Browsing by Subject "normatiivisuus"

Tutkielmani käsittelee Suomessa puhuttavien saamelaiskielten pohjoissaamen, inarinsaamen ja koltansaamen kirjakieliin liittyviä käsityksiä ja näiden merkitystä uhanalaisten saamen kielten elvytykselle. Kirjakielen luomista eli kirjallistamista on pidetty keskeisenä kielen käyttöaloja laajentavana elvytyskeinona, mutta historiallisista syistä johtuen merkittävä osa saamelaisista ei ole oppinut lukemaan ja kirjoittamaan äidinkielellään. Tuoreet viranomaisselvitykset viittaavat siihen, että tämä heikentää myös saamelaisten muiden kielellisten oikeuksien toteutumista.Tässä tutkimuksessa selvitän, millaisia käsityksiä Suomessa puhuttavien saamelaiskielten kirjakieliin liittyy. Pohdin, mitä nämä käsitykset kertovat kirjakielten potentiaalista kielten elinvoimaisuuden vahvistamisessa, ja millaisilla kirjakieliä kehittävillä toimenpiteillä tätä potentiaalia voitaisiin lisätä. Tutkimusotteeni kysymysten selvittämisessä on empiirinen ja monimetodinen, ja tutkimuskysymysteni ohella pohdin työssäni sosiolingvistisen tutkimuksen metodologiaa. Tutkimus sijoittuu kirjoitusjärjestelmien sosiolingvistiikan alalle. Ilmiön käsittelyssä hyödynnän kielen elvytyksen, kirjallistamisen ja standardisoinnin tutkimuksen käsitteistöä. Kielen elvytyksen tarkastelussa viitekehyksenä korostuu kieliekologinen lähestymistapaa, jossa kielen elinvoimaisuutta tarkastellaan erilaisten käyttöalojen muodostamassa ekologiassa. Keskeisenä teoreettisena viitekehyksenäni toimivat kieli-ideologioiden ja kielen normien käsitteet, joiden kautta tarkastelen kirjoittamista sosiaalisena toimintana ja kirjoitusjärjestelmiä historiallisesti ja kulttuurisesti määräytyneinä sosiaalisina normeina. Tutkielman aineisto koostuu tätä tutkimusta varten keräämästäni 61 vastaajan kyselyaineistosta sekä 15 haastattelusta. Tutkimuksen osallistujat ovat pohjoissaamea, inarinsaamea tai kolttaa osaavia, käyttäviä tai kieleen samastuvia aikuisia. Analyysini pääpaino on haastattelujen ja laadullisen kyselyaineiston sisällönanalyysissä, jonka avulla tunnistan aineistosta kirjalliseen kieleen liittyviä käsityksiä. Lisäksi analysoin numeerista kyselyaineistoa kuvailevan kvantitatiivisen analyysin keinoin, jonka avulla esitän tuloksia vastaajien mielipiteiden jakautumisesta. Tulokseni edustavat uutta tietoa Suomen saamelaiskielten kirjallistumisen nykytilasta aikuisten kielenkäyttäjien kielikäsitysten näkökulmasta tarkasteltuna. Kirjakieleen liittyvät käsitykset ovat yleisellä tasolla positiivisia, mikä ei kuitenkaan vaikuta heijastuvan kielen kirjalliseen käyttöön. Kirjakieltä merkityksellistetään aineistossa kolmella tavalla: kielellisenä kompetenssina, viestien välittämisen välineenä sekä puhutun kielen ja kielenpuhujien representaationa. Kuhunkin käsitykseen kirjallisen kielen luonteesta kytkeytyy omanlaisiaan normeja ja arvioita siitä, millaiset tekijät näyttäytyvät kirjallisen kielen käytön kynnyksenä. Haasteina näyttäytyvät erityisesti kirjoitusjärjestelmän oppiminen, erikoismerkkien tuottaminen sekä kirjallisen standardin hyväksyntä kieliyhteisössä. Analyysin valossa kirjakielten vahvistamiseksi on kiinnitettävä erityistä huomiota kielenopetukseen, kirjoittamista tukeviin kieliteknologisiin ratkaisuihin sekä murrevariaation huomiointiin kirjallisen standardin kehittämisessä. Kieliekologinen lähestymistapa kielisuunnitteluun vaikuttaa tukevan näitä tavoitteita. Tutkimus tukee aiempaa teoreettista ymmärrystä kielikäsityksistä kirjallistumisen onnistumista määrittävänä tekijänä ja osoittaa, että erityisesti kielen normit ovat prosessien keskiössä. Tulokseni myös vahvistavat käsitystä kirjallistumisesta sekä kieleen että kielenpuhujiin vaikuttavana ilmiönä.

Tutkielmassa tarkastellaan Ensitreffit alttarilla -televisio-ohjelmassa rakentuvia avioliiton ja parisuhteen representaatioita ja selvitetään millainen ”pyhä järjestys” niiden pohjalta rakentuu. Tarkoituksena on tarkastella itsestään selvänä pidettyä parisuhteen ja avioliiton ensisijaisuutta kriittisestä näkökulmasta. Pyhän käsitteen kautta tuodaan esille parisuhdenormatiivisuuden taustalla olevaa järjestystä ja sen loukkaamattomuuden ja rajojen suojelua. Tutkielma sijoittuu sosiologisen ja diskursiivisen uskonnontutkimuksen sekä normikriittisen feministisen tutkimuksen kenttään ja sosiaalisen konstruktionismin teoriaperinteeseen. Teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassa toimivat William E. Padenin pyhää järjestystä koskeva teoria, jossa pyhänä näyttäytyy järjestelmä itsessään ja sen loukkaamattomuus, sekä Veikko Anttosen pyhä-teoria, jossa pyhä ymmärretään yhteisön kategoriajärjestelmän ja sen symbolisten rajojen kautta. Lisäksi hyödynnetään Sari Charpentierin näkemystä sukupuoliuskosta, eli pyhään sukupuolieroon perustuvasta heteroseksuaalisesta järjestyksestä. Tutkielman aineistona on Ensitreffit alttarilla -ohjelman kuudes kausi, jossa rakentuvia avioliiton ja parisuhteen diskursiivisia representaatioita analysoidaan representaatioanalyysin keinoin. Aineistosta on valittu keskeisiä kohtauksia, avainkuvia, joiden analyysissa sovelletaan hallitsevan ja vastustavan luennan menetelmää. Aineistosta etsitään itsestään selviä, hegemonisia tulkintoja sekä tätä vastustavia, ei-ilmeisiä, tulkintoja. Ohjelman hallitsevan luennan kautta rakentuu normatiivinen pyhä järjestys, jossa sekä avioliitto että parisuhde saavat pyhän aseman. Ihanteellinen, pyhä parisuhde, on luonnollinen, heteroseksuaalinen, ajallisesti pitkäkestoinen, tulevaisuusorientoitunut ja ydinperheeseen tähtäävä. Myös rakkaus saa pyhän aseman täydellisen onnellisuuden merkkinä. Pyhää järjestystä suojellaan korostamalla parisuhteen ensisijaisuutta ja avioliiton merkitystä sitoutumisen korostajana. Vastustavan luennan kautta ohjelmasta rakentuu anti-järjestys, jossa avioliiton ja parisuhteen ensisijainen asema kyseenalaistetaan korostamalla muiden ihmissuhteiden, kuten ystävyyden, merkitystä ja ymmärtämällä ajallisuus sekä perhe normeista poikkeavalla tavalla. Romanttisen rakkauden merkitys ainoana tienä onneen kyseenalaistetaan ja huomataan myös ei-romanttisen rakkauden merkitys.

Tutkielmassa tarkastellaan Louis Pojmanin käsitystä uskonnolliseen uskoon liittyvistä propositionaalisista asenteista. Lähteinä käytetään kahta Pojmanin tekstiä. Ensimmäinen on 1986 ilmestynyt filosofian oppikirja Religious Belief and the Will. Toinen on vuonna 2003 julkaistu versio artikkelista Faith, Doubt and Hope or Does Faith Entail Belief? Pojmanin tekstit edustavat angloamerikkalaista analyyttisen filosofian traditiota. Tarkemmin määriteltynä ne liittyvät analyyttisen teismin ja evidentialismin lähestymistapoihin. Tutkimuskysymykseen vastataan hyödyntämällä argumentaatioanalyysiä, käsiteanalyysiä ja konstruktioanalyysiä. Argumentaation analyysissa tarkastellaan argumentaation rakennetta, väitteitä, perusteluja ja oletuksia. Käsite- ja konstruktioanalyysissa tarkastellaan käsitteiden ja niihin liittyvien kielellisten konstruktioiden käyttöä sekä suhdetta toisiin käsitteisiin ja konstruktioihin. Tutkielma osoittaa, että Pojmanin esittämä näkemys uskonnollisen uskon luonteesta on normatiivinen. Hän ei pyri kuvaamaan uskonnollista uskoa sellaisena, kuin se tosiasiassa uskonnollisiksi itsensä mieltävillä henkilöillä ilmenee. Hänen tarkoituksensa on luoda nykyaikaisen maailmankuvan viitekehyksessä intellektuaalisesti hyväksyttävä uskonnollisen uskon filosofinen määritelmä. Pojman esittää, etteivät episteemiset uskomukset ole uskonnollisen uskon välttämätön osa. Pojmanin mukaan uskonnollisen uskon keskeisimpänä asenteena voidaan ymmärtää propositionaalinen toivo. Toivo on Pojmanin mukaan tahdonvaraista, uskomukset eivät. Pojmanin perusteet näkemykselleen ovat sekä uskonnollisia että filosofisia. Hänen mukaansa kristinuskon kuvaama Jumala toimisi ristiriitaisesti tuomitessaan ihmisiä pelastukseen tai kadotukseen uskomusten perusteella. Jos ihmisellä ei ole kristinuskon vaatimia uskomuksia, hänen täytyisi uskomusten etiikan vastaisesti manipuloida uskomuksiaan. Pojman kieltää uskomusten manipuloinnin oikeutuksen. Tutkielmassa hänen uskomusten etiikkaansa kutsutaan preskriptiiviseksi involuntarismiksi. Hänen näkemyksensä on paitsi uskonnonfilosofiaa, se on myös uskonnollista filosofiaa. Pojman ei pysty esittämään riittäviä perusteluja sille, miksi toivo pitäisi ymmärtää tahdonvaraisena asenteena. Analyysi osoittaa, että Pojmanin esittämä toivo vaatii ennakkoehtoina ei-tahdonvaraisia episteemisiä uskomuksia. Toisaalta Pojmanin näkemys lähestyy fideismiä. Se pyrkii tarjoamaan käsitteellisiä näkökulmia uskonnollisen uskon perustelemiseksi tilanteessa, jossa uskovalla ei ole uskomuksia. Tällöin motivaatio uskonnollisen uskon pitämiseen on ensisijaisesti uskonnollinen halu pelastukseen tai pelko kadotuksesta. Pojmanin näkemys on parhaiten ymmärrettävissä normatiivisena näkemyksenä uskonnollisesta uskosta. Enemmän sillä on arvoa uskonnollisen uskon filosofisen kuvaamisen kannalta. Analyysi osoittaa, että Pojmanin näkemyksiä voi hyödyntää uskonnollisen uskon ja vakaumuksen filosofisissa deskriptioissa.

Tutkielmassa tarkastellaan nuorten aikuisten, jotka eivät oman määrittelynsä mukaan ole koskaan seurustelleet, kokemuksia seurustelemattomuudesta sekä kokemuksille annettuja merkityksiä. Tutkimusaineisto koostuu kuudesta puoli-strukturoidusta teemahaastattelusta. Työn teoreettinen viitekehys on sosiaaliskonstruktiivinen. Toisin sanoen tutkielman lähtökohtana on ymmärrys siitä, että ihmisen käsitys hänestä itsestään ja häntä ympäröivästä maailmasta rakentuu suhteessa muihin ihmisiin ja on vahvasti kielellistä. Se, mikä ymmärretään seurusteluksi ja minkälaista roolia sen oletetaan edustavan yksilöiden elämässä, muuttuu ajassa ja paikassa. Tutkielmassa tarkastellaan seurustelua, ja sitä kautta seurustelemattomuutta, normikriittisesti euro-amerikkalaisessa kontekstissa 2010-luvun loppupuolen Suomessa. Tutkimusote työssä on queer-teoreettinen eli normatiivisuuden osoittamiseen ja sen purkamiseen pyrkivä. Seurustelemattomuutta lähestytään parisuhdenormatiivisuuden kautta. Parisuhdenormatiivisuus viittaa vallalla oleviin käsityksiin ja olettamuksiin, joiden mukaan eksklusiivisen rakkaussuhteen tulisi olla yksilölle ensisijainen ihmissuhdetyyppi, sillä se on ihmisille normaalia ja nähdään universaalina tavoitteena. Parisuhdenormatiivisuuden käsitteessä yhdistyy siis romanttisen rakkauden korokkeelle nostettu asema sekä monogamianvaade. Analyyttisenä työkaluna se avaa uudenlaisia mahdollisuuksia tarkastella läheissuhteita ja niihin kytkeytyvää rakenteellista valtaa. Tutkielma asettuu osaksi kriittisen parisuhdetutkimuksen kenttää ja on samalla puheenvuoro tämän vielä hajanaisen tutkimusalan tarpeellisuudesta. Seurustelemattomuus näyttäytyy analyysin perusteella ja ei-koskaan-seurustelleiden ihmisten kertomana näkymättömiin työnnettynä kokemuspositiona, jonka suora sanallistaminen on haastavaa. Ei-koskaan-seurustelleet aikuiset ihmiset eivät juurikaan näy mediarepresentaatioissa, eikä ilmiötä huomioida julkisessa keskustelussa. Tämä vaikuttaa ei-koskaan-seurustelleiden ihmisten mahdollisuuksiin luoda omakuvaa suhteessa kyseiseen asiaan, sekä vaikeuttaa omien kokemusten ja tunteiden jakamista toisten ihmisten kanssa. Parisuhteen asema muihin ihmissuhteisiin nähden on ensisijaistettu institutionaalisella tasolla ja se kytkeytyy lukuisiin symbolisiin, sosiaalisiin ja taloudellisiin etuihin. Seurustelu ymmärretään saavutuksena, mikä itsessään rakentaa ei-seurustelevista ihmisistä käsitystä ”viallisina” yksilöinä. Tämä ohjaa ei-koskaan-seurustelleita ihmisiä vaikenemaan tilanteestaan. Parisuhteen ja perhekäsityksen välinen luonnollistettu yhteys sulkee ei-seurustelevia ihmisiä kulttuurisen perheymmärryksen ulkopuolelle antaen ymmärtää, että seurustelemattomuus merkitsee yksin jäämistä. Lisäksi seurustelu linkittyy problemaattisesti sekä aikuisuuden määritelmään että elämänkaariajatteluun kehityspsykologiassa, mikä osaltaan luo kuvaa ei-seurustelevien ihmisten ”viallisuudesta”. Olemassa olevana valtarakenteena parisuhdenormatiivisuus on pitkälti epäpolitisoitu, heikosti tunnistettu ja vailla yhteiskunnallista keskustelua.

Tiedekunta: Valtiotieteellinen Koulutusohjelma: Filosofian maisteriohjelma Opintosuunta: Käytännöllinen filosofia Tekijä: Hannu Kovalainen Työn nimi: Vankkaa metanormatiivista etiikkaa – David Enochin näkemys korvaamattomuudesta ja normatiivisista totuuksista kriittisen tarkastelun kohteena Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: Kesäkuu 2021 Sivumäärä: 57 Avainsanat: Etiikka, metaetiikka, normatiivisuus, harkinta Ohjaaja: Teemu Toppinen Säilytyspaikka: Keskustakampuksen kirjasto David Enoch esittää, että matematiikan filosofiasta ja tieteenfilosofiasta tuttu selitysvaatimus voidaan korvata metanormatiivisessa keskustelussa harkintaprojektilla. Siinä missä selitysvaatimus on korvaamaton esimerkiksi luonnontieteessä, on harkintaprojekti rationaalisesti ei-valinnaista ja täten korvaamaton normatiivisessa päätöksenteossa. Lisäksi Enoch päätyy johtopäätökseen, jonka mukaan normatiivisten tosiasioiden olemassaolo on korvaamatonta. Voimme siis todeta, että Enochin mukaan redusoimattomien normatiivisten tosiasioiden olemassaolo on välineellisesti korvaamatonta sisäisesti korvaamattomassa harkintaprojektissa. Enoch tiivistää argumenttinsa vuonna 2011 ilmestyneessä kirjassaan, Taking Morality Seriously, sen kolmosluvussa , seuraavasti: (1) Jos jokin asia on välineellisesti korvaamaton sisäisesti korvaamattomalle projektille, silloin olemme episteemisesti oikeutettuja uskomaan tämän asian olemassaoloon. (2) Harkintaprojekti on sisäisesti korvaamaton. (3) Redusoimattomat normatiiviset totuudet ovat välineellisesti korvaamattomia harkintaprojektille. (4) Täten olemme episteemisesti oikeutettuja uskomaan, että on olemassa redusoimattomia normatiivisia totuuksia. Tämän maisterintutkielmani tehtävänä on arvioida Enochin argumenttia harkintaprojektin korvaamattomuudesta (deliberative indispensability) normatiivisessa keskustelussa ja perustelua normatiivisten totuuksien olemassaolosta sekä James Lenmanin, Tristram McPhersonin ja David Plunkettin, Brendan Clinen sekä Alex Worsnipin esittämiä vastauksia. James Lenman esittää, että suurin osa siitä, mikä on sisäisesti korvaamatonta harkintaprojektissa, on selvästi ”ohutta harkintaa”, jossa normatiiviset totuudet eivät ole alkuunkaan korvaamattomia. Lenmanin mukaan harkinta ei kuitenkaan ole mielivaltaista, voimme menestyä siinä eri tavoin. Lenmanin mukaan ”normatiivisuus” nousee omista haluistamme ja toiveistamme. Lenman kuitenkin hyväksyy sen näkemyksen, että harkintaprojekti on sisäisesti korvaamaton. McPhersonin ja Plunkettin mukaan se, että jokin entiteetti on harkintaprojektille korvaamatonta, voi tarjota eettisen perusteen uskomukselle, mutta tämä uskomus ei täytä episteemistä vaatimusta entiteetin olemassaolosta. Pohtiminen, ”mitä tehdä,” ei kerro siitä, että siinä olisi mukana episteemisesti perusteltua uskoa tosiasioihin. Tarvitsisimme relevantin positiivisen yhteyden harkintaprojektin korvaamattomuuden ja siinä tarvittavien totuuksien välille. Harkintaprojektilla ei kuitenkaan ole heidän mukaansa yhteyttä totuuteen. He ovat skeptisiä harkintaprojektin korvaamattomuuteen. Brendan Cline pyrkii esittämään vastineessaan, kuinka harkintaprojektin korvaamattomuus ja selitysprojektin korvaamattomuus eivät ole symmetrisiä keskenään, ja kuinka täten normatiivisten totuuksien ontologinen perusta on perusteeton. Clinen mukaan Enochin tulisi tehdä työtä, joka selittäisi ilmiötä. Täten saataisiin selville, mitä todella on olemassa, edellyttäen, että löydämme aktuaalisia selityksiä. Tähän selittävään strategiaan Enoch oli siis nimenomaan pidättäytynyt ryhtymästä. Cline ei kuitenkaan tuo kritiikissään esille, mitä pitäisi selittää eikä sitä, milloin selityksestä tulee aktuaalinen. Alex Worsnipin mukaan selitysprojekti ja Enochin esittämä harkintaprojekti eivät ole analogisia keskenään, koska harkintaprojektilta puuttuu kelvollinen metodi ja koska meillä ei ole perusteita uskoa normatiivisten totuuksien olemassaoloon. Enochilla on vaikeuksia vakuuttaa siitä, että harkintaprojekti ja selitysprojekti olisivat analogisia. Vielä suuremmaksi haasteeksi hänelle muodostuu vakuuttava episteeminen perustelu normatiivisten totuuksien olemassaolosta.