Browsing by Subject "mystiikka"

Tutkimuksessa tarkastellaan kärsimysmystiikkaa sellaisena kuinka se esiintyy saksalaisella Dorothee Söllellä (1929-2003) sekä niillä keskiajan mystikoilla, joihin hän kärsimysmystiikan yhteydessä viittaa. Näitä mystikoita ovat: Mechthild Magdeburgilainen, Mestari Eckhart, Johannes Tauler, Heinrich Suso ja Ristin Johannes. Lisäksi on tarkasteltu eräiden mystikkojen taipumusta runnella itseään. Tavoitteena on ollut tarkastella, miten kärsimys näyttäytyy ihmisen ja Jumalan ja ihmisen ja maailman suhteissa kärsimysmystiikan valossa, sekä miten Söllen ja keskiajan mystikkojen käsitykset näissä kysymyksissä eroavat toisistaan ja mikä niitä yhdistää. Söllen kärsimysmystiikkaa tarkasteltaessa kysymyksenä on ollut, onko se antiteodikistista. Aihetta on lähestytty määrittelemällä, mitä kristillinen mystiikka on sekä miten Sölle sen määrittelee. Kärsimysmystiikan merkittävän nousun taustaa 1200- ja 1300-luvuilla kartoitettiin sekä teologis-kirkollisista että kulttuuri- ja sosiohistoriallisista lähtökohdista käsin. McGinnin mystiikan teologian teokset ovat olleet sekundaarilähteinä keskiajan mystikoiden kärsimysmystiikan kuvauksiin, paitsi Eckhartilta on käytetty myös alkuperäislähteitä. Söllen kärsimysmystiikan osalta tärkeimpinä lähteinä ovat olleet kirjat Das Leiden (1973) ja Mystik und Widerstand (1997). Kärsimysmystiikan sekä askeettisten käytäntöjen kukoistamisen taustalla erityisesti 1200-luvun lopulla ja 1300-luvulla olivat teologis-kirkolliselta puolelta katumuksen sakramentin ja kiirastuliopin nousu sekä Tuomas Akvinolaisen tekemä ajallisen ja iankaikkisen rangaistuksen jaottelu ja yhdistäminen kiirastulioppiin legitimaationa ja motivaationa Kristuksen seuraamiselle (imitatio Christi ), joka toteutui usein imitatio passioniksena, kärsimyksen jäljittelynä. 1300-luvun alkupuolella Keski-Euroopan katovuodet aiheuttivat nälänhädän ja vuosisadan puolivälissä kärsittiin mustasta srumasta, joilla lienee ollut osuutensa kärsimysmystiikan viljelyyn. Tutkimukseen valitut keskiajan mystikot kuvaavat kärsimystä rikkain kielikuvin: vaipumisena, resignoitumisena helvettiin, vieraantumisena, ahdistuksena (Getrenge) ja pimeänä yönä ja käyvät keskusteluja Frau Pein:in kanssa. Kärsimykseen liittyy mystikoilla usein kuvausta tyhjäksi tulemisesta. Oma kärsimys liitettiin Kristuksen kärsimysten yhteyteen. Kuvauksissa on paradoksaalista ilmaisua: vieraantuminen onkin toisilla union intiimein muoto, ja jubilaciossa voi olla edelleen mukana Getrenge, ja siellä samoin kuin kontemplaatiossa on eksyksissä oloa. Keskiajan mystikoiden kärsimyksen voi sijoittaa via mysticalla, mystiikan tiellä purgatio-vaiheen alle. Dorothee Söllen vaihtoehtoisen mysiikan tien toisena vaiheena on luopuminen (loslassen), joka on myös ”pimeä yö.” Sölle tulkitsee ja siteeraa keskiajan mystikoita, erityisesti Eckhartia, korostaen käsitystä: Jumala on kärsivänä kärsivien rinnalla. Luopumisen asemalla Söllella voi tulkita tapahtuvan myös uniota, mutta matka jatkuu parantamisen/vastarinnan asemalle (heilen/widerstand), mikä merkitsee suuntaamista kohti maailmaa: compassioon, eli myötäkärsimiseen ja solidaarisuuteen maailman kärsiviä kohtaan, sekä oikeudenmukaisuuden, rauhan ja luomakunnan eheyden puolustamiseen. Sölle paheksuu teodikeaa useissa kohdin tekstejään, onnistuu puolustamaan rakastavaa Jumalaa, ja hänen voidaan esitetyn perusteella katsoa edustavan antiteodikealaisuutta.

Tutkimustehtäväni on tarkastella 1300-luvulla Englannissa eläneen mystikon ja teologin Juliana Norwichlaisen näkykokemusta individuaationa eli itseksi tulemisen prosessina kirjoittavaksi ja opettavaksi naiseksi sekä initiaationa anakoreetiksi. Tarkastelen myös hänen kokemuksensa ruumiillisuutta ja liitän hänet 1200–1500 -lukujen naismystikoiden ruumiilliseen uskonnollisuuteen. Tutkielmani teoriataustana käytän analyyttisen psykologian perustajan C.G. Jungin individuaatioteoriaa ja ranskalaisen filosofin Maurice Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologiaa. Tutkielmani on psykodynaaminen tekstitukimus, ja metodina käytän sisällönanalyysin teoriaohjaavan analyysin tyyppiä. Tutkielmassani käyttämäni teoriat ohjaavat analysoimieni näkyjen valintaa. Analysoidessani näkyjä kiinnitän huomiota niissä esiintyviin arkkityyppisiin symboleihin ja niiden ruumiillisuuteen. Aineistonani käytän Paavo Rissasen vuodelta 1985 peräisin olevaa suomennosta Jumalan rakkauden ilmestys Juliana Norwichlaisen pidemmästä, vuonna 1393 kirjoitetusta tekstistä. Suomennos pohjautuu Marion Glasscoen editioon nk. Sloane 2499 -käsikirjoituksesta, joka on peräisin 1600-luvulta. Sloane-käsikirjoitus on kielellisesti lähellä 1300-luvun englantia sekä tyylillisesti ja teologisesti hajanainen. Teoksessa ilmestyksiä on kaiken kaikkiaan viisitoista, tutkielmassani analysoin neljää ilmestystä. Työssäni päädyn siihen tulokseen, että Julianan näyissä ilmenevät animuksen, Suuren Äidin, Kosmisen Miehen ja varjon arkkityypit. Hänelle ruumis ei myöskään ole pelkkä kohtalo vaan uskonnollinen ilmaisuväline. Julianalle näyt olivat elämää ja persoonallisuutta voimakkaasti muuttava kokemus, joka sai hänet uhmaamaan aikansa misogyynisiä stereotypioita naisesta ja teki hänestä hengellisen opettajan sekä Englannin ensimmäisen proosakirjailijan.

Tämä tutkielma käsittelee vähälle huomiolle jääneen imaginisti-runoilija Aleksandr Kusikovin tuotantoa. Tutkielmassa analysoidaan kahta vuonna 1920 julkaistua runoelmaa ”Poema poem” ja ”Koevangelieran”. Runoanalyysin lisäksi tutkielma esittelee myös Kusikovin kirjallista elämäkertaa ja sen suhdetta kirjailijan tuotantoon. Biografian koostamiseksi tietoa on kerätty Kusikovia käsittelevien artikkelien ja kirjailijan lyhyen omaelämäkerran lisäksi aikalaismuistelmista, Kusikovin julkaistusta kirjeenvaihdosta, sekä kirjailijan emigranttilehdissä julkaistuista kirjoituksista. Molemmissa teosanalyyseissä hyödynnetään subteksti-analyysin menetelmiä. ’Teksti’ ymmärretään laajasti kattamaan kirjallisten tekstien lisäksi mm. Kusikovin koko tuotannon ja elämäkerran. ”Poema poem”-runoelman analyysissä tarkastellaan teoksen suhdetta raamatulliseen ”Laulujen lauluun” ja sen imaginistisiin sovellutuksiin. Runoelmaa lähestytään sen motiiveista käsin: teoksen kaupunkikuvausta käsitellään suhteessa imaginistien urbanismiin ja lyyrisen sankarin tšerkessiyttä tutkitaan osana imaginistista elämänteatteria. Runoelman rakkausmotiiville tarjotaan kolme mahdollista luentaa yhtäältä sen syntagmaattisista ja toisaalta paradigmaattisista suhteista käsin. Ensimmäisessä korostuu Kusikovin tuotannolle ominainen lyyrisen sankarin tunteiden kuvaus, jälkimmäisissä imaginisten tradition profetia sekä Kusikoville ominainen mystinen taso. ”Koevangelieran”-runoelman taustaa selvitetään tarkastelemalla orientalismin ja Koraanin asemaa venäläisessä kaunokirjallisuudessa ja Kusikovin tuotannossa. Tutkielmassa nimetään runoelman subtekstejä, joiden motivointeja tutkitaan jo yllämainittujen luentatapojen avulla. Tarkastelun kohteena ovat täten autobiografinen lyyrinen sankari ja tämän imaginistiset profetiat, sekä runoelman islamilainen mystiikka. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta Kusikovin olleen aktiivinen kirjallinen tekijä, jonka merkitys on ehkä suottakin unohtunut kirjallisuushistoriassa. Teosanalyysit osoittavat sekä imaginismin vaikutuksen Kusikovin tuotannossa, että myös runoilijan omintakeisen kuvaston.

Käsittelen pro gradu -tutkielmassani Søren Kierkegaardin (1813–1855) paradoksikäsitystä ja sen suhdetta mystiikkaan. Kierkegaardin eksistenssifilosofiassa on paljon samoja piirteitä kuin kristillisessä mystiikassa. Hänen ajattelunsa tulee lähelle mystiikan teologiaa, jonka katsotaan alkaneen Pseudo-Dionysios Areopagitan (n. 500jKr.) uusplatonistisesta teologiasta. Jumala pakenee kielellisiä määrittelyjä, koska hän on olemukseltaan salattu. Siksi mystiikan teologian kuvaukset Jumalasta ovat luonteeltaan paradoksaalis – dialektisia, esimerkiksi "häikäisevä pimeys". Ne samanaikaisesti sekä kertovat jotain Jumalasta että säilyttävät hänen salatun olemuksensa. Työni ensisijaisina lähteinä ovat Kierkegaardin pseudonyymi Johannes Climacuksen teokset Filosofisia muruja (1844) ja Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus (1846). Edellä mainittujen teosten rinnalla käytän Kierkegaardin muita pseudonyymisiä sekä hänen omalla nimellään julkaisemia kirjoituksia. Teoksissaan Climacus selvittää kristityksi tulemista ja ihmisen mahdollisuutta tuntea totuus. Hänen mukaansa Jumala on ihmiselle tuntematon, absoluuttisen erilainen ja ymmärrykseltä salattu. Tuntematon jumala haluaa kuitenkin olla tasavertainen ihmisen kanssa ja sen vuoksi hän ilmoittaa itsensä. Jumalan ilmoitus on absoluuttinen paradoksi – aikaan saapuva ikuinen Jumala. Absoluuttinen paradoksi avautuu vain uskossa, jossa ihminen kohtaa Kristuksen kasvoista kasvoihin. Kierkegaardin ajattelussa vaikuttaa käänteinen dialektiikka, jossa positiivinen tunnistetaan negatiivisesta. Kierkegaardin dialektiikka vastustaa Hegelin (1770–1830) ajattelua tämän omilla aseilla. Hegelin dialektiikassa olemisen ja ei-olemisen synteesi on tuleminen. Hegel uskoi, että ajattelun avulla on mahdollista saavuttaa puhdas jumalallinen oleminen. Kierkegaard kieltää tämän. Hänen mukaansa eksistenssi on jatkuvassa tulemisen tilassa. Eksistenssin negatiivisuus kumoutuu vasta ikuisuudessa. Kristillinen eksistenssi synnyttää kärsimyksen, joka johtuu siitä että ihminen eksistoi ikuisen ja ajallisen synteesinä. Kierkegaard kuvaa kirjoituksissaan sekä positiivista ideaalia kristillisyyttä että negatiivista eksistentiaalista kristillisyyttä. Kristillisessä pyrkimyksessä edistyminen kohti ideaalia ilmenee eksistenssissä vastakohtansa kautta, siksi uskonnollinen kärsimys on merkki suhteesta iäiseen autuuteen. Kierkegaardin paradoksin mystiikka ilmenee siinä, että ihminen tulee itsekseen Jumala-suhteen kautta. Ottaessaan uskossa vastaan Kristuksen – absoluuttisen paradoksin – ihminen alkaa eksistoida omana itsenään. Uusi oleminen on Paavalin sanoin sitä, että: "Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa" (Gal. 2:20).

Tutkielmassa tarkastellaan, miten uskonto, mystiikka ja usko ilmenevät kahdeksassa Gurun opissa -kuvituskuvassa vuonna 2019. Gurun opissa on Lauri Maaralan kirjoittama ja suurimmaksi osaksi Matti Pikkujämsän kuvittama hengelliseen etsintään keskittyvä palsta, jota julkaistaan Kirkko ja kaupunki -mediassa. Kirkko ja kaupunki on Suomen evankelis- luterilaisen kirkon pääkaupunkiseudun jäsenille suunnattu media. Gurun opissa hyödyntää hengellisen etsinnän teemoissaan mystikkojen ja hengellisten merkkihenkilöiden ajatuksia ja elämänkertoja. Tutkielmassa käytetään semioottista kuva-analyysia erityisesti C.S. Peircen kolmea merkkityyppiluokkaa hyödyntäen. Merkkityyppiluokat ovat ikoninen, indeksinen ja symbolinen merkki. Tutkielmassa kysytään jokaisen kuvituksen kohdalla, mitä merkkejä kuvassa on. Merkkien avulla tutkielmassa tarkastellaan, mitä semioottisia merkityksiä kuvissa on ja lopulta sitä, miten kuvat ilmentävät uskoa, mystiikkaa ja uskontoa. Kuvitukset jakautuvat tutkielmassa merkkien perusteella kahteen teemaan. Toinen teema edustaa vahvemmin uskonnon yhteisöllistä ulottuvuutta ilmentäviä kuvia, kun taas toinen edustaa vahvemmin yksilön kokemuksellista ulottuvuutta ilmentäviä kuvia. Vahvemmin uskonnon yhteisöllistä ulottuvuutta ilmentävissä kuvissa korostuvat merkit erityisesti kristinuskon kertomuksellisen, myyttisen ja filosofisen ulottuvuuksien hahmoista. Myös perinteisesti itämaisiksi miellettyjen uskontojen filosofian merkkejä on löydettävissä yhdestä kuvituksesta. Teeman kuvien merkitys liittyy taivaallisen ja maallisen yhteydenpidon kuvaamiseen sekä luottamuksen ja levollisuuden löytämisen kuvaamiseen. Kuvat ilmentävät mystiikkaa ihmisen sisimpään päin suuntautuvasta etsinnän merkityksestään sekä uskontokuntien rajat ylittävästä merkityksestään käsin. Lisäksi kuvissa on merkityksiä uskosta, johon liittyy mysteeri ja järkeilemättömyys. Vahvemmin yksilön kokemuksen ulottuvuutta ilmentävissä kuvissa korostuvat merkit, joissa kuvataan ihmisyksilön kokemusmaailmaa. Teeman kuvien merkitys liittyy nykypäivänä elävän yksilön kokemaan ihmettelyyn ja merkityksellisyyden etsintään erityisesti modernien ilmiöiden maailmassa. Kuvissa on merkityksiä yksilön mysteerikokemuksista luonnon äärellä, mikä ilmentää mystiikkaan liittyviä piirteitä sekä nykypäivän henkisyyteen liittyviä suosittuja piirteitä. Kosmisen järjestyksen merkitykset kuvissa ilmentävät mystiikan luonnetta, jossa yksilö etsii ja kokee ykseyden ja mysteerin kokemuksia maailmankaikkeudessa.

Jumalan kätkeytyneisyyden ongelma muistuttaa läheisesti klassista teodikeaongelmaa – pahuuden ja kärsimyksen muodostamaa haastetta ja uhkaa teistiselle käsitykselle kaikkivaltiaasta, kaikkitietävästä ja täydellisen hyvästä Jumalasta. Jumalan kätkeytyneisyys on yhtäältä uskonnollinen ikuisuusteema, jota jo Raamatun tekstit heijastavat. Uskonnonfilosofisena keskustelunaiheena ilmiö on kuitenkin paljon nuorempi. Jumalan kätkeytyneisyyttä on käsitelty omana ateistisena argumenttinaan Jumalan olemassaoloa vastaan J. L. Schellenbergin julkaistua teoksensa Divine Hiddenness and Human Reason 1993. Liki kolmessa vuosikymmenessä hänen muotoilemansa argumentti Jumalan kätkeytyneisyydestä on lunastanut paikkansa filosofisessa nykykeskustelussa, jossa sitä käsitellään pahan ongelman rinnalla omana ateistisena argumenttinaan. Schellenberg ei ole historian ensimmäinen uskonnonfilosofinen ajattelija, joka on kiinnittänyt huomiota Jumalan kätkeytymisen ateistiseen todistusvoimaan, mutta hän on eittämättä valtavirtaistanut aihetta koskevan keskustelun. Schellenbergin argumentti perustuu huomioon siitä, että teismin mukaiselta Jumalalta olisi perusteetonta kätkeytyä vilpittömiltä etsijöiltä. Niin sanotun ”vilpittömän epäuskon” olemassaolo muodostaa hänen argumentissaan siis todistusaineistoa Jumalan olemassaoloa vastaan. Jumalan koetun kätkeytyneisyyden pohjalta on mahdollista muotoilla muihinkin ilmiön puoliin vetoavia argumentteja ateismin puolesta. Teistisestä näkökulmasta Jumalan kätkeytyneisyyden ilmiö vaikuttaa puolestaan, ellei haastavan Jumalan olemassaoloa kaikkineen, vähintäänkin saattavan kyseenalaisiksi tiettyjä yleisiä uskomuksia Jumalan ominaisuuksista. Michael C. Rean mukaan Schellenbergin argumentti perustuu kiistanalaisten teologisten oletusten varaan Jumalan rakkauden luonteesta ja ilmenemisestä, ja ne tulisi uudelleenarvioida Jumalan transsendenttisuuden, tuonpuoleisuuden, huomioon ottavassa teologianhistoriallisessa valossa. Jumalan kätkeytyneisyyden tematiikka avautuu moneen suuntaan myös analyyttisen uskonnonfilosofian ulkopuolella. Kristillinen mystiikan teologia kääntää ongelman päälaelleen: sen traditiossa kokemus Jumalan kätkeytymisestä on nähty luonnollisena ja odotuksenmukaisena hengellisen elämän vaiheena, jonka kautta Jumala tuo ihmisen lähemmäs itseään. Tutkielma antaa äänen myös kognitiivisen uskontotieteen näkökulmille: uskon, epäuskon ja yksilöllisen jumalasuhteen tarkastelulle kognitiivisena toimintana. Tämä edistää filosofista kokonaiskeskustelua, sillä Schellenbergin argumentti rakentuu ratkaisevasti epäuskoa ja epäilystä koskevien empiiristen väitteiden varaan. Psykologian kiintymyssuhdeteoria taas antaa kiinnostavan selityksen Jumalan kätkeytyneisyyden kokemuksen inhimilliselle tuskallisuudelle. Jumalan kätkeytyneisyyden ilmiö, tehtiin siitä sitten ateistinen tai teistinen tulkinta, palautuu lopulta yksilön uskonnolliseen kokemukseen.