Browsing by Subject "osallisuus"

This study examines early childhood education teachers’ experiences of the participation of 1–3-year-old children in the early childhood education and care plan (known as an ECEC plan) process. The process includes prepara-tion for the discussion of the child’s ECEC plan, discussion and the creation of the plan, and implementing and evaluating the plan. Section 23 of the new Act on Early Childhood Education and Care states that the child’s opinion must be heard at every stage of the ECEC plan process. Previous studies have indicated that the partici-pation of the child has not been implemented in accordance with targets. The purpose of this study was to ascertain how early childhood education teachers define child participation. Another point of interest for the study was to map the methods used by early childhood education teachers to support the child’s participation in the ECEC plan process. The study was carried out using semi-structured interviews, with seven early childhood education teachers chosen for the study. Interviews were carried out individually and data-oriented content analysis was used to analyse the material. According to early childhood education teachers, the participation of 1–3-year-old children in the ECEC plan process involved observing the child and discussing with the child to ascertain their interests, strengths and needs, recording the information in the child’s ECEC plan, team discussions and expanding on the child’s perspective, listening to the child’s parents and making use of their knowledge of their own child, and implementing the ECEC plan in everyday life, as well as the child’s opportunity to influence joint activities. The participation of 1–3-year-olds in the ECEC plan process has also given some teachers pause for thought. One challenge was ascertaining the perspective of a small child if the child was not yet able to speak. According to the results of the study, observing and interviewing the child using a new ECEC form to ascertain the child’s wishes and interests were significant for the participation of the child during the preparation phase. Child participation was also supported by daily discussions with parents, information about the child obtained from the initial discussion meeting held when the child began day-care, and team discussion on observations of the child. The new ECEC form and shared information about the child highlighted the child’s perspective in discussions. Participation was strengthened by child group activities, which were organised based on the targets outlined in the children’s ECEC plans, as well as on an assessment of pedagogical methods. Flexibility in the daily routine, activities initiated by the child, pictures and supportive signs, and voting were all methods of implementing child participation. Photographs, storycrafting, an educational portfolio, naming a star child of the week, and video recording made activities and significant experiences of the child visible. In order to increase child participation in the ECEC plan process, illustrated support for interviews with children and the presence of the child at ECEC plan discussions were proposed.

Tavoitteet. Valikoiva puhumattomuus on häiriö, jossa lapsi ei tietyissä tilanteissa puhu lainkaan. Koska häiriö puhkeaa usein varhaislapsuudessa ja puhumattomuus ilmenee yleensä kodin ulkopuolella, esimerkiksi varhaiskasvatuksessa, on tietoisuuden lisääminen aiheesta varhaiskasvatuksen parissa tärkeää. Valikoiva puhumattomuus vaikeuttaa lapsen osallistumista ja vuorovaikutusta. Tässä tutkimuksessa selvitettiin varhaiskasvatuksen opettajien käsityksiä valikoivasti puhumattoman lapsen osallisuuden toteutumisesta sekä tarkennettiin osallisuuteen liittyviä ja siihen vaikuttavia ja sitä tukevia tekijöitä varhaiskasvatuksessa. Tavoitteena on löytää pedagogisia työkaluja ja menetelmiä valikoivasti puhumattomien lasten osallisuuden mahdollistamiseksi ja tukemiseksi. Menetelmät. Tutkimuksen aineisto muodostui viiden valikoivasta puhumattomuudesta työkokemusta omaavan varhaiskasvatuksen opettajan puolistrukturoiduista teemahaastatteluista, jotka on muutettu tekstimuotoon. Aineisto käsiteltiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Tulokset ja johtopäätökset. Haastateltavat varhaiskasvatuksen opettajat kokivat ettei valikoiva puhumattomuus vaikuttanut merkittävästi osallisuuden toteutumiseen, kun aikuinen oli sitoutunut sen tukemiseen. Osallisuuden ja vuorovaikutuksen mahdollistamiseen ja tukemiseen käytettiin monipuolisia esteettömän viestinnän menetelmiä, kuten kuvia, piirtämistä ja viittomia. Käyttöön valikoituneet, kullekin lapselle toimineet menetelmät olivat yksilöllisiä ja riippuivat lapsen persoonallisuudesta ja mielenkiinnonkohteista. Oleellisinta oli aikuisen vastuu ja sensitiivisyys sekä turvallisen ja positiivisen ilmapiirin luominen. Tutkimuksen tulosten perusteella voidaan sanoa osallisuuden tukemisella olevan merkitystä paitsi lapsen hyvinvointiin myös valikoivasta puhumattomuudesta kuntoutumiseen.

Tämän maisterintutkielman tarkoituksena on tuottaa tietoa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) pilotoiman asiakasvaikuttavuutta mittaavan palautetietoisen työskentelyn (Feedback-Informed-Treatment, FIT) integroinnista osaksi systeemistä lastensuojelua. Palautetietoinen työskentely edellyttää arvioivaa ja tutkivaa työotetta, jossa työskentelyä räätälöidään asiakkaalta saadun palautteen mukaisesti. FIT-pilotointi yhdistyy THL:n kansallisesti koordinoimaan systeemiseen lastensuojelun toimintamalliin. Tutkimus on osa ajankohtaista keskustelua näyttöön perustuvista käytännöistä. Tutkimuksen aineisto muodostuu kahden FIT-työskentelyn pilotointiin osallistuvan lastensuojelun systeemisen tiimin ryhmähaastattelusta. Tutkimustehtävänä on selvittää, millä tavoin sosiaalityöntekijät ovat kokeneet FIT-työskentelyn käyttöönoton lastensuojelun asiakastyössä. Aineiston analyysi on toteutettu narratiivista lähestymistapaa hyödyntäen kiinnittämällä huomiota fokalisaatioon, eli näkökulma- ja kokemusrakenteisiin sosiaalityöntekijöiden FIT-työskentelyä kuvaavissa kertomuksissa. Haastateltujen sosiaalityöntekijöiden kerronnassa korostui ammatillinen sitoutuminen systeemiseen työskentelyyn, mikä antaa viitteitä systeemisen toimintamallin vakiintumisesta lastensuojelun käytäntöön. Sosiaalityöntekijöiden suhtautuminen palautetietoista työskentelyä kohtaan puolestaan vaihteli torjuvasta epäilystä FIT-työskentelyn tervetulleeksi uudistukseksi toivottavaan innostuneeseen vastaanottoon. FIT-työskentely asemoitui sosiaalityöntekijöiden kokemusten piiriin joko asiakkaan ammatillista kohtaamista tukevana tai sitä rikkovana menetelmänä. Keskeinen ero toisilleen vastakkaisten suhtautumistapojen välillä oli paikannettavissa palautekulttuurin merkityksen hahmottamiseen. Osalle sosiaalityöntekijöistä FIT-työskentely näyttäytyi tapana kerätä asiakaspalautetta, mutta FIT-mittariston käyttö jäi mekaaniseksi toimenpiteeksi. Osa sosiaalityöntekijöistä viittasi FIT-mittaristoon palautteen hyödyntämisen ja keskustelun välineenä, mikä vahvisti heidän käsitystään siitä, että FIT-työskentelyn edellyttämä palautekulttuuri vaatii asiakaspalautteen keräämisen lisäksi työskentelytapojen arviointia. Ryhmähaastattelut tarjosivat työryhmille dialogisen tilan, jossa alkoi tapahtua yhteisöllistä kehittämistä ja uudenlaista FIT-työskentelyn merkityksellistämistä. FIT-mittariston hyötyjä epäilevä suhtautuminen tuli ryhmähaastattelun aikana uudelleen arvioiduksi. Sosiaalityöntekijät paikansivat työskentelyssään kehittämiskohteita, erityisesti lapsen hyvinvoinnin puheeksi ottamiseen ja lastensuojelutyön vaikuttavuuden arvioimiseen liittyvien tehtävien täsmentämisessä, minkä FIT-mittariston nähtiin tekevän mahdolliseksi. Toisen haastatellun tiimin jäsenet havaitsivat systeemisen työotteen ja FIT-mallin yhdistämisen myötä asiakkaan tarpeista ja voimavaroista lähtevän kohtaamisen vahvistumista. Sosiaalityöntekijät tunnistivat olevansa asiakkailleen enemmän läsnä ja asiakaspalautteen pyytäminen oli tehnyt keskusteluista aitoja ja rehellisiä. Palautetietoisen työskentelyn lupaavana näyttäytyvä alku rohkaisee jatkamaan FIT-pilotointia.

A goal of this study was to find out what motivates children and youth to take part on participation activities. Interviews of this study based on active members of school council and a supervising teacher from fairly large comprehensive school in Helsinki. The goal of this study was to find out how participation of active members comes true and interviewees motivation on participation actions in school. Lack of motivation on participation around youth and children are widely known and there’s also some research about passive youth. However, there are quite few studies about active youth and children on participation context. According to studies Finnish youth have great resources about how to participate and influence but most of them react passive on participation. It seems that there are many different places to practice participation for example school and youth councils but only few children want to take part of an action. This study explained what has motivated active school council’s members to take a part on influencing actions. Research material was collected by interviewing five highly motivated pupils from elementary and junior high school and the school council’s supervising teacher. The interviews were transcribed and content were analyzed with classification of different themes which were decoded and interpret findings. The pupils were part of a highly motivated group of the school council so hypothesis was that they would be active and interested about participation which was certified by the interviews. The group of motivated pupils on school council seemed to have high participation levels. When the participation level rises it comes with responsibility and a representing nature of the action emphasizes. The highly motivated group operating gave stability for projects and for the whole operations but at the same it took piece of the idea of democracy with it. The interviews revealed that pupils experience influencing on participation actions important. The pupils felt generating common good, appreciation of others and an access to information motivates them to take an action. The significance of being a part of school council was explained by learning new skills as well. An effort on information makes it possible to cut misconceptions around the operations. The school council should take notice of pupils’ point of interests and offer them positive experience on influence actions.

Priorities In this research I examine how teachers utilize media education in their teaching with the 6th graders. This research’s assignment is to investigate media education’s role in primary school, how media education reflects to learning, how students are taken part of the teaching and also differencies in media abilities between students and teachers and between the students. There is not a lot of resear-ches about utilizing media education in teaching especially in primary school but there is a lot of re-searches about childrens media habits in their free time. The new curriculum states that students should train their skills in both normal and techonological surroundings. The curriculum’s main goal is that students would learn how to use media’s opportunities in different ways. Methods This was a case study research. The research was a limited totality. Twenty 6th grade teachers took part in this research. They all live near Helsinki area. They were chosen randomly. All of them were teaching the 6th graders at the time of research. Participants answered questions online. The query had seven open questions and also questions about their background. This reasearch’s material was analyzed through the analysis of the content of the qualitative research and by the theme. Results and conclusions In this reasearch the results were that media education’s role is very visible in teaching with the 6th graders in primary school. Media education reflected learning with motivation and diversity of teaching. Students took part of the teaching with different media divices. Differencies in media abili-ties between the students and the teacher and the students were very major. Differencies between the students and the teachers were because of students are diginatives compared to teachers and that’s why they know how to use different media divices. Differencies between the students were because of their different backgrounds.

Tutkimuksessa tarkastellaan alaluokan oppilaiden vuorovaikutusta koulukuraattorin ohjaamalla yhteisöllisellä tunnilla. Huomion keskiössä on erityisesti se, miten oppilaiden osallisuus rakentuu luokkahuoneessa tapahtuvassa vuorovaikutuksessa silloin, kun koulukuraattori ohjaa sitä vastaus- ja aloituspuheenvuoroilla. Aineisto on kerätty eräässä pääkaupunkiseudun alakoulun luokassa koulukuraattorin opetus- ja ohjaustunnilla. Koulukuraattorin tunti on kuvattu kahdella kameralla ja litteroitu videonauhoituksen perusteella keskustelunanalyysin litterointiperiaatteita noudattaen. Aineisto on analysoitu keskustelunanalyysia soveltamalla ja ohjausnäkökulmaa painottaen. Keskustelunanalyysilla voidaan tarkastella vuorovaikutusta systemaattisesti ja yksityiskohtaisesti. Ohjausnäkökulman painottaminen puolestaan tuo näkyväksi kuraattorin tehtävän opettajana ja ohjaajana, ja sitä kautta avaa pääsyn ohjausvuorovaikutukseen ja osallisuuteen ohjaamisen lähemmälle tarkastelulle. Koulukuraattori ohjaa puheenvuoroillaan keskustelua ja sitä, mistä puhutaan ja kuka saa puheenvuoron. Luokkahuonekeskustelussa voidaan tunnistaa kahdenlaisia kuraattorin ohjauksellista vuorovaikutuskäytänteitä: ensinnäkin, oppilaiden puheenvuoroihin vastaaminen joko myötäilevästi tai kyseenalaistamalla puheenvuoro, toisekseen kuraattorin itse aloittamalla puheenvuorolla, jolla hän muun muassa ohjaa oppilaita tietynlaiseen toimintaan tai kutsuu oppilaita pohtimaan osallisuuden kannalta merkittävää asiaa. Koulukonteksti ja koulukuraattorin valta-asema luokassa yhtäältä mahdollistaa oppilaiden keskustelemisen osallisuudesta, mutta toisaalta myös ohjaa ja rajoittaa keskustelua sen suhteen, miten ja mistä puhutaan. Koulukuraattorin yhteisöllisen tunnin tavoitteena ja koulukuraattorin institutionaaliseen rooliin sisältyvänä tehtävänä on yhteisöllisyyden tukeminen ja oppilaiden osallisuuden vahvistaminen luokkayhteisössä. Koulukuraattorin puheenvuorot pohjautuvat kuraattorille määrättyyn institutionaaliseen tehtävään koulun sosiaalipedagogina. Institutionaalinen tehtävä näkyy koulukuraattorin oppilaille antamissa palautepuheenvuoroissa ja kuraattorin aloituspuheenvuoroissa. Kaikille puheenvuoroille yhteistä on se, että niiden tavoitteena on ohjata oppilaita kohti luokkayhteisön osallisuutta siten, kuin osallisuus koulukuraattorin institutionaalisen roolin ja siihen liittyvien tehtävien viitekehyksissä ymmärretään. Tutkimuksen keskeinen tulos on, että koulukuraattori ohjaa oppilaiden luokkahuonevuorovaikutusta kohti osallisuutta luokkayhteisössä institutionaalisten tehtäviensä mukaisesti käyttäen erilaisia vuorovaikutuskeinoja. Keskustelun aloittavalla puheenvuorolla koulukuraattori käyttää kutsua tai pyyntöä osallistua vuorovaikutustilanteessa, tiedonantamista ja neuvontaa. Vastauspuheenvuoroilla koulukuraattori antaa tietoa ja neuvoja, kuten aloituspuheenvuoroilla, ja sen lisäksi hän antaa palautetta oppilaan puheenvuoroon kehumalla oppilasta. Vuorovaikutuskeinojen tunnistaminen ja analysointi mahdollistavat koulukuraattorin työmenetelmien kehittämisen ja siten oppilaiden osallisuuteen ohjaamisen edistämisen.

Tiivistelmä - Referat - Abstract Tässä maisteritutkielmassa tarkasteltiin ASKEL työllistymistä edistävän yhteistoimintamallin yhteiskehittämisen työpajoissa luotua toimintaa asiakaslähtöisyyden kannalta ja sitä, miten asiakaslähtöisyys toteutui yhteistoimintamallissa työnhakija asiakkaiden kokemana. Tavoitteena oli selvittää, millaisia asioita yhteiskehittämiseen osallistuneet kehittäjäasiakkaat kokivat olevan asiakaslähtöistä toimintaa ja -tapoja sekä tutkia sitä, miten näitä toteutettiin viranomaistyössä ASKEL toimintamallissa. Aikaisempaa tutkimusta työllistymisen edistämisen asiakaslähtöisestä toiminnasta ei juurikaan ole. Yhteiskehittäminen julkisen palvelun kehittämisessä on uutta työllistymisen palveluissa. Työttömyys koskettaa laajaa joukkoa suomalaisia ja työttömyyden pitkittyessä, se haastaa hyvinvointia yhteiskunnassamme. Maisteritutkielma toteutettiin laadullisena tutkimuksena. Tutkielmassa hyödynnettiin Pohjois-Savon Ely-keskuksen ja Kuopion kaupungin työllisyyspalvelun työllistymisen yhteispalvelu ASKEL hankkeessa yhteiskehittämisessä erilaisissa työpajoissa muodostuneita muistioita, työpajojen tuotoksia sekä työnhakija asiakkaiden puhelinhaastatteluita (N21) ja syvennettyjä teemahaastatteluita (N4). Työpajojen aineistot kerättiin jatkuvana prossina toimintamallin yhteiskehittämisessä ajalla 1.5.2019 — 31.12.2020. Työnhakijoiden puhelinhaastattelut toteutuivat hankkeen arvioitsijan toimesta ja syvähaastattelut AMK—opiskelijoiden toimesta kasvokkain toteutuneina teemahaastatteluina. Haastatteluaineistosta tutkittiin asiakaslähtöisten toimintatapojen toteuttumista. Aineistosta etsittiin laadullisia tekijöitä asiakaslähtöisyydestä. Tutkielma toteutettiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysin menetelmällä. Keskeiset tulokset liittyvät kehittäjäasiakkaiden kokemuksiin viranomaisroolin muuttumisesta ASKEL toimintamallissa työelämäkumppaniksi, jolloin asiakaslähtöisyys toteutuu julkisessa palvelussa. Asiakaslähtöisyys perustuu yksilöllisyyteen työnhakijan kohtaamisessa, jatkuvan palvelutarpeen yhteisessä arvioimisessa, työllistymispalveluiden kytkemisestä oikea-aikaisesti ja niiden arvon sanoittamisessa asiakkaalle yksilöllisessä suunnitelmassa. Työllistymiseen liittyvä yksilöllisen suunnitelman merkitys oli tärkeä. Sen avulla sekä työntekijä että asiakas ja muut asiakkaan palvelutarpeen mukaan liittyvät ammattilaiset toimivat tavoitteellisesti. Suunnitelma tukee osallisten toimijuutta. Asiakaslähtöinen toiminta on tavoitteellista ja säännöllistä yhteistä toimintaa. Asiakaslähtöisessä toiminnassa asiakas on aktiivinen toimija, jonka työllistymisen polku muodostuu hänen lähtökohdistansa käsin. Tulosten mukaan työnhakijoita kannattaisi osallistaa julkisten palveluiden kehittämiseen työntekijöiden kanssa. Yhteiskehittämisen avulla pystyttiin luomaan asiakaslähtöisen toiminnan elementtejä, joita voi käyttää organisaatiovapaasti työllistymisen edistämisen kentällä laajemmin. Kehittämistarpeina on käyttäjäjohtoisen kehittämisen huomioiminen julkisten palveluiden kehittämisessä. Asiakaslähtöisen toimintaa tulisi juurruttaa perustyöhön ja olla jatkuvaa systemaattista yhteistoimintaa, kun yhteiskunnallisia rakenteita ollaan uudistamassa.

Tutkielman aiheena ovat vaikeasti aivovammaisen nuoren aikuisen sekä omaisen kokemukset hyvinvointipalveluista. Hyvinvointipalveluilla tutkielmassa viitataan julkisen sektorin järjestämiin lakisääteisiin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Itsemääräämisoikeudella tarkoitetaan tässä yhteydessä yksilön moraalista oikeutta tehdä omaan elämään liittyviä valintoja ja päätöksiä ja toteuttaa niitä. Omaisen osallisuutta lähestytään osallisuutena vammautuneen läheisen hyvinvoinnin edistämiseen palvelujärjestelmän kontekstissa. Tutkielma kuuluu vammaistutkimukseen osana sosiaalipoliittista keskustelua. Se liittyy hyvinvointipalvelujen asiakkuutta koskevaan tutkimukseen. Tutkimuksen lähtökohtana on, että kokemuksellinen tieto on tärkeää sosiaalityön toimintakäytäntöjen kehittämisen kannalta. Keskeisimmät tutkimukset tutkielman kannalta ovat Heli Valokiven (2008), Eija Jumiskon (2008) ja Anna Metterin (2004) tutkimukset. Aineiston hankintamenetelmänä tutkielmassa on käytetty puolistrukturoitua haastattelua. Tutkielmaa varten on haastateltu neljää 27 - 36 -vuotiasta nuorta aikuista. Kaikilla haastateltavilla on vaikea aivovamma. He ovat työkyvyttömyyseläkkeellä ja asuvat vaikeavammaisten palveluasumisyksikössä Etelä-Suomen alueella. Tutkielmaa varten on haastateltu neljää omaista, joista osa on haastateltujen vammautuneiden omaisia. Aineiston analyysin välineenä on käytetty fenomenologis-hermeneuttista tutkimusotetta ja tarinallista lähestymistapaa. Vaikeavammaisten palveluasumisyksikköä lähestytään tutkielmassa vammautuneen arjen sosiaalisena näyttämönä yksityisen ja julkisen tilan välimaastossa. Vaikean aivovamman saanut henkilö toteuttaa itsemääräämistään asumisen arjessa monin eri tavoin. Hän luotaa suhdettaan vammaisuuteensa ja antaa sille eri merkityksiä. Hän arvioi omaa toimijuuttaan suhteessa vammaisuuden kokemukseen. Muistivaikeuksien johdosta vammautunut voi tarvita tarinallista tukea toimijuutensa edistämiseksi. Luottamus on keskeinen voimavara vammautuneen elämässä, sillä luotetut toiset voivat tukea vammautuneen toimijuutta ja haastaa valtadiskurssien määritelmiä hänen tilanteestaan. Vaikeasti vammautuneen omaisella voi olla tärkeä rooli vammautuneen arjessa. Omaisen osallisuutta lähestytään tutkielmassa kokemuksena ja toimintana. Tutkielmassa erotetaan kolme osallisuuden kokemuksellista ja toiminnallista ulottuvuutta, jotka ovat olemassaolon kipu, taistelu ja pyrkimys tasapainoon. Omaisen toimijarooleja esitaistelijana ja hoivaajana tarkastellaan sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan toimintaympäristöä vasten. Omainen suhteuttaa palvelujärjestelmää koskevia odotuksiaan hyvinvointivaltion lupaukseen, mutta saattaa päätyä kohtuuttomaan tilanteeseen. Omaisen institutionaalisen luottamuksen kokemusta lähestytään turvautuvan, tukeutuvan ja menetetyn luottamuksen näkökulmasta. Sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan toimintaympäristö on muuttunut monin tavoin ja asiakkaalta odotetaan enenevässä määrin kykyjä toimia markkinoistuneessa yhteiskunnassa. Vammaispolitiikan keinoin pyritään edistämään vaikeavammaisten itsemääräämistä ja yhdenvertaisuutta. Itsemääräämisen eetos voi kuitenkin tukea jo ennestään vahvojen ja aktiivisten toimijoiden toimijuutta. Sosiaalityön haasteena on tukea heikoimmassa asemassa olevien mahdollisuuksia päättää omaa arkea koskevista asioista. Omaisen osallisuuden tukeminen voi mahdollistaa osaltaan vammautuneen itsemääräämistä arjessa. Tasapaino on kuitenkin herkkä, ja sosiaalityön ammatillisena haasteena on hakea tasapainoa asiakkaan itsemääräämisoikeuden ja omaisen osallisuuden välillä.

Kaupunkien toiminnalle on tärkeää tunnistaa asukkaiden kokemukset omasta asuinympäristöstään. Mun Espoo kartalla -kyselystä mielenkiintoisen tekee se, että asukkaat itse tuottavat tiedon suunnittelun tueksi. Kyselyn avulla arjen kokemukset saadaan kanavoitua suoraan kaupungille. Tässä tutkielmassa tarkoituksena on analysoida asukkaiden esittämiä ideoita siitä, miten omaa asuinympäristöä toivotaan kehitettävän. Tutkielman keskeinen kysymys on, mihin espoolaiset vetoavat kehitysideoissaan ottaen huomioon, että tarkoituksena on vakuuttaa suunnittelijat oman idean puolelle. Tutkielmassa pohditaan, miksi asukkaat ovat valinneet tietyn tavan oikeuttaa oman ideansa ja eroavatko käytetyt oikeutukset toisistaan sosioekonomisesti. Tutkielmassa tarkastellaan osallisuutta suomalaisessa kaupunkisuunnittelussa, sillä myös kyselyyn vaikuttavat vakiintuneet ideologiat siitä, miten kaupunkeja tulisi suunnitella. Tämän jälkeen tutkielmassa perehdytään Boltanskin ja Thévenot’n oikeuttamisteoriaan, jonka mukaan osallistujat perustelevat väitteensä käyttämällä suhteellisen rajoitettua joukkoa moraalisia periaatteita. Teoria havainnollistaa, mitä pidetään perusteltuna argumenttina erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa. Työn aineistona on Espoon ja Aalto-yliopiston yhteistyönä syksyllä 2020 käynnistetty Mun Espoo kartalla -kysely. Kyselyyn jätettiin yli 4600 avovastausta kehitysideoista. Lisäksi kyselyssä kerättiin sosiodemografisia yksilöitä kuvaavia taustamuuttujia. Menetelmänä on teorialähtöinen sisällönanalyysi, jossa avovastaukset koodattiin vastaamaan käytettyjä oikeutuksia. Kehitysideoista nousi esille toistuvia aiheita, joita asukkaat oikeutuksesta riippumatta toivoivat. Eniten kehitysideoita liittyi liikkumiseen, liikuntaan ja virkistysalueisiin, paikallisluontoon ja asuinalueiden kehitykseen. Lähes puolet vastaajista pyrki esittämään oman ideansa koko yhteisön etua ajaen, eli julkisen oikeuttamisen kieliopilla. Kehitysideoissa käytettiin erityisesti kodin ja teollisuuden oikeutusmaailmojen argumentteja. Tulosten perusteella vastaajat omaksuivat julkisen oikeuttamisen maailmojen logiikan ja ajattelevat niillä olevan eniten kommunikatiivista valtaa vaikuttaa suunnittelijoihin. Avovastauksista merkittävä osa oli myös teknisiä kommentteja, joissa vastaaja ei perustellut kehitysideaa lainkaan. Sosiodemografisten muuttujien analyysin perusteella ihmisten kokemukset omasta ympäristöstään eivät ole irrallaan sosioekonomisista eroista. Analyysin keskeisimmät tulokset olivat, että julkisen oikeuttamisen kieliopin käyttö sekä perustelut ylipäätään kasvoivat koulutuksen myötä. Tulokset myös osoittivat, että kyselyn vastaajat edustavat melko rajattua espoolaista väestöä. Vastaajista rakentuu kuva kotimaisia kieliä puhuvina, korkeasti koulutettuina ja työssäkäyvinä espoolaisina. Ideoille keskeistä on myös, että vastaajat ovat toimijoina strategisia. Vastaajat tiedostavat, että hyvin muotoillulla idealla ja oikeutuksella voi parantaa mahdollisuuksia sille, että kaupunki toteuttaa idean. Kuten tulokset havainnollistavat, usein kuitenkin vain tiettyjen ryhmien ideat pääsevät esille. Pyrinkin tutkielmalla tuottamaan keskustelua, jossa tunnistetaan, että osalla asukkaista on muita enemmän resursseja ja kommunikatiivista valtaa ottaa osaa osallisuuden hankkeisiin.

Tutkimuksen lähtökohtana on tuoda kuuluviin autismin kirjon henkilöiden omaa ääntä ja tuottaa tietoa sekä heidän tarpeistaan että voimavaroistaan yhteiskunnan jäseninä. Tutkimus lisää myös tuntemusta neurologisen monimuotoisuuden paradigmasta, jonka mukaan neuroerityisyyksissä, kuten autismin kirjossa, ei ole kyse sairaudesta vaan monimuotoisuudesta voimavaroineen ja vaikeuksineen. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää autismin kirjon henkilöiden kokemuksia osallisuudesta ja osattomuudesta yhteiskunnassa. Tutkimus on kiinnostunut siitä, mitä merkityksiä autismin kirjon henkilöt antavat osallisuuden ja osattomuuden kokemuksille yhteiskunnan jäseninä ja millä tavoin he haluaisivat osallistua yhteisöissä ja yhteiskunnassa. Tutkimus on laadullinen tutkimus, jonka aineisto koostuu kyselyllä kerätyistä avoimista vastauksista. Vastaajat ovat yli 18-vuotiaita autismin kirjon henkilöiksi itsensä määritteleviä henkilöitä, jotka ovat saaneet tiedon tutkimuksesta erilaisten autismiin liittyvien foorumeiden välityksellä. Kysely toteutui ajalla 1.11. – 31.12.2016 Helsingin yliopiston E-lomakkeena ja siihen vastasi yhteensä 37 osallistujaa. Tutkimuksen tulokset syntyvät teoriasidonnaisen sisällönanalyysin avulla sosiaalisen ulkopuolelle jäämisen teoriaa soveltaen. Osallisuuden ja osattomuuden kokemukset käsitetään kuuden ulottuvuuden kautta: työmarkkinat, taloudellinen, institutionaalinen, sosiaalinen, kulttuurinen ja tilallinen ulottuvuus. Seitsemäs ulottuvuus jäsentyy aineistolähtöisen analyysin kautta. Työmarkkinallisella ja taloudellisella ulottuvuudella kokemus osallisuudesta syntyy osaamisen kautta ja osattomuuden tuntemuksia taas koetaan joustamattomien vaatimusten vuoksi. Arvostusta toivotaan tukemaan osallisuutta. Institutionaalisella ja sosiaalisella ulottuvuudella kokemus osallisuudesta syntyy vaikuttamisen kautta ja kokemukset eriarvoisuudesta muodostavat myös osattomuuden tuntemuksia. Osallisuutta tukemaan toivotaan hyväksyntää. Kulttuurisella ja sosiaalisella ulottuvuudella kokemus osallisuudesta tapahtuu arvojen kautta ja osattomuuden tuntemuksia koetaan leimaantumiseen liittyen. Ymmärrystä toivotaan tukemaan osallisuutta. Kokemus rikkaasta sisäisestä maailmasta ja vahvasta yhteydestä ympäristöön nousee tuloksista löydöksenä, jota ei voi mielekkäästi paikantaa osallisuuden kuuteen ulottuvuuteen, joten sille rakentuu oma seitsemäs ulottuvuus. Tutkimuksen tulokset kuvaavat autismin kirjon henkilöiden suhdetta yhteiskuntaan osallisuuden ja osattomuuden kokemusten sekä toiveiden kautta. Tutkimus esittää, että autismia ei tulisi nähdä pelkästään häiriönä vaan myös voimavarana. Autismi on olemisen tapa, josta neurotyypillisetkin voivat inspiroitua. Autismista tarvitaankin lisää tietoa sosiaalitieteellisestä näkökulmasta sivuuttamatta kuitenkaan autismin neurologista perustaa. Tärkeää olisi ottaa kokemusasiantuntijoita mukaan tiedonmuodostukseen. Kokemuksellisen tiedon lisääminen tarpeista ja voimavaroista edistäisi myös tarkoituksenmukaisten palvelujen kehittämistä aikuisille autismin kirjon henkilöille.