Browsing by Subject "mytologia"

Tarkastelen tutkielmassa kahden uhtualaisen runolaulaja-veljeksen runokorpuksia. Tavoitteenani on selvittää heidän myyttisen tietouden ulottuvuuksiaan ja loitsujen kommunikaatiostrategioita. Tutkin heidän myyttisiä diskurssejaan, toimijoitaan ja myyttistä topografiaansa. Loitsukommunikaatiota lähestyn tarkastelemalla loitsujen tekstuaalisten minuuksien käyttämiä puheakteja. Aineiston tutkimuksessani muodostavat kahden vienalaisen 1800-luvulla eläneen runolaulajan, Jouhko ja Kostja Huotarisen kalevalamitttaiset runot. Jouhko Huotarisen runokorpuksessa on kolmekymmentä tekstiä ja se sisältää myyttiepiikkaa, loitsuja ja lyriikkaa. Kostja Huotarisen korpus koostuu neljästä loitsutekstistä. Huotaristen runot ovat talletettuna Suomen Kansan Vanhat Runot -antologiaan ja löytyvät niteistä I:1, I:2, I:3 ja I:4. Metodologisen viitekehyksen tutkielmalleni muodostavat teoreettisesti ohjattu lähiluku, käsitys puheen performatiivisuudesta ja puheaktiteoria. Tutkimusmenetelminä käytän myyttikertomusten analyysia ja sovellusta John R. Searlen illokutiivisten puheaktien luokittelusta ja määrittelystä. Tutkielmastani käy ilmi, että Jouhko Huotarisen runokorpus kertoo vienalaisen laulaja-tietäjä habituksen omaksumisesta. Jouhko Huotarinen käsittelee runoissaan seksuaalisuuden, nuoruuden ja vapauden teemoja ja on suuntautunut myyttisen maailman tapahtumista kertomiseen. Vaikka hän hallitsee myös loitsuja, ne näyttävät olevan hänelle sekundaarisia epiikan ja lyriikan teemoihin nähden. Kostja Huotarisen aineiston perusteella hänen lauluhabituksensa koostuu tietäjyydestä. Kostja Huotarisen loitsut kertovat luottamuksesta omaan persoonalliseen voimaan ja uskosta yliluonnollisten auttajien tukeen. Hänen loitsujensa tekstuaalisten minuuksien käyttämät puheaktit vaihtelevat loitsujen sisällä ja niiden välillä, kertoen laajan neuvottelustrategian hallinnasta. Pro gradu -tutkielmani tulokset kertovat kahden erilaisen laulaja-habituksen ilmenemismuodoista ja kahden yksilön myyttisen tietouden ulottuvuuksista. Lisäksi käyttämäni metodologia runojen tekstuaalisten minuuksien puheakteista voi luoda suuntaviivoja sen laajemmille sovelluksille tulevaisuudessa ja laajentaa näkökulmaa loitsujen sisältämästä kommunikaatiosta.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on Sini Helmisen nuortenromaanisarja Väkiveriset ja ne merkitykset, joita sarja saa suomalaisesta mytologiasta. Neliosainen sarja sisältää teokset Kaarnan kätkössä (2017), Kiven sisässä (2017), Veden vallassa (2018) ja Maan povessa (2019). Jokaisella osalla on oma päähenkilönsä, joka toimii tarinansa minäkertojana. Realistisesti kuvattu, nykyaikaan sijoittuva arkitodellisuus kohtaa sarjassa fantasian, kun päähenkilöt saavat tietää olevansa väkiverisiä eli kansanperinteestä tuttujen myyttisten olentojen jälkeläisiä. Tutkielmassani vertailen Helmisen tekemiä tulkintoja myyttisistä olennoista niihin kertomuksiin, joita suomalaisesta kansanperinteestä tunnetaan, ja pohdin, mitä merkityksiä mytologian käyttö tuo romaaneihin. Apunani käytän Matti Sarmelan kokoamaa Suomen perinneatlasta (1994) sekä Risto Pulkkisen ja Stina Lindforsin Suomalaisen kansanuskon sanakirjaa (2016). Tarkastelen myyttisten elementtien mukanaan kantamia merkityksiä käymällä läpi sarjan päähenkilöiden kokemia yhteentörmäyksiä suomalaisen mytologian kanssa ja näiden kokemusten vaikutuksia heidän elämäänsä. Aluksi hahmottelen Väkiveristen asemoitumisen osaksi fantasiakirjallisuuden kenttää. Määrittelen fantasian yleisesti ja käyn lyhyesti läpi lajityypin historiaa. Hyödynnän tutkimuksessani erityisesti Farah Mendlesohnin (2008) ja Maria Nikolajevan (1988) käsitteitä. Osoitan, että Väkiveriset edustaa intrusiivista fantasiaa, jossa realistisesti kuvattuun arkitodellisuuteen tunkeutuu odottamatta fantasiaelementtejä, mikä järisyttää päähenkilöiden maailmankuvaa. Kyse on vihjatusta maailmasta, jossa fantasiaa edustava sekundaarinen maailma on olemassa rinnatusten lukijan todellisuutta muistuttavan primaarimaailman kanssa, ja fantasia tihkuu osaksi arkitodellisuutta ilman että maailmojen välillä liikkumiseen tarvitaan porttia. Tutkielmani analyysiosuudessa paneudun sarjassa esiintyviin myyttisiin hahmoihin ja niihin kietoutuviin merkityksiin. Metsänneidot ja vedenneidot edustavat Väkiverisissä aikuiseksi kasvamisen, seksuaalisen moninaisuuden ja naiseuden teemoja. Näiden olentojen avulla käydään läpi erilaisia rooleja, joita tytöille on tosielämässä tarjolla ja erilaisia tapoja toteuttaa seksuaalisuutta, sekä ulkonäköön kohdistuvia paineita ja muita tyttöjen kohtaamia vaatimuksia. Sarjan ihanteeksi nousee itsenäinen nainen, joka uskaltaa asettaa rajansa ja tehdä omat valintansa muiden odotuksista välittämättä. Peikkojen ja vuorelaisten kautta sarjassa kuvataan ulkopuolisuuden kokemusta, toiseuttamista, ennakkoluuloja ja muukalaisvihaa. Sarjan kaikki päähenkilöt ovat tavalla tai toisella erilaisia suhteessa normina pidettyyn, mutta peikkojen ja vuorelaisten kautta sarjassa pureudutaan ihmisryhmien väliseen vihanpitoon, me ja ne -ajatteluun sekä ennakkoluuloihin ja niiden voittamiseen. Väkiverisissä asetutaan voimakkaasti suvaitsevaisuuden puolelle ja kannustetaan suhtautumaan avoimesti ja uteliaasti sekä itseen että toisiin. Hiiden, näkin ja maahisten avulla käsitellään luonnon ja ihmisen ongelmallista suhdetta. Arvaamattomat hiisi ja näkki edustavat sarjassa luontoa, joka on kaunis ja lumoava, mutta myös julma ja ehdoton. Ihmisiin nämä olennot suhtautuvat halveksien. Maahisten avulla tehdään näkyväksi luonnosta vieraantuneen ihmisen tuhoava vaikutus ympäristöönsä. Väkiverisiä voikin lukea ekokriittisenä kirjallisuutena, ja sen maailmankuvassa on nähtävissä postpastoraalin piirteitä. Sarjan sävy on kuitenkin toiveikas. Se kannustaa vaalimaan luontoa ja näyttää, että yhteisymmärrys on mahdollista saavuttaa. Vaikka sarjan osilla on eri painotukset, keskeisimmät aiheet ovat niille yhteisiä. Tutkielmassani osoitan, että aikuisuuteen kasvaminen, ulkopuolisuuden kokemus ja suhde luontoon nousevat esiin sarjan jokaisessa romaanissa. Suomalaisen mytologian kautta käsitellään nuorten tosielämässäkin kohtaamia haasteita ja niistä selviämistä. Väkiveristen kirkkaimmaksi viestiksi nousee vastuun ottaminen omasta toiminnasta ja ennakkoluuloton suhtautuminen sekä itseen että muihin.

Suomalais-karjalaisen kansanuskon harjoituksesta puhutaan yleensä nostalgisesti jonain kadonneena tai katoavana, sillä ajatellaan, että historiallinen kehitys voi kulkea vain eteenpäin eikä autenttista kansanuskon kontekstia ole enää mahdollista palauttaa. Samalla voidaan kuitenkin jatkuvuutta painottavasta näkökulmasta esittää, että yhteyttä perinteeseen ei ole täysin menetetty, sillä perinteen jatkumo on yhä havaittavissa suomalaisessa kulttuurissa. Suomalaiset kansanperinnearkistot ovat myös poikkeuksellisen kattavat, mikä tekee mahdolliseksi vanhojen tapojen ymmärtämisen sekä niiden ottamisen osaksi omaa arkea. Tämän haastattelututkimuksen kohteena on Taivaannaula-niminen yhdistys, joka toiminnassaan pyrkii kansanperinteen ja kansanuskon kokonaisvaltaiseen käsitteelliseen ja käytännölliseen revitalisaatioon. Liikkeen pyrkimys määritellä itsensä erilleen uuspakanuus-käsitteestä tuo sen lähemmäksi alkuperäiskulttuureja sekä dekolonisaatiota koskevaa keskustelua. Vanhaa suomalaista kansanuskoa on tutkittu runsaasti, mutta sen uusia ilmenemismuotoja on tarkasteltu tieteellisesti vasta melko vähän. Tämän tutkielman tarkoituksena on tuoda lisää tietoa aiheesta ja samalla aktiivisesti kyseenalaistaa uskontotieteelliselle ja uuspakanuustutkimukselle ominaisia käsitteellisiä rajoitteita. Uuspakanuustutkimuksen sisällä ollaan havaittu kasvavissa määrin, että useat kansanuskojen harjoittajat ottavat etäisyyttä yleismaailmalliseen uuspakanuus-käsitteeseen perinteen ajallisen jatkumon korostamiseksi. Perinteisyydestään huolimatta monet rekonstruktionistiset liikkeet pyrkivät samalla selvästi erilleen nationalismista. Kansanuskoisten kuten aasauskoisten keskuudessa näyttää olevan yleistymässä taipumus pyrkiä erilleen myös institutionaalisen uskonnon luomista oletuksista sekä painottaa konkreettista ja kokonaisvaltaista toimintaa uskon tai teologisesti rajatun opin sijaan. Kansanusko tällaisessa muodossaan voidaan ymmärtää uskonnon sijaan enemmän tai vähemmän pysyväksi kehykseksi, joka kuitenkin sallii samalla variaation. Tärkeimpänä aineistona tässä työssä on seitsemän Taivaannaulan toimintaan aktiivisesti osallistuneen jäsenen syvähaastattelua, joissa esiintyvää monipuolista argumentaatiota tarkastellaan antropologisen ja sosiaalitieteellisen tutkimuksen valossa. Työhön sisältyy myös kuvaus kenttätyöstä Taivaannaulan kekrijuhlassa, jossa perinteen toteuttaminen yhdistyi luontevasti sen yhdessä opetteluun. Marshall Sahlins esittää, että kansankulttuurien uutta nousua tulisi tarkastella ”keksityn kulttuurin” tai ”vastakulttuurin” sijaan ”kulttuurin vastustuskyvyn” ja ”kulttuurin kekseliäisyyden” näkökulmasta. Christy Wampole taas argumentoi, että ihmisellä on yleismaailmallinen tarve omiin ”juuriin” jotka merkitsevät kuulumista sosiaaliseen, kulttuuriseen sekä luonnon muodostamaan kokonaisuuteen. Työssä esitetään, että haastatteluissa esiintyvät käsitteelliset kehykset ilmaisevat tiedostettua, refleksiivistä ja kokonaisvaltaista suhtautumista perinteeseen, joka ottaa huomioon samanaikaisesti sekä perinteen pysyvyyden että muutoksen. Kansanuskon revitalisaatio ei tarkoita tässä työssä vain vanhan tapaperinteen rekonstruktiota ja jatkamista, vaan myös samanaikaista pyrkimystä korjata ja vahvistaa elävänä säilynyttä perinnettä sekä palauttaa perinteitä suuren yleisön tietoisuuteen. Revitalisaatio sisältää ajatuksen, että myös tavat, joiden perimmäinen merkitys on unohdettu tai joiden muoto on muuttunut esimerkiksi kristillistämisen seurauksena voivat kuitenkin olla osa maanläheisen perinteen jatkumoa. Voidaan esittää, että Suomessa erityisen hyvin tallennetun kansanperinteen arkistojen avulla on mahdollista palauttaa käytäntöön paitsi unohdettuja tapoja, myös uudistaa ja vahvistaa niiden elinvoimaisuudelle tärkeitä käytännöllisiä ja käsitteellisiä konteksteja. Perinne luonnollisesti muuttuu elinolosuhteiden mukana – länsimaisen kehitysuskon ajauduttua kriisiin, on kuitenkin aiheellista kysyä, olisiko modernisaation kielteisiä vaikutuksia mahdollista estää ammentamalla historiasta kokonaisvaltaisempia tapoja elää osana ympäröivää sosiaalista, kulttuurista ja ekologista kontekstia. Kansanuskon revitalisaation tarkastelu modernisoituneissa yhteiskunnissa voi merkitä antropologiselle keskustelulle paitsi mahdollisuutta välttää tieteenalalle ominaista eksotisointia ja toiseuttamista, myös soveltaa kansankulttuureja koskevaa tietoa kestävien käytännön ratkaisujen luomiseksi.

Tutkielmassani perehdyn Ilkka Auerin neliosaisen Lumen ja jään maa -fantasiasarjan maailmaan sekä tapoihin, joilla kirjailija on hyödyntänyt varsinkin pohjoismaisia mytologioita ja kansanperinnettä kuvitteellista ympäristöä luodessaan. Tavoitteenani on esittää minkälaista lähdemateriaalia sarjan maailmasta on tunnistettavissa, millä tavoilla sitä on sovellettu, ja mitä mahdollisia lisämerkityksiä niiden käyttö ja tunnistaminen tuo teosten tulkintaan. Lumen ja jään maa -sarjan kannalta olennaisten fantasian alalajien määrittelyn lisäksi syvennyn J. R. R. Tolkienin esittelemään ja Maria Nikolajevan edelleen kehittelemään sekundaarisen maailman käsitteeseen. Tarkastelen Auerin luoman maailman infrastruktuureita Mark J. P. Wolfin esittämien jäsennysmallien valossa, ja avaan mytologia-aineistojen käytön keskeisiä funktioita sekä fantasian kirjoittajalle että lukijalle. Käsittelyluvuissa analysoin tarkemmin sarjan maailmaa ja sen eri osa-alueita, aina yksittäistä hahmoista kosmoksen rakenteeseen. Tutkimuksestani käy ilmi, että sarjan hallitsevimmat mytologia-aineistot ovat pääasiassa skandinaavista ja muinaissuomalaista alkuperää, mutta tämän lisäksi niihin yhdistyy ajoittain elementtejä saamelaisesta, kelttiläisestä, kristillisestä ja myös muusta eurooppalaisesta myyttiperinteestä. Usein tietyn maailman elementin rakennusaineina on käytetty useammasta kuin yhdestä lähteestä peräisin olevaa materiaalia, mikä tuo tehokkaasti esiin kyseisen elementin luonteen häivyttäen samalla lähdemateriaaliin liittyvää kulttuurista painolastia. Suomalaisittain kiinnostavimmat myyttiaineistojen sovellukset löytyvät varsinkin tavasta, jolla kirjailija on ammentanut Kalevalasta ja muusta kotimaisesta kansanperinteestä. Esimerkiksi sarjan keskeinen hahmo Jäänoita vertautuu Louheen, joka tällä kertaa saa tosin sankarin roolin. Mytologia- ja kansanperinneaineistojen käyttämisellä onkin kaksinainen funktio. Lisäämällä ja muuntamalla omasta maailmastamme tuttuja elementtejä kirjailija tuo kuvitteelliseen maailmaansa uusia merkitysyhteyksiä lukijan tunnistettavaksi, mikä lisää luomuksen kulttuurista syvyyttä ja tekee vieraan ympäristön lukijalle helpommin lähestyttäväksi. Samalla hän leikittelee aineistonsa tuntevan lukijan odotuksilla soveltamalla lähdemateriaalia totutusta poikkeavilla tavoilla. Esimerkiki kylmyys, pimeys ja monet muut fantasiagenressä perinteisesti pahuuteen assosioituvat elementit saavat Lumen ja jään maa -sarjassa käänteisen kohtelun.

Tutkielmassa käsitellään kolmen antiikin roomalaisen myyttisen naisen kuolemaa. Nämä kolme naista ovat Lucretia, Verginia ja Dido. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, miten sukupuoli näkyy heidän kuolemiensa kuvauksissa. Tutkimus käsittelee myös sitä, mikä tekee kuolemasta erityisen roomalaisen ja miten roomalainen kuolema, romana mors, näyttäytyy. Lisäksi tutkimus ottaa kantaa siihen, millaisia tunteita hahmot näyttävät kokevan, miten hahmoja toiseutetaan ja miten hahmojen tarinoita on käytetty antiikin jälkeen. Lucretian, Verginian ja Didon tarinat ovat esimerkkejä naisten kuolemista roomalaisessa kirjallisuudessa. Tarinoista selkeimmin esille nouseva teema tämän tutkimuksen näkökulmasta on hahmojen kuolemien seksualisointi. Hahmoja seksualisoidaan esimerkiksi kuvailemalla heitä kauniiksi ja himoittaviksi ja assosioimalla heitä seksuaalisina pidettyihin esineisiin. Romana mors-termiä käsitellään usein miesten kautta, mutta myös naiset saattoivat roomalaisessa kirjallisuudessa kokea romana morsin. Romana mors oli kunniakas kuolema, jossa tärkeää oli näyttäytyä jalona ja päättäväisenä. Myös itsemurhan tekeminen saattoi osoittaa näitä hyveitä. Tutkimuksessa käsitellyistä hahmoista kaksi, Dido ja Lucretia, tekevät itsemurhan. Lucretia esiintyy tarinassa ideaalimatroonan tavoin ja kokee kuoleman, joka edustaa romana morsin arvoja. Dido taas ei ole roomalainen, mutta hänenkin kuolemassaan ovat läsnä jotkin romana morsin piirteet, kuten päättäväisyys. Myös Verginia kokee kunniakkaan kuoleman, joka noudattelee romana morsin arvoja. Hahmojen seksualisoinnin lisäksi hahmojen toimijuuden aste tarinoissa on tärkeä teema tässä työssä. Koska hahmot ovat naispuolisia, on perusteltua kysyä, poikkeaako heidän toimintansa roomalaisesta ”normaalista” edusti, jota miesten toiminta edusti. Hahmot käyttäytyvätkin tarinoissa sekä feminiinisesti että maskuliinisesti. Lopuksi tutkielmassa tarkastellaan sitä, millaisia tunteita hahmot kokevat, miten hahmoja toiseutetaan ja miten tarinoita on käytetty antiikin jälkeen. Toiseus on teema, joka nousee esille etenkin Didon tarinassa hänen edustaessaan viholliskansaa, karthagolaisia. Tunteet ovat niin ikään esillä Didon tarinassa hänen käyttäytyessään tunteidensa vallassa. Kuitenkin myös Lucretian voidaan nähdä toimivan tunteikkaasti. Tämän jälkeen tutkitaan lyhyesti sitä, miten tutkimuksessa käsitellyt tarinat elävät edelleen länsimaisessa populaarikulttuurissa.

Tutkimuksessa tarkastellaan pyhien puiden symboliikkaa kelttiläisessä ja vedalaisessa kontekstissa. Analyysissa vertaillaan eurooppalaista puiden palvontaa ennen roomalaisvalloituksia ja kristinuskoa sekä vedalaisen kulttuurin pyhiä puita ja niiden palvontaa. Analyysin lähtökohtana on ajatus siitä, että kelttiläinen ja vedalainen kulttuuri poikkeavat länsimaihin levinneestä kreikkalaisroomalaisesta ja seemiläisestä kulttuuriperinnöstä symboliikaltaan sekä yhteiskuntarakenteeltaan. Molemmat ovat merkittäviä perinteitä kulttuurihistoriassa. Kelttiläisestä kirjoitustaidottomasta indoeurooppalaisesta kulttuurista Euroopassa on varsin vähän tietoa, mutta tutkimuksessa pyritään pääsemään mahdollisimman kauas historiassa tukeutuen historialliseen, kielitieteelliseen ja arkeologiseen aineistoon. Vedalaisesta kulttuurista on paljon aineistoa, joka tässä tutkimuksessa rajataan koskemaan kulttuurin varhaista kantaindoeurooppalaista vaihetta. Tutkimuksessa sivutaan myös myöhempää vedalaista ja hindulaista kulttuuria Intiassa. Aineisto on rajattu tutkimuskirjallisuuteen. Pyhä puu on monessa kulttuurissa olennainen ja toistuva elementti tavalla tai toisella. Puiden ja kasvien pyhyys on hyvin syvälle juurtunut uskonnolliseen ajatteluun. Puiden pyhyys voi olla symbolista tai konkreettista. Niitä pidetään elämän prinsiipin ruumiillistumina, jumalten asuinpaikkana tai kosmoksen järjestyksen ilmentyminä. Kelttiläisessä ja vedalaisessa kulttuurissa puun pyhyys oli sekä konkreettista että symbolista. Puu merkitsi ja rajasi pyhän paikan. Tutkimus käsittelee indoeurooppalaisia kulttuureja tukeutuen Georges Dumézilin teoriaan kolmijakoisesta yhteiskunnasta. Sekä vedalaisessa että kelttiläisessä kulttuurissa yhteiskunta oli jakautunut oppineistoon/papistoon, sotilaisiin sekä kauppiaisiin/käsityöläisiin. Papiston rooli oli molemmissa kulttuureissa hyvin samankaltainen. Tutkimuksessa selvitetään, onko löydettävissä yhteistä protoindoeurooppalaista ainesta näiden kahden perinteen piiristä myös pyhän puun osalta. Pyhää puuta tarkastellaan symboliteorian näkökulmasta. Aineistosta nostetaan esiin pyhiin puihin liittyvää symboliikkaa, jota tarkastellaan mytologioiden kautta. Rituaalin kautta pyhyys tulee näkyväksi ja konkreettiseksi. Aineisto on luokiteltu pyhien puiden, palvontatapojen ja symboliikan kuvaamisen ja tulkinnan mukaan. Analyysissa kuljetetaan kahta kulttuuriperinnettä vierekkäin.