Browsing by Subject "nykykirjallisuus"

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Johanna Sinisalon kolmatta romaania Lasisilmä (2005) ja siinä ilmenevää metafiktiivisyyttä. Kertomuksessa minäkertojana toimiva Taru päätyy kirjoittamaan jatkuvajuonista televisiosarjaa. Lukuisten outojen yhteensattumien myötä hän alkaa uskoa, että sarjan käsikirjoitus vaikuttaa hänen elämäänsä. Tämän myötä hän kaappaa vallan käsikirjoitustiimissä ja järjestelee käsikirjoituksen itselleen mieluisalla tavalla. Kertomus on kauttaaltaan metafiktiivinen niin aiheiltaan, kerronnaltaan, rakenteiltaan ja intertekstuaalisuuksiltaan. Metafiktiolla tarkoitetaan fiktiosta kertovaa fiktiota. Metafiktioon liitetään fiktion tietoisuus itsestään ja itsereflektio. Metafiktiivisillä teoksilla on tapana kommentoida itseään ja ilmaista tietoisuutta omasta keinotekoisuudestaan. Metafiktiosta on esitetty useita erilaisia teorioita. Nojaudun keskeisimmin Patricia Waughin (1984), Linda Hutcheonin (1980) ja Mika Hallilan (2006) teoretisointeihin metafiktiosta. Metafiktion lisäksi tutustun fiktiivisen totuuden käsitteeseen Michael Riffaterren (1990) ajattelun pohjalta. Luennassani lähden liikkeelle romaanissa esiintyvistä lasisten ja keinotekoisten pintojen motiiveista. Lasisilmä symboloi motiivina ja romaanin nimenä keinotekoisuutta. Tarkastelen tämän jälkeen rakennetta, joka muistuttaa televisio-ohjelman ja näytelmän käsikirjoitusta: tarina on jaettu näytöksiin ja sivujen asettelut muistuttavat käsikirjoitusliuskoja. Kertomus problematisoi itseään epäluotettavalla kertojalla. Tarina kommentoi itse itseään lukuisilla erilaisilla tavoilla. Luennassani tarkastelen tarinan reaalimaailman ja fiktiivisen televisiomaailman kietoutumista yhteen. Tulkintanani esitän, että metafiktiiviset piirteet särkevät fiktiivistä totuutta läpi tarinan. Lasisilmän metafiktiivisyys on leikittelevyydessään ylitsepursuavaa. Metafiktiivisen romaanin tavoin se kyseenalaistaa myös lukijan ympärillä olevaa todellisuutta: maailma, jossa lukija elää, voi olla tarinan maailmojen tapaan fiktiivinen tai vähintään kerronnallisten valintojen tulos. Kirjallisuudentutkimuksessa tunnustetaan usein kirjailijan asema luomansa maailman jumalana: viime kädessä kirjailijalla on kaikkivoipainen oikeus säännellä luomaansa maailmaa ja sen henkilöhahmoja. Metafiktion käsitteen esseessään esitellyt William H. Gass on nähnyt kirjailijan luomansa maailman jumalana. Lasisilmän kertomuksen keskiössä on päähenkilö Tarun yritys nousta henkilöhahmon asemasta jumalalliseen kirjoittajan asemaan. Luennassani esitän, että Tarun reaalimaailmassa tapahtuva vallankaappausyritys asettautua uudeksi pääkäsikirjoittajaksi on kertomuksen reaalimaailman tapahtumien ohella allegorinen kuvaus fiktiivisen henkilöhahmon yrityksestä asettautua omaa luojaansa eli kirjailijaa vastaan. Vallankaappaus esitetään lukuisten luojajumalarinnastusten kautta. Lopulta vallankaappausyritys on kuitenkin tuomittu epäonnistumaan, ja Taru joutuu palaamaan asemaansa pelkkänä henkilöhahmona.

Suomen sisällissota syttyi, ennen kuin itsenäisyysjulistuksesta oli kulunut kahta kuukautta. Vuoden 1918 kriisi viilsi haavan, jonka paraneminen on kestänyt kauan. Sisällissota on ollut suomalaisen historiantutkimuksen keskeisimpiä kohteita 1960-luvulta alkaen. Tutkimus jatkuu yhä, yli sata vuotta sisällissodan jälkeen, muun muassa Suomen sotasurmat 1914–1922 -hankkeessa. Vuotta 1918 kuvaavaa kotimaista kaunokirjallisuutta ja draamaa on julkaistu ja esitetty runsaasti, ja muistovuosi 2018 antoi uuden sysäyksen tieteen ja taiteen tekijöille. 2000-luvun, etenkään 2010-luvun, fiktiota ei toistaiseksi ole tarkasteltu historiatieteissä erityisen syvällä luotauksella. Tämä poliittisen historian tutkielma erittelee, mitä näkökulmia tuore kaunokirjallisuus ja draama ovat tuoneet ja luoneet vuoden 1918 muistamisen historiaan, eritoten punaisen naisen osaan. Pro gradu arvioi, miten nykykirjailija tuottaa ja käsittelee sisällissodan merkityksiä. Muistin politiikan ohella pro gradu sivuaa muistitietotutkimusta ja sotafiktion diskurssianalyysia sekä pohtii tunteiden historiaa. Tärkeimpänä tutkimusaineistona on kuusi fiktiivistä teosta: Anneli Kannon ja Heini Tolan Erottaja 1917–18 (2017), Leena Landerin Käsky (2003), Kjell Westön Kangastus 38 (2013), Heidi Köngäksen Sandra (2017), Anni Kytömäen Kultarinta (2014) ja Jari Järvelän Kosken kahta puolta (2018). Tutkielma valottaa, mikä näissä varsinkin punaisten naisten kohtaloita kuvaavissa nykykirjallisuuden teoksissa on merkityksellistä poliittisen historian näkökulmasta. Erottaja 1917–18 on näytelmäteos, jonka Teatteri Avoimet Ovet kantaesitti Helsingissä syksyllä 2017 itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan ja sisällissodan muistovuoden tiimoilta. Myös Kangastus 38 sai oman näyttämötulkintansa Kansallisteatterissa syyskaudella 2017. Tutkimuksellisia innoittajia ja taustoittajia pro gradulle ovat olleet muun muassa Seppo Hentilän Pitkät varjot. Muistamisen historia ja politiikka (2018), Tiina Lintusen Punaisten naisten tiet (2017), Tuomas Teporan ja Aapo Roseliuksen toimittama Rikki revitty maa. Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö (2018, englanninkielinen alkuteos 2014) sekä Ulla-Maija Peltosen Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta (2003). Pro gradu tarkastelee, millaisin keinoin ja päämäärin kaunokirjallisuus rakentaa vuoden 1918 muistokulttuuria lähes 100 vuoden perspektiivillä. Vuotta 1918 käsittelevässä 2000-luvun kotimaisessa kirjallisuudessa ja draamassa esiin nousevat tavallisen naisen sotakokemus, yksilöpsykologia ja sekä selviämisen että traumatisoitumisen kuvaukset. Sisällissotaa käsittelevä fiktio eläytyy epäpoliittisen siviilin osaan ja lapsen sotakokemukseen sisällissodan ylisukupolvista jälkeä hahmotellen. Nykyfiktiossa painottuvat vastakohtaisuuksien ylittäminen ja allegoriat yhteiskuntarauhan, sovinnon ja demokratian vahvistumisesta. Kirjailijat pohtivat tutkijoiden tavoin, miten Suomen sisällissodan historia on heijastunut sekä yksilöiden kohtaloon että yhteiskuntaan. Kirjallisuus käsittelee ja tuottaa merkityksiä sodasta ja osallistuu siten vuoden 1918 muistamisen politiikkaan.

Tutkielmassa tarkastellaan Jussi Valtosen romaanin "He eivät tiedä mitä tekevät" (2014) dialogeja ensisijaisesti autenttisen puheen illuusion ja henkilökuvauksen rakentumisen näkökulmista. Lähtökohtana on, että kaunokirjalliseen dialogiin tuoduilla valikoiduilla puhekielen piirteillä ja vuorovaikutuksen keinoilla pyritään luomaan teokseen puheenomaisuuden vaikutelmaa sekä rakentamaan henkilöhahmojen identiteettejä. Analyysin keskiössä ovat teoksen teinityttöhahmot Rebecca ja Daniella, ja aineisto on rajattu niihin fiktiivisiin keskusteluihin, joissa jompikumpi heistä on osallisina. Dialogintutkimus on viime vuosina pinnalle noussut tutkimusala, joka sijoittuu poikkitieteellisesti kieli- ja kirjallisuustieteen välimaastoon. Tässä tutkielmassa dialogia tarkastellaan niin kielen tasolla kuin kokonaismerkitystä rakentavana elementtinä. Näin ollen työssä sovelletaan kielen ulkoisen kontekstin merkitystä kielenkäyttöön korostavaa sosiolingvististä variaationanalyysia, minkä lisäksi analyysia täydennetään tosielämän vuorovaikutuksen tarkasteluun kehitetyn keskustelunanalyysin sekä kirjallisuudentutkimuksen havainnoilla. Tutkimus osoittaa, että He eivät tiedä mitä tekevät -teoksessa dialogi palvelee erilaisia kerronnan strategisia päämääriä. Aidon puheen illuusio syntyy dialogiin monen piirteen yhteisvaikutuksesta: romaanin dialogissa jäljitellään puhutun kielen äänne-, muoto- ja lausepiirteitä, käytetään puhekielistä sanastoa ja hyödynnetään typografisia ratkaisuja prosodis-paralingvisten piirteiden merkitsemisessä. Lisäksi tutkimuksessa pyritään muodostamaan kokonaiskuvaa analyysin kohteiksi valituista siskoksista tarkastelemalla heidän repliikkejään teinityttömäisyyden illuusion luomisen ja sosioekonomisen aseman näkökulmista. Kumpikaan tytöistä ei ole teoksessa fokalisoijana, joten dialogien merkitys korostuu heidän yksilöllisten persoonallisuuspiirteiden esiintuomisessa ja identiteetin rakentumisessa. Analyysista käy ilmi, että teinityttömäisyyden illuusio syntyy henkilöhahmojen puheeseen aiemmissa tutkimuksissa nuorisolle tyypillisiksi miellettyjen ja kielteistä huomiota saaneiden kielen piirteiden, kuten nousevan intonaation, kiroilun, affektisten ilmaisujen, anglismien ja diskurssipartikkeleiden, yhteisvaikutuksesta. Kun nuorten kielelle ominaisten piirteiden runsaus rakentaa 15-vuotiaan Rebeccan kohdalla elävää mielikuvaa kapinallisesta teinitytöstä, sitoo näiden piirteiden vähäisyys tai puuttuminen 11-vuotiaan Daniellan vielä lapsuuteen ja esiteiniyteen.