Browsing by Subject "myytti"

Tutkimuksen kohteena ovat kaksi kotimaista kitaristi-elämäkertaa: John Fagerholmin ja Jaakko Riihimaan teos Albert Järvinen (2010) sekä Viljami Puustisen teos Petri Wallin saaga (2014). Valituista elämäkerroista tutkitaan niitä elementtejä ja kerronnallisia ratkaisuja, jotka rakentavat myyttistä kuvastoa historiallisten dokumenttien, kuten levytysten, ympärille. Kirjailija-elämäkerroissa rakentuvaa myyttiä ja sen purkamista on aiemmin käsitellyt esimerkiksi Michael Benton artikkelissaan Literary Biomythoraphy (2005). Rock-muusikkoutta ja siihen liittyvään modernia myyttiainesta puolestaan on tutkinut Stig Söderholm väitöskirjassaan Liskokuninkaan mytologia, rituaali ja rockstaran kuolema: Jim Morrison -kultin etnografinen tulkinta (1990). Tutkimuksessa analysoidaan aineistosta sitä, millaisia ovat ne muusikkoelämäkerroille tyypilliset, elämäntarinaa värittävät tehokeinot, jotka joko toistuvat molemmissa teoksissa tai esiintyvät omaleimaisina elementteinä yksittäisessä teoksessa. Lisäksi suoritetun analyysin kautta selvitetään niitä erityisiä temaattisia ja rakenteellisia kokonaisuuksia, jotka ovat leimallisia muusikkoelämäkerroille. Aineiston analyysin mukaan olennaisina myyttiä rakentavina elementteinä rock-elämäkerroissa korostuvat: keskushahmon esittäminen eksentrisenä, muista poikkeavana persoonallisuutena; päihteidenkäytön ja sairastumisen tematiikka; musikaalisen ylivertaisuuden korostuminen suhteessa muihin muusikoihin sekä nuorena kuolemisen eetos. Tutkimuksessa osoitetaan, että muusikkoelämäkerroissa on toistuvia temaattisia rakenteita ja piirteitä, jotka luovat myyttistä kuvaa käsiteltävien elämäkertojen kohdehenkilöistä. Elämäkertojen luoma kuva taiteilijasta ja muusikosta rakentuu historiallisen kulttuuridiskurssin kautta muokkautuneeseen stereotyyppiseen käsitykseen romanttisesta ja myyttisestä taiteilijapersoonasta, jota tutkimuksen keskiössä olevat rock-elämäkerrat uudentaa. Analyysin kautta selviää myös, että tietty odotuksenomainen elämänkaaren ja avaintapahtumien kuvaus näyttää olevan ominaista modernille rock-elämäkertakirjallisuuden lajityypille. Muusikkoelämäkerroissa toistuvat rakenteelliset ja temaattiset kokonaisuudet ovat analyysin mukaan: lapsuus; käännekohta elämässä; menestys; sortuminen; selviytyminen tai kuolema sekä kohdehenkilön nostaminen kulttuurin uudistajan asemaan.

Tutkielmassa nostan esiin amerikkalaisen taiteilija Cy Twomblyn (1928–2011) kuvataiteellisessa tuotannossa esiintyviä ilmiöitä, joita voisi luonnehtia ”katoamisiksi”. Ajatus katoamisesta toimii tutkielmassani yläkäsitteenä yhtäältä kuvan ja sen kannattelemien ilmiöiden verhottuna läsnäolona, toisaalta kuvan ja kokijan suoraviivaisen yhteyden hetkellisenä taukoamisena. Tutkielma esittää tulkintoja kysymykseen siitä, millä tavoin Twomblyn kuvataide herättää kokijassa tuntemuksia kohteen hetkellisesti katoavasta luonteesta. Hetkellisyys tarkentuu edelleen temporaalisuuden käsitteeseen, jossa oleelliseksi nousevat niin kuvatilan kerroksellisuus kuin jälkien rytminen liike ja siinä tapahtuvat keskeytyksetkin. Tulen siten huomioimaan, kuinka tunne verhotusta läsnäolosta rakentuu, missä se ilmenee ja millainen arvo sillä on kuvien vastaanottamisessa. Otan käsittelyyn kuvapinnan materiaalisuuden suhteessa aineettomaan – toisin sanoen, huomion näistä katoamisista kehkeytyvän poissaolon tähdellisyyden. Twomblyn tuotanto on erittäin psykologista ja täten kokijalleen haastavaa. Kuvat vihjailevat ja ehdottavat, mutta vain hämmentääkseen – yksiselitteiseltä vaikuttava viittaus on ainoastaan johtolanka johonkin moniulotteiseen. Twombly tulkitsi antiikin perintöä hyvin enigmaattisella tavalla, omaa aikaansa unohtamatta. Aiheeni myötä olen rajannut aineistoni pääasiallisen analyysin kohteeksi vuosien 1968–1979 välillä syntyneet, Orfeuksen mytologiaa sivuavat teokset. Myytin ympärille punoutuu ajatuksia katoamisesta ja näkemällä todentamisesta, jotka kulminoituvat tutkielman keskeisissä teemoissa. Siten ajatus orfisuudesta viittaa tässä tutkielmassa sekä maalauksissa esiintyvään Orfeus-aiheeseen että ilmiöön, jossa jokin ei näyttäydy suoraan katseelle. Erityiseen tarkasteluun nousevat Veil of Orpheus (1968) ja Orpheus (1979). Toissijaisena aineistonani toimii Rainer Maria Rilken (1875–1926) runokirja Sonetit Orfeukselle (Die Sonette an Orpheus) (1923), jonka tehtävä on tukea tulkintaani nimenomaista myyttiä käsittelevissä taideteoksissa. Hyödynnän havainnoinnin kautta tapahtuvia päätelmiä esittämistäni asetelmista ja niiden keskinäisestä dynamiikasta. Tutkielma osoittaa, että Twomblyn teokset kantavat pääpiirteittäin kahdenlaista katoamista. Yhtäältä katoaminen tapahtuu merkitysten poissaolona tai niiden välittymisen hetkellisenä taukoamisena, toisaalta kuvan materiaalisuuden huokoisuutena ja sen väleihin katoavana eetterinä. Tutkielma tähdentää Twomblyn kerroksellisen kuvatilan muiston ja myytin paikkana. Aiheen yhteydessä tähdelliseksi nousevat taidehistorioitsija Georges Didi-Hubermanin kuvan syvää luonnetta tulkitsevat lähestymistavat. Myytin kätkeminen muokkaa silmälle näyttäytyvän poissaolevuuden läsnäoloksi abstraktion kautta. Tutkielma vahvistaa, ettei temporaalisuuden käsite kiinnity ainoastaan ajallisiin instansseihin, vaan liikehdintään eri olomuotojen välillä. Abstrahoituneisuudessaan taiteilijan tuotanto esiintyy hetkellisenä, jolloin mikään ei ole vakiintunutta vaan jatkuvassa liikkeessä. Toisinaan materiaalisuudeltaan häilyvien kuvien temporaalisuus laajenee hetkellisyyden yli.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on kreikkalaisen Kleobis ja Biton -tarinan esiintyminen ja käyttö Rooman valtakunnassa sekä 1800–1900-lukujen Suomessa. Tutkielmassani selvitän lähdeaineistoja vertailemalla, missä eri yhteyksissä tarina esiintyy roomalaisissa ja kirjallisissa ja kuvallisissa esityksissä ja millä tavoin. Lisäksi tarkastelen tarinan myöhemmän erästä ilmentymää, myytin esiintymistä Suomen kulttuurisella kentällä. Walter Runebergin Kleobis ja Biton -aiheinen friisi koristaa Helsingin Vanhan Ylioppilastalon julkisivua, ja tässä tutkielmassa käsittelen aihevalintaan vaikuttaneita seikkoja sekä Runebergin teoksen symboliarvoa Suomessa. Kleobis ja Biton olivat kaksi argoslaista veljestä, jotka kuljettivat vaunuissa istuvan äitinsä Heran temppeliin. Äiti rukoili jumalattarelta kiitokseksi parasta lahjaa, jonka ihminen voi saada, ja jumalatar myönsi pojille kuoleman unessa. Tutkielmani aineistona on kaikki säilyneet roomalaiset primaarilähteet, jotka kuvaavat veljesten tarinaa: viiden eri kirjailijan (Cicero, Valerius Maximus, Hyginus, Tertullianus ja Servius) nimissä säilyneet tarinaversiot sekä arkeologista materiaalia (lasimassakoruja, alttari, reliefilaatta, medaljonki ja rahoja). Suomen osalta aineistoni koostuu Walter Runebergin myyttiä käsittelevistä taideteoksista (friisi ja mitali) sekä niihin liittyvästä arkistomateriaalista (muun muassa kirjeistä) ja aikalaiskirjoituksista suomalaisessa lehdistössä. Kleobiksen ja Bitonin tarina esiintyy kreikkalaisessa kontekstissa erityisesti oikealla hetkellä tapahtuvan kuoleman ja sen onnekkuuden esimerkkinä. Roomalaisilla kirjailijoilla esiintyy ajatus kuolemasta lahjana ja näin ollen tarina toimii myös lohdutuksena lähimmäisensä menettäneelle henkilölle. Lähteitä vertailemalla totean, että tarinan hyödyntämisen painopiste kuitenkin siirtyy kuvastamaan veljeksiä pietas-hyveen esimerkkinä Ciceron jälkeen. Kuvallisissa lähteissä esitetään usein ainoastaan poikien uroteko, millä korostetaan veljesten hyveellisyyttä ja äitiin kohdistuvaa kunnioitusta. Roomalaisten kirjallisten ja kuvallisten esitysten käytön päämotiivi on tuoda esille Kleobiksen ja Bitonin esimerkillisyyttä keisariajan alusta lähtien. Suomessa Kleobis ja Biton esiintyvät Walter Runebergin töissä erityisesti yhteistyön symbolina. Ylioppilastalon kautta veljekset omaksuttiin ylioppilaiden vertauskuviksi niin hyvässä kuin pahassa. Aikalaiskirjoituksista ilmenee, kuinka veljeksiä hyödynnettiin symboleina muun muassa kielikiistassa. Kleobiksen ja Bitonin ja heidän tarinansa toinen merkittävä suomalainen käyttöyhteys oli toimia esimerkkinä isänmaan puolesta kamppailemisesta ja uhrautuvaisuudesta.

Eri mediateknologioiden ja -tuotteiden hallitsemalla aikakaudella uskonnon on otaksuttu osoittavan uuden tulemisen merkkejä, joskin uudenlaisten muotojen kautta. Työn hypoteesi “roolipohjainen verkkomoninpeli, kuten Guild Wars on kulttuurisen, mukaan lukien uskonnollisen, muutoksen kannalta huomionarvoinen tekijä vahvan leikillisyyden, narratiivin ja fantasiapiirteidensä vuoksi” osoittautuu epäonnistuneeksi muutamin varauksin. Aineistona on neljä vuosina 2005–2007 julkaistua digitaalipeliä. Tämän tutkimuksen tavoite on tarkastella populaarikulttuurin liittyviä mielikuvia median ja uskonnon vuorovaikutuksesta ja merkityksestä perehtymällä Guild Warsin uskonnollisiin ominaispiirteisiin. Tutkimuksen viitekehyksen muodostaa funktionaalinen uskonnonmääritelmä. Tekstuaalisen analyysin keinoin tarkastellaan myyttisten ja rituaalisten ominaispiirteiden osuutta ja vaikutusta yhtenäisen ja uskottavan uskonnollisen ympäristön luomisessa Guild Warsiin. Tutkimus esittää erään tavan lähestyä uskonnon kaltaisen käsitteen metafyysisiä ja yliluonnollisia piirteitä. Tämä tapa muodostuu tarkastelemalla virtuaalisen ja oman maailmamme välisiä rajoja, pelaamiseen käytänteitä sekä analysoimalla pyhän ja maallisen välisiä rajapintoja virtuaalisessa fantasiamaailmassa. Tutkimus hyödyntää metodologiassaan yhdistelmää narratiivisia ja pelitutkimuksellisia menetelmiä ja muodostaa sitä kautta tuoreen näkökulman uskonnon tarkasteluun. Tekstuaalianalyysin teoriat sekä sääntöpohjaisten pelien tutkimuksen huomiot avaavat mahdollisuuksia jatkotutkimukselle ihmistieteiden kentällä esimerkiksi uskonnon tutkimuksen suhteen. Voidaan esittää, että suurelle yleisölle suunnatut verkkopelit ovat merkittävästi muuttaneet pelaamiseen liittyviä käsitystapoja. Myönteinen puoli tästä kehityksestä on se, että pelitutkimus näyttäytyy aiempaa perustellumpana tapana tutkia uskonnollisia rituaaleja. Rituaaleilla on uskonnollisten merkitysten lisäksi painoarvoa sosiaalisen elämän rakenneosana. Pelien voi luonnehtia sekä vahvistavan hierarkioita, että murtavan hierarkioiden välisiä rajoja. Tulevan uskontotieteellisen tutkimuksen kannalta aihealue on lupauksia antava.

Itsemurha on kiistanalainen ja tabuluontoinen, ristiriitaisia tunteita herättävä aihe yhteiskunnassamme. Itsemurhaan sekä itsemurhan tekijään kohdistuu monia myyttejä, stereotypioita ja stigmatisoivia asenteita. Kirjallisuudessa on esitetty, miten itsemurha näyttäytyy länsimaisessa kulttuurissa vahvasti itsekkäänä tekona ja miten sen tekijä näyttäytyy usein negatiivisessa valossa. Itsemurha ja itsetuhoinen käyttäytyminen ovat vaikeita kokemuksia läheisille; arvioiden mukaan yhden ihmisen itsemurha traumatisoi lähipiirissään keskimäärin 6–10 henkilöä. Tutkielman lähtökohtana oli myytti itsemurhan itsekkyydestä sekä samalla kiinnostus ymmärtää, miten itsemurha rakentuu niiden puheissa, joita se on läheisesti koskettanut. Tavoitteena oli selvittää, miten henkilöt, jotka ovat menettäneet läheisensä itsemurhalle tai joiden läheinen on yrittänyt itsemurhaa, kommentoivat itsemurhan itsekkyysmyyttiä sekä minkälaisia asenteita näissä kommenteissa rakentuu. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä oli sosiaalinen konstruktionismi ja relationistinen sosiaalipsykologia. Teoreettis-metodologisena lähestymistapana käytettiin laadullista asennetutkimusta, jonka mukaan asenne käsitettiin argumentaatiossa tunnistettavaksi ilmiöksi, jota tulkitaan ja jäsennellään asennekäsitteen kautta. Tutkimuksen keskeiset tulkintakäsitteet olivat asenne ja subjektipositio. Aineisto koostui neljästä puolistrukturoidusta yksilöhaastattelusta, ja haastateltaville esitettiin väittämä: ”Mielestäni itsemurha on itsekäs teko.” Haastateltavat esittivät itsekkyysväittämään kannattavia ja torjuvia kannanottoja sekä epäsuoran kannattavan ja kritisoivan kannanoton. Näiden kannanottojen pohjalta analysoitiin yhteensä 6 asennetta. Asenteiden esittäminen mahdollistui haastateltaville erilaisiin subjektipositioihin (läheisen positio, itsetuhoisen henkilön positio sekä kriittisen ulkopuolisen positio) asettumalla ja positioita vaihtamalla. Samoista subjektipositioista käsin esitettiin myös vastakkaisia asenteita. Puolet haastateltavista kannatti itsemurhien itsekkyysmyyttiä toisen puolen kumotessa sen. Itsekkyys rakentui myyttiä kannattaneiden asenteissa laadullisesti erilaiseksi sen mukaan, mistä positiosta käsin haastateltava käsitteli aihetta. Myytin torjuneiden asenteissa itsemurha rakentui seuraukseksi mielenterveyden häiriöstä, itsetuhoisen ihmisen positiosta ”palvelukseksi” läheiselle sekä yksilön oikeudeksi. Kriittisen näkökulman yhteydessä arvottaminen itsessään rakentui negatiiviseksi ja kritisoitavaksi asiaksi. Itsemurha rakentui kaikkien haastateltavien puheessa epätoivottavaksi seuraukseksi riippumatta sitä, vastustiko vai kannattiko haastateltava itsekkyysmyyttiä. Merkittävää oli, etteivät haastateltavat pelkästään arvottaneet itsemurhia, vaan arvottaminen laajeni eettisiin kysymyksiin ihmisten oikeuksista ja velvollisuuksista sekä yhteiskuntakritiikkiin liittyen yhteiskunnan puutteellisiin ja virheellisiin representaatioihin itsemurhista ja mielenterveydestä. Lisäksi arvottaminen eteni metatasolle haastatteluväittämän sekä sen taustalla olevan arvomaailman päätyessä kritiikin kohteeksi. Haastateltavat esittivät vastakkaisia näkemyksiä suhteessa itsemurhaan. Osa vetosi ihmisten velvollisuuteen ottaa huomioon tekonsa seuraukset muiden ihmisten perspektiivistä, yksi haastateltava sitä vastoin painotti jokaisen oikeutta saada päättää omasta elämästä, vedoten näin oikeuteen toteuttaa itsemurha. Oman edun tavoittelu rakentui niin itsekkääksi ja kielteiseksi kuin toivottavaksi ja kannustettavaksi asiaksi itsemurhien yhteydessä. Kiinnostavasti itsemurha rakentui seuraukseksi niin muiden edun huomiotta jättämisestä kuin vastakkaisesti sen huomioimisesta. Kokoavasti sanottuna itsemurhien rakentumisessa ei ollut avainasemassa se, mistä positiosta käsin arvottamista tehtiin, vaan merkitystä oli sillä, minkälaisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin haastateltavat vetosivat, minkälaisia syitä teon taustalla nähtiin olevan suhteessa vastuun, egoismin, altruismin ja mielenterveyden kehyksen teemoihin sekä minkälaiseksi itse arvottamisprosessi rakentui. Tutkimus problematisoi itsemurhan rakentumista yksilöllistetyksi ja itsekkääksi teoksi; tällöin itsemurhan tekijän voitiin tulkita olevan vastuussa teostaan ja empatian kokeminen häntä kohtaan voi hankaloitua. Tällöin myös itsemurhien luonne sosiaalisena ilmiönä jää huomiotta. Itsemurhan käsitteellistäminen yksilöllistettynä ilmiönä voi vaikeuttaa läheisen suruprosessia ja itsemurhan tehneeseen tai itsetuhoiseen läheiseen suhtautumista. Tutkimus osoittaa, että sosiaalisen konstruktionismin ja laadullisen asennetutkimuksen lähestymistavat voivat tarjota relevantin ja toimivan lähtökohdan itsemurhien asennetutkimuksen valtavirran rinnalle. Tutkimustulokset voivat auttaa ymmärtämään paremmin itsemurhiin liittyvää arvokeskustelua sekä niitä tapoja, joilla itsemurha rakentui läheisten puheessa heidän ottaessaan kantaa itsemurhan itsekkyysmyyttiin. Samalla tulokset voivat antaa lisää näkökulmia itsemurhan tehneen läheisille tarkoitettujen interventioiden kehittämiseen sekä itsemurhaan liittyvän suruprosessin ymmärtämiseen.

Tämä tutkielma käsittelee merihirviö Leviatania, joka mainitaan Vanhan testamentin teksteissä kuusi kertaa. Tekstikatkelmat ovat runollisia eikä niiden pohjalta pysty rekonstruoimaan yhtenäistä kuvaa merihirviöstä. Fragmentaarisista tekstikatkelmista voi kuitenkin päätellä, ettei Leviatania tarvinnut avata tekstien aikalaisille, vaan se oli yleisesti tunnettu. Katkelmien jännitteisyys (esim. Leviatanin ulkomuoto kuvaillaan erilaiseksi eri teksteissä) antaa syyn uskoa, että merihirviötarinoita oli liikkeellä useita erilaisia. Niiden jäljille on mahdotonta päästä, korkeintaan on mielekästä verrata merihirviötarinoita muiden kulttuureiden vastaaviin ja hahmotella sitä kautta mahdollisia lainauksia traditiosta toiseen. Suoraviivaista kehityskulkua merihirviötarinoiden välillä on kuitenkin mahdotonta tutkimuksellisesti osoittaa. Sen sijaan mielekästä on pohtia, mihin tarpeeseen merihirviötarinat vastaavat. Tässä tutkielmassa hahmottelen mahdollisia syitä Leviatanin säilymiselle suullisesta traditiosta kirjalliseen muotoon ja redaktioiden kautta aina Vanhan testamentin sivuille asti. Työssäni pyrin selvittämään, mitkä ovat Leviatanin päät eli ne tekijät, jotka saavat ihmiset kertomaan hirviöstä tarinoita vuosituhannesta toiseen. Mihin merihirviötä tarvittiin? Entä miten Leviatan-tekstejä tulisi lukea ja ymmärtää? Lähestyn kysymyksiäni luomalla katsauksen Psalmeihin, heprealaiseen runouteen sekä mereen ja sen hirviöihin muinaisen Lähi-idän kontekstissa. Tutkielman metodi on muotokritiikki. Muotokriittisen analyysin olen tehnyt Psalmin 74 jakeista 12–16. Voidakseni vastata tutkimuskysymykseeni tarkemmin, olen käsitellyt tarvetta Leviatan-tarinoille myös neljän erilaisen näkökulman kautta. Näiden elettyä uskonnollisuutta tutkivien näkökulmien avulla tutkin merihirviötä metaforana ja myyttinä sekä selvitän tarvetta merihirviötarinoille narraation ja kognition tasolla. Esitän, että Vanhan testamentin teksteissä Leviatan näyttäytyy hyvänä kielikuvana poliittisista, historiallisista ja hengellisistä vihollisista puhuttaessa, tarunhohtoista menneisyyttä vaalivana myyttikertomuksena, narraation tasolla hyvän Jumalan pahana vastavoimana sekä kognitiivisesti tarkasteltuna olentona, johon personifioituu kaaos, jota ihminen ei pysty hallitsemaan muuten kuin kertomalla siitä tarinoita.

Tutkin maisterintutkielmassani hyvän sodan myyttiä Yhdysvaltojen mediasta Tyynenmeren sodan vuosina 1941–45 luettavana kansallisena narratiivina. Tutkimuskysymyksinä selvitän, miten ja koska myytti syntyy, vaikuttaako se jo sotavuosina ja mitä sotaviestinnällä on pyritty kommunikoimaan. Samalla tutkin, miten myytti tukee sotanarratiiveja, sekä miten myyttiä mahdollisesti rikkovat tekijät (kuten väkivalta ja rotu) pyritään kontekstualisoimaan laajemmin. Lähdeaineistona olen käyttänyt sodan aikana tuotettua mediaa, mukaan lukien propagandafilmejä The Battle of Midway (1942), Know Your Enemy: Japan (1945) sekä esimerkiksi Why We Fight: War Comes to America (1945). Sotafiktion saralla tutkin elokuvaa Bataan (1943). Filmiaineiston lisäksi käsittelen Pearl Harborista kirjoittavia sanomalehtiä sekä Yhdysvaltojen presidentti Franklin D. Rooseveltin Day of Infamy -puhetta. Aineiston tulkinnassa sovellan Frederick W. Mayerin kollektiivisen toiminnan teoriaa, joka tarkastelee ihmistoimintaa narratiivien näkökulmasta. Mayerin ajatuksia seuraillen, luen lähteistä pyrkimyksiä muodostaa tarina hyvästä sodasta ja motivoida kansaa toimintaan. Maisterintutkielmassa lähestyn hyvän sodan myyttiä osana olemassa olevaa tutkimustraditiota, ja argumentoin, että termin käyttö sota-aikana ei ole kovin vakiintunutta. Tästä huolimatta jo sota-ajan lähteistä on luettavissa myytin keskeisiä piirteitä, kuten kansan yhtenäisyyden korostamista sekä sodan kuvaamista puolustussotana. Samalla lähdeaineistosta on löydettävissä myös myytin osa-alueina rotutekijöiden sekä Tyynenmeren sodan väkivallan käsittelyä. Liitän aineiston osaksi laajempaa Yhdysvaltojen kulttuurikehystä ja valtion propagandaa. Kokonaisuudessa lähteet välittävät kuvan sodasta puolustussotana, ja japanilaisten aggressioon liitetään tarinallistaen negatiivisia luonteenpiirteitä. Vastauksena Yhdysvaltojen sisäisille rotujännitteille ja sodanvastaisuudelle, lähteistä on myös luettavissa pyrkimys kuvata Yhdysvaltojen kansa yhteisen historian ja arvopohjan jakavana. Sota sidotaan myös osaksi amerikkalaisille kulttuurillisesti tuttuja vertailukohtia. Huomiot Japanista vihollisena ovat kuitenkin vahvan rodullistettuja. Propagandassa japanilaisten kuvaus toimii oikeutuksena Tyynenmeren väkivallalle. Samalla esitän, että Tyynenmeren sotaa varsinkin vertailukohtana sotaan Euroopassa kohdellaan vahvasti rotuperspektiivistä. Tämän seurauksena Tyynenmeren sota sekä japanilaiset vihollisena kuvataan vertailussa omalaatuisina, ja sotaan liittyvä väkivalta kehystetään tarpeellisena tavalla, joka ei riko myyttiä amerikkalaisten sotilaiden sotamoraalista.

Pro gradu -työni tutkii myyttisen lohikäärmeen esiintymistä anglo-amerikkalaisessa fantasiakirjallisuudessa. Tutkimuskysymyksinä on, kuinka myyteistä peräisin oleva lohikäärme rakentuu osaksi fantasiaa ja mitä intertekstuaalisia suhteita on löydettävissä fantasian ja myyttien lohikäärmeen välillä. Tutkimusmenetelmäni on vertaileva – rinnastan myyttien ja fantasiakirjallisuuden lohikäärmeitä ja etsin samankaltaisuutta ja eroavaisuutta. Hypoteesini on, että fantasiakirjallisuuden lohikäärmeiden juuret ovat myyteissä, vaikka kirjailijat ovat muokanneet niitä omaan tapaansa. Kirjailijoiden intentiot eivät ole merkittäviä tutkimuksessani. Lohikäärmemyyttien tarkastelun olen rajannut antiikin, Kiinan ja Intian myytteihin. Johdannossa esitän tutkimuskysymykset ja menetelmät, sekä määrittelen keskeisiä käsitteitä, kuten fantasiakirjallisuus lajina ja myytti. Seuraavassa luvussa määrittelen, mikä lohikäärme on. Sen jälkeen annan taustoittavan katsauksen lohikäärmeen esiintymisestä kirjallisuudessa keskiajasta nykyfantasiaan. Esitän lyhyesti muutamia teoksia sekä omaa korpustani. Katsauksen jälkeen siirryn tarkastelemaan fantasiakirjallisuuden ja myyttien lohikäärmeiden perusominaisuuksia ja vertailen niitä keskenään. Lohikäärmeen perusominaisuuksiin kuuluvat heidän ulkonäkönsä, luonteenpiirteensä, maantieteellinen esiintyminen sekä myös maagiset ominaisuudet – muodonmuutokset ja ruumiinosien maagiset ominaisuudet. Seuraavaksi tarkastelen suositumpia lohikäärmemyyttejä, jotka ovat siirtyneet osaksi fantasiaa. Sellaisia ovat lohikäärmeen surmaajamyytti ja vartijalohikäärmemyytti. Viimeisenä aiheena tutkin lohikäärmeen ja ihmisten suhdetta. Lopuksi pohdin, kuinka olen onnistunut tavoitteessani. Tutkimustuloksenani on, että fantasian lohikäärmeen juuret ovat löydettävissä eri kansojen myyteistä, etenkin antiikin, Kiinan ja Intian myyteistä. Tutkimukseni aineisto on melko laaja. Kaunokirjallisiin lähteisiin kuuluvat Robin Hobbin The Rain Wild Chronicles -sarja, J. K. Rowlingin Harry Potter -sarja, Christopher Paolinin Eragon -sarja ja Margaret Weisin & Tracy Hockmanin Dragonlance -sarjan kolme ensimmäistä osaa. Näiden lisäksi käsittelen myös J. R. R. Tolkienin Hobitti-romaania ja Ursula le Guinen Maameren tarinat-sarjaa. Tutkimuslähteistä tärkeimmät ovat myyttistä lohikäärmettä käsittelevät Daniel Ogdenin Drákon. Dragon Myth and Serpent Cult in the Greek and Roman Worlds 2013, L. Newton Hayesin The Chinese Dragon 1923 ja Marinus Willen de Visserin The Dragon in China and Japan 1913. Fantastisten olioiden kirjoista tärkeimmät ovat Deanna J. Conwayn Magickal Mystical Creatures: Invite Their Powers Into Your Life 2001 ja Malcolm Southin Mythical and Fabulous Creatures. A Source Book and Research Guide 1987.

Tutkielmani aiheena on tutkia, minkälaista myyttistä ainesta esikoiskirjojen digitaalisessa mainonnassa hyödynnetään. Tutkimusaineistonani ovat kaksi vuonna 2018 ilmestynyttä kotimaista esikoiskirjaa: Satu Vasantolan En palaa takaisin koskaan, luulen ja Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Teosten kannet ovat tutkimuksessani suuressa osassa, koska molempien kirjojen mainonta, joka toteutettiin pääosin digitaalisesti, keskittyi kirjojen kansiin, kuten kirjojen markkinoinnissa yleisestikin on tapana. Hyödynnän tutkielmassani semiotiikan ja markkinoinnin teorioita. Tutkin valitsemieni esikoiskirjojen markkinointia erityisesti mainosten herättämien merkitysten ja mielleyhtymien kautta apuvälineenäni semiotiikka ja etenkin Roland Barthesin semioottinen myyttiteoria. Tutkimukseni tarkoituksena on kokeilla Barthesin myyttiteorian soveltuvuutta ja käyttökelpoisuutta digitaalisen mainonnan tutkimuksessa. Tässä tutkimuksessa tarkastelen Savonlahden ja Vasantolan teoksia varten luotuja markkinointimateriaaleja. Minua kiinnostavat erilaiset mainoksista löytyvät merkit ja merkitykset ja niiden semioottiset keinot, jotka vetoavat potentiaaliseen lukijaan ja kuluttajaan. Markkinoinnin ydinajatuksena on sitouttaa asiakas ja ymmärtää hänen tarpeitaan eli ymmärtää oma kohderyhmä ja luoda markkinointimateriaalia, joka vetoaa potentiaaliseen kohderyhmään. Tätä kohderyhmään eli asiakkaisiin vetoamista tarkastelen semiotiikan lasien läpi. Uskon, että kirjojen mainoksista on semiotiikkaa ja Barthesin myyttiteoriaa vasten peilattaessa löydettävissä ihmiseen vetoavia elementtejä. Näiden elementtien avulla kirjasta pyritään tekemään houkutteleva ja näin lisäämään potentiaalisen lukijan luku- ja ostohalukkuutta. Näitä houkuttelevia elementtejä voivat olla huomiota herättävä kansi ja sen käyttö mainoksissa, kirjan mieleen jäävä nimi, ylistävät arviot kirjasta, erilaiset värit ja niiden käyttö sekä lyhyet tekstivirkkeet, jotka herättävät näkijän uteliaisuuden. Osoitan tutkielmassani, että molemmat tutkimani mainokset sisältävät monipuolisia myyttisiä aineksia. Tunnetasolla myyttisiä elementtejä löytyi muun muassa lähtemisen, kaipauksen ja perheen alueelta. Lisäksi molemmat tutkielmassa analysoidut mainokset käyttivät ristiriitaisuutta ja vastakkaisuuksia kiinnittääkseen kohderyhmänsä huomion. Lisäksi molemmista mainoksista löytyi ihmiseen vetoavia myytin elementtejä, kuten esimerkiksi perhe.