuusperiaatteen sekä rikosvastuun toteuttamisessa on haasteensa, on ilo huomata, ettei tutkimus ole herättänyt huolta syyttäjien työn laadusta, eikä heidän toiminnastaan rikosvastuun toteuttajina.

Ulkomaalaislaissa säädetään maastapoistamispäätöksen saaneen ulkomaalaisen vapaaehtoisesta paluusta. Ulkomaalaislain mukainen vapaaehtoinen paluu perustuu Euroopan unionin paluudirektiivin mukaiseen sääntelyyn ja sitä pidetään ensisijaisena keinona saada maastapoistamispäätöksen saaneet ulkomaalaiset palaamaan kotimaihinsa. Vapaaehtoista paluuta koskevan sääntelyn tarkoitus on olla mahdollisimman tehokasta, jotta maasta poistamisesta syntyisi mahdollisimman vähän kustannuksia. Vapaaehtoisen paluun tehokkuutta pyritään edistämään lainsäädännöllisin keinoin, kuten maahantulokiellon määräämisen uhalla sekä kansainvälistä suojelua hakeneiden vastaanottopalveluita rajoittamalla. Lainsäädännöstä tulevat paineet johtavat vapaaehtoisen paluun tosiasiallisen vapaaehtoisuuden kyseenalaistamiseen. Vapaaehtoinen paluu on paluuvelvoitteen noudattamista, jolloin paluu on tosiasiallisesti pakollista, ei vapaaehtoista. Vapaaehtoiselle paluulle määrätty ajankohta alkaa maastapoistamispäätöksen täytäntöönpanokelpoisuudesta. Päätös tulee kansainvälistä suojelua koskevissa asioissa lähtökohtaisesti täytäntöönpanokelpoiseksi hallinto-oikeuden päätöksen jälkeen. Turvapaikanhakijoilla on mahdollisuus hakea muutosta hallinto-oikeuden päätökseen, vaikka heitä samalla painostetaan palaamaan oma- aloitteisesti kotimaihinsa. Vapaaehtoisella paluulla on merkittävät vaikutukset turvapaikanhakijoiden muutoksenhaun tehokkuuteen. Kansainvälistä suojelua koskevassa päätöksenteossa korostuvat kuitenkin useat perustavanlaatuiset perus- ja ihmisoikeudet, kuten oikeus elämään ja kidutuksen sekä epäinhimillisen ja halventavan kohtelun kielto. Vapaaehtoista paluuta koskevaa sääntelykokonaisuutta voidaan arvostella, kun otetaan huomioon palautuskiellon periaatteen merkitys kaikkea maasta poistamista koskevassa päätöksenteossa.

Tutkimuksen aiheena on vastavalitusoikeus ja erityisesti vastavalitusoikeuden soveltamisalan laajuus. Vastavalituksella tarkoitetaan yksinkertaistaen muutoksenhakukeinoa, jolla tuomioon tyytynyt asianosainen voi vielä varsinaisen muutoksenhakuajan päätyttyä liittyä vastapuolen aloitteesta käynnistettyyn muutoksenhakuun ja esittää omia vaatimuksiaan tuomion muuttamisesta. Tutkimuksen pääasiallisena tarkoituksena ja tutkimuskysymyksenä on selvittää vastavalituksen soveltamisalaa; mihin (asiaan) ja keneen (asianosaiseen) vastavalitus on mahdollista kohdistaa. Soveltamisalaa lähestytään tutkimuksessa asiallisen ja henkilöllisen soveltamisalan kautta. Henkilöllisen soveltamisalan määrittely antaa vastauksen kysymykseen siitä, keneen (asianosaiseen) vastavalitus voidaan kohdistaa. Asiallisen soveltamisalan tarkastelu puolestaan antaa vastauksen siihen, mihin (asiaan) vastavalitus voidaan kohdistaa. Läpi tutkimuksen pyritään myös tunnistamaan ja arvioimaan vastavalitusoikeuden soveltamisalaan liittyviä erilaisia ongelmakohtia ja -tilanteita, sekä esittämään niihin ratkaisuvaihtoehtoja. Tutkimuksessa todetaan vastavalituksen asiallisen soveltamisalan olevan varsin laaja. Päävalituksen kohteella ei siten ole juurikaan vastavalituksen kohdetta rajaavaa vaikutusta. Tästä huolimatta tiettyä pää- ja vastavalituksen kohteen riittävän liitännäisyyden vaatimusta voidaan edellyttää. Henkilöllisen soveltamisalan osalta vahva lähtökohta on, että vastavalitus voidaan kohdistaa ainoastaan alkuperäiseen valittajaan. Henkilöllisen soveltamisalan voidaan kuitenkin katsoa sallivan tilanteet, joissa vastavalituksen vaikutukset ylettyvät päävalittajan ohella muihin asianosaisiin.