Browsing by Subject "myöhäisantiikki"

Rooman Britannian valloitus päättyi 410 jaa. Hyvin pian tämän jälkeen anglosaksit aloittivat oman Britannian valloituksensa. Tutkimus on pitkään pyrkinyt selvittämään mitä briteille tapahtui jälkimmäisen valloituksen yhteydessä. Aikalaislähteet kertovat kansanmurhasta ja mm. paikannimitutkimuksen perusteella brittiasutus onkin kadonnut nopeasti anglosaksien valtaamilta alueilta. Toisaalta tuoreempi geenitutkimus osoittaa, että Englannin asukkaista, sekä nykyisistä että aikalaisista, vain noin 40% on ollut anglosakseja. Britit eivät siis ole voineet kuolla sukupuuttoon anglosaksien valloittamalla alueella. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää mitä briteille tapahtui. Koska jokaisen mainitun kansan toimeentulo perustui maatalouteen ja valloitukset muutenkin realisoituvat maan valloittamisen kautta, on tutkimuksen näkökulmaksi valittu maan omistaminen ja erityisesti sitä säätelevä lainsäädäntö, jota käsittääkseni ei ole hyödynnetty aiemmin tämän ongelman selvittämisessä. Aiempi tutkimus, johon käsillä oleva työ pääasiassa perustuu, on kirjallisen, arkeologisen ja muun lähdeaineiston pohjalta selvittänyt maan omistamisen käytäntöjä ja periaatteita. Jokainen kansoista on myös tehnyt useampia lakikokoelmia ja näiden käsitykset maan omistamisesta käydään työssä läpi. Alkuperäislähteitä ei ole paljon ja ne ovat fragmentaarisia, joten tulokset rakentuvat pitkälti hypoteesien varaan, tämä tosin on tyypillistä myös aiemmalle tutkimukselle. Myöhäinen roomalainen lainsäädäntö suosi kansantaloudellisista syistä suurtilojen syntyä pienviljelijöiden kustannuksella. Suuritilalliset roomalaistuivat ja etääntyivät viljelijöistä, jotka puolestaan olivat yhä enemmän maahan sidottuja. Brittien omien maanomistusta ja sen hallintaa säätelevien lakien noudattaminen kävi mahdottomaksi ja samalla rikkoutui perinteinen, niin roomalaisten kuin brittien tuntema klienttijärjestelmä, jossa varakkaampi henkilö tai sukunsa päämies tukiessaan vähäisempää sai puolestaan tarvitessaan tämän tuekseen. Tätä tukea olisi tarvittu, kun anglosaksit saapuivat. Anglosaksit valtasivat nopeasti Britannian roomalaiset ydinalueet, mutta eteneminen hidastui, kun vastaan tulivat vanhat lojaliteettinsa (ja maanomistuskäytäntönsä) säilyttäneet britit lännessä ja pohjoisessa. Anglosaksien valloituksen brutaalia jälkimainetta voi puolestaan selittää toinen maan omistuksen käytännöistä nouseva tekijä. Eric John tulkitsee anglosaksien varhaisen omistuksen (folkland) olleen maata, jota kuningas jakoi seuraajilleen palkkiona sankariteoista taisteluissa; Charles-Edwards puolestaan painottaa maalahjasta seuraavan vastalahjan, lojaaliuden päättymättömyyttä. Perheen perustaminen ja sosiaalinen eteneminen yhteisössä edellyttivät myös maan omistamista. Hierarkialtaan matalassa ja suhteellisen tasa-arvoisessa yhteisössä kaikilla miehillä oli mahdollisuus osoittaa sankaruutensa ja lojaaliutensa - ja usein. Jokainen saattoi omalla toiminnallaan saavuttaa sankari-runojen ylistämät palkkiot, joten valloituksen alku on varmasti ollut verinen. Edellä mainitut ilmiöt vaikuttivat anglosaksien etenemiseen valloituksen alkuvaiheessa. Sen tuloksena todennäköisesti Kaakkois-Englannin brittien määrä väheni merkittävästi. Kun valloitus alkoi saavuttaa roomalaisen Britannian ydinalueen reunoja, eteneminen hidastui. Tässä vaiheessa valloitus siirtyi toiseen vaiheeseen, jossa yhteiselo brittien kanssa oli jo jossain määrin mahdollista, kuten lait ja muut lähteet osoittavat. Ajan mittaan anglosaksiyhteisön hierarkkisuus kasvoi ja kun maata ja muuta saalista ei enää ollut loputtomasti jaettavissa kaikille, alkoi yhteisön alemmilla tasoilla olevan väestön into sotia laantua. Ideaali jaloista taisteluista kuitenkin säilyi, mutta mahdollisesti vain ylempien luokkien ihanteena. Näitä tutkimuksen tuloksena syntyneitä teorioita olisi kuitenkin syytä selvittää lisää.

Pro graduni käsittelee nominilausekkeiden ja niiden rakenteiden kuvausta latinan opetuskieliopeissa myöhäisantiikista uuden ajan alkuun eli 500-luvun alusta 1400-luvun loppuun. Aineistoni koostuu seitsemästä syntaksia käsittelevästä latinan kieliopista. Pääasiallisena tutkimuskysymyksenä on, onko Priscianuksen Institutiones grammaticae -kieliopissa yhteyttä transitiivisuuden ja nominilausekkeiden rakenteiden kuvausten välillä. Motivaationa kysymykselle on se, että keskiaikaisissa (1000–1400-luvut) kielioppikuvauksissa transitiivisuus yhdistettiin nominilausekkeiden rakenteiden kuvaukseen. Tutkielmani todistaa, että Priscianuksen nominilausekkeiden kuvauksessa ei ole yhteyttä transitiivisuuteen. Priscianuksella transitiivisuus koskee ainoastaan verbilausekkeita, kun taas nominilausekkeiden muodostamisen motivaattorina on sanojen semantiikka. Priscianus korostaa kuvauksessaan dependenssirakenteiden eroja, koska nominilausekkeen pääsana on alisteinen verbille, mutta pääsanan omat määritteet eivät. 1100-luvun alussa Hugo de Sancto Victoren kieliopissa transitiivisuus koskee myös nominilausekkeita: transitio vastaa nykyistä rektiota ja intransitio vastaa lausekkeen sisäistä kongruenssia. Vuoden 1150 tienoilla kirjoitettu Petrus Heliaksen regimen-määritelmä puolestaan perustuu verbien rakenteeseen ja painottaa lauseen täydellisyyttä. Petruksen mukaan nominilausekkeessa määritteenä oleva adjektiivi on mukana lauseessa, jotta verbin ilmaisema merkitys olisi mahdollisimman täydellinen. Alexander de Villa Dein runomuotoisessa kieliopissa vuodelta 1199 nominilausekkeiden rektiota kutsutaan nimellä transitio personarum, mutta kongruenssia ei nimetä, koska se tapahtuu luonnostaan. Vuonna 1212 julkaistussa Eberharduksen runokieliopissa transitio mainitaan vain verbien objektien yhteydessä. 1200–1300-luvuilla kielioppiteorioihin lainataan runsaasti terminologiaa filosofiasta, mm. subiectum ja predicatum, joita ei kuitenkaan sovelleta opetuskielioppeihin. 1300-luvun opetuskielioppiperinnettä edustavassa regule-kieliopissa nominilausekkeiden kuvaus on keskiaikaisen käsityksen mukainen eli intransitio vastaa kongruenssia ja transitio rektiota. Nominilausekkeita kuvataan kuitenkin edelleen epätäydellisiksi, koska niistä puuttuu verbi. 1400-luvulla humanistit eivät hylkää kieliopeissaan keskiaikaista transitiivisuuskäsitystä, vaan humanisti Sulpitius kuvaa nominilausekkeiden rakenteita intransitio ja transitio-termeillä.

Tarkastelen tutkielmassani Antiokiassa ja laajemmin myöhäisantiikin maailmassa vaikuttaneiden yhteiskunnallisten ilmiöiden suhdetta asketismin nousuun Antiokian seudulla 300-luvulla. Aikakauden nälänhätien ja levottomuuksien taustalla vaikutti useita ilmiöitä, jotka kannustivat etenkin yhteiskunnan vähäosaisimpia asettumaan symbolisesti yhteiskunnan ulkopuolelle askeeteiksi. Tässä työssäni tarkastelen näitä 300-luvun Antiokian taloudellisia, demografisia, yhteiskunnallisia ja ilmastollisia muutoksia sekä asketismin kehitystä ja selvitän, miten asketismi vastasi erilaisten ilmiöiden asettamiin haasteisiin. Tutkimusaineistonani olen hyödyntänyt myöhäisantiikin kirjallisia lähteitä, joita 300-luvun Antiokiasta on säilynyt melko runsaasti. Libanios ja Johannes Khrysostomos kertovat paljon Antiokian yhteiskunnasta omista näkökulmistaan. Heidän lisäkseen Antiokian seudun tapahtumista kirjoittavat muun muassa Ammianus Marcellinus, keisari Julianus ja Theodoretos Kyrrhoslainen. Myös aikakauden lainsäädäntö reagoi yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Aiheen ympäriltä – myöhäisantiikin taloudesta ja ilmastosta, asketismin synnystä, askeettien yhteiskunnallisista rooleista ja uskonnollisesta väkivallasta – on kirjoitettu runsaasti tutkimuskirjallisuutta. Luon synteesin aikaisemmasta tutkimuksesta ja tarkastelen kattavammin yhteiskunnallisia syitä asketismin taustalla sekä asketismin harjoittajilleen tarjoamia ratkaisuja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Esitän, että asketismin laaja suosio etenkin alempien yhteiskuntaluokkien parissa liittyi aikakauden taloudellisten, demografisten, yhteiskunnallisten ja ilmastollisten muutosten mukanaan tuomiin haasteisiin. Talous- ja väestönkasvun kääntöpuolena 300-lukua leimasivat vaurauden ja maaomaisuuden voimakas keskittyminen, ruoantuotannolliset vaikeudet kasvavalle väestölle sekä työvoiman ylitarjonnasta johtunut maaseudun työväestön olojen heikkeneminen. Lisäksi kodittoman maalaisväestön kerääntyminen Antiokiaan työn ja ruoka-avustuksen toivossa loi sosiaalisia jännitteitä. Olosuhteiltaan maanviljelykselle erityisen otollisen ”roomalaisen ilmasto-optimin” päättyminen vaikutti luultavasti merkittävästi maatalousvaltaiseen yhteiskuntaan. Askeettista elämää arvostettiin kristittyjen parissa kaikissa yhteiskuntaluokissa ja myöhäisantiikissa se oli yksi harvoista yhteiskunnallisen nousun keinoista. Lähteissä korostuvista yläluokkaisemmista harjoittajista huolimatta askeettien suurin joukko oli aina alemmista yhteiskuntaluokista. Vetäytyminen yhteiskunnasta tarkoitti myös vetäytymistä maallisista velvollisuuksista. Askeetit tarjosivat heitä tukeville yhteisöille erilaisia palveluita etenkin korvattuaan maaseudun perinteiset jumalat. Jotkin karismaattiset askeetit saivat myös huomattavaa valtaa yhteisöjen edustajina. Askeettien henkilökohtainen jumalsuhde mahdollisti maallisten hierarkioiden ulkopuolelle asettumisen ja vapaan puheen viranomaisille ja rikkaille. Askeetit saattoivat harjoittaa myös muita uskonnollisia ryhmiä vastaan suunnattua väkivaltaa, joka sisälsi joskus sosiaalisten ryhmien välisen konfliktin piirteitä. Askeettien piispojen kanssa käymä kilpailu hengellisestä vallasta ja heidän aiheuttamansa yhteiskunnalliset häiriöt johtivat siihen, että hallinto ja kirkko pyrkivät rajoittamaan alkujaan monimuotoista liikettä helpommin hallittavaan muotoon.