Browsing by Subject "omaelämäkerta"

Lucia Berlin (1936–2004) oli yhdysvaltalainen kirjailija, joka on saanut laajempaa tunnustusta vasta kuolemansa jälkeen, kun hänen valikoiduista novelleistansa toimitettiin uusi kokoelma, A Manual for Cleaning Women (2015). Maisterintutkielmassani tutkimuskysymykseni on, miten ja millä perustein Lucia Berlinin novellikokoelmaa voidaan lukea osana omaelämäkerrallisen kirjallisuuden tradition jatkumoa. Omaelämäkerrallisesta kirjallisuudesta tyypillisiä esimerkkejä ovat omaelämäkerta ja autofiktio. Tutkijat ovat osoittaneet, että naiskirjailijoilla ei ole yhtä vahvaa perinnettä omaelämäkerrassa tai sen sisarlajeissa. Päivi Kososen mukaan tyylipuhtaan omaelämäkerran sijaan naiskirjailijoilla on ollut tapana turvautua fiktioon, kun he ovat kirjallisuuden avulla kertoneet omista elämistänsä. Sen lisäksi, että naiskirjailijoiden omaelämäkerrallinen kirjallisuus on historiallisesti marginalisoitu lajikaanonin ulkopuolelle, myös tutkimus on jättänyt huomiotta teokset, jotka poikkeavat omaelämäkerrallisen kirjallisuuden ihanteista ja normeista. Sen lisäksi, että naiskirjailijoiden omaelämäkerrallinen kirjallisuus on historiallisesti marginalisoitu lajin kaanonin ulkopuolelle, väitän, että omaelämäkerrallisen kirjallisuuden tutkimus on vastaavasti ja kategorisesti marginalisoinut ”näennäisesti” fiktiiviset teokset. Tutkielmani lähtökohta on, että Berlinin novellit muodostavat omaelämäkerrallisen kokonaisuuden, jota voi lukea niin omaelämäkertana kuin autofiktiona. Omaelämäkerta ja autofiktio muodostavat tutkielmani teoreettisen lähtökohdan. Omaelämäkerran näkökulmasta merkittävää on, millainen omaelämäkertasopimus teoksessa on, ja miten tekijän, kertojan ja henkilöhahmon jaettu identiteetti ilmenee siinä. Hyödynnän myös Päivi Kososen feminististä omaelämäkertakritiikkiä sekä hänen käsitettänsä epäjatkuvista omaelämäkerroista. Lisäksi erittelen, mitä Berlin itse ajatteli totuudesta ja vilpittömyydestä oman kirjoittamisensa kontekstissa ja tarkastelen sitä, miten totuudellisuutta ja sepitteellisyyttä kuljetetaan rinnakkain novelleissa. Analysoin novelleja fiktion valossa ja tutkin sitä, miten kaunokirjalliset keinot (kuten kerronta, metafiktio, paralleelit ja fragmentaarisuus) tukevat ja rakentavat Berlinin novelleiden omaelämäkerrallisuutta. Lopuksi osoitan, miten novellikokoelmasta on erotettavissa kokonainen elämänkaari. Osoitan tutkielmassani, että novellikokoelmaa voi lukea niin omaelämäkertana kuin autofiktiona, ja että Berlinillä on kiistatta paikkansa osana omaelämäkerrallisen kirjallisuuden traditiota.

Tutkielman aiheena on itsemurhasta omaisten näkökulmasta rakentuva kuva suomalaisessa omaelämäkerrallisessa kirjallisuudessa. Itsemurhia tehtiin Suomessa vuonna 1990 miltei 1500, minkä jälkeen lasku on ollut melko tasaista vuosina 1987–1996 toimineen kansallisen itsemurhien ehkäisyprojektin ansiosta, ja vuonna 2019 itsemurhia tehtiinkin enää 746. Laskusta huolimatta itsemurhien määrä on väestön kokoon nähden melko korkea ja sen vuoksi on selvää, että itsemurhat vaikuttavat monien suomalaisten elämään. Itsemurhaa on jonkin verran tutkittu omaisten näkökulmasta ja aiempien tutkimustulosten mukaan itsemurha jättää omaisiin pysyvät jäljet, jotka näkyvät vielä useiden vuosien jälkeen tapahtuneesta. Itsemurhia käsittelevän aiemman tutkimuskirjallisuuden lisäksi otan aineistoni luonteen vuoksi tutkielmassani osaa myös kaunokirjallisuutta osana sosiaalityön tiedontuotantoa käsittelevään tutkimukselliseen keskusteluun. Tutkielmani teoreettinen viitekehys on kaksijakoinen. Ensinnäkin tarkastelen aineistoa sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta, jolloin ymmärrän aineistossa käytetyn kielen toimintana ja todellisuutta luovana ja muokkaavana. Teoreettisen viitekehyksen toinen osa muodostuu elämäkertatutkimuksesta. Aineistonani toimii viisi suomalaista omaelämäkerrallista kirjaa, joissa omainen kuvailee läheisen itsemurhaa ja kokemuksiaan siihen liittyen. Aineistoa tarkastelen diskurssianalyysin keinoin. Tutkimuskysymyksiä on kaksi. Ensinnäkin etsin vastausta siihen, millaista ymmärrystä itsemurhasta kokonaisvaltaisena ilmiönä rakennetaan näissä teoksissa. Toiseksi kysyn, miten itsemurhan tehneen läheiset kuvaavat ja merkityksellistävät tapahtuman vaikutuksia heidän omaan elämäänsä. Jäsensin aineistosta neljä puhetapaa, joilla läheisen itsemurhaa kuvattiin. Itsemurha näyttäytyi rohkeana tekona, tekijän omana päätöksenä, epäitsekkäänä tekona sekä tabuna. Omaisten tapoja kuvata ja merkityksellistää läheisen itsemurhan aiheuttamaa kokemusta jäsensin viideksi diskurssiksi. Kokemus näyttäytyi absurdina, kokonaisvaltaisena, kehollisena ja särkevänä, merkityksettömyytenä sekä vihana ja ulkopuolisten odotuksiin vastaamattomana. Tutkielman tulokset osoittavat, että läheisen itsemurhaa kuvattiin paikoin jopa glorifioiden sitä. Tämä näkyi muun muassa kunnioituksena koskien itsemurhan tehneen henkilön päätöstä sekä tapana kuvata itsemurhaa poikkeuksellista rohkeutta ja epäitsekkyyttä vaativana tekona. Lisäksi omaisten kuvauksissa korostuivat läheisen itsemurhan moninaiset, paikoin jopa ristiriitaiset sekä kokonaisvaltaiset vaikutukset omaisen elämään. Kokonaisuudessaan tutkielma tuottaa tärkeää tietoa itsemurhasta omaisen näkökulmasta tarkasteltuna. Sosiaalityöntekijät joutuvat töissään kohtaamaan sekä itsetuhoisia että läheisen itsemurhan kohdanneita asiakkaita, jolloin ilmiön syvällisempi ymmärtäminen nousee tärkeään rooliin.

Tämän työn tarkoituksena on selvittää millaisen vastaanoton Nicky Cruzin omaelämäkerralli-nen teos Juokse poika juokse on saanut Suomessa. Kirjan vastaanottoa tutkitaan sekä siitä kirjoitettujen kirja-arvostelujen, että erikseen tätä tutkimusta varten kerättyjen lukukokemuk-sien avulla. Kirja-arvosteluja löytyi 9 kappaletta ja lukukokemuksia kerättiin 18 kappaletta, mikä tekee tutkimuksesta suppeahkon. Kirja-arvostelut kerättiin Kansalliskirjaston, Helsingin yliopiston keskustakampuksen kirjaston, Kirkkohallituksen arkiston ja Päivämiehen arkiston avulla. Lukukokemukset kerättiin Facebookia, Suomi24-sivustoa, sähköpostia ja Helsingin Saalem-seurakunnan ilmoitustaulua avuksi käyttäen. Kokonaisuuden hahmottamiseksi tutki-muksessa on huomioitu myös Cruzin vierailujen herättämä keskustelu. Tutkimuksessa pereh-dytään omaelämäkerrallisen kirjan kirjoittamiseen, arvosteluun ja lukemiseen. Juokse poika juokse-kirjaa tutkittaessa on tärkeää perehtyä myös 1970-lukuun Suomessa ja kirjan syntyolo-suhteisiin 1960-luvun Yhdysvalloissa. Ajankuvan ymmärtäminen auttaa arvostelun analysoin-nissa. Kirjan diskurssi on selkeästi uskonnollinen, erityisen vahvasti siinä ovat esillä helluntai-herätyksen piirteet, siksi tutkimuksessa on esitelty helluntaiherätyksen ominaisuuksia. Kirjalli-suuskritiikin, reseptiotutkimuksen ja muistitutkimuksen avulla kirja-arvosteluja ja lukukoke-muksia jaotellaan teemoittain ja pohditaan kirjan saamia muotoja. Tutkimustulosten mukaan Juokse poika juokse eli Nicky Cruzin tarina herättää mielipiteitä puolesta ja vastaan. Kirjalla on yhä vahva asema herätyskirjallisuuden parissa. Ilmestymisaika-naan sitä pidettiin todentuntuisena kuvauksena nuorisokulttuurista, mikä herätti myös pelkoja oman maan nuorison puolesta. Kirjan todistusvoimaa Jumalan pystyvyyden puolesta sekä ko-rostettiin että pilkattiin rahastukseksi. Cruzin tarinalle annettiin erilaisia muotoja tulkitsijan kontekstista käsin. Tutkimuksen tekijän, kirjallisuuskriitikon ja lukijan johtopäätöksiin vaikut-taa aina hänen henkilökohtainen historiansa. Kirjaa ei voi arvostella täysin puolueettomasti.

Tutkielma käsittelee kansankirjoittajien omaelämäkerrallisia kirjoituksia ja niiden kokonaisrakenteita. Tutkielmassa tarkastellaan, minkälaisista jaksoista kirjoitukset rakentuvat, sekä selvitetään, minkälaisia tehtäviä kullakin jaksolla on. Kokonaisrakenteiden tarkastelun ohella tutkielmassa tarkastellaan myös omaelämäkerrallisten kirjoitusten lajipiirteitä ja omasta elämästä kirjoittamisen motiiveja. Kansankirjoittajalla tarkoitetaan tässä tutkielmassa 1800-luvulla syntynyttä, aktiivisesti kirjoitustaitoaan käyttänyttä henkilöä, joka on opetellut kirjoittamaan omatoimisesti tai vähäisellä opetuksella. Kansankirjoittajan ohella tutkielmassa käytetään myös termiä itseoppinut kirjoittaja. Tutkimusaineisto koostuu kuudesta kansankirjoittajan omaelämäkerrallisesta kirjoituksesta, jotka on kirjoitettu 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Aineisto on koottu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistossa sijaitsevasta Kaisa Kaurasen kokoamasta kansankirjoittajien käsikirjoituksia koskevasta arkistoluettelosta. Omaelämäkerrallisten kirjoitusten kokonaisrakenteiden tarkastelussa hyödynnetään William Labovin (1972) kertomuksen rakennemallia, joka perustuu alun perin Labovin ja Joshua Waletzkyn (1967) suullisten kertomusten tutkimukseen ja jota on hyödynnetty laajasti myös kirjoitettujen tekstien tutkimuksessa. Tutkimuksessa ilmenee, että Labovin malli sopii omaelämäkerrallisten kirjoitusten tarkasteluun sovellettuna. Labovin mallia soveltamalla kansankirjoittajien omaelämäkerrallisista kirjoituksista voi hahmottaa seuraavanlaisia jaksoja: 1) kertomuksen tavoitteen kiteyttävä jakso, 2) taustoittava jakso, 3) elämänkulkua käsittelevä jakso, 4) kirjoitushetkeen palaamisen jakso ja 5) kertomuksen lopettava jakso. Kertomuksen tavoitteen kiteyttävä jakso ohjaa lukijaa lukemaan tekstiä omaelämäkerrallisena. Taustoittavassa jaksossa kirjoittaja antaa taustatietoja oletetulle vastaanottajalle. Elämänkulkua käsittelevät jaksot sisältävät valinnaisen määrän kertomisen arvoisia, ajallisesti järjestäytyneitä alakertomuksia kirjoittajan elämästä. Kirjoitushetkeen palaamisen jakso ja kertomuksen lopettava jakso sisältävät usein ulkoista arviointia, joka liittyy joko omiin saavutuksiin tai kertomuksen arvoon. Kirjoituksen tarkoitusta ja kirjoittamisen motiiveja kansankirjoittajat ilmaisevat suoraan yleensä kirjoitusten aluissa ja lopetuksissa. Kansankirjoittajien kirjoittamismotiiveiksi hahmottuvat halu säilyttää tietoa, hengellinen etsintä sekä opiksi tulevaa lukijaa varten. Omaelämäkerrallisten kirjoitusten kokonaisrakenteiden ja kirjoitusmotivaatioiden tarkastelu osoittaa, että kansankirjoittajat ovat kirjoittaneet omasta elämästään tietoisena mahdollisesta tulevasta lukijasta.

Pro Gradu –tutkielmassani analysoin Paul Austerin teosten avulla omaelämäkerrallisen ja fiktiivisen kerronnan eroja ja yhteneväisyyksiä. Genrejä vertaillakseni olen valinnut Austerin teoksissa toistuvan poissaolevan isän teeman, ja analysoin sen käsittelyä omaelämäkerrallisessa esikoisproosateoksessa Yksinäisyyden äärellä (The Invention of Solitude) (1982) sekä varhaisessa fiktioromaanissa Kuun maisemissa (Moon Palace) (1989). Tutkin poissaolevan isän teemaa toisaalta itsereflektiivisenä elementtinä fiktiivisessä kerronnassa ja toisaalta selvitän, miten siitä muodostetaan narratiivi omaelämäkerrallisessa teoksessa. Väitän tutkielmassani, että Austerin teoksissa subjektiivisesta esitystavasta siirrytään objektiivisempaan suuntaan psykoanalyyttisten sekä jälkistrukturalististen teoreettisten käsitteiden ja viitekehysten avulla. Soveltamalla teemaansa teoreettisiin viitekehyksiin Auster muuttaa omakohtaiset kokemuksensa yleisempään muotoon. Käsittelen tutkielmassani omaelämäkertaa nykyaikaisen omaelämäkertatutkimuksen pohjalta. Nykytutkimuksen mukaan omaelämäkerta nähdään identiteettiä luovana performatiivisena lajina. Nykytutkimuksen konstruktivistiset teoriat korostavat kerronnallisuutta osana identiteetin muodostamista, erotuksena niin aiemmasta klassisesta näkemyksestä, kuin myöhemmästä jälkistrukturalistisestakin. Paul Austerin teokset edustavat tätä nykyistä näkökantaa, ja Austerin näkemystä onkin kutsuttu ”riittäväksi realismiksi” (”sufficient realism”). Tällä tarkoitetaan Austerin tapaa luoda teksteissään puitteet, jotka mahdollistavat siirtymisen jälkistrukturalismin hajanaisesta todellisuudesta todellisuuteen, jossa tietynlaiset aikaan ja kontekstiin sidonnaiset viittaavuussuhteet ovat mahdollisia ja ympäröivän maailman materiaalisuus voidaan todeta. Hän siis onnistuu yhdistämään viittaavuuden kieltävän jälkistrukturalismin realismiin, joka ei näe ongelmaa todellisuuden materiaalisuudessa. Koska Auster onnistuu näin säilyttämään mahdollisuuden itsereflektioon sekä omaelämäkerralliseen viittaavuuteen, on mielenkiintoista nähdä, miten hänen omakohtaisten kokemustensa kuvaus vuorottelee itseä reflektoivan ja fiktiivisen kerronnan välillä. Lähestyn Austerin teosten poissaolevan isän teemaa kolmesta näkökulmasta. Ensin käsittelen poissaolevan isän aiheuttamaa traumaa ja havainnollistan, miten psykoanalyyttisen teorian mukainen käsitys traumasta on muokannut Austerin kerronnan rakennetta. Toiseksi havainnollistan, miten jälkistrukturalistinen ja psykoanalyyttinen käsitys subjektiivisuuden hajonneisuudesta on vaikuttanut Austerin keskeisten henkilöhahmojen kehittelyyn. Kolmanneksi käsittelen metaforan ja metonymian käyttöä isän poissaolon osoittamisessa strukturalistisen sekä jälkistrukturalistisen näkemysten pohjalta ja pohdin, mikä on Austerin tekstien asema suhteessa niihin. Tutkimukseni puoltaa käsitystä Austerin tekstien ”riittävästä realismista”. Hän tiedostaa omaelämäkerrallisen viittaavuuden kuvainnollisuuden, mutta ei hylkää mahdollisuutta itsestä tai todellisuudesta puhumiseen. Tutkielmani tukee ajatusta siitä, että omaelämäkerta ja fiktio eivät ole vastakkaisia tyylilajeja, vaan osa jatkumoa, jonka ääripäissä ovat oma kokemus ja mielikuvituksen tuotokset. Erotan lajit tutkielmassani siten, että omaelämäkerrallinen narratiivi muodostetaan valikoimalla tapahtumia, vaikutelmia ja tilanteita omasta elämästä ja järjestämällä ne havainnollistamaan jotakin tiettyä ideaa. Fiktionaalinen narratiivi taas muodostetaan yleisemmäksi esitykseksi jostakin ideasta esittämällä kuvaannollinen yhtenäinen juoni, joka on havainnollistavassa yhteydessä valittuun kontekstiin. Oman kokemuksen kerronnallistaminen vie omaelämäkerrallista tarinaa välttämättä jossain määrin fiktiiviseen suuntaan, kun taas oma kokemus välttämättä jossain määrin muokkaa fiktiivistä kerrontaa ja fiktiivisen tarinan kuvainnollisuus on aina mahdollista lukea myös kirjaimellisesti.