Browsing by Subject "mystiikka, dialektiikka, eksistenssi, paradoksi, apofaattinen teologia"

Käsittelen pro gradu -tutkielmassani Søren Kierkegaardin (1813–1855) paradoksikäsitystä ja sen suhdetta mystiikkaan. Kierkegaardin eksistenssifilosofiassa on paljon samoja piirteitä kuin kristillisessä mystiikassa. Hänen ajattelunsa tulee lähelle mystiikan teologiaa, jonka katsotaan alkaneen Pseudo-Dionysios Areopagitan (n. 500jKr.) uusplatonistisesta teologiasta. Jumala pakenee kielellisiä määrittelyjä, koska hän on olemukseltaan salattu. Siksi mystiikan teologian kuvaukset Jumalasta ovat luonteeltaan paradoksaalis – dialektisia, esimerkiksi "häikäisevä pimeys". Ne samanaikaisesti sekä kertovat jotain Jumalasta että säilyttävät hänen salatun olemuksensa. Työni ensisijaisina lähteinä ovat Kierkegaardin pseudonyymi Johannes Climacuksen teokset Filosofisia muruja (1844) ja Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus (1846). Edellä mainittujen teosten rinnalla käytän Kierkegaardin muita pseudonyymisiä sekä hänen omalla nimellään julkaisemia kirjoituksia. Teoksissaan Climacus selvittää kristityksi tulemista ja ihmisen mahdollisuutta tuntea totuus. Hänen mukaansa Jumala on ihmiselle tuntematon, absoluuttisen erilainen ja ymmärrykseltä salattu. Tuntematon jumala haluaa kuitenkin olla tasavertainen ihmisen kanssa ja sen vuoksi hän ilmoittaa itsensä. Jumalan ilmoitus on absoluuttinen paradoksi – aikaan saapuva ikuinen Jumala. Absoluuttinen paradoksi avautuu vain uskossa, jossa ihminen kohtaa Kristuksen kasvoista kasvoihin. Kierkegaardin ajattelussa vaikuttaa käänteinen dialektiikka, jossa positiivinen tunnistetaan negatiivisesta. Kierkegaardin dialektiikka vastustaa Hegelin (1770–1830) ajattelua tämän omilla aseilla. Hegelin dialektiikassa olemisen ja ei-olemisen synteesi on tuleminen. Hegel uskoi, että ajattelun avulla on mahdollista saavuttaa puhdas jumalallinen oleminen. Kierkegaard kieltää tämän. Hänen mukaansa eksistenssi on jatkuvassa tulemisen tilassa. Eksistenssin negatiivisuus kumoutuu vasta ikuisuudessa. Kristillinen eksistenssi synnyttää kärsimyksen, joka johtuu siitä että ihminen eksistoi ikuisen ja ajallisen synteesinä. Kierkegaard kuvaa kirjoituksissaan sekä positiivista ideaalia kristillisyyttä että negatiivista eksistentiaalista kristillisyyttä. Kristillisessä pyrkimyksessä edistyminen kohti ideaalia ilmenee eksistenssissä vastakohtansa kautta, siksi uskonnollinen kärsimys on merkki suhteesta iäiseen autuuteen. Kierkegaardin paradoksin mystiikka ilmenee siinä, että ihminen tulee itsekseen Jumala-suhteen kautta. Ottaessaan uskossa vastaan Kristuksen – absoluuttisen paradoksin – ihminen alkaa eksistoida omana itsenään. Uusi oleminen on Paavalin sanoin sitä, että: "Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa" (Gal. 2:20).