Browsing by Subject "petos"

Tutkielma käsittelee ikääntyneisiin kohdistuvia petosrikoksia erityisesti hovioikeuskäytännön näkökulmasta. Ikääntyneiden väestöryhmä kasvaa tulevaisuudessa entisestään yhteiskuntamme ikärakenteen muuttuessa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on ollut havaittavissa erityisesti yli 65-vuotiaisiin kohdistuvien petosrikosten kasvua. Tutkielmassani pyrin selvittämään minkälaisia petostyyppejä ikääntyneisiin kohdistuu, kuinka uhrin korkea ikä on huomioitu petosrikoksiin liittyvässä hovioikeuskäytännössä ja kuinka se voidaan huomioida rangaistuksen mittaamisessa. Petossäännösten osalta ikääntyneen uhrin kannalta merkityksellisin on RL 36:2:n törkeä petos, jonka 4.kohdan kvalifiointiperusteen mukaan petos on törkeä, jos petos tehdään käyttämällä hyväksi toisen erityistä heikkoutta tai muuta turvatonta tilaa. Lainvalmistelussa on katsottu tämän kohdan viittaavaan esimerkiksi vanhuksiin. Tutkimassani hovioikeuskäytännössä tätä kvalifiointiperustetta käytettiin alle puolessa tapauksista. Uhrin korkea ikä oli kuitenkin yleensä mainittu kokonaistörkeyden arvioinnissa. Hovioikeuskäytännössä ikääntyneisiin kohdistuneet petokset olivat pääasiassa valepoliisitapauksia, joissa esiinnyttiin poliisina tavoitteena saada uhrilta rahaa tai uhrin maksuvälineet. Muita esiintyneitä tapauksia olivat sukulaispoikahuijaus, myyntihuijaus, lainahuijaus, romanssipetos ja petokset, joissa oli käytetty hyväksi iäkästä sukulaista. Rangaistuksen mittaamisessa uhrin korkea ikä voidaan nykyisellään huomioida jollain tasolla ainoastaan RL 6:4:n rangaistuksen mittaamisen yleisperiaatteen nojalla teon moitittavuusarvioinnin yhteydessä. Rikoslain koventamisperusteissa uhrin korkeaa ikää ei ole mainittu uhrin subjektiivisia ominaisuuksia huomioivassa RL 6:5:n 4.kohdan vihamotiiveissa. Uhrin korkea ikä ei kuulu tähän luetteloon eikä sen lisääminen luetteloon olisi tarkoituksenmukaista. Pohjoismaisissa rikoslaeissa uhrin korkea ikä on huomioitu koventamisperusteiden osalta niin, että rangaistusta ankaroittavana seikkana on pidettävä sitä, että rikos on kohdistettu puolustuskyvyttömään tai vastaavassa tilassa olevaan henkilöön. Pohjoismaisissa lainvalmistelutöissä on katsottu näiden kohtien viittaavan esimerkiksi vanhuksiin ja koventamisperusteiden tarjoama suoja on näin haluttu laajentaa koskemaan niitäkin uhreja, joita niin sanotut vihamotiivit eivät pysty suojaamaan. Petosrikosten oikeuskäytännössä uhrin korkean iän huomioiminen on mahdollista erityistä heikkoutta ja turvatonta tilaa koskevan kvalifiointiperusteen myötä, mutta kvalifiointiperustetta ei kuitenkaan käytetä säännönmukaisesti uhrin ollessa ikääntynyt. Mikäli korkein oikeus linjaisi tulevassa ratkaisukäytännössään ikääntyneeseen kohdistuvan petoksen olevan automaattisesti törkeä tämän koventamisperusteen nojalla, ohjaisi tämä uhrin korkean iän huomioimista myös alioikeuksissa ja syyttäjän teonkuvauksissa. Ikääntyneisiin kohdistuvien rikosten voidaan katsoa olevan erityisen moitittavia ja uhrin korkean iän huomioiminen rangaistuksen mittaamisessa tulee varmistaa. Tästä syystä voisi olla tarpeen lisätä kotimaiseen rikoslakiimme muiden pohjoismaiden tapaan koventamisperuste, jolla pystyttäisiin paremmin huomioimaan erityisesti ikääntyneet uhrit niin petosrikoksissa kuin kaikkien muidenkin rikosten osalta.

Komissio teki vuonna 2012 ehdotuksen Euroopan Parlamentin ja Neuvoston direktiiviksi unionin taloudellisiin etuihin kohdistuvien petosten torjunnasta rikosoikeudellisin keinoin. Direktiiviä koskeneet neuvottelut saatiin päätökseen 2016 ja direktiivin oli määrä tulla voimaan viimeistään 2019, mutta useat jäsenmaat laiminlöivät täytäntöönpanoa kunnes ko-missio aloitti rikkomusmenettelyn niiden jäsenmaiden kohdalla, jotka eivät olleet saattaneet direktiiviä osaksi kansallista lainsäädäntöä. Direktiivin voimaantulo ja samanaikainen Euroopan syyttäjänviraston perustaminen johtivat petoksien vastaisen taistelun kannalta huomattavaan edistysaskeleeseen. Tässä tutkielmassa käsitellään kyseisen direktiivin kansallista voimaansaattamista ja direktiivin valmisteluun liittyneitä debatteja usean eri aiheen ympäriltä. Direktiivin valmistelussa kesti kauan näiden aiheiden johdosta, sillä neuvottelu-osapuolet eivät päässeet sopimukseen ennen kuin Unionin tuomioistuin teki päätöksen asiassa Taricco (C-105/14). Taricco ratkaisua seurasi niin kutsuttu ”Taricco II” tapaus, eli M.S.A. ja M.B. T-42/17. Tässä tutkielmassa käydään läpi Taricco -oikeuskäytäntö ja joitakin samaan teemaan kuuluvia ratkaisuja. Viimeaikainen tapaus Eurobox (C-357/19) ote-taan myös käsittelyyn. Oikeuskäytäntökatsauksen jälkeen arvioidaan direktiiviä ja puutteita sen täytäntöönpanossa komission raportin valossa. Tutkielma jatkaa käsittelemällä teorioita kriminologian teorioita valkokaulusrikollisuudesta ja petoksista. Teoriat pohjau-tuvat pitkälti Cresseyn petoskolmioon. Tutkielma käsittelee useita eri petostyyppejä ja pyrkii rakentamaan mahdollisim-man kattavan kuvan tyypillisen EU-petostehtailijan modus operandista. Petoksia käsitellään kolmena ryhmänä; ALV-petokset, petokset Unionin talousarvion tulopuolta vastaan ja petokset Unionin talousarvion menopuolta vastaan. Lopuksi tutkielma kokoaa yhteen käsiteltyjä teemoja ja pyrkii asettamaan EU-petoksen tekijän jonkin käsitellyn krimino-logian teorian muottiin. Tutkielma tunnistaa eroja petosten tekijöiden välillä riippuen siitä, toimiiko petoksentekijä orga-nisaation ulkopuolelta vai organisaation sisäpuolella. Tutkielma pyrkii arvioimaan PIF direktiivin täytäntöönpanon on-nistuneisuutta ja täytäntöönpanon implikaatioita unionin rikoslain ulottuvuuden harmonisoinnin näkökulmasta.

Tutkimuksen aiheena on rikoskonkurrenssi, tai tarkemmin sanoen sen alainen oppi rikosten yksiköinnistä. Rikoskonkurrenssilla tarkoitetaan rikosten yhtymistä käsittelevien oppien kokonaisuutta ja siitä on erotettava seuraamuskonkurrenssi, joka koskee rangaistusten yhdistämistä. Rikoskonkurrenssi jakautuu edelleen lainkonkurrenssiin, rikosten yksiköintiin sekä oppiin esi- ja jälkitekojen rankaisemattomuudesta. Rikosten yksiköinti on sanotuista rikoskonkurrenssin alaisista opeista se, johon tutkimuksessa syvennytään. Rikosten yksiköinnissä on ennen kaikkea kyse rikosnimikkeiden tunnusmerkistöjen ulottuvuuksien rajoista. Kuinka paljon tunnusmerkistönmukaista menettelyä voidaan mahduttaa yhden rikosnimikkeen yksinkertaiseen toteuttamiseen? Rikosten yksiköinnistä ei säädetä laissa, vaan yksiköintiratkaisut on jätetty tuomioistuimien harkintavallan alaisiksi. Tuomioistuimet tekevät ratkaisut oikeuskäytännön, -kirjallisuuden sekä oikeuskäytännössä vakiintuneen niin sanotun luonnollisen katsantokannan ja siihen vaikuttavien arviointikriteerien puitteissa. Arviointikriteerien painoarvot vaihtelevat yksiköintiharkinnassa pitkälti kulloinkin arvioitavana olevan rikosnimikkeen tunnusmerkistön sanamuodon mukaan. Tutkimuksessa esitellään luonnolliseen katsantokantaan vaikuttavat arviointikriteerit sekä arvioidaan niiden soveltamista tiettyihin rikosnimikkeisiin oikeuskäytännössä. Pyrkimykseni on ollut valikoida toteutustavoiltaan toisistaan eroavia rikostyyppejä, jotta luonnolliseen katsantokantaan vaikuttavien eri arviointikriteerien korostuminen muun muassa tunnusmerkistöjen sanamuodon perusteella tulisi esiin. Myös näiden rikosten mahdolliset privilegioidut ja kvalifioidut tekomuodot tulevat tarkasteltaviksi, sillä yksiköintiratkaisu voi suoraan vaikuttaa rikoksen rubrisointiin. Yksiköintipäätöksellä saattaa toisinaan olla huomattava merkitys lainvastaisesta menettelystä mitattavan rangaistuksen määrittämiseen sekä syyteoikeuden vanhentumiseen. Näiden vaikutusten mahdollista huomioimista jo yksiköintiharkinnassa voidaan pitää mielenkiintoisena kysymyksenä. Tutkimuksessa tarkastellaan rikosten yksiköintiä vainoamisen, rattijuopumuksen sekä petoksen osalta muun muassa rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ja yhdenvertaisuuden näkökulmista; mikäli yksiköintiratkaisut todella voivat suoraan vaikuttaa lainvastaisen menettelyn rubrisointiin sekä menettelystä mitattavaan rangaistukseen, on ensiarvoisen tärkeää, että yksiköintipäätökset tehdään oikeusvarmuutta romuttamattomalla, ennakoitavissa olevalla sekä ennen kaikkea oikeudenmukaisella tavalla. Tutkimuksessa on käytetty aineistona Helsingin, Turun ja Vaasan hovioikeuksien vuosina 2015–2019 vainoamisasioissa antamia ratkaisuja, korkeimman oikeuden sekä eri hovioikeuksien tutkielman aiheen kannalta relevanttia oikeuskäytäntöä, lainvalmisteluaineistoa, ruotsalaista oikeuskäytäntöä sekä kotimaista, ruotsalaista ja saksalaista oikeuskirjallisuutta. Tutkimuksessa tarkasteltu oikeuskäytäntö osoittaa, ettei rikosykseyksiä määritetä johdonmukaisesti vainoamis- ja petosrikoksista tuomittaessa. Tutkimuksen perusteella yksiköintiharkintaa ohjaa luonnollisen katsantokannan ja siihen vaikuttavien arviointikriteerien ohella myös muun muassa tarkoituksenmukaisuus ja kohtuus. Vainoamisrikosten yksiköintikäytäntö näyttäytyy varsin umpimähkäisenä ja vaikuttaa seuraavan haastehakemusten rajauksia. Petosrikosten yksiköintiohjeet ovat lukuisista korkeimman oikeuden ratkaisuista huolimatta edelleen jokseenkin sekavat ja epäjohdonmukaiset. Rattijuopumusrikosten yksiköinti on yhdenmukaista, muttei ilmeisesti toteuta oikeushyvien suojelun periaatetta optimaalisimmalla mahdollisella tavalla. Yksiköintiratkaisujen yhdenmukaistamiseksi ehdotetaan ratkaisujen säännönmukaista perustelemista. Näin toimimalla eri tyyppitapausten yksiköintikäytännöt vakiintuisivat ja ratkaisujen ennakoitavuus kohentuisi huomattavasti. Myös yksiköintiharkintaan vaikuttavien arviointikriteerien tyhjentävää kodifioimista apusääntöön pohditaan.

Tietoverkossa toteutetut omaisuusrikokset aiheuttavat esitutkintaviranomaisille haasteita sekä määränsä että laatunsa takia. Suomalaiset menettävät erilaisten verkkohuijausten uhreina kymmeniä miljoonia euroja vuosittain. Yhtä lailla järjestäytyneinä ryhminä kuin yksinkin toimivat rikolliset tahot kehittävät jatkuvasti uusia tapoja toteuttaa ulkomailta käsin taloudellisesti kannattavia rikoksia täysin ilman maantieteellisiä rajoituksia. Ulkomailla tehdyn rikoksen esitutkinnan toimittamisesta Suomessa säädetään esitutkintalaissa. Tutkielman tavoitteena on selvittää, milloin ulkomailla tehty, suomalaiseen Suomessa kohdistunut tietoverkkoavusteinen petos tai maksuvälinepetos tulee suomalaisen esitutkintaviranomaisen tutkittavaksi. Tarkastelu kohdistetaan siihen, miten petoksen ja maksuvälinepetoksen tunnusmerkistöjen erot, lainkonkurrenssikysymykset ja rikosnimikkeen valinta voivat vaikuttaa rikoksen tekopaikan määrittelemiseen ja sitä kautta esitutkinnan toimittamisharkintaan. Arvioitavaksi tulee myös esitutkintalain 3 luvun 8 §:ssä tarkoitettu tarkoituksenmukaisuusharkinta ja se, mikä viranomainen lopulta päättää ulkomailla tehdyn rikoksen esitutkinnan toimittamisesta.

Tutkielma käsittelee yhtiöiden sijoittautumisvapautta Euroopan unionissa ja sen rajoittamista väärinkäyttö- ja petostarkoituksen perusteella. Yhtiöiden sijoittautumisvapaus ja sen käytännön toimiminen ovat sisämarkkinoiden ytimessä. Kuitenkin yhtiöiden sijoittautumisvapauden käyttäminen Euroopan unionissa on kohdannut esteitä ja se on ollut epätäydellistä. Erityisesti rajatylittävien yhtiömuodon muutosten osalta oikeustila on ollut epäselvä, sillä ne olivat pitkään sekundaarilainsäädännön ulkopuolella. Oikeustila muuttui Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä (EU) 2019/2121 direktiivin (EU) 2017/1132 muuttamisesta rajatylittävien yhtiömuodon muutosten, sulautumisten ja jakautumisten osalta, jolloin rajatylittäviä yhtiömuodonmuutoksia sekä jakautumisia koskeva prosessi tuli unionin lainsäädännön piiriin. Direktiivillä tavoitellaan sijoittautumisvapauden rajoitusten poistamista samalla varmistaen sidosryhmien oikeuksien riittävä suojaaminen. Tutkielmassa on kolme tutkimuskysymystä. Ensimmäinen kysymys tarkastelee sijoittautumisvapauden tulkintaa Euroopan unionissa, erityisesti rajatylittävien yhtiömuodon muutosten osalta. Tulkinnassa keskeistä on Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisut, sillä unionin tuomioistuin on antanut viime vuosina useita sijoittautumisvapautta edistäviä ratkaisuja. Unionin tuomioistuin on tulkinnut yhtiöiden sijoittautumisvapautta ennakkoratkaisuissaan ja yhtiöiden sijoittautumisvapauden rajat voidaan määritellä oikeuskäytännön avulla. Toinen tutkimuskysymys koskee sijoittautumisvapauden rajoittamisen tulkintaa väärinkäyttö- ja petostarkoituksen perusteella. Sijoittautumisvapaus ei koske oikeuden käyttämistä väärinkäyttö- tai petostarkoituksiin. Väärinkäyttö- ja petostarkoituksen tulkinta on haastava rajanveto perusvapauden ja sen rajoittamisen välillä. Sijoittautumisvapautta voidaan rajoittaa yleistä etua koskevien pakottavien syiden perusteella. Tulkitsemalla oikeuslähteitä voidaan pyrkiä määrittelemään väärinkäyttö- ja petostarkoituksen käsitteet ja tulkinta sijoittautumisvapauden kontekstissa. Kolmas tutkimuskysymys tarkastelee väärinkäyttö- ja petostarkoituksen tulkintaa Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2017/1132 ja sen muutosdirektiivin (EU) 2019/2121 direktiivin (EU) 2017/1132 muuttamisesta rajatylittävien yhtiömuodon muutosten, sulautumisten ja jakautumisten valossa. Rajatylittäviä järjestelyitä koskevassa prosessissa keskeisessä asemassa on väärinkäyttö- ja petostarkoituksen tulkinta sijoittautumisvapauden rajoitusperusteena. Rajatylittävää järjestelyä edeltävää todistusta ei myönnetä, mikäli määritetään, että rajatylittävä yhtiömuodon muutos, sulautuminen tai jakautuminen toteutetaan väärinkäyttö- tai petostarkoituksessa, jonka seurauksena tai tarkoituksena on unionin oikeuden tai kansallisen lainsäädännön välttäminen tai kiertäminen. Muuttunut rajatylittäviä järjestelyjä koskeva oikeustila parantaa yhtiöiden mahdollisuuksia hyödyntää sijoittautumisvapautta sisämarkkinoilla. Muuttuneen oikeustilan vaikutuksia sisämarkkinoilla voidaan pyrkiä arvioimaan, erityisesti sen vaikutuksia jäsenvaltioiden väliseen kilpailuun yhtiöiden sijoittautumisesta.