Browsing by Subject "oikeusvertailu"

Anonyymi todistelu on ollut Suomessa mahdollista vuodesta 2016 alkaen. Anonymiteetin voi saada pelkäävä todistaja erikseen määritellyissä vakavissa rikosasioissa. Menettelyssä todistajan henkilöllisyys ei tule vastaajan tietoon, mikä rajoittaa vastaajan oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti on perusoikeutena turvattu niin Suomen perustuslaissa (731/1999) kuin Euroopan ihmisoikeussopimuksessa. Euroopan ihmisoikeussopimus nimenomaisesti turvaa syytetyn oikeuden kuulusteluttaa häntä vastaan todistavia. Todistajan anonymiteetti ja vastakuulusteluoikeus ovat kuitenkin yhteensovitettavissa ja anonyymi todistelu onkin hyväksytty Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä. Anonyymi todistelu on käytössä useassa Euroopan valtiossa. Euroopan ihmisoikeussopimuksessa tai ihmisoikeustuomistuomioistuimen oikeuskäytännössä ei kuitenkaan ole määritetty, millaiset edellytykset anonyymin todistelun käytölle tulisi asettaa. Ihmisoikeustuomioistuin on antanut lukuisia oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä ja sen kontradiktorisuutta koskevia ratkaisuja, joissa on otettu kantaa myös anonyymiin todisteluun. Ensimmäinen anonyymia todistelua koskeva päätös oli vuonna 1989 annettu ratkaisu Kostovski v. Alankomaat, jonka jälkeen ihmisoikeustuomioistuin on antanut useita anonyymia todistelua koskevia ratkaisuja. Tutkielmassa tarkastellaan myös sitä, onko ihmisoikeustuomioistuimen linja muuttunut ja miten tämä linja on vaikuttanut kansalliseen lainsäädäntöön. Tutkielman tavoitteena on selvittää, ovatko anonyymin todistelun edellytykset erilaiset Suomen ja vertailuvaltioiden välillä, joina käytetään Norjaa, Tanskaa, Saksaa ja Ruotsia. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön avulla tarkastellaan, millaisissa tilanteissa anonyymia todistelua käytetään ja asettaako tuomioistuimen oikeuskäytäntö osaltaan rajoitteita anonyymille todistelulle. Lopuksi arvioidaan sitä, miten ja miksi Suomen lainsäädäntö eroaa verrokkimaista sekä otetaan de lege ferenda kantaa anonyymin todistelun tulevaisuuteen.

Helsingin käräjäoikeus antoi 22.3.2019 tuomion, jossa se velvoitti aviomiehen maksamaan entiselle vaimolleen pysyvää elatusapua kertakorvauksena 600.000 euroa. Käräjäoikeus sovelsi asiassa Yhdysvaltain Kalifornian osavaltion lakia. Suomessa elatusavun maksaminen avioliiton jälkeen on varsin poikkeuksellista, jolloin annettu ratkaisu herätti mielen-kiintoa laajemminkin Suomessa. Tuomiossa jouduttiin ottamaan kantaa moniin kansainvälisen yksityisoikeuden alaan kuuluviin merkittävimpiin kysymyksiin. Tutkielman pääkysymyksenä on lainvalintanormien selvittäminen avioliiton henkilökohtaisiin oikeusvaikutuksiin luetta-vissa elatuskysymyksissä. Pääkysymystä tukee sen selvittäminen, miten jako avioliiton henkilökohtaisten oikeusvaiku-tusten ja varallisuuskysymysten välillä on tehty ja miten ne suhteutuvat toisiinsa. Lisäksi siinä käydään läpi kansainväli-sen yksityisoikeuden rakennetta perheoikeudellisten kysymysten näkökulmasta. Tapauksen omatessa kansainvälisen kytkennän joudutaan esimerkiksi tuomioistuimessa käymään läpi useampi työvaihe ennen ratkaisun antamista. Selvitet-täväksi tulee muun muassa mikä tuomioistuin on toimivaltainen asiassa tai minkä valtion lakia asiaan sovelletaan. Tut-kielmassa selvitetään miten kvalifiointiin, toimivaltaan tai sovellettavaan lakiin liittyvät kysymykset tullaan ratkaisemaan kansainvälisen yksityisoikeuden sääntöjen mukaisesti. Tarkastelu kohdistetaan erityisesti aviopuolisoiden elatukseen ja siihen liittyvään sääntelyyn. Elatuskysymykset kansainvälisessä yksityisoikeudessa ovat varsin kattavasti säännelty EU:n elatusapuasetuksen sekä Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssin vuoden 2007 pöytäkirjan avulla, jolloin kansallinen sääntely on jäänyt lähes kokonaan taka-alalle. EU:n vuonna 2008 antama elatusapuasetus eli asetus (EY) N:o 4/2009 toimivallasta, sovellettavasta laista, päätösten tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta sekä yhteistyöstä elatusvelvoitteita koskevissa asioissa kattaa sääntelyn toimival-lasta, sovellettavasta laista, päätösten tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta sekä yhteistyöstä elatusvelvoitteita koske-vissa asioissa. Haagin vuoden 2007 pöytäkirja, johon asetuksessa viitataan, koskee elatusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia. Pääsäännön mukaisesti elatusvelvoitteisiin sovelletaan sen maan lakia, jossa elatusapuun oikeutetun asuinpaikka on. Poikkeuksen tähän muodostaa kuitenkin puolisoihin ja entisiin puolisoihin sovellettava erityissääntö, jolloin toinen puolisoista voi vastustaa asuinpaikan lain soveltamista ja jonkin toisen valtion laki liittyy läheisemmin heidän avioliit-toonsa. Pöytäkirja antaa myös puolisoille mahdollisuuden valita sovellettava laki tietyissä tilanteissa. Tutkielmassa esi-merkkinä käytetyssä Helsingin käräjäoikeuden ratkaisussa nousi esille ongelma siitä, minkä valtion lain voitiin katsoa liittyvän läheisimmin puolisoiden avioliittoon. Osapuolet olivat eri mieltä asiasta ja käräjäoikeus joutui miettimään, oliko avioliitolla läheisempi liittymä, johonkin muuhun valtioon, kuin pääsäännön mukaisesti sovellettavaksi tulevaan, elatus-apuun oikeutetun asuinpaikan lakiin. Puolisoiden välillä oli myös tehty avioehtosopimus, jossa sovellettavaksi laiksi oli valittu suomen laki. Tässä nousi esille ongelma siitä, oliko avioehtosopimuksen tarkoitus kattaa myös puolisoiden väli-set elatuskysymykset. Manner-Europan oikeusjärjestyksissä on pääsääntöisesti tehty jaottelu avioliiton henkilökohtaisten oikeussuhteiden sekä puolisoiden varallisuussuhteiden välillä. Tutkielmassa vertaillaankin Suomen ja Yhdysvaltain, erityisesti Kaliforni-an, elatusapujärjestelmiä muun ohella tämän kysymyksen osalta. Tutkielmassa kartoitetaan elatusapuun liittyvää aineel-lista lainsäädäntöä Suomessa ja Yhdysvalloissa. Jos sovellettavaksi tulee vieraan valtion laki, voi tuomioistuin joutua ottamaan selvää vieraan valtion oikeudesta. Maiden valinnassa kimmokkeena oli edellä mainittu esimerkkitapaus, mutta valinta on perusteltu tutkimuksen näkökulmasta myös siksi, että yhtäältä Yhdysvaltain ja Suomen välillä on paljon vuo-rovaikutusta, ja toisaalta maiden järjestelmien välillä on kiinnostavia eroja. Esimerkiksi se, että Suomi kuuluu civil law- maihin ja Yhdysvallat taas on common law- maa. Esimerkkitapauksessa tuomittu, varsin korkea kertaluontoinen elatus-apu, herättää kysymyksiä siitä kuinka eri tavalla elatuksesta ja sen määräämisestä päätetään maiden välillä. Kuten tullaan huomaamaan ero ei kuitenkaan ole niin iso kuin ehkä alkuun voisi ajatella ja valtioissa on varsin paljon yhtenäisiäkin säännöksiä ja käytäntöä. Tutkielma sisältää sekä perhe- ja jäämistöoikeudelliseen että kansainvälisen yksityisoikeuden alaan kuuluvaa sääntelyä. Päämetodeina ovat lainoppi ja oikeusvertailu.

Tutkimuksessa perehdytään yhtäältä tulospalkkiojärjestelmiin ja toisaalta allianssisopimusten Hankkeen parhaaksi -ehtoon hyödyntäen funktionaalisen sopimisen teoriaa. Erityisenä kiinnostuksen kohteena on sekä se, mistä näiden järjestelmien ja ehdon vaikuttavuus syntyy, että järjestelmien ja ehdon rajapinta ylemmän toimihenkilön tai johtajan kannalta. Ylempi toimihenkilö tai johtaja ei ole funktionaalisen sopimisen teorian näkökulmasta ulkopuolinen taho suhteessa työnantajansa ja tämän liikekumppaneiden välisiin liikesopimuksiin, vaan hänellä on keskeinen rooli työnantajan sopimusvelvoitteiden täyttämisessä. Oikeusvertailevia menetelmiä hyödyntävä tutkimus sijoittuu työ-, sopimus- ja velvoiteoikeuden toisiaan risteävään välimaastoon ja tarkastelee Suomen ja Australian oikeusjärjestelmien eroja ja yhtäläisyyksiä tulospalkkiojärjestelmien ja allianssisopimusten osalta. Yhteys mainittujen oikeudenalojen välillä on relevantti siksi, että työsopimusta tarkastellaan viime kädessä velvoiteoikeudellisena sopimuksena varsinkin common law -maihin lukeutuvassa Australiassa, mutta myös Suomessa. Tulospalkkiojärjestelmiä ja Hankkeen parhaaksi -ehtoa yhdistää se, että niiden velvoittavuus ei ole perinteisessä sopimus- tai velvoiteoikeudellisessa mielessä yksiselitteistä. Tulospalkkiojärjestelmien tai Hankkeen parhaaksi -ehdon velvoiteoikeudellisesti heikko sitovuus ei kuitenkaan tarkoita, että nämä oikeudelliset konstruktiot olisivat merkitykseltään tyhjiä. Tutkimus osoittaa, että tulospalkkiojärjestelmien vaikuttavuus rakentuu ylemmän toimihenkilön tai johtajan ja työnantajan välisessä suhteessa yhteistyön jatkumisen ja tulevien uramahdollisuuksien turvaamiselle. Hankkeen parhaaksi -ehdon vaikuttavuus allianssihankkeen osapuolten suhteessa rakentuu ennen kaikkea pyrkimykselle varmistaa hankkeen taloudellinen onnistuminen ja tulevat liiketoimintamahdollisuudet. Lisäksi vaikuttavuutta vahvistavat tietynlaiset sopimukselliset interventiot. Osapuolten käyttäytyminen tukee tulospalkkiojärjestelmien ja Hankkeen parhaaksi -ehdon ymmärtämistä nimenomaan sopimuksellisina ja yleisten sopimusvelvoitteiden kuten lojaliteetin ja good faith -velvoitteen heijastusvaikutuksia niihin.

Tutkimus käsittelee osakkeenomistajien ja johdon välistä päämies-agenttisuhdetta sekä johdon roolia julkisessa ostotarjouksessa erityisesti yleisten yhtiöoikeudellisten periaatteiden näkökulmasta. Tutkimuksessa tarkastellaan erityisesti ostotarjousprosessissa laadittavia yhdistymissopimuksia, joilla tarkoitetaan kohdeyhtiön hallituksen ja potentiaalisen tarjouksentekijän välisiä prosessisopimuksia, joissa osapuolet sopivat ostotarjoukseen liittyvistä menettelyistä. Suomen oikeusjärjestys ei sisällä laintasoisia säännöksiä, joissa edellytettäisiin yhdistymissopimusta, saati säänneltäisiin sen sisältöä, vaan yhdistymissopimusten ehtoja on arvioitava yleisten yhtiöoikeudellisten periaatteiden perusteella. Potentiaalisen tarjouksentekijän kannalta keskeisimpiä yhdistymissopimuksen ehtoja ovat erilaiset määräykset, joiden avulla tarjouksentekijä pyrkii rajoittamaan kohdeyhtiön hallituksen toimintavapautta ja varmistamaan tarjouksensa onnistumisen. Nämä hallituksen toimintavapautta rajoittavat ehdot saattavat olla erityisen ongelmallisia johdon fidusiaaristen velvollisuuksien sekä yhdenvertaisuusperiaatteen kannalta, joita johto on velvollinen noudattamaan sen kaikessa toiminnassa. Osakeyhtiölain 1:8:n mukainen velvollisuus edistää yhtiön etua merkitsee johdolle asetettua lojaliteettivelvollisuutta yhtiötä ja sen kaikkia osakkeenomistajia kohtaan. Osakkeenomistajien etujen kannalta olisikin erityisen tärkeää, että hallitus olisi vapaa reagoimaan ja toimimaan kaikissa olosuhteissa, eikä myöskään hallituksen solmimat yhdistymissopimukset saisi estää hallitusta toimimasta sen lakisääteisten velvoitteiden mukaisesti. Suomalaisessa ostotarjouskäytännössä tarjouksentekijä ja kohdeyhtiö tavanomaisesti kuitenkin laativat yhdistymissopimuksen, vaikka monet yhdistymissopimusten ehdot ovat jo sanamuodoltaan ongelmallisia yhtiöoikeudellisten periaatteiden kannalta. Rajoittavat sopimusehdot näyttävätkin vakiinnuttaneen asemansa yhdistymissopimusten vakioehtoina ilman, että niiden käytännön funktiota tai hyväksyttävyyttä olisi sen enempää kyseenalaistettu. Huomionarvoista on, että esimerkiksi Ruotsissa kohdeyhtiön hallituksen ja potentiaalisen tarjouksentekijän väliset sopimusjärjestelyt ovat nimenomaisesti kiellettyjä. Onkin perusteltua pohtia sitä, tulisiko myös Suomen ostotarjoussääntelyä muuttaa niin, että kohdeyhtiön hallituksen ja potentiaalisen tarjouksentekijän väliset sopimusjärjestelyt kiellettäisiin?

Kunniaan liittyvä väkivalta on ilmiönä poikkitieteellinen, mutta tutkielmassa aihetta tarkastellaan rikosoikeuden näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, tulevatko kunniaan liittyvän väkivallan erityispiirteet riittävällä tavalla huomioiduiksi voimassa olevan rikoslain (39/1889) keinoin vai tulisiko rikoslakiin sisällyttää kunniaväkivaltaa koskevaa erityissääntelyä. Erityisesti tutkielmassa keskitytään kunniamotiivin huomioimiseen rangaistuksen mittaamisessa. Tutkimuskysymyksiin vastaamiseksi tutkielmassa hyödynnetään lainoppia sekä oikeusvertailevaa metodia. Tutkielmassa arvioidaan mahdollisia vaihtoehtoja kunniaan liittyvän väkivallan huomioimiseksi rikoslaissa. Lähtökohdaksi tutkielmassa esitetyille de lege ferenda -kannanotoille on valittu Ruotsin rikoslain (1962:700) kunniamotiivia koskeva koventamisperuste sekä kunniasortoa (hedersförtryck) koskeva kriminalisointi. Vastaavien säännösten mahdollisuutta Suomen rikoslakiin arvioidaan kriminalisointiperiaatteiden sekä muiden rikosoikeusjärjestelmän käytön edellytysten näkökulmasta. Keskeisenä lähdeaineistona tutkielmassa toimi oikeuskirjallisuus sekä Suomen ja Ruotsin kunniaan liittyvää väkivaltaa koskevat viranomaisselvitykset sekä lainvalmisteluaineisto. Tutkielmassa todetaan aineellisen rikosoikeudellisen sääntelyn kattavan pääsääntöisesti kunniaan liittyvän väkivallan muodot. Rangaistuksen mittaamisen yleisperiaatteen nojalla tuomarilla on mahdollisuus huomioida kunniamotiivi rangaistusta mitattaessa ankaroittavana seikkana. Epäselvää kuitenkin on, huomioidaanko kunniamotiivi rangaistusta mitattaessa itsenäisenä teon moitittavuutta lisäävänä seikkana vai onko kunniamotiivin vaikutus rangaistuksen mittaamisessa ainoastaan välillinen. Tutkielmassa esitetyistä vaihtoehdoista oikeasuhtaisimpana mahdollisuutena päädytään kriminalisointiperiaatteiden ja muiden rikosoikeuden käytön reunaehtojen valossa pitämään kunniamotiivia koskevaa koventamisperustetta. Tutkielmassa kuitenkin tiedostetaan motiivien arvottamisen haastavuus. Koventamisperusteen pääasiallinen vaikutus olisi motiivin moitittavuuden ilmentäminen sekä säännöksellä saavutettava kommunikatiivinen vaikutus. Kunniaväkivaltaan liittyvän mahdollisen rikosoikeudellisen erityissääntelyn kannalta haasteita aiheuttaa lisäksi erityisesti symbolisen rikosoikeuden kielto sekä kunniakäsitteen määritteleminen laillisuusperiaatteen sisältämän täsmällisyysvaatimuksen edellyttämällä tarkkuudella. Erityisesti huomioitava on myös ultima ratio -periaate, joka edellyttää rikosoikeuden käytöltä viimesijaisuutta. Kunniaväkivaltaan ei voida vastata yksinomaan rikosoikeudellisin keinoin, vaan siihen tehokas puuttuminen edellyttää muita yhteiskunnallisia keinoja, kuten kotouttamiseen ja viranomaisten kouluttamiseen liittyviä toimia.

Tutkielma käsittelee Japanissa 1800-luvulla tapahtunutta laajamittaista länsimaisen oikeuden omaksumista. Japanin rajojen avautumisesta alkunsa saanut valtion tie kohti modernia suurvaltaa edellytti maan lainsäädännön perusteellista uudistamista. Japanin hallitus halusi luoda maalle kattavan ja kehittyneen oikeusjärjestyksen, jonka esikuvana päätettiin käyttää länsimaisia oikeusjärjestyksiä. Tutkielmassa tarkastellaan oikeusvertailevalla otteella tätä parikymmentä vuotta kestänyttä lainsäätämisprosessia, jonka lopputuloksena Japanin oikeusjärjestelmän voidaan lähes kokonaisuudessaan katsoa edustavan romaanis-germaanista eli mannereurooppalaista oikeusjärjestelmää. Tutkielmassa esitellään Alan Watsonin teoria oikeudellisista siirrännäisistä, ja peilataan sitä Japanin lainsäädännön länsimaistamiseen. Reseptiota eritellään sekä ulkoisesta että sisäisestä näkökulmasta, joista ensimmäinen viittaa reseption syihin ja toteuttamistapoihin, ja jälkimmäinen japanilaisten suhtautumiseen uuteen länsimaistyyliseen oikeusjärjestelmäänsä. Ymmärrettävästi näin merkittävä lainsäädännön uudistaminen vaati sopeutumista, sillä Japanin oikeusjärjestys oli koostunut lähinnä tapaoikeudesta ja uskonnollisista moraaliohjeista ennen kirjoitetun eurooppalaisen lainsäädännön omaksumista. Tutkielmassa käydään läpi varsin yksityiskohtaisesti itse lainsäätämisprosessin vaiheita ja esitellään Japanin valtiomiesten punnintaa eri länsimaisten oikeusjärjestysten välillä, kun he tekivät valintaa Japaniin parhaiten soveltuvasta lainsäädännön ja hallintomuodon mallista. Erityistä huomiota annetaan siviililaille ja perustuslaille, sillä ne olivat itsestään selvästi reseption merkittävimmät lainsäädäntöratkaisut. Tutkielmassa tarkastellaan näiden kahden lain erityispiirteitä ja vertaillaan niitä länsimaisiin, etupäässä ranskalaisiin ja saksalaisiin, esikuviinsa. Olennainen osa tutkielmaa on pohdinta reseption onnistumisesta. Lopputuloksena voidaan todeta, että Japanin oikeusjärjestyksen länsimaalaistaminen kiistatta onnistui, mistä on todisteena muun muassa siviililain pysyminen voimassa lähes muuttumattomana tähän päivään asti.

Erilaiset kolmikantaiset työsuhteet, joissa työntekijä tekee työtä oman työnantajansa sijaan kolmannelle osapuolelle, jolle hänen työnantajansa tarjoaa palveluita tai työvoimaa, ovat lisääntyneet jatkuvasti. Tyypillisestä kolmikantaisesta työsuhteesta on kyse EU:ssa vuokratyödirektiivillä (2008/104/EY) säännellyssä vuokratyössä, jossa työvoiman vuokrausyritys asettaa työntekijänsä vastiketta vastaan käyttäjäyrityksen palvelukseen työskentelemään tilapäisesti sen valvonnassa ja johdolla. Tässä tutkielmassa tarkastellaan vuokratyötä muistuttavaa, termillä ”employer of record” (EOR) tunnettua järjestelyä, jossa käyttäjäyritys perinteisestä vuokratyöstä poiketen ensin itse rekrytoi ja valitsee haluamansa työntekijän, minkä jälkeen se pyytää EOR-yritystä solmimaan kyseisen työntekijän kanssa työsopimuksen ja asettamaan työntekijän tämän jälkeen yksinomaan ja useimmiten pidemmäksi aikaa kyseisen käyttäjäyrityksen palvelukseen. Yritykset voivat hyödyntää EOR-järjestelyä paitsi täysin kansallisesti, myös rajat ylittävästi. EOR-järjestelyä markkinoidaankin yrityksille yhä enenevissä määrin keinona palkata osaajia eri puolilta maailmaa sellaisista maista, joissa yrityksellä ei ole omaa paikallista entiteettiä. EOR-järjestelyn tutkiminen on tutkimuskohteena perusteltavissa ennen kaikkea sen ajankohtaisuudella ja sillä, ettei aihetta ole suomalaisessa työoikeustutkimuksessa käsitelty aiemmin lainkaan ja tarvetta tällaiselle tutkimukselle on järjestelyn käytön lisääntyessä. Tutkielmassa EOR-järjestelyä tarkastellaan EU:n, Suomen ja Alankomaiden oikeusjärjestelmien näkökulmasta ja pohjan tarkastelulle luo sekä EU:n tasolla että kansallisella tasolla vuokratyötä koskeva sääntely. Tutkimuskysymyksiin on pyritty vastaamaan lainopin ja oikeusvertailun metodein, minkä lisäksi tutkielmassa esitetään oikeuspoliittisia de lege ferenda -pohdintoja, joiden tarkoituksena on arvioida sitä, onko Suomen työlainsäädännössä mahdollisesti EOR-järjestelystä johtuvia kehitystarpeita. Ensimmäisenä tutkimuskysymyksenä tutkielmassa on ollut selvittää, voidaanko EOR-järjestelyn katsoa erityispiirteistään huolimatta kuuluvan EU:n vuokratyödirektiivin soveltamisalan piiriin. Toisena tutkimuskysymyksenä on puolestaan ollut tarkastella sitä, miten EOR-järjestely jäsentyy osaksi voimassa olevaa oikeutta Suomessa ja Alankomaissa. Näiden kahden tutkimuskysymyksen osalta voidaan tutkielman pohjalta todeta, että vuokratyödirektiivin soveltaminen EOR-järjestelyyn on ongelmallista lähinnä direktiivin soveltamisalasäännökseen sisältyvän vuokratyön tilapäisyysvaatimuksen vuoksi. Suomi ja Alankomaat eivät kuitenkaan ole kumpikaan sisällyttäneet kyseistä vaatimusta kansalliseen lainsäädäntöönsä, mistä syystä niistä ei seuraa estettä sille, että EOR-järjestelyn voitaisiin katsoa kuuluvan vuokratyötä koskevan sääntelyn piiriin. Lisäksi Alankomaissa, toisin kuin Suomessa, on vuoden 2020 alusta alkaen ollut voimassa EOR-järjestelyä koskevaa nimenomaista sääntelyä, jonka mukaisesti järjestelyssä on kyse vuokratyön erityismuodosta, josta käytetään Alankomaissa termiä payrolling. Kolmantena tutkimuskysymyksenä tutkielmassa on ollut selvittää, miten EOR-työntekijöiden yhdenvertaisesta kohtelusta suhteessa käyttäjäyrityksen työntekijöihin säädetään Suomessa ja Alankomaissa, kun kyse on työehdoista. Vuokratyödirektiiviin sisältyvän yhdenvertaisen kohtelun periaatteen mukaan vuokratyöntekijän keskeisten työehtojen on oltava käyttäjäyrityksessä suoritettavan toimeksiannon ajan vähintään samanlaiset, joita häneen sovellettaisiin, jos kyseinen yritys olisi palkannut hänet suoraan hoitamaan samaa tehtävää. Implementoidessaan kyseistä periaatetta kansalliseen lainsäädäntöönsä, sekä Suomi että Alankomaat ovat hyödyntäneet direktiiviin sisältyvää työehtosopimuksiin perustuvaa poikkeamismahdollisuutta ja todellisuudessa periaatetta ei siis ole Suomessa eikä Alankomaissa tehokkaasti lainsäädännöllä turvattu. Alankomaissa periaatteen toteutuminen on kuitenkin payrollingin kohdalla varmistettu vuoden 2020 alusta voimaan tulleella lainsäädännöllä. Neljäntenä ja viimeisenä tutkimuskysymyksenä tutkielmassa on ollut selvittää, onko EOR-yrityksen asema työnantajana haastettavissa järjestelyn tosiasiallisen luonteen vuoksi ja miten työnantajavelvoitteet järjestelyssä jakautuvat EOR-yrityksen ja käyttäjäyrityksen välillä. Euroopan unionin tuomioistuin on oikeuskäytännössään painottanut, että työnantajan määrittämisessä huomioon on otettava työsopimuksen lisäksi työntekijän tosiasiallinen työskentelytilanne ja siihen liittyvät seikat. Siten ei voida pitää täysin poissuljettuna, että EOR-järjestelyssä työnantajaksi voitaisiin jossain tilanteessa katsoa EOR-yrityksen sijaan käyttäjäyritys. Lähtökohdaksi voidaan kuitenkin vuokratyödirektiivin mukaisesti ottaa se, että EOR-järjestelyssä viralliseksi työnantajaksi katsotaan EOR-yritys samaan tapaan kuin vuokratyössä vuokrausyritys. Tästä erillinen kysymys on sen sijaan se, että järjestelyssä tietyt työnantajavelvoitteet tosiasiallisesti jakautuvat osapuolten välillä ja tätä kautta työnantajaksi voidaan joidenkin velvoitteiden osalta katsoa myös käyttäjäyritys.

Tutkielman aiheena on yhteistoimintaa koskeva kansallinen sääntely Suomessa ja Ruotsissa. Yhteistoiminnan voidaan hahmottaa käsittävän erilaisia menettelyjä, joiden tarkoituksena on toteuttaa työnantajan ja henki-löstön välistä vuorovaikutusta, tietojenvaihtoa ja neuvottelutoimintaa. Tutkielmassa vertaillaan Suomen yh-teistoimintalaista ja Ruotsin myötämääräämislaista johtuvia yhteistoimintavelvoitteita. Tutkielmassa selvite-tään, miten yhteistoimintavelvoitteista säädetään YTL:ssä ja MBL:ssä ja mikä on velvoitteiden sisältö sekä miten velvoitteet eroavat toisistaan. Tutkielmassa pyritään myös löytämään syitä vertailussa ilmi tulleille sei-koille. Aiheen valintaan on vaikuttanut Suomen yhteistoimintalain kokonaisuudistus. Uusi yhteistoimintalaki astui voimaan 1.1.2022. Tutkielmassa selviää, että Suomen yhteistoimintalaissa säädetty vuoropuheluvelvollisuus on omalaatuinen velvoite, jolle ei löydy vastinetta Ruotsin myötämääräämislaista. Työnantajan tulee Suomessa käydä säännöl-listä vuoropuhelua henkilöstön edustajan kanssa YTL 8 §:n mukaisista asioista. Sen sijaan sekä Suomessa että Ruotsissa säädetään muutostilanteisiin liittyvistä yhteistoimintavelvoitteista, Suomessa muutosneuvotteluista ja Ruotsissa myötämääräämisneuvotteluista. Ruotsissa myötämääräämisneuvottelut tulee lisäksi käydä työn-antajaa sitovan työehtosopimuksen osapuolena olevan ammattiliiton aloitteesta myös muulloin, kun työnan-tajan harkitessa muutoksia. Näihin yhteistoimintavelvoitteisiin liittyy lisäksi molemmissa vertailumaissa tie-donantovelvollisuuksia. Molemmissa vertailumaissa säädetään lisäksi työnantajan tiedottamisvelvollisuudesta. Suomessa työnantajan tulee antaa työntekijöille YTL 11 §:ssä säädetyt tiedot kerran tai kahdesti vuodessa. Ruotsissa puolestaan työnantajan on pidettävä häntä sitovan työehtosopimuksen osapuolena oleva ammattiliitto tietoisena toimin-tansa tuotannollisesta ja taloudellisesta kehityksestä sekä henkilöstöpolitiikan suuntaviivoista.

Tutkielma pyrkii vastaamaan tutkimuskysymykseen siitä, millä tavoin Englannin ja Suomen kansainvälinen yksityisoikeus toteuttavat tahdonautonomiaa merikuljetussopimuksissa. Englanti common law -maana, jonka tuomioistuimet valitaan usein toimivaltaiseksi oikeuspaikaksi ja laki soveltuvaksi laiksi muodostaa hyvän vertailuparin civil law -perinnettä edustavan ja aktiivisen merenkäyntimaa Suomen kanssa. Tutkimusmetodeita ovat lainoppi ja oikeusvertailu. Tutkielmassa esitellään aluksi kuljetusoikeudellisia asiakirjoja ja kansainvälisiä sopimuksia, joista olennaisimmat ovat konossementti ja Haag-Visbyn säännöt. Konossementti on maailmanlaajuinen kuljetussopimusasiakirja ja Haag-Visbyn säännöt tärkein kansainvälinen sopimus, jonka sopimusosapuolia molemmat vertailumaat ovat. Jotta vertailu olisi mahdollista, käydään läpi myös Englannin oikeusjärjestelmän erityispiirteitä. Tahdonautonomia on asetettu kansainvälisen yksityisoikeuden yhdeksi olennaisimmista periaatteista ja sen toteutuminen on riippuvaista kansainvälisen yksityisoikeuden normeista. Siispä myös oikeudenalan pääasiallisiin oikeuslähteisiin ja niiden soveltamiseen vertailumaissa täytyy perehtyä. Normit ovat sekä Suomessa että Englannissa pääosin lähtöisin EU:sta, Rooma I - asetus ja uudelleenlaadittu Bryssel I -asetus niistä tärkeimmät. Molemmat tunnustavat sopimusosapuolten oikeuden valita sopimukseensa soveltuva laki ja toimivaltainen tuomioistuin. Englannin tuomioistuimilla on kuitenkin EU-eron myötä mahdollisuus kieltää osapuolia käymästä oikeutta toisessa valtiossa, mikä ei EU:n oikeuden mukaan ole mahdollista. Myös tuomioistuinten tavoissa soveltaa kansainvälisen yksityisoikeuden ja vieraan lain normeja on eroja vertailumaiden välillä. Englannin oikeudessa vastuu on laajemmin osapuolten harteilla, mutta myös Suomessa osapuolten täytyy olla aktiivisia. Tahdonautonomia on luonnollinen jatke sitä vanhemmalle sopimusvapauden periaatteelle. Tahdonautonomian hyväksyttävyyttä voidaan perustella sen taloudellista tehokkuutta ja sopimuksentekokustannuksia vähentävillä ominaisuuksilla. Toisaalta on esitetty myös, että se on seurausta ihmisen luonnollisesta vapaudesta, sillä vapaan ja rationaalisen ihmisen täytyy saada sopia myös siitä laista, joka soveltuu hänen sopimussuhteisiinsa ja oikeuspaikasta, jossa kyseiseen suhteeseen liittyvät kiistat ratkaistaan. Molempien perusteluiden kautta päästään kuitenkin suhteellisen samaan lopputulokseen ainakin varallisuusoikeudellisissa sopimuksissa. Tahdonautonomian tavoitteena on lisätä ennakoitavuutta, oikeusvarmuutta ja suojata perusteltuja odotuksia. Täysin rajoituksetonta tahdonautonomiaa ei ole yleisesti hyväksytty. Tutkielmassa käydään läpi periaatteen olennaisimmat osa-alueet ja vertaillaan Suomen ja Englannin oikeustilaa eri osa-alueiden kohdalla. Kaikki osa-alueet eivät osoittaudu kuljetussopimusten alalla merkittäviksi. Olennaisimmiksi kysymyksiksi nousevat vieraan lain ja kansainvälisen yksityisoikeuden normien soveltamisen ohella julkisen edun suojelu, epäsuorien valintojen hyväksyminen, vaikutukset kolmansiin osapuoliin sekä erityisesti oikeuspaikkalausekkeita koskien forum non conveniens -periaate ja oikeudenkäynnin kiellon määrämismahdollisuus. Julkisen edun suojeluun liittyy ordre public -periaate ja kansainvälisesti pakottavat säännöt. Edellinen mahdollistaa vieraan lain säännöksen soveltamatta jättämisen, jos se on ristiriidassa foorumivaltion tärkeän julkisen edun tai perustavanlaatuisen arvon kanssa. Jälkimmäiset sen sijaan tulevat sovellettavaksi riippumatta siitä, mikä laki sopimussuhteeseen muuten soveltuisi. Epäsuorat tahdonautonomian osoitukset sekä valintojen vaikuttaminen kolmansiin osapuoliin ovat molemmissa vertailumaissa mahdollisia. Englannissa tosin privity of contract -periaate on tiukkuutensa takia johtanut monimutkaisempiin ratkaisuihin kuin Suomessa. Forum non conveniens -periaatteen soveltaminen ja oikeus estää toista osapuolta käymästä oikeutta toisessa maassa ovat mahdollisia englantilaisille tuomioistumille EU-eron jälkeen. Molemmat ovat olleet kiellettyjä unionin oikeuden mukaan. Oikeidenkäynnin kielto ei tosin sopisi suomalaiseen prosessioikeuskulttuuriin muutenkaan. Forum non conveniens -periaate mahdollistaa tapauskohtaisen joustavuuden tarkoituksenmukaisuusharkinnan tuomioistuimen toimivallan määrittelyssä. Tutkielman mukaan tahdonautonomia tärkeä ja samalla tavalla ymmärretty periaate vertailumaissa. Oikeusjärjestelmät eivät kuitenkaan ole identtisiä ja Englannin suurempi liikkumavara voi toteuttaa tahdonautonomiaa hieman paremmin.

Tämän tutkielman keskeinen tavoite on selvittää, millainen oikeudellinen instrumentti vähimmäispalkka on ja millainen on työmarkkinajärjestöjen rooli sen määrittämisessä. Näihin kysymyksiin vastausten löytämiseksi tarkastellaan kansainvälisen työjärjestö ILO:n sekä Euroopan unionin sääntelyä aiheesta sekä syvennytään kansallisen tason ratkaisuihin Suomessa ja Saksassa. Tutkimuksen metodi on kansainvälinen oikeusvertailu yhdistettynä pyrkimykseen jäsentää työmarkkinajärjestöt instituutiona osaksi laajempaa palkanmääritystä säätelevää oikeudellista kokonaisuutta. Osana analyysiä tarkastellaan vähimmäispalkkasääntelyn sosiaalista ulottuvuutta; tällöin lähestymistapa kurottaa yhteiskuntatieteiden suuntaan. Vähimmäispalkka kytkeytyy vahvasti kollektiiviseen sopimiseen. Niin ILO:n kuin EU:n sääntelyn lähtökohta on työmarkkinaosapuolten vahva osallistaminen vähimmäispalkan määrittämiseen sekä kollektiivisen sopimisen tukeminen eri tavoin. Suomessa vähimmäispalkka on käytännössä täysin työehtosopimusten varassa, eikä niiden ulkopuolisen palkkasopimisen vähimmäistasolle ole löydettävissä selkeää oikeudellista linjaa. Saksassa on vuodesta 2015 alkaen ollut käytössä lakisääteinen vähimmäispalkka, joka sekin on erittäin vahvasti kytketty työehtosopimusneuvottelujen lopputulokseen. Eri tutkimusten mukaan työmarkkinaosapuolten merkittävä rooli vähimmäispalkan määrittämisessä vaikuttaa kaventavan tuloeroja sekä vähentävän työtä tekevien köyhyyttä, eli työmarkkinajärjestöjen osallisuudelle on myös hyvät sosiaaliset perusteet. Vähimmäispalkkasääntelyn keskeisin tavoite on taata työntekijöille elämiseen riittävä palkka eli palkka, joka riittää kattamaan välttämättömät elinkustannukset. Tavoite ei kuitenkaan ole oikeudellisesti sitova, eikä tuomioistuinkäytännössä huomioida palkansaajan toimeentuloa osana palkan vähimmäistason riittävyyden arviointia. Saksassa lainsäätäjä päätti ohittaa vähimmäispalkkalain edellyttämän kolmikantaisen prosessin nostaessaan vähimmäispalkan tasoa kertaluontoisesti. Tulevaisuudessa yhä relevantimpi kysymys on, missä määrin työelämän suhteiden heikentyessä lainsäätäjä haluaa ohittaa työmarkkinaosapuolet ja ottaa itse vastuun palkan vähimmäistason riittävyydestä vähimmäispalkan tai muiden sääntelykeinojen kautta.