Browsing by Subject "osakeyhtiö"

Kapitalismin ongelmakohdat saavat jatkuvasti enenevässä määrin osakseen kriittistä tarkastelua niin tiedeyhteisöltä, medialta kuin yrityssektoriltakin. Kritiikin ytimessä on ajatus siitä, että yritykset aiheuttavat voitontuottamiseen tähtäävällä toiminnallaan suuren osan yhteiskunnassa esiintyvistä sosiaalisista, ympäristöllisistä ja taloudellisista ongelmista, ja että tällaisten negatiivisten ulkoisvaikutusten tuloksena yritysten ja niiden omistajien katsotaan vaurastuvan yhteiskunnan kustannuksella. Osakkeenomistajien varallisuusarvon maksimointi kytkeytyy olennaisesti osakeyhtiöinstituution peruslähtökohtiin, ja näin ollen kapitalismin kritiikin voidaan katsoa kohdistuvan osaltaan niihin seikkoihin, joiden vuoksi osakeyhtiömuoto on poikkeuksellisen suosittu liiketoiminnan harjoittamisen väline yrityssektorin keskuudessa. Vastapuheenvuorona kritiikille Michael E. Porter ja Mark R. Kramer esittivät vuosina 2006 ja 2011 julkaistuissa artikkeleissaan teorian nimeltä creating shared value (”CSV”). CSV:llä tarkoitetaan menettelytapoja, jotka parantavat samanaikaisesti yhtiön kilpailukykyä sekä taloudellisia ja sosiaalisia olosuhteita niissä yhteisöissä, joissa yhtiö toimii. Yhtiöoikeuden näkökulmasta keskeisin ero yritysvastuun (corporate social responsibility, ”CSR”) ja CSV:n välillä on se, että siinä missä CSR nähdään voitonmaksimoinnista erillisenä ja sitä mahdollisesti rajoittavana tekijänä, CSV näkee toiminnan yhteiskunnallisten vaikutusten huomioimisen elintärkeänä tekijänä osakkeenomistajien voitonmaksimoinnin kannalta. Tutkielman tarkoituksena on analysoida, onko CSV yhteensovitettavissa Suomen nykyisen osakeyhtiösääntelyn kanssa. Tutkielmassa tulkitaan OYL 1:5:n sisältöä ja selvitetään, onko CSV voitontuottamistarkoituksen kriteerit täyttävää toimintaa, jonka voimassa oleva osakeyhtiösääntely mahdollistaa. Tavoitteena on selvittää, missä määrin OYL 1:5 sallii muiden sidosryhmien kuin osakkeenomistajien intressien huomioimisen yhtiön päätöksenteossa silloin, kun sidosryhmien huomioon ottamisen tarkoitus on pitkällä aikavälillä tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Näissä kysymyksissä perehdytään oppiin valistuneesta arvonmaksimoinnista. Toiseksi tarkoituksena on analysoida, missä määrin voimassa oleva yhtiön hallinnoinnin viitekehys yhtäältä mahdollistaa ja toisaalta kannustaa yhtiön johtoa CSV-liiketoimintaan eli käytännössä yhtiön toiminnan yhteiskuntavaikutusten ja sidosryhmien etujen huomioon ottamiseen liiketoiminnallisessa päätöksenteossa. CSV tarkoittaa usein uudistuksia yhtiön organisaatiossa ja innovointia; tällaisia toimia rajoittavia rajapintoja ovat lähtökohtaisesti yhtiön toiminnan tarkoitus sekä yhtiön toimiala. Toisaalta yhtiön johdon välinpitämättömyys sidosryhmiä ja yhteiskuntaa kohtaan voi johtaa tappioihin yhtiölle. Tällaisessa tapauksessa päätöksenteon rajapintana on OYL 1:8:n johdon huolellisuusvelvollisuus sekä OYL 22:1:n mukainen johdon vahingonkorvausvastuu yhtiölle aiheutetusta vahingosta. Lähestymiskulmana on käytännöllinen lainoppi: tarkoituksena on testata yhtiöoikeuden piirissä muodostettuja systematisointeja ja teorioita CSV:n mukanaan tuomien liike-elämän ongelmatilanteiden kontekstissa. Tavoitteena on siten esittää OYL:n yleisiä periaatteita koskevia tulkintasuosituksia. Tulkinnassa noudatetaan oikeuslähdeoppia: lähtökohtana on lain sanamuodon tulkinta, jota tuetaan erityisesti lain esitöissä esitetyillä kannanotoilla. Oikeuskäytäntöön viitataan siltä osin, kuin sitä on käsiteltävistä kysymyksistä annettu. Tulkinnan apuna hyödynnetään sekä kotimaista että ulkomaista oikeuskirjallisuutta, minkä lisäksi erityisesti voitontuottamistarkoituksen analyysin yhteydessä tulkinta-aineistoon on otettu mukaan myös liiketaloustieteellistä aineistoa. Esitän tässä tutkielmassa muutaman keskeisen väitteen. Väitän, että vaikka yhtiön etu samastetaan usein osakkeenomistajien etuun, kyse on enemmänkin tosiasiallisesta kuin käsitteellisestä yhteydestä. Yhtiön residuaalikassavirran omistajina osakkeenomistajat lähtökohtaisesti hyötyvät aina yhtiön arvon kasvattamisesta, ja yhtiön etu johtaa siten lähtökohtaisesti osakkeenomistajien etuun. Osakkeenomistajien etu ei kuitenkaan ole sama asia kuin yhtiön etu, sillä esimerkiksi tilanteissa, joissa osakkeenomistajat pyrkivät toimimaan opportunistisesti suhteessa yhtiön velkojiin, osakkeenomistajien intressissä voi olla sellainen toiminta, joka tosiasiassa tuhoaa yhtiön arvoa. Pidän järkevänä tulkintana sitä, että yhtiön arvoa tuhoava toiminta ei voi missään tilanteessa olla yhtiön edun mukaista. Toiseksi väitän, että OYL 1:5:n tulkinnassa keskeinen oppi valistuneesta arvonmaksimoinnista on eräänlainen CSV-liiketoimintamallin oikeudellinen vastinpari. Esitän lisäksi, että valistunut arvonmaksimointi on paitsi mahdollinen ja mielekäs, myös pääsääntöisesti ainoa rationaalinen tapa tulkita OYL 1:5:n tosiasiallista sisältöä. Näin ollen CSV-liiketoiminnan periaatteet ja osakeyhtiön toiminnan tarkoitus nykymuodossaan eivät ole ristiriidassa keskenään. Kolmanneksi väitän, että OYL:n yhtiön johdon toimintaa määrittävä sääntely mahdollistaa CSV:n harjoittamisen lähes ongelmitta ja myös kannustaa siihen de jure, muttei välttämättä de facto. Näin ollen vastuu CSV-periaatteiden integroimisesta yhtiön liiketoimintaan siirtynee jossain määrin osakkeenomistajakollektiiville, mikä voidaan toisaalta nähdä myös ilmentymänä riskin ja kontrollin osakkeenomistajille yleisestikin allokoivasta osakeyhtiöinstituution taustaperiaatteesta.

Tutkielmassa tarkastellaan suunnatulle osakeannille ja yhtiön varojen käytölle asetettujen kynnysten välistä eroa ja pyritään havainnollistamaan, miten ne poikkeavat toisistaan. Osakeyhtiölain mukaan suunnatulle osakeannille tarvitaan yhtiön kannalta painava taloudellinen syy, koska siinä poiketaan osakeyhtiölain lähtökohtana olevasta osakkeenomistajien merkintäetuoikeudesta. Näin ollen suunnatun osakeannin toteuttamiselle on luonnollisesti korkeampi kynnys kuin tavalliselle osakeyhtiön varojen käytölle, jolle täytyy olla näytettävissä hyväksyttävä liiketaloudellinen peruste. Näin ollen tutkielmassa on tarkoituksena havainnollistaa, mihin painavan taloudellisen syyn kynnys asettuu suhteessa hyväksyttävään liiketaloudelliseen perusteeseen, ja mitä johdon on päätöksenteossaan huomioitava näitä toimia tehdessään. Tutkielman tutkimusmetodina on lainoppi, eli oikeusdogmatiikka. Tutkielmassa tulkitaan ja systematisoidaan voimassa olevan oikeuden sisältöä, minkä lisäksi tutkielmassa tarkastellaan aihetta osittain myös oikeustaloustieteellisestä näkökulmasta. Tutkielmassa esitellään myös satunnaisia näkökulmia muista oikeuskulttuureista tutkielman aihepiirin, kontekstin ja oikeudenalan kehityssuuntien havainnollistamiseksi, sillä vertailevat näkökulmat osakeyhtiölainsäädäntöön muista oikeuskulttuureista auttavat selittämään osakeyhtiöoikeudellisten käsitteiden sisältöä ja niiden kehitystä. Tutkielman keskeisinä lopputuloksina on, että painavan taloudellisen syyn ja hyväksyttävän liiketaloudellisen perusteen arvioinnissa korostuvat tismalleen samat elementit, eli yhtiön etu, joka näyttäytyy pitkälti toiminnan tarkoituksen tavoittelun muodossa. Tämän ohella arvioinnissa punnitaan johdon fidusiaaristen velvollisuuksien ja yhdenvertaisuusperiaatteen noudattamista, joiden lisäksi toimista saatu vastike vaikuttavat arviointiin. Tutkielmassa tarkasteltiin etenkin KKO 2018:19 ennakkotapausta painavan taloudellisen syyn elementtien havainnollistajana, ja tutkielmassa havaittiin, että tapauksen perustelut poikkeavat lainvalmisteluaineistosta asetetuista tavoitteista ja näkökulmista kohdistuen suunnatun annin edellytykseen, ja tätä korkeimman oikeuden risteävää kantaa lainsäätäjän tarkoitukseen nähden voidaan pitää poikkeuksellisena. Tutkielman johtopäätöksenä on, että yhtiön kannalta painavan taloudellisen syyn kynnys on todellisuudessa alhaisempi, kuin mitä lainsäätäjä sille on todennäköisesti tarkoittanut asettaa. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön valossa on selvää, että painavan taloudellisen syyn täyttymistä arvioidaan nimenomaan yhtiön edun mukaisen toiminnan tarkoituksen tavoittelun, eli voitontuottamistarkoituksen kautta, ja näin ollen yksittäisen osakkeenomistajan kokema haitta on oikeutettavissa, mikäli toimen voidaan katsoa olevan yhtiön edun mukainen. Siten tutkielman johtopäätös onkin, että painavan taloudellisen syyn vaatimus on huomattavan lähellä hyväksyttävää liiketaloudellista perustetta, ja että yhdenvertaisuusperiaate korostuu painavan taloudellisen syyn arvioinnissa vähemmän kuin mitä oikeuskirjallisuudessa on arvioitu ja mitä lainsäätäjä on tavoitellut.

Tutkielman tarkoituksena on tutkia osakeyhtiön johdon tiedonantovelvollisuutta johdon yritysostoissa, eli tilanteessa, jossa yrityskaupan ostajana on kohdeyhtiön johto. Kohdeyhtiön johdolla on MBO-kaupoissa erityinen kaksoisrooli. Johto toimii sekä ostajan puolella, että myyjän ja kohdeyhtiön edustajana. Osakeyhtiön johto on useimmiten se taho, jolla on eniten tietoa kaupan kohteena olevasta yhtiöstä ja kauppaan olennaisesti vaikuttavista seikoista. Siten tutkimuskysymykseksi muodostuukin, millainen tiedonantovelvollisuus johdolla on MBO-kaupoissa? Johdon tiedonantovelvollisuutta voidaan lähestyä useista eri näkökulmista. Ensinnäkin osapuolten keskenään tekemä sopimus voi luoda oikeuksia ja velvollisuuksia myyjälle ja ostajalle. Tietojen luovuttamisesta voidaan sopia nimenomaisesti sopimuksessa. Lisäksi Suomessa on vakiintunut tiettyjä sopimusoikeudellisia periaatteita, joista tutkielman kannalta tärkein on lojaliteettiperiaate. Tiedonantovelvollisuuden on perinteisesti katsottu olevan osa lojaliteettivelvollisuutta. Tämän periaatteen nojalla osapuolen tulee ottaa huomioon myös vastapuolen etu sopimusta solmittaessa. Olennaista tutkimuskysymyksen kannalta on kauppalain virhesäännökset ja myyjän tiedonantovelvollisuus suhteessa ostajan selonottovelvollisuuteen. Tiedonantovelvollisuus yrityskaupoissa on perinteisesti tulkittu myyjän velvollisuutena luovuttaa tietoja ostajalle. Tutkielmassa tehtyjen havaintojen perusteella voidaan kuitenkin todeta, että johdolla on lojaliteettivelvollisuuteen perustuva tiedonantovelvollisuus myös toista osapuolta, eli myyjää kohtaan. Lisäksi johdon tiedonantovelvollisuuteen vaikuttaa osakeyhtiöoikeudellinen sääntely. Johdolle on asetettu osakeyhtiölaissa huolellisuus- ja lojaliteettivelvollisuus. Johdon tulee huolellisesti toimien pyrkiä edistämään yhtiön etua. Yhtiön etuun voidaan osittain rinnastaa myös osakkeenomistajien etu, sillä osakeyhtiölain mukaan yhtiön toiminnan tarkoituksena on voiton tuottaminen, ellei yhtiöjärjestyksessä ole toisin määrätty. Yrityskauppatilanteessa yhtiön toiminnan tarkoitus ja osakkeenomistajien etu kulminoituu mahdollisimman korkean kauppahinnan määrittämiseen. Toisaalta johdon ollessa itse ostajan roolissa, on johdolla houkutus saada yhtiö näyttämään mahdollisimman vähäarvoiselta, jotta kauppahinta saadaan neuvoteltua mahdollisimman edulliseksi.

Lopputyössä käsitellään kasvavan osakeyhtiön ja tämän osakkaiden tuloverotusta, sekä kartoitetaan tuloverotuksessa olevia tulonsiirron mahdollisuuksia ja rajoja. Lopputyössä selvennetään osittain mutkikasta lainsäädäntöä, joka koskee osakeyhtiöiden ja niiden osakkaiden tuloverotusta. Tutkielmaa lähestytään lainsäädäntöä, oikeustapauksia, viranomaisohjeita ja oikeuskirjallisuutta koskevalla analyysillä, ja pyrkimyksenä on selventää tuloverotukseen liittyviä seikkoja sekä vertailla osaltaan eri yritysmuotojen etuja ja heikkouksia erilaisissa liiketoimintaolosuhteissa. Samaten vertaillaan erilaisia menetelmiä, joilla liiketoiminnan tulosta voi siirtää operatiivisesta yhtiöstä toiseen tai yhtiön omistavalle emoyhtiölle taikka yksityishenkilölle. Lisäksi puidaan osakeyhtiön nettovarallisuuden merkitystä osingonjaossa ja korostetaan tiettyjä seuraamuksia, jotka saattavat seurata vilpillisestä menettelystä verotuksessa.

Tutkielma käsittelee 50/50 -osuuksin omistettujen osakeyhtiömuotoisten joint venture -hankkeiden hallinnollisia umpikujatilanteita sekä niiden mahdollisia sekä lakisääteisiä̈ että sopimusoikeudellisia ratkaisuvaihtoehtoja. Kahden osakkeenomistajan tasaomisteisten yhtiöiden päätöksenteon haasteena on, että̈ mikäli lain tai yhtiöjärjestyksen edellyttämää enemmistöä̈ ei saada kasaan, yhtiön hallinto voi ajautua lukkoon. Osapuolten välinen konflikti voi eskaloitua niin, ettei osakkeenomistajien välisen yhteistoiminnalle ole jatkossa enää edellytyksiä. Osakeyhtiölaki (624/2006) ei tarjoa riittävää ratkaisua tällaiseen tilanteeseen, koska lakisääteiset ratkaisut eivät ongelmitta sovellu kahden tasaomisteisen osakkeenomistajan osakeyhtiöön. Näin ollen, esimerkiksi osakkeenomistajien konfliktitilanteisiin liittyvistä lunastusoikeuksista ja -velvollisuuksista on sovittava erikseen. Muussa tapauksessa on riski, että osakkeenomistaja jää tahtomattaan jumiin yhtiöön tai että yhtiön liiketoiminta joudutaan lopettamaan ennenaikaisesti. Tällaisten tilanteiden varalta osakassopimukseen voidaan ottaa niin kutsuttuja deadlock-lausekkeita. Nämä lausekkeet ovat peräisin angloamerikkalaisesta sopimuskäytännöstä ja niiden käyttö on myöhemmin omaksuttu myös Manner-Euroopassa. Lausekkeita on erityyppisiä, mutta ne tyypillisesti sisältävät ehtoja, jotka joko oikeuttavat tai velvoittavat toisen osakkeenomistajan lunastamaan toisen osakkeenomistajan osakkeet sopimuksessa tarkemmin määritellyn hinnan määräytymismekanismin mukaisella lunastushinnalla. Koska osakkeiden lunastaminen on lähtökohtaisesti ankara seuraamus, tällaisten lausekkeiden ja erityisesti niiden sisältämien hinnan määräytymismekanismien potentiaalinen kohtuuttomuus tulee ottaa huomioon ennen lausekkeiden implementoimista suomalaiseen osakassopimukseen. Tutkielmassa otetaan kantaa, millaisissa tilanteissa tällaiset lausekkeet ovat kohtuuttomia ja soviteltavissa oikeustoimilain (228/1929) 36 §:n mukaan. Lisäksi tutkielmassa esitellään muissa maissa esiintyviä osakeyhtiöoikeudellisia sääntelyratkaisuja hallinnollisiin umpikujatilanteisiin liittyen sekä erityisesti tällaisiin tilanteisiin soveltuvia lunastusmahdollisuuksia ja pohditaan sitä, tulisiko lunastussääntelyämme kehittää.

Yrityssaneeraus ja sitä sääntelevä laki, laki yrityksen saneerauksesta, on ollut voimassa liki 30 vuotta. Sen juuret ovat tiiviisti yhteydessä 1990-luvun alun lamaan, ja sen aikaisen vaikean taloudellisen tilanteen herättämästä vaatimuksesta yrityssaneeraus säädettiin konkurssin vaihtoehdoksi, eräänlaiseksi lakisääteiseksi järjestelyksi taloudellisissa vaikeuksissa oleville mutta kuitenkin jatkamiskelpoisille yrityksille tervehdyttää liiketoimintansa ja vakauttaa pääomarakenteensa. Kun konkurssi sen perinteisessä muodossa johtaa usein yrityksen omaisuuden likvidointiin, työpaikkojen ja liiketoimintaan sidotun arvon menettämiseen, pyritään lakisääteisellä saneerauksella sitä vastoin mahdollistamaan yrityksen toiminnan jatkaminen. Kirjallisuudessa ja kansainvälisissä vertailuissa saneerausmenettelyämme ja -lakiamme on pidetty varsin onnistuneena ja siitä onkin tullut pysyvä osa kotimaista maksukyvyttömyysoikeutta ja -järjestelmää. Tästä huolimatta viimeaikaisessa maksukyvyttömyysoikeutta koskevassa diskurssissa yrityssaneerauksen toimivuus on asetettu osittain kyseenalaiseksi. Sääntelypaine on kohdistunut erityisesti yrityssaneerauslain mukaisiin saneerauskeinoihin. Niitä on pidetty liian suppeina varsinkin nykyisten rahoitusmarkkinoiden asettamassa liiketoimintaympäristössä. Keskeinen peruste esitetyille muutosehdotuksille on ollut, että yrityssaneerauslaki sisältää perusteettoman poikkeuksen eri rahoituslajien välisessä kohtelussa. Ongelmaksi on muodostunut se, että yrityssaneerauslaki ei ole ota huomioon eksplisiittisesti yrityksen omistajiin esimerkiksi osakkeenomistajiin kohdistuvan riskin realisoitumista, jolloin riski yritystoiminnan menestymisestä pelätään siirtyvän liiaksi omistajataholta velkojien harteille. Viime vuosien aikana esitetyn yrityssaneeraukseen kohdistetun kritiikin johdattelemana tämä tutkielma keskittyy tarkastelemaan erityisesti osakkeenomistajien ja velkojien välistä suhdetta yhtiön maksukyvyn heikentyessä erityisesti lakisääteisen yrityssaneerauksen mukaisessa kokonaisjärjestelyssä. Tutkielman tavoitteena on vallitsevan yhtiö- ja insolvenssioikeudellisen teorian valossa systematisoida ja eritellä yhtäältä osakkeenomistajien kontrollivallan justifikaation ajallista ulottuvuutta ja toisaalta velkojien kontrollivallan määräytymisperusteita ja laajuutta maksulykyttömyystilanteissa ja erityisesti yrityksen saneerauksessa. Tutkimuksessa keskitytään siten seuraamaan yrityksen elinkaarta sen maksukyvyn eri vaiheissa ja tarkastellaan maksukyvyttömyyden esiintuomia oikeudellisia ongelmakohtia ja erityiskysymyksiä sekä osakkeenomistajien ja velkojien välisissä että velkojien keskinäisissä relaatioissa. Tutkielma pyrkii myös osaltaan täyttämään kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa ja -tutkimuksessa olevaa aukkoa yhtiö- ja maksukyvyttömyyslainsäädännön välillä sekä muodostamaan koherentin ja johdonmukaisen kokonaisuuden oikeudenalojen välille.

Osakeyhtiölain perusperiaatteisiin kuuluu osakkeen vapaa luovutettavuus. Kyseinen periaate takaa osak-keenomistajalle oikeuden luovuttaa vapaasti omistamansa osakkeen sekä vastaavasti kaikille oikeuden hankkia osake vapaasti. Luovutettavuuden periaatteen osalta on kuitenkin välttämätöntä sallia tietyt poik-keukset osakeyhtiömuotoisen yritystoiminnan tarkoituksenmukaisen organisoinnin turvaamiseksi. Osakeyhtiölain 3:6 mukaisen tyyppipakkoperiaatteen mukaan sallittuja vaihdannanrajoituksia ovat lunastus- ja suostumuslauseke. Myös ns. myrkkypillerin on toisinaan katsottu lukeutuvan sallittujen vaihdannanrajoitusten joukkoon. Tutkielmassa on tarkoituksena tarkastella myötämyyntioikeuden ja -velvollisuuden sitovuutta osakassopimuksessa verrattuna yhtiöoikeudelliseen sitovuuteen. Tavoitteena on vastata siihen, miten osakassopimuksessa sovitut myötämyyntilausekkeet toimivat osakekaupassa ja mitä vaikutuksia lausekkeiden yhtiöoikeudellisella sitovuudella voisi olla osakekaupan kannalta. Tutkielman lähtökohtana on, että yhtiöjärjestyksessä ei ole mahdollista määrätä sitovasti myötämyyntilausekkeista. Tarkoituksena on selvittää onnistuvatko lunastuslauseke, suostumuslauseke tai myrkkypilleri turvaamaan myötämyyntilausekkeiden mukaiset tavoitteet osakekaupassa. Yllä mainitun tarkastelun pohjalta etsitään vastausta siihen, onko osakekaupan toteutumisen kannalta riittävää ja perusteltua, että osakkeiden vapaata luovutettavuutta on mahdollista rajoittaa ainoastaan osakeyhtiölain sallimilla vaihdannanrajoituslausekkeilla vai tulisiko vaihdantaa voida rajoittaa myös myötämyyntioikeuden tai -velvollisuuden keinoin. Vastauksia etsitään tutkielmassa vertailemalla edellä mainittujen vaihdannanrajoituslausekkeiden mukaisia tavoitteita ja vaikutuksia osakekaupassa. Lisäksi etsittäessä vastauk-sia tutkimuskysymyksiin ohjenuorana toimivat osakeyhtiölain yleiset periaatteet, kuten enemmistöperiaate, osakkeen luovutettavuus, yhdenvertaisuus ja tahdonvaltaisuus. Tutkielmassa päädytään siihen, että myötämyyntioikeuden lisääminen yhtiöjärjestykseen on perusteltavissa vähemmistösuojasääntelyä vasten. Osakeyhtiölain sallimat vaihdannanrajoitukset tai myrkkypilleri eivät onnistu edistämään keskeisiä myötämyyntioikeuden mukaisia tavoitteita, kuten parantamaan vähemmistöosakkeenomistajien ja pääomasijoittajien likviditeettiä. Myötämyyntivelvollisuuden lisääminen yhtiöjärjestykseen ei olisi osakekaupan toteutumisen näkökulmasta perusteltua, sillä osakassopimukseen ja yhtiöjärjestykseen sisältyvä myötämyyntivelvollisuus toimii lähtökohtaisesti yhtä tehokkaasti mahdollistaen pääomasijoittajalle yhtäläiset exit-mahdollisuudet. Tätä tukee myös se, että lunastuslauseke ja myrkkypilleri onnistuvat osin saavuttamaan myötämyyntivelvollisuuden mukaiset tavoitteet samalla ollen linjassa osakeyhtiölain yleisten periaatteiden, kuten vähemmistönsuojan kanssa.

Tutkielmassa tarkastellaan osakeomistuksen yleisöjulkisuuden syntyä ja kehitystä Suomen oikeudessa. Osakeomistuksen yleisöjulkisuudella tarkoitetaan tutkielmassa osakeyhtiölain (624/2006) 3:17:ssä ilmaistua osakasluettelon julkisuutta. Lainkohdan mukaan osakasluettelo on pidettävä jokaisen nähtävänä yhtiön pääkonttorissa tai arvopaperikeskuksen toimipaikassa Suomessa. Jokaisella on oikeus kulut korvattuaan saada jäljennös osakasluettelosta tai sen osasta. Osakeyhtiölain säännös on peräisin vuoden 1978 osakeyhtiölaista (734/1978, kumottu). Suomalaisten yhtiöiden osakeomistuksen yleisöjulkisuus otettiin lähtökohdaksi suomalaisten sijoittajien osalta myös arvo-osuusjärjestelmässä 1990-luvun alussa. Merkittävänä poikkeuksena yleisöjulkisuuteen arvo-osuusjärjestelmässä sallittiin ulkomaisille sijoittajille suomalaisyhtiöiden osakeomistusten hallintarekisteröinti, josta säädetään nykyisin arvo-osuusjärjestelmästä ja selvitystoiminnasta annetun lain (348/2017) 4:4:ssä. Tällöin julkisesta osakasluettelosta ei selviä osakkeenomistaja vaan hallintarekisteröinnin hoitaja. Tutkielmassa tarkastellaan yleisöjulkisuuden syntyä ja kehitystä pääasiassa oikeushistoriallisen metodin avulla. Tämä tarkoittaa tutkielmassa oikeudellisen muutoksen kuvaamista ja selittämistä poliittishistoriallisessa viitekehyksessä. Yleisöjulkisuuteen liittyviä lainsäädäntöhankkeita tarkastellaan 1970-luvun alusta lähtien. Merkittäviä muutosehdotuksia tehtiin 2000-luvun alun osakeyhtiölakiuudistuksessa ja 2010-luvun arvopaperimarkkinaoikeudellisissa lainsäädäntöuudistuksissa. Niissä pyrittiin sallimaan hallintarekisteröinti myös suomalaisille sijoittajille. Tarkastelu poliittishistoriallisessa kontekstissa osoittaa, että yleisöjulkisuuden synty ja myöhemmät kehitysvaiheet seuraavat tarkasti poliittisten voimasuhteiden muutoksia Suomessa. Osakeomistuksen yleisöjulkisuus näyttäytyy tutkielmassa ammattiyhdistysliikkeen (SAK) ja vasemmistopuolueiden (SDP ja SKDL/SKP) yhteisenä 1970-luvun saavutuksena, jota on puolustettu tiukasti myöhempinä vuosikymmeninä. Vastaavasti elinkeinoelämän etujärjestöt ja oikeistopuolueista erityisesti kokoomus ovat suhtautuneet myötäsukaisesti yleisöjulkisuuden kaventamiseen 2000-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Yleisöjulkisuutta vastustettiin alun perin erityisesti yksityisyyden suojan rajoituksena, mutta periaatepunninta on jäänyt vähälle huomiolle myöhemmissä lainsäädäntöhankkeissa, joissa yleisöjulkisuuden vastapainona ovat olleet pikemmin siitä aiheutuvat haitat arvopaperimarkkinoiden kehittämiselle. Osakeomistuksen yleisöjulkisuus on hyväksytty Suomessa yhteiskunnan avoimuutta tukevana periaatteena. Oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin katsottu, että yleisöjulkisuutta turvaava hallintarekisteröintikielto on EU-oikeuden valossa ongelmallinen. Nykyhallituksen poliittisiin tavoitteisiin lukeutuu kuitenkin osakeomistuksen yleisöjulkisuuden vahvistaminen. Tutkielmassa arvioidaan, että politisoituneen osakeyhtiölain säännöksen tulevaisuutta tarkastellaan myös jatkossa jo 1970-luvulla lukituista lähtökohdista.

Erityinen tarkastus on osakeyhtiölain (OYL, 624/2006) 7 luvun 7 §:ssä säädetty vähemmistöosakkeenomistajien oikeussuojakeino, jonka avulla vähemmistöosakkeenomistajat voivat hankkia tietoa yhtiön asioista ja sellaisista vähemmistöosakkeenomistajien oikeusasemaan vaikuttavista seikoista, jotka eivät ole tulleet ilmi tilinpäätösinformaatiosta, yhtiökokouksessa annetuista vastauksista tai muulla tavoin. Erityisen tarkastuksen avulla pyritään tyypillisesti hankkimaan tietoja mahdollisen vahingonkorvauskanteen nostamista varten. Erityinen tarkastus kohdistuu yhtiön hallintoon ja/tai kirjanpitoon. Päätöksen erityisen tarkastuksen suorittamisesta tekee aluehallintovirasto vähemmistöosakkeenomistajan hakemuksen pohjalta. Aluehallintoviraston on suostuttava erityistä tarkastusta koskevan hakemuksen hyväksymiseen, mikäli tarkastuksen toimittamisen muodolliset edellytykset täyttyvät ja tarkastuksen toimittamiseen katsotaan olevan painavia syitä. Tutkielma pyrkii ensinnäkin erityisen tarkastuksen kohteen sekä erityisen tarkastuksen määräämisen aineellisten ja muodollisten edellytysten täsmentämiseen. Tutkielman toisena tavoitteena on tämän täsmentämisen pohjalta arvioida, kuinka onnistuneesti erityistä tarkastusta koskeva sääntely edistää erityiselle tarkastukselle ja laajemmin koko osakeyhtiölain vähemmistönsuojajärjestelmälle asetettuja oikeuspoliittisia tavoitteita. Tutkimuksen perusteella emoyhtiössä toimitettava erityinen tarkastus voi kohdistua ainoastaan rajoitetussa laajuudessa yhtiön tytäryhtiöihin. Tytäryhtiössä suoritettava erityinen tarkastus ei voi kuitenkaan kohdistua edes rajoitetussa laajuudessa sen sisar- tai emoyhtiöihin. Erityisen tarkastuksen rajallinen ulottuminen muihin konserniyhtiöihin on ongelmallista vähemmistöosakkeenomistajien oikeussuojan kannalta, sillä epäiltyjen väärinkäytösten selvittäminen saattaa toisinaan edellyttää erityisen tarkastuksen ulottamista myös muihin konserniyhtiöihin. Erityistä tarkastusta koskevan sääntelyn ongelmat liittyvät rajoitetun konserniulottuvuuden lisäksi siihen, että painavien syiden osakriteerejä sovelletaan viranomaiskäytännössä epäjohdonmukaisesti. Tämän lisäksi erityisen tarkastuksen määrääminen edellyttää vähemmistöosakkeenomistajien oikeussuojan kannalta varsin vahvaa näyttöä epäillyistä väärinkäytöksistä. Tutkielman loppuosassa esitetään ratkaisuvaihtoehtoja nykysääntelyn ongelmiin.

Tarkastelen tutkielmassani sitä, millainen menettely liiketoimintapäätöksiä tehtäessä synnyttää voimassa olevan oikeuden mukaan osakeyhtiön toimivalle johdolle yhtiöoikeudellisen vahingonkorvausvastuun. Mielenkiinto ei kohdistu toimivan johdon vahingonkorvausvastuuseen sinänsä, vaan pelkästään sen tuottamusedellytykseen. Tavoitteenani on selvittää, mikä on tuottamusta ja kuinka tuottamusta arvioidaan liiketoimintapäätösten yhteydessä. Tarkastelen erityisesti johdon huolellisuus- ja lojaliteettivelvollisuuksia, tuottamusarvioinnin objektiivisia ja subjektiivisia tekijöitä sekä normien ja riskien merkitystä liiketoimintapäätöksiin liittyvässä tuottamusarvioinnissa. Osakeyhtiön toimivan johdon huolellisuusvaatimus saa sisältönsä johdon fidusiaarisista velvollisuuksista. Yhtiöön kohdistuvaa lojaaliutta voidaan pitää huolellisuuden perusedellytyksenä. Yhtiölle vieraat intressit eivät saa vaikuttaa johdon päätöksentekoon. Lojaaliuden lisäksi johdon on toimittava huolellisesti liiketoimintapäätöksiä tehdessään. Tuottamuksen kannalta ratkaisevaa on, onko päätös tehty huolellisen selvityksen ja harkinnan perusteella, joten johdolta vaadittua huolellisuutta voidaan kuvata menettelylliseksi. Päätöksen osoittautuminen kannattamattomaksi ei ole itsessään osoitus tuottamuksesta. Päätöksen sisällön osalta riittää, että johto on voinut päätöksentekohetkellä perustellusti pitää päätöstä yhtiön edun mukaisena. Toimivan johdon tuottamusta arvioidaan sekä objektiivisen että subjektiivisen huolellisuuden mittapuun mukaan. Objektiivisen mittapuun lisäksi johtajalta vaaditaan sellaista huolellisuutta, jonka johtajan erityinen osaaminen mahdollistaa. Joissakin tilanteissa tuottamus voi konkreettisesti ilmetä johtoa velvoittavan normin vastaisena menettelynä. Jos johdolta yksittäistapauksessa vaadittavaa huolellisuutta ei voida täsmentää nimenomaisen käyttäytymisohjeita sisältävän normin avulla, johdon tuottamusta on arvioitava riskiperusteisesti. Koska taloudelliseen toimintaan liittyy aina tappion vaara ja koska johto joutuu välttämättä toimimaan epävarmoissa olosuhteissa, suuriakin taloudellisia riskejä voidaan pitää hyväksyttävinä. Riskien on kuitenkin oltava yhtiön edun mukaisia, mikä tarkoittaa, että riskitaso on määritettävä yhtiön voitontuottamistarkoitusta vastaavaksi.