Browsing by Subject "naiseus"

Tutkimuksen aiheena on groteski naisruumis Margaret Atwoodin dystopiaromaanissa The Handmaid’s Tale (1985) ja teoksen jatko-osassa The Testaments (2019). Tarkastelen naisruumista groteskina ruumiina teosten kertojien edustamien kehotyyppien kautta, joita ovat nuori nainen, aikuinen hedelmällisessä iässä oleva nainen sekä vanha nainen. Tarkastelen, miten ja millä tavalla nämä ruumiit voidaan mieltää groteskeiksi ruumiiksi ja mitä merkityksiä tällaisille ruumiille teoksissa annetaan. Lähestyn groteskia teemana pikemminkin kuin kerronnan muotona. Naisruumiin lisäksi tarkastelen myös muita groteskiin läheisesti liittyviä käsitteitä, kuten väkivaltaa ja vallankäyttöä, jotka voidaan nähdä omina groteskin muotoina. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytän Mihail Bahtinin teosta François Rabelais: Keskiajan ja renessanssin nauru (1965) sekä Mary Russon teosta The Female Grotesque (1994). Bahtinin teos käsittelee karnevalistisen groteskin teoriaa ja siihen läheisesti liittyvää käsitystä groteskista ruumiista osana karnevaalin materiaalis-ruumiillista maailmankuvaa. Russo puolestaan hyödyntää Bahtinin ajatuksia, mutta lähestyy groteskia naisruumista feministisen kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta. Yhteiskunnallisuus sekä feminismi yhdistyvät teoriakirjallisuudessa ja ovat kantavia teemoja myös käsittelemissäni kaunokirjallisissa teoksissa. Bahtinin analyysin kohteena on alun perin ollut parodiakirjallisuus, mutta tutkimuksessani se osoittautui toimivaksi välineeksi myös dystopian tarkasteluun. Groteskin naisruumiin käsite toimi hyvänä analyyttisena työkaluna käsittelemissäni teoksissa, erityisesti The Handmaid’s Tale -romaanissa. Ruumiillisuuden ja kehollisuuden käsittelylle on tilaa kirjallisuudentutkimuksessa, myös muissa kuin feministisissä teoksissa. Naiseus, ruumiillisuus ja erilaisten ruumiiden kuvaukset ovat ajankohtaisia keskustelunaiheita yhteiskunnassa, joten niiden tarkastelu tulee varmasti olemaan entistä yleisempää myös kirjallisuudentutkimuksessa. Molempien teosten tarkasteleminen yhdessä osoittautui myös hedelmälliseksi, sillä teoksia ei tähän asti ole tarkasteltu kovinkaan paljon yhdessä. The Handmaid’s Tale on teoksena hyvin tutkittu, mutta The Testaments on vielä teoksena niin tuore, että ensimmäiset sitä käsittelevät tutkimusartikkelit ilmestyivät vasta tämän opinnäytetyön tekemisen aikana. Teosparissa on paljon materiaalia myös jatkotutkimukselle.

Tämä tutkielma analysoi kiinalaisen naiskuvan muotoutumista historiallisen jalkojen sitomisen traditioon ja naiskehoon liittyvän diskurssin kautta. Tarkastelun kohteena ovat etenkin vuodet 1860–1912, jolloin naiseuden määrittäjiksi nousivat sekä länsimaalaiset toimijat että kiinalaiset uudistusmieliset älymystön edustajat. Jotta jalkojen sitomisen merkityksellisyys naiseuden ja naiskehokuvan muotoutumisen kannalta ei jäisi vajaaksi, tässä tutkielmassa on tarkasteltu myös jalkojen sitomisen historiaa, sen eri ilmentymiä sekä symboliikkaa kattavasti. Jalkojen sidonnasta kehittyi Ming-dynastian (1368–1644) kuluessa arvostettu eliitin keskuudessa levinnyt traditio, joka perustui naisellista kehoa ihannoivaan kauneusihanteeseen ja vaikutti siihen, että sitomisesta muodostui tärkeä osa kehokulttuuria ja naisidentiteettiä. Sidotut jalat määrittivät kiinalaista naiseutta aina 1800-luvun loppuun asti, jolloin jalkojen sitomisen yli tuhatvuotinen perinne menetti nopeasti arvonsa samalla kun traditionaalisesta naiseudesta ja naiskehosta tuli kiinalaisen reformistiretoriikan ansiosta tarpeeton. Kansallisen sekä kansainvälisen mielipiteen muutoksen takana olivat etenkin 1860-luvulta alkaen euroamerikkalaiset lähetystyöntekijät ja erinäisten Kiinassa matkanneiden tai siellä oleskelleiden lääkärien, diplomaattien, valokuvaajien ja naisaktivistien toiminta, jota määrittivät etenkin aikakauden kolonialistiset pyrkimykset. Tämän negatiivisen kehokuvan omaksuivat myöhemmin Kiinassa 1890-luvulta asti vaikuttaneet uudistusmieliset miehet ja naiset, joiden retoriikan keinoksi muodostui myös jalkojen sitomiseen liittyvän naiseuden arvostelu sekä uuden naiskäsitteen muokkaus, joka korosti etenkin sitomistradition lopettamista. Analyysin kohteena ovat naiskehokuvan muutokset ennen ja jälkeen niitä poliittisia ja yhteiskunnallisia muutoksia, jotka johtivat siihen, että jalkojen sitomisesta kehittyi Kiinassa kansallisen häpeän symboli. Naiskehon tutkimisessa on hyödynnetty sosiaalisen konstruktionismin monipuolista viitekehystä historiallisessa kontekstissa sekä kolonialistisen kehokäsityksen analysointia toiseuden ja toiseuttamisen kautta, etenkin Edward Saidin orientalismi-käsitettä mukaillen. Lopuksi pohditaan tämän historiallisen diskurssin vaikutuksia jalkojen sitomisen nykykäsityksiin.

Tutkielmassani lähestyn opiskelijoiden tekemää seksityötä tarkastellen siihen liittyvän salailun ulottuvuuksia subjektipositioiden kautta sekä analysoiden naiseuteen ja seksuaalisuuteen kytkeytynyttä myyttistä kuvastoa. Tavoitteenani on selvittää, miten seksityötä tekevät opiskelijat erittelevät siviilielämän ja seksityön positioita ja miten he suhteuttavat seksityötä yhteisön asenteisiin ja kulttuurisiin merkityksiin. Tämän yhteydessä selvitän stigman ja tabun merkityksiä aineistoni seksityöntekijöiden kokemuksissa. Kartoitan lisäksi seksityöhön liittyviä naiseuden ja seksuaalisuuden myyttisiä kuvastoja pohtien, millainen on myyttisen tiedon seksityöntekijä ja millaisena huonon naisen myytti näyttäytyy seksityön puitteissa. Tutkielmani kaksiosaisen aineiston ensimmäinen osa koostuu viidestä kevään 2015 aikana toteutetusta seksityötä tekevän opiskelijan puolistrukturoidusta haastattelusta. Toinen osa puolestaan sisältää seksityötä tekevien opiskelijoiden viisi blogia, joita on julkaistu aikavälillä 2012–2018. Tutkielmani teoriatausta on painottunut sekä seksityötutkimukseen että myyttitutkimukseen, joiden rinnalla sovellan myös seksuaalisuutta, naiseutta, stigmaa ja tabua käsitteleviä tutkimuksia. Tutkielmani metodipohja puolestaan on diskurssianalyysissa ja Mary Douglasin symboliantropologiassa. Seksityötä tutkiessa olen valottanut yhteisössä vallitsevia kulttuurisia merkityksiä ja yleistä (seksuaali-)asenneilmapiiriä. Kaikki seksin ja seksuaalisen toiminnan muodot eivät suinkaan ole tasavertaisia, vaikka seksuaaliasenteet ovatkin nykypäivänä entistä vapaamielisempiä. Seksityöhön ja seksityöntekijöihin suhtaudutaan monilta osin kielteisesti ja ennakkoluuloisesti ylläpitäen vahingollisia stereotypioita. Erityisesti seksityötä tekeviin äiteihin kohdistuu moraalisesti latautuneita odotuksia, eikä äitiyden ja seksityön nähdä sopivan saman kategorian sisälle. Samanlaisia mielikuvia koetaan kuuluvan käsityksiin opiskelijasta ja seksityöstä. Seksityöntekijät eivät kuitenkaan itse suurilta osin häpeä seksityötä tai koe sitä saastuttavana, vaan ongelma nähdään olevan yhteisön asenneilmapiirissä. Aineistossa ilmenee, miten uhriuden, tautisuuden ja rikollisuuden diskurssit määrittävät julkisessa keskustelussa esitettyjä kuvia seksityöntekijästä. Näitä diskursseja kuitenkin pyritään kyseenalaistamaan seksityöntekijöiden keskuudessa. Samalla kritisoidaan kaupallisen seksin toimijoiden näkemistä yhtenäisenä ja homogeenisenä joukkona. Analyysini perusteella seksityö on ilmiönä varsin moninainen, ja paikoitellen aineistoni seksityöntekijöillä on yhteistä lähinnä se, että jokainen heistä työskentelee opintojen ohella kaupallisen seksin alalla. Monin paikoin heille on yhteistä myös seksityön keskiluokkaisuus, työhön suhtautuminen siviilielämän ehdoilla ja halu estää seksityön tuleminen julki laajassa mittakaavassa. Salailulla ja stigmalla koetaan tässä mielessä olevan jatkumoa nykyhetken lisäksi myös tulevaisuudessa, jopa seksityön lopettamisen jälkeisessä ajassa. Ajallisten ulottuvuuksien lisäksi salailu ja stigma ulottuvat työminän alueelta siviilielämän puolelle, ja näitä eri positioita pyritäänkin pitämään erillään. Erityisesti äidin positio rajataan tiukasti erilleen seksityöpositiosta. Työminään sisältyy olennaisesti myös esittämisen ja esiintymisen ulottuvuuksia, jolloin asiakastilanteisiin kuuluu nautinnon ja läheisyyden esittäminen. Näistä piirteistä huolimatta seksityötä rinnastetaan ensisijaisesti muihin töihin, ei siviilielämän suhteisiin, jolloin työssä korostuu ammatillisuuden ja asiakaspalveluasenteen esiin tuominen. Tutkielmassani esitän naiseuden myyttisen kuvaston ilmenevän seksuaalista käyttäytymistä ja naiseuden kaksijakoisuutta koskevissa odotuksissa ja merkityksissä. Seksityöntekijöihinkin liitettävä huonon naisen kuvasto pitää sisällään käsityksiä sopimattomasta seksuaalisuudesta ja siveettömyydestä, jolloin seksityön alaisuuteen on vaikea mieltää kuvia tavoiteltavasta ja sopivasta naiseudesta ja seksuaalisuudesta. Myyttisen kuvaston tutkimisella on seksityön kohdalla yhteiskunnallista ja kulttuurista painoarvoa, sillä myyteillä on kulttuuristen merkitysten, arkipäivän käsitysten ja seksuaaliasenteiden kautta vaikutusta laajimmillaan jopa siihen, miten viranomaiset, poliittiset päättäjät ja laaja yleisö suhtautuvat seksityöhön ja seksityöntekijöihin.

Tutkimuksen tehtävä on selvittää, mikä rooli sukupuolella on Antti Nylénin esseetuotannossa. Tämä tarkoittaa sen selvittämistä, miten sukupuoli Nylénin esseissä määritellään ja minkälaisia merkityksiä siihen liitetään. Tarkastelen myös Nylénin tuotannossa esiintyviä kuvauksia feminiinisyydestä ja maskuliinisuudesta sekä sitä, miten Nylénin ajattelussa esiintyvä feminismi muuttuu tuotannon varrella. Lähdeaineistona ovat Nylénin vuosina 2007-2019 julkaistut esseekokoelmat sekä asiaproosateokset. Nylénin esseet käsittelevät moninaisia aiheita populaarikulttuurista uskontoon. Hänen kirjoituksissaan tulee usein esiin identifioituminen vegaaniksi ja kristityksi. Nylén pohtii toistuvasti myös ilmastokatastrofia ja suhtautuu kriittisesti modernin ajan mukanaan tuomiin ekologisiin ongelmiin. Nämä mainitut arvokysymykset ja ideologiset positiot näyttäytyvät Nylénin teksteissä kärjekkäinä moraalisina kannanottoina, joihin myös sukupuolen ja seksuaalisuuden kysymykset liittyvät. Nylénin varhaisemman tuotannon kuvaa sukupuolesta värittää essentialistinen biologismi, mikä liittyy erityisesti hänen mieheyden kritiikkiinsä. Nylén samaistaa biologisten miesten seksuaalivietin tuhoviettiin, joka saa heidät tuhoamaan ja alistamaan muita. Naiset puolestaan näyttäytyvät alkupään tuotannossa mystifioituna ja idealisoituina olentoina. Nylénin essentialismin taustalla vaikuttaa olevan erityisesti mieskritiikki eikä niinkään näkemys ihmisluonnosta. Siksi Nylénin essentialismia voi kutsua retoriseksi tai strategiseksi. Toisesta esseekokoelmastaan eteenpäin Nylén hylkää essentialistisen ajattelutavan ja ryhtyy kritisoimaan kaikkia anatomiselle sukupuolierolle annettuja merkityksiä. Nylénin tuotannossa toistuu ajatus sukupuoliroolien keinotekoisuudesta ja haitallisuudesta. Essentialismista luopumisen jälkeen Nylén kritisoi biologisten miesten sijaan patriarkaalista järjestystä, jota pitää syypäänä moninaiseen rakenteelliseen sortoon. Nylén myös herättelee ajatusta ihmisen mahdollisuudesta torjua oma primitiivisyytensä ihmisyyden nimissä. Nylén kirjoittaa sivistyksen auttavan ihmistä tässä omien alkukantaisten viettien vastustamisessa. Nylén tunnustautuu esseetuotannossaan feministiksi. Hänen feministinen ajattelunsa kehittyy alkutuotannon jyrkästä mieskritiikistä erilaisten sortorakenteiden tiedostamista painottavaksi intersektionaaliseksi feminismiksi.

Tutkimuksessani tarkastelen sitä, millä tavoin vapaaehtoisesti lapsettomat naiset hyväksyttävät valintaansa jäädä lapsettomaksi kertoessaan lapsettomuudestaan naistenlehtien haastatteluissa. Vertailen vapaaehtoisesti lapsettomien naisten kertomuksia vasten tahtoaan lapsettomiksi jääneiden kertomuksiin: vertailun kautta on mahdollista tuoda esille niitä tapoja, joilla äitiyttä, naiseutta ja lapsettomuutta ymmärretään hegemonisessa diskurssissa. Samalla paljastuu, millaisia vastadiskursseja vapaaehtoisesti lapsettomat naiset käyttävät, ja miltä osin taas tulkinnat lapsettomuudesta ovat yhteneviä maternalistisen diskurssin (ks. Morell 1994) kanssa. Tutkimukseni perustana on aineistolähtöisyys ja lähestymistapani diskurssianalyyttinen; aineistonani käytän naistenlehdissä vuosien 2007-2010 välillä julkaistuja artikkeleita ja haastatteluita, joissa käsitellään tai sivutaan vapaaehtoista ja vastentahtoista lapsettomuutta. Aineistoni vapaaehtoisesti lapsettomat voitiin jakaa kahteen eri ryhmään: niihin, jotka tiesivät jo varhain, etteivät halua lapsia ja niihin, jotka siirsivät lapsentekoa aina vain myöhemmäksi, kunnes lopulta lapsetkin jäivät tekemättä. Lykkääjien kohdalla lapsenteon siirtymistä perusteltiin esimerkiksi työn tai sopivan kumppanin puuttumisen kautta, varhaiset tiedostajat taas vetosivat puuttuviin äidinvaistoihin tai maapallon ylikansoittumiseen. Lapsettomuuden varhain valinneilla lasten hankkiminen ei missään vaiheessa ollut todellinen vaihtoehto, joten päätökseen jäädä lapsettomaksi suhtauduttiin varmuudella — lykkääjien kohdalla taas päätökseen liittyi enemmän ambivalenssia ja pohdintaa siitä, kaduttaako lapsettomuus myöhemmällä iällä. Kumpikin vapaaehtoisesti lapsettomien naisten ryhmä sekä vasten tahtoaan lapsettomiksi jääneet tunsivat ajoittaista ulkopuolisuutta lapsettomuutensa vuoksi. Kertomalla läheisistä suhteistaan esimerkiksi sisarusten tai ystävien lapsiin naiset halusivat osoittaa, ettei lapsettmouus merkitse samaa kuin kokonaan lapseton elämä: lapsettomatkin naiset voivat nauttia saadessaan toimia lasten kanssa tai auttaa näitä esimerkiksi vapaaehtoistyön kautta. Liitän tutkimukseni laajempaan keskusteluun äitiydestä ja naiseudesta sekä yhteiskunnassamme käynnissä olevaan individualisaatioon: elämänkaaren korvautuessa yksilöllisten valintojen muodostamalla elämänkululla on vapaaehtoinen lapsettomuuskin vain valinta muiden joukossa. Tästä huolimatta äitiys liitetään edelleen kiinteästi naiseuteen, eikä itse valittua lapsettomuutta siten nähdä hyväksyttävänä vaihtoehtona äitiydelle. Vapaaehtoisesti lapsettomien naisten onkin pyrittävä tekemään valinnastaan hyväksyttävä myös ympäristön silmissä tullakseen hyväksytyksi itse naisina ilman lapsia. Käytännössä tämä tapahtuu perustelemalla lapsettomuutta eri tavoin, esittämällä päätös tietoisena ja tarkkaan harkittuna sekä erottamalla äitiys naiseudesta ja toisaalta liittämällä äidillisinä pidettyjä piirteitä myös lapsettomiin naisiin. Samalla naiset kumoavat vapaaehtoiseen lapsettomuuteen liittyviä stereotypioita ja virheellisiä käsityksiä.

Tutkielmani tarkastelee naiseuden teemaa Edith Södergranin teoksissa Dikter (1916), Septemberlyran (1918) ja Rosenaltaret (1919), erityisesti niistä poimituissa runoesimerkeissä ”Livets syster” (Dikter), ”Jungfruns död” (Septemberlyran) ja ”I feernas hängmatta” (Rosenaltaret). Tutkielman tavoitteena on analysoida, miten naiseutta kyseisissä runoissa rakennetaan ja mitä se niissä merkitsee. Tutkielman teoreettisena taustana ovat runon kuvallisuuden tutkimus sekä feministinen kirjallisuudentutkimus. Södergranin runoutta luonnehtii vahvasti kuvallisuus, ja myös teemat muotoutuvat keskeisesti sen kautta. Kuvallisuuden analysoinnissa hyödynnän Benjamin Hrushovskin metaforisen tekstin viitekehysanalyysiä. Laajat tulkinnalliset viitekehykset, joiden puitteissa tarkastelen naiseuden teemaa, ovat myytit, satuintertekstit ja nietzscheläinen kuvasto. Kyseessä ovat Södergranin runouden keskeiset piirteet, jotka osallistuvat myös naiseuden teeman rakentumiseen. Hahmotan eri teosten ja niistä poimittujen keskenään erilaisten runojen suhteutumista näihin viitekehyksiin. Runoesimerkkien analyysi valottaa naiseuden teeman kokonaisvaltaisuutta ja monikerroksisuutta Södergranin runoudessa: Runossa ”Livets syster” naiseus on metaforinen viitekehys, jonka avulla kuolema kuvataan naisellisen ruumiin läheisyytenä. Kuolemasta kirjoitetaan yllättävä, lohdullinen kokemuksellinen kuvaus. Runossa ”Jungfruns död” naiseus paikantuu neitohahmoon, jota kuvataan muun muassa sadun ja nietzscheläisen yli-ihmisen viitekehysten avulla. Runossa ”I feernas hängmatta” nainen on konkreettinen ja kuvaannollinen uuden elämän ja jopa maailman synnyttäjä. Södergranin runoudessa Lumikin kauneus voi yhdistyä nietzscheläiseen voimaan ja todellisuus saada feminiinisyyden viitekehyksessä toisenlaisen luonteen.

Tutkielman lähtökohtana on selvittää millaista naiseutta roller derbyssä tuotetaan. Roller derby on naisille kehitetty quad-rullaluistimilla pelattava joukkuelaji, joka luokitellaan täyskontaktilajiksi. Roller derbyn –harrastamiseen liittyy kulttuurisia erityispiirteitä, kuten esimerkiksi derbynimien käyttö. Urheilu on androsentrinen sosiaalinen instituutio, jonka rakenteet ovat liitoksissa yhteiskunnassa vallitseviin arvoihin ja valtasuhteisiin. Urheilun mieskeskeisyys muokkaa myös naisten mahdollisuuksia osallistua urheiluun. Naisurheilu eroaa tuottamuksellisesti miesurheilusta. Tutkielman tavoitteena on selvittää millaista naiseutta roller derbyn kontekstissa tuotetaan. Tutkielmassa pohditaan myös sitä, pystyykö roller derby haastamaan vallitsevia käsityksiä naisurheilusta. Tutkielma hyödyntää Butlerilaista lähestymistapaa sukupuoleen ja sen tuottamiseen. Sukupuoli nähdään sosiaalisena konstruktiona, jota tuotetaan ja vahvistetaan arkipäiväisten performanssien kautta. Tutkielma hyödyntää myös R.W. Connellin näkemystä sukupuolten hierarkkisesta suhteesta selittääkseen urheilussa vallitsevaa mieskeskeisyyttä. Lisäksi käytetään Mimi Schippersin teoriaa hylkiöfeminiinisyydestä sekä sukupuolen manööveristä, jonka kautta sukupuolten välisiä valtasuhteita voidaan neuvotella uudelleen. Myöskin Bahtinin käsitteitä karnevalisoinnista sekä groteskista on hyödynnetty selventämään roller derbyn karnevalistisia piirteitä suhteessa uuden naisurheilun tuottamiseen. Aineisto koostuu pääosin yhdeksästä teemahaastattelusta. Haastateltavat ovat helsinkiläisiä roller derby –harrastajia. Haastatteluaineisto on kerätty marraskuun 2012 ja tammikuun 2013 välisenä aikana. Haastatteluaineiston analyysissä on käytetty sisällönanalyysiä. Haastatteluaineiston lisäksi tutkielma hyödyntää roller derbystä olemassa olevaa Internet-materiaalia sekä lehtiaineistoa, jonka lisäksi aineistoa on kerätty myös havainnoinnin kautta. Tutkielman keskeisenä tuloksena on, että roller derbyssä on muokkaantunut suotuisa ympäristö voimaannuttavalle naiseudelle. Voimaannuttava naiseus rakentuu tiiviin yhteisöllisyyden ympärille sekä sen kautta. Yhteisöllisyys ja yhteistyö kuvaantuvat lajin elinehtona ja joukkuelajissa menestyksen edellytyksenä. Voimaannuttavan naiseuden kautta roller derbyn toimintaympäristössä on myös muokkaantunut kauneusihanne, jonka kautta on mahdollista ottaa etäisyyttä yleisesti vallitsevista käsityksistä naiskauneudesta, naisurheilusta sekä urheilevasta naisesta. Tutkielmassa pohditaan myös median roolia urheilun androsentrisyyden ylläpitäjänä sekä sen asennoitumista roller derbyn kaltaiseen normista poikkeavaan naisurheiluun. Media kuvautuu yhtäällä tärkeänä välineenä roller derbyn harrastajille lajin eteenpäin viemiseksi, toisaalta media ei täytä harrastajakunnan toiveita esittää roller derbyä urheilulajina. Median primäärinä kiinnostuksen kohteeksi valikoitui lajin erityispiirteet, kuten vaatetus ja derbynimet ja se, että harrastajat ovat naisia. Tarjoamalla roller derbylle vakavasti otettavan urheilulajin sijasta alakulttuuriasemaa, median voidaan katsoa vahvistavan käsitystä legitiimistä naisurheilusta, jollaiseksi roller derbyä ei haluta mieltää. Roller derbyn katsotaan kuitenkin pystyvän haastamaan vallitsevia käsityksiä naisurheilusta yhdistämällä naiseuden fyysiseen urheiluun ja tuottamalla näin perinteisestä naisurheilusta poikkeavaa uutta naisurheilua.

Tutkimus käsittelee lontoolaissanomalehdissä julkaistuja lapsenmurhaa koskevia uutisia sekä mielipidekirjoituksia vuosina 1867-1870. Lehtien artikkeleista on löydettävissä lapsenmurhaan aikalaisten toimesta liittämiä sosiaalisia teemoja, jotka ilmentävät yhteiskunnan sisältämiä ristiriitoja. Tutkimus tarkastelee näitä ristiriitoja sekä sanomalehtien välittämää mielikuvaa siitä, miksi joku nainen oletetusti päätyi surmaamaan vastasyntyneen lapsensa. Työn aikarajaus sisältää nelivuotisen jakson. Keski-Middlesexin kuolinsyytutkijana toiminut tohtori Edwin Lankester puhui 1860-luvun loppupuolella kotiapulaisista suurimpana aviottoman lapsensa surmaavana riskiryhmänä. Tutkimuksen päätösvuotena lehtien sivuilla käytiin läpi moraalista paniikkia, joka sisällytti itseensä keskiluokan, mutta myös lehtiä tuottavan luokan oman toiminnan. Lähteinä tutkimus käyttää British Newspaper Arhiven sisältämää digitoitua lehdistömateriaalia sekä The Timesin ylläpitämää digitaalista arkistoa. Kaiken kaikkiaan lapsenmurhauutisointia tarkastellaan noin sadan eri sanomalehtiartikkelin avulla. Sanomalehtilähteet osoittavat, että niihin kirjoittaneet henkilöt käyttivät lapsenmurhaa moninaisten sosiaalisten epäkohtien esille tuomiseen. Suosittuja lapsenmurhaan liitettyjä teemoja olivat vietteleminen, naisen häpeä, kotiapulaisten tekemä lapsenmurha, aviottomuus, yhteiskunnallinen moraalittomuus, keskiluokan moraali sekä vaatimukset lain muuttamisesta tai sen jyrkemmästä tulkitsemisesta. Vuonna 1870 lontoolaislehdissä julkiseen keskusteluun nousi kysymys myös osan lehtijulkaisijoista toiminnasta, näiden salliessa julkaisuissaan vauvafarmeja hyödyttäneet adoptiomainokset. Tutkimus toteaa aikalaisten hyödyntäneen lapsenmurhaa erilaisten sosiaalisten epäkohtien esille tuomisessa. Lapsenmurhaa ei käsitelty lontoolaislehdissä vain aviottoman lapsensa murhaavan naisen kautta, vaan murhan syyksi esitettiin yleensä joku muukin yhteiskunnallinen tekijä kuin naisen oma valinta: aviottomien naisten kohdalla sosiaaliset realiteetit tai hänet vietellyt mies ja vauvafarmien kohdalla kaupallinen toiminta. Tutkimus osoittaa, että mielikuvaa lapsenmurhaan johtavista syistä käytettiin yhteiskunnallisen debatin välineenä kenties itsetarkoituksellisestikin, jolloin aikakauden lapsenmurhauutisointia on syytä tarkastella kriittisessä valossa.

Tutkielmassa tarkastellaan ilman emätintä syntyneiden henkilöiden kokemuksia emättimen dilataatiohoidosta sekä niiden yhteyttä sukupuolen kokemukseen. Dilataatiohoidon tavoitteena on yhdynnät mahdollistava emätin. Emättimen dilataatiohoitoa käsittelevää puhetta tarkastellaan kriittisen vammaistutkimuksen näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mikä motivoi ilman emätintä syntyneitä henkilöitä toteuttamaan henkisesti ja fyysisesti rankaksi havaitun hoidon. Tutkielman teoriatausta pohjautuu feministisen, queer- ja vammaistutkimuksen risteyksestä kumpuavaan crip-teoriaan. Tutkielmassa hyödynnetään crip-teorian alaisuuteen kuuluvaa Alison Kaferin poliittis-relationaalista mallia, jonka avulla lääketieteellisiä hoitokäytäntöjä voidaan arvioida kriittisesti. Tutkimusaineisto koostuu teemahaastatteluista. Haastatteluaineiston analyysimetodina käytetään diskurssianalyysiä, jonka avulla puheesta on etsitty dilataatiohoidon lopputuloksiin eli toiminnalliseen emättimeen liitettyjä odotuksia ja oletuksia. Tutkielmassa keskitytään pohtimaan, miten toiminnallinen emätin on ilman emätintä syntyneiden haastateltavien näkemyksissä yhteydessä naiseuteen, naiselta odotettuun kehoon ja kehon toimintoihin. Aineisto on kerätty haastattelemalla viittä 90-luvulla syntynyttä pääkaupunkiseudulla asuvalta henkilöltä, jotka ovat toteuttaneet emättimen dilataatiohoidon. Tutkimustulokset haastavat lääketieteen käsityksiä sekä ilman emätintä syntymisestä että dilataatiohoidon toteutuksesta. Tieto synnynnäisestä emättimen puuttumisesta ei ollut haastateltaville automaattisesti traumaattinen kokemus, eikä dilataatiohoidon toteutus vahvistanut haastateltavien kokemusta sukupuolesta. Haastateltavien käsitys itsestään ja tulevaisuudestaan perustui kokemukseen lääketieteen ammattilaisista. Jos haastateltavat tulivat kohdatuksi ja saivat tietoa synnynnäisestä kehostaan, synnynnäinen keho ei ollut haastateltaville traumaattinen kokemus. Sen lisäksi tutkimus osoittaa dilataatiohoidon toteutusta motivoineen lääketieteen hallinnoima pakollinen kyvykkyys. Hoitokokemuksesta riippuen haastateltavat toteuttivat hoidon joko syrjinnän välttämiseksi tai heterosuhteiden mahdollistamiseksi.