Browsing by Subject "papisto"

Tämä työ käsittelee Suomen kirkon pappisliiton identiteettiä ammattiliittona sen jäsenlehden sivuilla. Tutkimus rajautuu ajallisesti jäsenlehden ilmestymisen alkamisesta, vuodesta 1948 vuoteen 1974, jolloin Kirkon sopimusvaltuuskunta (nykyisin Kirkon työmarkkinalaitos) perustetiin ja jolloin kirkollisten ammattiliittojen neuvotteluasema muuttui niiden saatuaan virallinen neuvottelukumppani työnantajapuolelle. Papin ammattia on perinteisesti pidetty kutsumusammattina. Tutkimuksessa perhehdytäänkin siihen problematiikkaan, minkälaisia vaatimuksia kutsumusammatissa työskentelevillä papeilla sai olla työelämää kohtaan ja miten se näkyi heidän ammattiliittonsa toiminnassa. Tutkimuksessa pohditaan myös, minkälainen pappien liiton identiteetti oli perinteiseen ammattiyhdistysliikkeeseen nähden. Liiton jäsenlehti tarjosi keskustelutilaa lehden sivuilla niin liiton keskeisille toimijoille kuin tavallisille jäsenilleen ja sen sivuilla käytiinkin ajoittain kiivastakin keskustelua liiton toiminnan suuntaviivoista. Erityisen vaikeana kysymyksenä Pappisliitolle tutkimusajanjaksolla nousi esiin keskusjärjestö Akavan jäsenyys. Osalle liiton jäsenistä keskusjärjestön jäsenyys ja ajatus selkeästä yhden ammattiryhmän edunvalvonnasta kirkossa ei sopinut pappien arvomaailmaan. Tutkimuksessa kävi ilmi, että liiton puheenjohtajalla oli selkeä vaikutus liiton identiteettiin ammatillisena järjestönä. Tutkimusajanjaksolla puheenjohtaja Aimo T. Nikolaisen aikana liiton toiminnan keskiössä oli selkeästi pappien työn tukeminen ja kollegiaalinen toiminta kun taas puheenjohtaja Matti Joensuun aikana liitto siirtyi selvästi enemmän ammattijärjestön suuntaan. Toisaalta pelkkä puheenjohtajan vaihdos ei pelkästään selittänyt linjan muutosta, vaan myös suomalainen yhteiskunta muuttui ympärillä ja ammattiyhdistysliikkeen asema vahvistui tutkimusajanjaksolla.

Tämän tutkielman aiheena on vuosien 1863–64 valtiopäivien rautatiekeskustelu. 1860-luvun alussa rautatiet eivät olleet vielä vakiinnuttaneet asemaansa Suomessa, ja aiheesta keskusteltiinkin valtiopäivillä vielä vilkkaasti. Säätyjen tehtävänä oli päättää rakennettaisiinko Helsingistä Hämeenlinnaan 1862 rakennetulta radalta seuraavaksi rataa Tampereelle vai Lahteen. Valtiopäivillä keskusteltiin Suomen tulevaisuudesta ja siitä, miten rautatiet siihen sopisivat. Tutkimuskysymykseni ovat siis: Miksi valtiopäiville valitut säätyjensä edustajat näkivät rautatiet tärkeänä osana Suomen tulevaisuutta? Minkälaisia tarpeita niiden ajateltiin muuttuvassa maailmassa palvelevan? Päälähteenäni käytän säätyjen istuntojen pöytäkirjoja kyseisiltä valtiopäiviltä. Rautateiden rakentaminen oli pitkälti taloudellinen kysymys. Rautatiet olivat kallis investointi, ja toisaalta rautateiden avulla voitiin saavuttaa kaupankäynnin vilkastumista ja siten myös talouskasvua. Valtiopäivämiehet pitivät Suomea köyhänä maana, ja suurin osa koki, että rautateistä voisi olla avuksi Suomen talousahdinkoon. Nopeita voittoja ei kuitenkaan odotettu, vaan muutokset näkyisivät vasta kun enemmän ratoja olisi saatu rakennettua. Osa ajatteli, että rautateiden rakentaminen oli pois erityisesti maanviljelyksen auttamisesta. Maanviljelys olisi saatava jaloilleen ennen kuin voitiin rakentaa rautateitä. Valtiopäivien koolle kutsuminen ensimmäisen kerran sitten vuoden 1809 asetti paineita edustajille saada muutosta ja uudistuksia aikaan. Keinot niiden aikaansaamiseksi vaihtelivat kuitenkin säädystä ja edustajasta toiseen. Rautatiekysymystä käsiteltiin valtiopäivillä pitkälti talousvaliokunnan mietinnön pohjalta. Siinä talousvaliokunta oli eritellyt eri ratalinjojen etuuksia ja vertaillut niitä toisiinsa. Argumentit Lahden radan puolesta koostuivat pitkälti siitä, että rataa voitaisiin jatkaa itään ja edelleen Pietariin, josta Suomella olisi ratayhteys muuhun Eurooppaan. Suomen vesireitit ulkomaille jäätyivät usein talvisin, joten tarve maayhteydelle oli suuri. Tampereen paremmuutta perusteltiin usein kotimaan yhteyksillä, ja erityisesti Tampereelta jatkettavan Pohjanmaan yhteydellä. Tampere oli myös Suomen tärkein teollisuuspaikkakunta, jonka yhteys rannikolle ja sitä myöten ulkomaille oli tärkeää viennin ja tuonnin kannalta. Valtiopäivillä keskusteltiin myös Turun ja Porvoon radoista, mutta niiden kannatus jäi säädyissä vähemmälle. 1860-luvulla valtiopäivien käytänteet eivät olleet vielä vakiintuneet, ja keskustelussa valtiopäivämiesten henkilökohtaisilla mielipiteillä oli paljon sijaa. Maan etu oli kuitenkin asia, jota kaikki kokivat ajavansa puolustamalla rautateitä. Maan edusta ei kuitenkaan käyty avointa keskustelua, ja edustajilla oli selkeästi eri mielipiteitä siitä, mihin suuntaan Suomea tulisi viedä, ja millä tavalla rautatiet istuisivat Suomen tulevaisuuteen.

Tutkimuksessa tarkastellaan 2. Aikakirjassa Joasin, Hiskian ja Josian hallitukausilla tapahtuneissa reformeissa vaikuttaneita leeviläisiä: millaisia rooleja ja tehtäviä he saavat, millainen on tekstin suhtautuminen heihin, ja ovatko kuvaukset sisällöltään ja asenteeltaan yhtenäisiä. Erityisen hedelmällisiä ovat Kuningasten kirjojen kanssa paralleeliset kohdat, joiden voidaan usein selvästi osoittaa Aikakirjojen kirjoittajan tekemät mahdolliset muokkaukset, ja niiden perusteella arvioida hänen ideologiaansa ja teologiaansa. Aineistona toimivat pääasiassa 2. Aik. luvut 23—24, 29—31 ja 34—35. Tekstikatkelmat kertovat melko tarkasti kolmen edellä mainitun kuninkaan valtakausista. Joasin kohdalla huomio kiinnittyy erityisesti sotilaallisiin tehtäviin, joita leeviläiset näyttäisivät saavan vallankaappauksessa. Hiskiaa käsittelevässä luvussa erityisen mielenkiintoista on pappien ja leeviläisten ambivalentti suhde, joka näyttäytyy sekä tekstikriittisinä, että sisällöllisinä ongelmina. Verrattuna näihin kahteen ovat leeviläiset Josian valtakautena pikemminkin statisteja kuin aktiivisia vaikuttajia, mutta tekstissä on joka tapauksessa joitakin paljastavia kohtia – ennen kaikkea poikkeama paralleelisesta Kuningasten kirjojen tekstistä, jossa profeetat on vaihdettu leeviläisiksi. Tekemäni havainnot osoittavat, että vaikka 2. Aikakirjan reformikertomusten leeviläiset piirteet ovatkin mitä todennäköisimmin alkuperäisiä, ei kirjoittajan suhtautuminen kuitenkaan ole ollut johdonmukaisen positiivista – toisinaan leeviläisiä moititaan, toisaalla heitä kehutaan pappien kustannuksella. Eräs läpi MT:n 2. Aikakirjan reformikertomusten toistuva tyypillisestä kielenkäytöstä poikkeava ilmaus on ”leeviläiset papit”, jonka moni käsikirjoitus pyrkii korjaamaan muotoon ”papit ja leeviläiset”. Jokainen tapaus on kuitenkin kyseenalaistettavissa käsikirjoitusevidenssin tai kontekstin perusteella, ja ylipäänsä harvinaisuutensa vuoksi ne eivät ole riittävää todistusaineistoa murtaakseen yleisen käsityksen pappien ja heidän alaisenaan toimivien leeviläisten välisestä erosta. Aikakirjojen käsityksen mukaan leeviläisten tehtäväkirjo on laaja, ja useimmat näistä tehtävistä saavat tukea muualta heprealaisesta Raamatusta, ennen kaikkea Pentateukista. Joasin vallankaappauksen kohdalla havaittavat sotilaalliset tehtävät selittyvät tarpeella korvata Kuningasten narratiivissa olleet ulkomaalaiset palkkasoturit ja vaalia temppelin kultillista puhtautta, ja lisäksi ne voidaan oikeuttaa Pentateukin kertomuksilla varhaisten leeviläisten väkivaltaisesta kiihkoilusta Jahven suojelemiseksi. Sen sijaan joidenkin tutkijoiden esittämä ajatus leeviläisistä profeettainstituution korvaajina ei vaikuta havaintojeni valossa uskottavalta. Leeviläisten ja pappien kehittyminen on valtava koko heprealaisen Raamatun läpäisevä tutkimusongelma, jota on lähestyttävä pala palalta. Vaikka Aikakirjojen tekstien historiallisuus on kyseenalaista, kertovat ne ennen kaikkea kirjoitusajankohtansa ideologioista ja asenteista, etenkin, kun useita kohtia voi verrata varhaisempiin Kuningasten kirjoihin, joista leeviläiset puuttuvat käytännössä kokonaan.