Browsing by Subject "nurmisäilörehu"

Väestönkasvu lisää tarvetta öljykasvien tuotannolle ihmisravinnoksi ja biopolttoaineeksi. Öljynpuristamisesta saatavat sivutuotteet, kuten rouheet ja puristeet sisältävät hyvälaatuista valkuaista eläinten ruokintaan. Camelina (Camelina sativa) ja hamppu (Cannabis sativa) ovat potentiaalisia vaihtoehtoja nautojen valkuaisruokinnassa. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää camelina- ja hamppupuristeen vaikutusta in vitro pötsikäymiseen eri karkearehukäsittelyillä. Karkearehuina käytettiin lämpökuivattua nurmi-, puna-apila- ja maissisäilörehua ja väkirehuna ohraa. Kontrollina toimivat rypsipuriste ja käsittelyt, jotka eivät sisältäneet täydennysvalkuaisrehua eli koostuivat ainoastaan karkearehusta ja ohrasta. Kaikkien käsittelyiden karkearehu:väkirehusuhde oli 1:1 kuiva-aineessa. Valkuaislisättömien käsittelyiden raakavalkuaispitoisuudet vaihtelivat 95–140 g/kg ka välillä riippuen käytetyn karkearehun raakavalkuaispitoisuudesta. Valkuaiskäsittelyissä raakavalkuaispitoisuudeksi tuli 170 g/kg ka. Inkubaatiopulloihin punnittiin rehuja yhteensä 3,5 g ka. Käsittelyitä oli 12 kpl ja lisäksi jokaisessa ajossa oli 2 kpl blancoja, joihin ei punnittu rehuja. Ajoja tehtiin neljä. Jokainen ajo kesti 30 h ja näytteitä otettiin 1, 4, 8, 12, 24 ja 30 h kuluttua inkubaation aloituksesta. Näytteistä määritettiin haihtuvat rasvahapot (VFA), ammoniumtyppi ja pH. Analyysituloksista laskettiin haihtuvien rasvahappojen moolisuhteet. Tutkittavista rehuista analysoitiin lisäksi sekundäärinen kuiva-aine, tuhka, tuhkaton neutraalidetergenttikuitu (NDF), raakavalkuainen ja kokonaisrasva. Valkuaisrehuista analysoitiin typpifraktiot (A, B1, B2, B3 ja C). Rypsi-, camelina- ja hamppupuristeen raakavalkuaispitoisuudet olivat 332, 367 ja 286 g/kg ka vastaavasti. Hypoteesin vastaisesti valkuaisrehun lisääminen ei lisännyt VFA:n kokonaismäärää ja ammoniumtypen muodostusta. Hypoteesin mukaisesti valkuaisrehun lähde vaikutti pötsikäymisen voimakkuuteen. Camelina- ja rypsipuristetta sisältävät käsittelyt vastasivat toisiaan VFA:n kokonaismäärässä (P>0,05) hypoteesin mukaisesti. Camelina lisäsi kuitenkin propionihapon kokonaismäärää (P<0,05) ja mooliosuutta (P<0,01) verrattuna rypsiin sekä pienensi voihapon mooliosuutta verrattuna rypsiin (P<0,01). Hamppupuristeella VFA:n kokonaismäärä oli pienempi kuin camelinapuristeella (P<0,05) ja suuntaa antavasti pienempi kuin rypsipuristeella (P=0,063). Hamppupuriste vähensi propionihapon kokonaismäärää ja lisäsi etikkahapon mooliosuutta verrattuna rypsiin (P<0,001 ja P<0,01, vastaavasti) ja camelinaan (P<0,001 ja P<0,01, vastaavasti). Karkearehun lähde vaikutti VFA:n kokonaismääriin ja moolisuhteisiin. Puna-apilasäilörehua sisältävissä käsittelyissä VFA:n kokonaismäärät olivat suuremmat kuin maissisäilörehua sisältävissä käsittelyissä (P<0,05). Puna-apilasäilörehukäsittely lisäsi etikkahapon ja propionihapon kokonaismääriä verrattuna nurmisäilörehukäsittelyihin (P<0,05 ja P<0,01 vastaavasti) ja maissisäilörehukäsittelyihin (P<0,01 ja P<0,05, vastaavasti). Tulosten perusteella camelinapuristeen raakavalkuaispitoisuus oli rypsiä suurempi ja näiden VFA:n kokonaismäärät ja typpifraktiot vastasivat toisiaan. Camelina voisi siis vastata rypsiä nautojen valkuaisruokinnassa, mutta hampun valkuaisarvo on mahdollisesti näitä alhaisempi VFA:n kokonaismäärän ja moolisuhteiden perusteella. Hamppupuristeen suurempi NDF-kuidun määrä voisi selittää camelina- ja rypsipuristekäsittelyitä suuremman etikkahapon mooliosuuden. Karkearehun lähde vaikutti pötsikäymiseen ja puna-apila lisäsi VFA:n kokonaismäärää verrattuna nurmi- ja maissisäilörehuun, jolla voi olla positiivisia vaikutuksia energiansaantiin ja maitotuotokseen.

Säilörehusatojen kemiallinen koostumus ja laatu vaihtelevat korjuukertojen välillä, koska nurmen kasvuolosuhteet ja korjuuhetken kasvuaste poikkeavat toisistaan. Suomessa on perin-teisesti korjattu kaksi säilörehusatoa, mutta kolmen niiton korjuustrategia on yleistymässä. Kolmella niitolla saadaan sulavampi kokonaissato, mutta yksittäisen korjuukerran sato jää pienemmäksi kuin kahdella niitolla. Eläimet pyritään kasvattamaan sulavilla ja energiapitoi-silla rehuilla nopeasti, koska nopea kasvu ja suuri rehun syöntikyky pienentävät eläimen yl-läpitokustannuksia. Säilörehun syönti riippuu lähinnä NDF-pitoisuudesta, sulavuudesta ja käymislaadusta. Tutkimuksen tavoitteena oli verrata ensimmäisen (SR1), toisen (SR2) ja kolmannen (SR3) säilörehusadon tuotantovaikutuksia lihanautojen loppukasvatuksessa. Hypoteesi oli, että SR3 soveltuu hyvin lihanautojen ruokintaan, ja sillä saavutetaan yhtä hyvä syönti ja sonnien kas-vutulokset kuin ensimmäisellä säilörehusadolla. Kokeen 45 simmental-sonnia jaettiin kol-meen erilliseen ruokintaryhmään, jossa ne saivat joko SR1:seen, SR2:seen tai SR3:seen poh-jautuvaa seosrehua, jonka väkirehuosuus oli 45 % kuiva-aineesta. Sonnien rehunkulutus, lisä-kasvu, lihakkuus ja rasvaisuus mitattiin sekä säilö- ja väkirehujen kemiallinen koostumus analysoitiin. SR3:n sulavan orgaanisen aineen määrä kuiva-aineessa (D-arvo), syönti-indeksi, muuntokel-poinen energia (ME), sekä raakavalkuais- (rv) ja sokeripitoisuus olivat muita satoja suurem-pia, mutta kuitupitoisuus pienempi, joten kolmas niitto oli korjuuhetkellä aiempia niittoja nuorempaa. SR2:n D-arvo ja ME-pitoisuus olivat pienempiä kuin muiden satojen. Koerehujen säilönnällinen laatu oli hyvä. SR1:n syönti-indeksi oli huonoin korkeampien happopitoisuuk-sien ja pienen kuiva-ainepitoisuuden takia. Nurmien kasvuaste korjuuhetkellä selitti erot koe-rehujen sulavuuksissa. SR1- ja SR3-seosten kuiva-aineen syönti ja niillä ruokittujen sonnien ME:n saanti olivat suurempia kuin SR2-seoksen. Siten niillä ruokittujen sonnien päiväkasvut ja nettokasvut olivat parempia kuin SR2-ruokinnan sonnien. SR3-seosta saaneiden sonnien rv:n saanti oli aiempia niittoja suurempi, joten niiden valkuaisen hyväksikäyttö oli huonointa. Kuiva-aineen ja energian hyväksikäytössä sekä ruhon laatuominaisuuksissa ei ollut eroja ruokintojen välillä. Toisen ja erityisesti kolmannen niiton rehujen syönnit olivat ensimmäiseen satoon verrattuna pienempiä kuin rehuanalyysien pohjalta oli odotettavissa. Jälkikasvurehujen rehuanalyysi todennäköisesti yliarvioi niiden tuotantovaikutuksen. Jälkikasvurehujen heikompaa syöntiä saattoivat selittää niiden mikrobiologinen laatu, kasvitaudit, epävakaa mikrobikasvusto, vaih-televat kasvuolosuhteet, kuollut kasvimateriaali ja hometoksiinit. Aiemmissa tutkimuksissa hometoksiineja on löydetty jälkikasvurehuista, mutta niiden vaikutukset syöntiin ovat olleet osin kyseenalaisia.

Maissi on yksivuotinen heinäkasvi, jonka viljely Suomessa on lisääntynyt merkittävästi ja viljelyala on ollut viime vuosina yli tuhat hehtaaria. Suomessa viljeltävä maissi korjataan tuleentumattomana nautakarjan karkearehuksi. Maissisäilörehu sisältää paljon tärkkelystä ja on siksi erittäin energiapitoinen karkearehu. Maissin viljelyvarmuuden lisääntyessä se saattaisi olla hyvä karkearehuvaihtoehto nurmen rinnalle riskien hajauttamista ajatellen. Maissin etuna viljelykasvina on sen tehokas vedenkäyttökyky sekä yhdellä korjuukerralla saatava suuri sato. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää maissisäilörehun vaikutuksia lypsylehmien maidontuotantoon, dieetin sulavuuteen ja typen hyväksikäyttöön, kun nurmisäilörehua korvataan osittain maissisäilörehulla. Tutkimus toteutettiin kolmena 3 x 3 latinalaisena neliönä, joissa oli mukana 9 ayrshire-rotuista lehmää. Lehmät olivat parsissa ja ne lypsettiin kaksi kertaa päivässä. Kokeen lehmät olivat poikineet 2 – 4 kertaa ja kokeen alkaessa niiden poikimisesta oli keskimäärin 69 ± 17,4 (SD) päivää. Tutkimuksessa oli kolme erilaista koeruokintaa, joiden karkearehuvaihtoehdot olivat puhdas nurmisäilörehu (kuiva-aine 316 g/kg, D-arvo 652 g/kg ka) sekä seokset, joissa 25 % tai 50 % nurmisäilörehun kuiva-aineesta korvattiin maissisäilörehulla (kuiva-aine 359 g/kg, D-arvo 679 g/kg ka). Karkearehuseoksia täydennettiin väkirehun tilaseoksella (ohra, kaura, härkäpapu, herne, melassileike, kivennäinen, propyleeniglykoli). Seosrehujen karkearehu-väkirehu -suhde oli 65:35 kuiva-aineessa. Lehmille oli tarjolla vapaasti seosrehua ja vettä. Lisäksi lehmät saivat täysrehua 7 kg/pv. Nurmisäilörehun korvaaminen maissisäilörehulla nosti lineaarisesti lehmien kuiva-ainesyöntiä (24,3 vs. 25,3 vs. 26,0 kg ka/pv) ja maitotuotosta (32,8 vs. 33,3 vs. 34,0 kg/pv). Maidon rasvapitoisuus nousi 5,6 %, kun nurmisäilörehun kuiva-aineesta korvattiin 50 % maissisäilörehulla. Valkuaispitoisuuteen maissisäilörehulla ei ollut vaikutusta. Paras energiakorjattu maitotuotos (33,2 kg vs. 33,6 kg vs. 35,3 kg) saavutettiin, kun karkearehun kuiva-aineesta 50 % oli maissisäilörehua. Maissisäilörehun osuuden lisääntyessä ruokinnassa ravintoaineiden sulavuus heikkeni ja typen hyväksikäyttö (N tuotos/ N saanti) parani (0,286 vs. 0,291 vs. 0,306). Tutkimuksen perusteella nurmisäilörehun osittainen korvaaminen maissisäilörehulla nostaa lehmien maitotuotosta ja maidon rasvapitoisuutta. Myös typen hyväksikäyttö paranee maissisäilörehun osuuden noustessa. Tämän tutkimuksen perusteella jopa puolet nurmisäilörehusta kannattaa korvata maissisäilörehulla.

Maissi (Zea mays L.) on lämpimiin olosuhteisiin ja lyhyeen päivään tottunut, runsaasti biomassaa tuottava heinäkasvi. Maissia viljellään laajasti ympäri maailman niin rehu- kuin elintarvikekäyttöönkin, mutta Suomessa sitä viljellään lyhyen kasvukauden vuoksi pääasiassa karkearehun tuottamiseksi nautakarjalle. Suomessa maissin viljely säilörehuksi on lisääntynyt pohjoisiin olosuhteisiin soveltuvien lajikkeiden myötä ja viljelypinta-ala on kasvanut viime vuosien aikana jo yli tuhanteen hehtaariin. Suomessa kasvuaika ei riitä maissin jyväsadon korjaamiseen, joten maissikasvusto korjataan tuleentumattomana säilörehuksi myöhään syksyllä. Maissin ruokinnallinen arvo eroaa nurmesta pienemmän raakavalkuaispitoisuuden ja suuremman tärkkelyspitoisuuden vuoksi. Toisin kuin nurmesta, maissista saadaan korjattua yhdellä korjuulla suuri kuiva-ainesato. Maisterintutkielmassani käsittelen maissisäilörehua lypsylehmien ruokinnassa. Tarkoituksena oli selvittää, miten nurmisäilörehun osittainen korvaaminen maissisäilörehulla vaikuttaa lypsylehmien syöntiin, maitotuotokseen ja metaanintuotantoon. Ruokintakoe järjestettiin Helsingin yliopiston Viikin opetus- ja tutkimustilan pihattonavetassa 18.1.-9.4.2020. Tutkimus oli osa Tulevaisuuden kestävät karkearehuvalinnat (Tukeva) -hanketta. Tutkimus koostui kolmesta neljän viikon jaksosta. Jakson viimeinen viikko oli näytteiden keruuviikko. Ensimmäisellä ja kolmannella ruokintajaksolla karkearehusta 50 % oli maissisäilörehua ja 50 % nurmisäilörehua. Toisella ruokintajaksolla karkearehu oli pelkästään nurmisäilörehua. Lehmät saivat koko kokeen ajan väkirehua robotilta keskimäärin 6,2 kg/pv. Seosrehua oli vapaasti tarjolla ja sen karkearehu-väkirehusuhde kuiva-aineessa oli 65:35. Kokeeseen valittiin kymmenen Ayrshire-rotuista lehmää, joiden poikimisesta oli kokeen alkaessa kulunut keskimäärin 98 pv ja maitotuotos oli keskimäärin 46,6 kg/pv. Maissisäilörehun D-arvo oli 679 g/kg ka, kuiva-ainepitoisuus 351 g/kg ja NDF-pitoisuus 390 g/kg ka. Nurmisäilörehun D-arvo oli 652 g/kg ka, kuiva-ainepitoisuus 361 g/kg ja NDF-pitoisuus 590 g/kg ka. Nurmisäilörehun osittainen korvaaminen maissisäilörehulla lisäsi kuiva-aineen syöntiä 0,9 kg/pv ja tärkkelyksen saantia 1,91 kg/pv. Myös muuntokelpoisen energian saanti (MJ/pv) nousi maissisäilörehuruokinnalla 2,7 %. Maissisäilörehu heikensi dieetin sulavuutta. Kuiva-aineen sulavuus väheni 6,2 % ja kuidun sulavuus 32,5 % maissisäilörehun korvatessa nurmisäilörehua. Maissisäilörehuruokinnalla ei ollut vaikutusta maitotuotokseen tai maidon pitoisuuksiin. Metaanintuotanto (g/pv) väheni n. 5 % maissisäilörehuruokinnalla, mutta ruokinnalla ei ollut vaikutusta metaanintuotantoon per tuotettu energiakorjattu maitokilo (EKM). Maissisäilörehun lisääminen ruokintaan pienensi maidon ureapitoisuutta ja paransi typen hyväksikäyttöä. Maissisäilörehu on hyvä karkearehulähde myös Suomen olosuhteissa ja se voi vähentää lypsylehmien metaanipäästöjä (g/pv), mutta tuotekiloa (g/kg EKM) kohti laskettuna päästövähennystä ei välttämättä saavuteta.

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, kuinka maitorotuisten sonnien väkirehun saantia voidaan jaksottaa loppukasvatuskauden aikana, ja mikä on jaksottamisen vaikutus eläinten rehun syöntiin, kasvutuloksiin ja ruhon laatuun. Lisäksi selvitettiin, millaisiin tuotantotuloksiin päästään käyttämällä pelkästään hyvänlaatuista nurmisäilörehua sonnien ruokinnassa loppukasvatuskauden aikana. Ruokintakokeessa oli 16 Ayrshire- ja 20 Holstein-sonnia, jotka olivat kokeen alussa noin 6,5 kk:n ikäisiä ja elopainoltaan 230 kg. Ensimmäisen koeryhmän sonnit saivat vapaasti nurmisäilörehua (SR). Toisen koeryhmän sonnit olivat tasaisella väkirehuruokinnalla (TV), jolloin ne saivat koko kasvatuskauden ajan vapaasti seosrehua, jonka kuiva-aineesta (ka) 70 % oli nurmisäilörehua ja 30 % litistettyä ohraa. Kolmannen koeryhmän sonnit ruokittiin nousevalla väkirehutasolla (NV). Ne saivat kasvatuskauden ensimmäisen jakson ajan (eläinten ikä 6,5 - 12,5 kk) pelkkää nurmisäilörehua vapaasti ja toisen jakson ajan (eläinten ikä 12,5 - 18,5 kk) vapaasti seosrehua, jonka ka:sta 40 % oli nurmisäilörehua ja 60 % litistettyä ohraa. Neljännen ryhmän sonnit olivat laskevalla väkirehuruokinnalla (LV), ja ne saivat ensimmäisen jakson ajan vapaasti seosrehua, jonka ka:sta 40 % oli nurmisäilörehua ja 60 % litistettyä ohraa ja toisen jakson ajan pelkkää nurmisäilörehua vapaasti. Tutkimuksen koemalli oli lohkoittain satunnaistettu koe. Kaikki sonnit teurastettiin noin 18,5 kk:n ikäisinä ja keskimäärin elopainoltaan keskimäärin 669 kg:n painoisina. Kokeessa käytettiin kahden eri kasvukauden (2012 ja 2013) ensimmäisen niiton noukinvaunulla korjattua ja laakasiiloon säilöttyä esikuivatettua timoteisäilörehua. Ruhojen lihakkuus ja rasvaisuus määritettiin EUROP-luokituksen mukaisesti. Väkirehuruokinta lisäsi TV-, NV- ja LV-sonnien kuiva-aineensyöntiä ja muuntokelpoisen energian saantia verrattuna SR-ryhmän sonneihin (p=0,01), mutta vähensi säilörehun ka:een syöntiä (p<0,001). NV-sonnit pystyivät syömään enemmän kuiva-ainetta kuin LV-sonnit (p<0,05), joten ne saivat rehuannoksestaan myös enemmän energiaa (106 vs. 98 MJ ME/pv) (p=0,01) ja OIV:tä (792 vs. 741 g/pv) (p<0,05). Väkirehuruokinta paransi rehun muuntosuhdetta, sillä ka:n kulutus lisäkasvukiloa (p<0,10) ja nettokasvukiloa (p<0,05) kohden oli pienempi verrattuna SR-ruokintaan. Nurmisäilörehun erinomainen laatu näkyi SR-sonnien hyvissä kasvutuloksissa (päiväkasvu 1 119 g/pv ja nettokasvu 580 g/pv). Väkirehulisäyksen edut ilmenivät kuitenkin TV-, NV- ja LV-sonnien parempina päivä- (p<0,10) ja nettokasvuina (p<0,05), suurempina teuraspainoina (p=0,01) sekä parempina teurasprosentteina (p=0,05) ja lihakkuutena (p<0,10) verrattuna pelkkää säilörehua saaneisiin sonneihin. Kasvu- tai teurastuloksissa ei havaittu eroa tasaisesti ja keskimäärin kahdella eri jaksotustavalla väkirehua saaneiden välillä. Nousevalla väkirehuruokinnalla saavutettiin 157 g/pv parempi päiväkasvu (p<0,05), 76 g/pv parempi nettokasvu (p=0,05) ja 27 kg suurempi teuraspaino (p<0,05) verrattuna laskevasti väkirehua saaneisiin sonneihin. Väkirehun ruokintastrategia ei vaikuttanut rehun hyväksikäyttöön. Kaikki sonnit olivat keskirasvaisia, mutta nouseva väkirehuruokinta lisäsi ruhojen rasvoittumista verrattuna LV-ruokintaan (p<0,01). Väkirehua saaneiden sonnien teurastili oli suurempi kuin SR-sonnien (p<0,05), mutta väkirehuruokinnan strategia ei vaikuttanut eläimistä saatavaan teurastiliin. Koe osoitti, että pelkästään hyvälaatuisella säilörehulla voidaan saavuttaa lihanaudoilla hyvät kasvutulokset loppukasvatuskaudella, ja säilörehun ollessa hyvälaatuista väkirehun annostelumahdollisuuksia on useita. Kuitenkaan maitorotuisen sonnin kasvupotentiaalia ei saada täysin hyödynnettyä pelkällä hyvälaatuisella säilörehulla.