Browsing by Subject "postmodernismi"

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Johanna Sinisalon kolmatta romaania Lasisilmä (2005) ja siinä ilmenevää metafiktiivisyyttä. Kertomuksessa minäkertojana toimiva Taru päätyy kirjoittamaan jatkuvajuonista televisiosarjaa. Lukuisten outojen yhteensattumien myötä hän alkaa uskoa, että sarjan käsikirjoitus vaikuttaa hänen elämäänsä. Tämän myötä hän kaappaa vallan käsikirjoitustiimissä ja järjestelee käsikirjoituksen itselleen mieluisalla tavalla. Kertomus on kauttaaltaan metafiktiivinen niin aiheiltaan, kerronnaltaan, rakenteiltaan ja intertekstuaalisuuksiltaan. Metafiktiolla tarkoitetaan fiktiosta kertovaa fiktiota. Metafiktioon liitetään fiktion tietoisuus itsestään ja itsereflektio. Metafiktiivisillä teoksilla on tapana kommentoida itseään ja ilmaista tietoisuutta omasta keinotekoisuudestaan. Metafiktiosta on esitetty useita erilaisia teorioita. Nojaudun keskeisimmin Patricia Waughin (1984), Linda Hutcheonin (1980) ja Mika Hallilan (2006) teoretisointeihin metafiktiosta. Metafiktion lisäksi tutustun fiktiivisen totuuden käsitteeseen Michael Riffaterren (1990) ajattelun pohjalta. Luennassani lähden liikkeelle romaanissa esiintyvistä lasisten ja keinotekoisten pintojen motiiveista. Lasisilmä symboloi motiivina ja romaanin nimenä keinotekoisuutta. Tarkastelen tämän jälkeen rakennetta, joka muistuttaa televisio-ohjelman ja näytelmän käsikirjoitusta: tarina on jaettu näytöksiin ja sivujen asettelut muistuttavat käsikirjoitusliuskoja. Kertomus problematisoi itseään epäluotettavalla kertojalla. Tarina kommentoi itse itseään lukuisilla erilaisilla tavoilla. Luennassani tarkastelen tarinan reaalimaailman ja fiktiivisen televisiomaailman kietoutumista yhteen. Tulkintanani esitän, että metafiktiiviset piirteet särkevät fiktiivistä totuutta läpi tarinan. Lasisilmän metafiktiivisyys on leikittelevyydessään ylitsepursuavaa. Metafiktiivisen romaanin tavoin se kyseenalaistaa myös lukijan ympärillä olevaa todellisuutta: maailma, jossa lukija elää, voi olla tarinan maailmojen tapaan fiktiivinen tai vähintään kerronnallisten valintojen tulos. Kirjallisuudentutkimuksessa tunnustetaan usein kirjailijan asema luomansa maailman jumalana: viime kädessä kirjailijalla on kaikkivoipainen oikeus säännellä luomaansa maailmaa ja sen henkilöhahmoja. Metafiktion käsitteen esseessään esitellyt William H. Gass on nähnyt kirjailijan luomansa maailman jumalana. Lasisilmän kertomuksen keskiössä on päähenkilö Tarun yritys nousta henkilöhahmon asemasta jumalalliseen kirjoittajan asemaan. Luennassani esitän, että Tarun reaalimaailmassa tapahtuva vallankaappausyritys asettautua uudeksi pääkäsikirjoittajaksi on kertomuksen reaalimaailman tapahtumien ohella allegorinen kuvaus fiktiivisen henkilöhahmon yrityksestä asettautua omaa luojaansa eli kirjailijaa vastaan. Vallankaappaus esitetään lukuisten luojajumalarinnastusten kautta. Lopulta vallankaappausyritys on kuitenkin tuomittu epäonnistumaan, ja Taru joutuu palaamaan asemaansa pelkkänä henkilöhahmona.

Juha Mannerkorven romaanit Jälkikuva (1965), Matkalippuja kaikkiin juniin (1967), ja Sudenkorento (1970) muodostavat epävirallisen trilogian. Romaanit ilmestyivät alun perin täysin toisistaan riippumattomina, mutta toistensa ristivalossa tarkasteltuna niistä paljastuu temaattisia ja kerronnallisia yhteyksiä. Kussakin puolisonsa menettänyt mies käsittelee puolisonsa menetystä ja siihen liittyviä muistoja ja kokemuksia. Teoksilla on myös muita yhtäläisyyksiä, kuten intensiivinen subjektiivisuus, pikkutarkka tajunnan kuvaus ja kokeelliset kerrontatekniikat. Tutkin pro gradu -työssäni näiden romaanien yhteyksiä kahteen 1900-luvun suureen sateenvarjokäsitteeseen, modernismiin ja postmodernismiin. Teosten pakkomielteet ja kokeelliset kerrontatekniikat syvenevät ja muuttuvat kimuranteimmiksi mitä syvemmälle romaanisarjassa edetään. 1900-vaihteen kieppeillä ilmestynyt modernismi mullisti kirjallisuuden kenttää monipuolisesti ja vapautti kirjallisuutta kuvaamaan uusia asioita, kuten yksilön mielensisäistä tajunnanvirtaa. Brian McHalen jaottelussa modernismin ytimessä onkin kysymys siitä, mitä subjektiivinen tietoisuus voi maailmasta aisteillaan hahmottaa. Vuosisadan puoliväliin tultaessa alettiin puhua postmodernismista, jonka keinovalikoimaan kuului modernismin ja muiden sitä edeltäneiden suuntausten keinojen variointi ja parodiointi. McHalen jaottelussa postmodernismi purkaa näitä keinoja niin yli-innokkaalla leikkisyydellä, että se samalla saattaa kyseenalaiseksi koko maailman kuvaamisen mahdollisuuden, tai pikemminkin koko ns. todellisen maailman olemassaolon. Suomalaisen kirjallisuuden kentällä nämä -ismit ovat toimineet ja liikkuneet eri tavoin kuin muualla maailmassa. Pitkään oli vallalla malli, jossa modernismi saapui joitain poikkeuksia lukuun ottamatta Suomeen 40-luvun lopussa, ja postmodernistinen kirjallisuus vasta 80-luvulla. Tätä käsitystä haastaa myös tämä pro gradu, jossa havaitsin varhaisia postmodernismin liikahduksia jo näissä 60-luvun lopulla ilmestyneissä teoksissa. Tutkielmassani havaitsin, että Mannerkorven ensimmäinen romaani, Jälkikuva, on melko perinteistä modernismia, vaikka sen tiiviiseen kestoon onkin lastattu aika monipuolinen kirjo erilaisia tyylejä ja kerrontatekniikoita. Toisessa romaanissa, teoksessa Matkalippuja kaikkiin juniin, on kerronta vaikeaselkoisempaa ja tilanteet häilyvämpiä. Lopulta lukija jää epätietoisuuteen siitä, mitä tapahtui vai tapahtuiko mitään. Kolmas romaani Sudenkorento yhdistelee ja muuntaa edellisten romaanien keinoja ja tilanteita ja sävyjä, ja liitelee yhä kauemmas kirjallisuuden keinojen lipevillä pinnoilla, tuonpuoleiseen saakka.

Eräs tarkkanäköisimmistä niistä valistuksen kriitikoista, jotka uskoivat selkeään kausaaliseen ketjuun ulottuen valistuksesta aina Ranskan vallankumouksen lopun terroriin ja yhteiskuntarauhan järkkymiseen, oli eurooppalaisen konservatismin oppi-isänä pidetty savoijilainen Joseph de Maistre. Hän esitti vallankumouksen olevan Jumalan rangaistus valistuksen synneistä. Näin ollen valistus merkitsi hänelle pimeyttä, tuhoa ja vertaansa vailla olevaa pahuutta – valistusajattelijoiden korostaman järjen, valon ja edistyksen sijaan. Maistre on tyypillisesti nähty antimodernina konservatismin, vastavalistuksen ja vastavallankumouksellisuuden henkilöitymänä – dogmaattisena väkivaltaa ja yhteiskunnallista hierarkiaa ihannoivana ajattelijana sekä periksiantamattomana katolisen uskon ja monarkian puolestapuhujana. Viimeaikaisessa tutkimuksessa tällainen perinteinen kuva on kuitenkin kyseenalaistettu ja sen sijaan on korostettu Maistren ajattelun maltillisia, jopa moderneja piirteitä. Provokatiivisimmin Maistren moderniudesta puhuessa on tämän jopa esitetty ennakoineen 1900-luvun postmodernismia. Tutkielma käsittelee Maistren poliittista ajattelua. Lisäksi työ tarkastelee kysymystä siitä, miten Maistren poliittinen ajattelu sopii tutkimuskirjallisuudessa esitettyihin näkemyksiin tämän väitetystä moderniudesta tai toisaalta sen vastakohdasta. Työn keskeiset alkuperäislähteet ovat kolme, aiheeni kannalta keskeisintä Maistren 1790-luvulla kirjoittamaa poleemista kirjoitusta. Niissä hän hyökkää paitsi Ranskan vallankumousta, myös sen taustalla hahmottamaa valistusta ja erityisesti sen poliittisia implikaatioita vastaan. Vaikka savoijilaisajattelijaa on tutkittu, ei hänen poliittista ajatteluaan ole systemaattisesti kartoitettu. Tämän työn tavoitteena onkin luoda tarkka ja perusteellinen syväanalyysi siitä, mistä Maistren poliittisessa ajattelussa oli pohjimmiltaan kysymys. Lisäksi tutkielma pyrkii hahmottamaan, mikä on Maistren potentiaalinen relevanssi nykyaikana leviävän konservatiivisen ja äärioikeistolaisen populismin suosion kasvussa ja sen syiden ymmärtämisessä. Tutkielmassa aihetta lähestytään tekstianalyysiä ja lähilukua hyödyntäen. Työn keskeinen ja edeltävään tutkimukseen nähden uusi teesi on se, että siinä missä viimeaikaisessa Maistren ajattelun maltillisuutta painottavassa tutkimuksessa on lähinnä korostettu tämän yllättävää samankaltaisuutta vasemmistoon ja postmodernisteihin, mitä tulee näkemyksiin historiasta tai järjen rajallisuudesta, voidaan tämän ajattelusta havaita yllättävästi myös poliittiselta sisällöltään pikemminkin vasemmistoon kuin konservatismiin tai vastavalistukseen tavallisesti yhdistettäviä argumentteja. Erityisesti Maistren näkemykset edustuksellisen demokratian puutteista ja kontrolloimattoman eliitin vallan vaaroista muistuttavat hämmästyttävän paljon niin Karl Marxin, Friedrich Engelsin kuin 1900-luvun eliittiteoreetikoiden ja 2000-luvulla radikaalidemokratiasta puhuneen Chantal Mouffenkin huomioita edustuksellisen demokratian ongelmakohdista. Lisäksi tutkimus esittää, että Maistren poliittista ajattelua määrittävä tekijä on dogmatistisen monarkian, katolisen uskon ja yhteiskunnallisen hierarkian itseisarvoisuuden puolustamisen sijaan pragmaattinen, poliittista realismia edustava pyrkimys turvata yhteiskuntarauha ja siten ihmisten onnellisuus. Vaikka tutkielmassa esitetään, ettei Maistrea voi rehellisyyden nimissä olla käsittelemättä muutoin kuin osana konservatiivista traditiota, osoitetaan siinä, ettei tämän ajattelu ole suinkaan itsestäänselvää. Lisäksi työ ehdottaa, että kenties Maistren ajattelun tutkiminen voisi myös tarjota paremman ymmärryksen vallitsevasta poliittisesta kahtiajaosta, jossa yhdellä puolella ovat ne, jotka vankasti luottavat, tai ainakin haluaisivat luottaa valistuksen optimismiin sekä liberaaleihin ideaaleihin – kun taas toisella puolella ne, jotka jakavat Maistren pessimistisen maailmankuvan ja kokevat, että valistuksen ja siitä kumpuavan liberalismin lupaukset jatkuvasti lisääntyvästä hyvinvoinnista ja onnellisuudesta ovat olleet silmänlumetta ja hyödyttäneet vain harvoja. Maistren katkera valistuskritiikki toimii myös varoittavana historiallisena esimerkkinä siitä, kuinka rajuja ja epätoivoisiakin reaktioita voi ilmetä, kun ihmisten todellisia pelkoja ja huolia ei oteta huomioon, mistä ajankohtainen esimerkki on nykyisten populististen liikkeiden suosio.

Tutkielman pääkysymys on, voidaanko Leena Krohnin Tainaron ja Ihmisen vaatteissa -teoksia pitää postmoderneina romaaneina nimenomaan sillä perusteella, miten niissä käsitellään identiteettiä. Keskityn tutkielmassani enimmäkseen tapoihin, joiden avulla romaaneissa rakennetaan henkilöhahmojen identiteettiä, mutta myös muihin romaanien piirteisiin, jotka yhdistävät Krohnin tuotannon postmodernismiin. Hyödynnän työssäni postmodernismin tutkimusta. Minua kiinnostaa erityisesti, miten identiteetti muotoutuu postmodernissa kirjallisuudessa ja miten sitä käsitellään kirjallisuudentutkimuksessa. Tutkielmassa hyödynnetään myös filosofien ja sosiologien käsityksiä postmodernista identiteetistä. Loppupäätelmäni on, että Tainaronin tapauksessa on hyvin mahdollista puhua postmodernista romaanista. Väitän myös, että vaikka Ihmisen vaatteissa -saturomaani ei ole sinänsä postmoderni teos, siinä jo kuitenkin näkyy tietynlainen kysymyksenasettelu, joka liittää Krohnin tuotannon postmoderniin. Tässä mielessä keskeistä on juuri kysymys identiteetistä. Väitteeni perustuvat siihen, millä tavalla Tainaronissa ja Ihmisen vaatteissa -teoksessa käsitellään romaanihahmojen identiteettiä ja kuinka hyvin tämä vastaa postmodernin filosofian ja kirjallisuusteorian näkemyksiä subjektin identiteetistä. Postmodernin teorian käsitys identiteetistä on, että hajanaisuus, rajattomuus, prosessimaisuus, katkelmallisuus, epäyksilöllisyys sekä muodonmuutos kuuluvat identiteettiin olennaisella tavalla. Tämä käsitys poikkeaa radikaalisti siitä, millaiseksi identiteetti on käsitetty perinteisesti: pysyväksi, yhtenäiseksi ja laadullisesti olennaisesti samanlaiseksi ajan kuluessa. Tutkielmassa tarkastellaan pääkysymystä muutaman hahmon analyysin avulla. Erityisesti Matkijan, termiittikuningattaren, Kuningatarkimalaisen sekä pelikaanin hahmot ovat siinä määrin ”identiteettiongelmallisia”, että heidän kauttaan voidaan nimenomaan nähdä käytävän keskustelua postmodernista persoonallisesta identiteetistä. Myös molemmissa kirjoissa tapahtuvat metamorfoosit, muutokset ja muuttuminen huipentavat tämän pohdinnan. Sekä Ihmisen vaatteissa -teos että Tainaron tarkastelevat ihmisenä olemisen kysymyksiä ja niihin liittyviä ongelmia. Molemmissa teoksissa luodaan allegorinen asetelma, jonka kautta nämä teemat nousevat selkeästi esiin. Krohnia ei liitä postmodernismiin pelkästään tapa, jolla hän käsittelee identiteettiä henkilöhahmojensa kautta, vaan myös vahva intertekstuaalisuus, metafiktiivisyyden korostaminen, kirjallisuuden lajien rajoilla leikittely, lopullisten tulkintojen väistäminen tai esimerkiksi eri kategorioden ulkopuolella liikkuminen.

Syventävien opintojen tutkielmassani tarkastelen erilaisia puheen esitystapoja ja niiden moninaisuutta kirjailija Jean Echenozin tavassa kirjoittaa. Tutkimuskohteenani ovat Echenozin "Un an" ja "Je m’en vais" -romaanit. Tavoitteenani on luoda yleiskuva échenozilaisesta diskurssista; toisin sanoen tutkin, miten Echenoz käyttää erilaisia puheen esitystapoja, luo vaihtelua niiden välille ja sitoo niitä narratiiviseen tekstiin. Tutkimus on samaan aikaan kielitieteellinen ja narratologinen. Teoriani pohjautuu pääosin Rosier’n sekä Maingueneaun kielitieteelliseen puheen esitystapojen lähestymistapaan. Rosier’n ja Maingueneaun avulla käyn läpi erilaisia puheen esitystapojen piirteitä, joita hyödynnän metodologisesti niin puheen esitystapojen löytämiseen tekstistä kuin näiden analysoimiseen. Narratologiselta pohjalta tukeudun suurimmalta osin Genetten teorioihin kertojan narratiivisesta etäisyydestä liittyen henkilöhahmojen puheen esitykseen. Käytän lisäksi Marnetten niin kielitieteellistä kuin narratologista näkökulmaa tukena edellisiin. Analyysi on jaettu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa pohdin puheen esitystapoja ja käyn läpi kaikki Echenozin käyttämät puheen esitystavat yksitellen. Pohdin myös fokalisaation ja kertojan etäisyyden vaikutusta puheen esitystapojen käyttöön. Toisessa osassa käyn läpi erilaisia liukumia, joita Echenoz hyödyntää siirtyäkseen esitystavasta toiseen ja sitoakseen puheen esitystä narratiiviseen tekstiin. Kolmannessa osassa keskityn analysoimaan typografisia keinoja sekä välimerkkejä puheen esityksen yhteydessä. Lopulta teen muutamia huomioita liittyen polyfoniaan, metalepsikseen sekä konditionaalin käyttöön. Analyysissä syvennän muutamia Salvanin tekemiä huomioita liittyen Echenozin puheen esitystapojen sekoittumiseen ja moninaisuuteen. Analyysin tuloksena totean, että échenozilainen diskurssi on monitulkintaista sekä vaihtelevaa. Henkilöhahmojen puheen esitykseen käytetään vaihtelevasti hyväksi kaikkia puheen esitystapoja, lukuun ottamatta suoran ja epäsuoran esityksen puhtaimpia muotoja. Puheen alkuperän merkintä on aika ajoin epäselvää, mikä vaikeuttaa niin puheen esitystapojen kuin puhujan sekä vastaanottajan identifioimista. Koska puheen esitystavat sekoittuvat välillä toisiinsa, on tekstissä läsnä vahva esitystapojen moninaisuus. Lisäksi Echenoz tukeutuu paljon erilaisten puheen esitystapojen yhdistelmiin, vahvistaen näin esitystapojen moninaisuutta. Liukumat esitystavasta toiseen sekä narratiivisesta tekstistä puheen esittämiseen vaihtelevat. Erityisesti narrativisoidun puheen (discours narrativisé) käyttö pehmentää siirtymiä. Toisaalta Echenoz luo tekstiin paljon katkoksia sijoittamalla vapaata suoraa esitystä epäsuoraan esitykseen, rikkoen puheen lineaarisuutta ja luoden näin ollen hierarkiaa puheen sisällä. Äkilliset siirtymät ovat yhteydessä kertojan kykyyn ja mahdollisuuteen hallita henkilöhahmojen puhetta. Typografisten keinojen käyttö tukee puheen esitystapojen identifioimista, vahvistaen aika ajoin katkoksia ja äkillisten siirtymien tehoa.

In my thesis, I discuss Shelley Parker-Chan’s fantasy novel She Who Became the Sun (2021), focusing on how the novel interrogates, deconstructs and re-shapes conventional fantasy patterns related to gender and sexuality, morality, power, and heroism. I illustrate the novel as a postmodern commentary that critically examines and deconstructs these conventional fantasy patterns, re-shaping them to be more inclusive. Through re-shaping conventionally marginalizing genre patterns into ones that are open to diverse experiences, especially those that have often been marginalized and othered within the patterns of fantasy, the novel carves out space for further inclusivity in the genre. In addition to the contextual framework of postmodernism, I use gender and fantasy studies in my discussion of the novel. Fantasy’s conventional manner of portraying gender and sexuality is interrogated and transformed through the storylines of the novel’s two queer protagonists, Zhu and Ouyang, whose experiences break conventional fantasy reliance on gender binarism and heteronormativity. The two protagonists’ experiences of living under extremely rigid binary gender norms as people who face trouble from being unable to fully conform to them critically comments on the oppressive, marginalizing effects of these kinds of gender norms, interrogating fantasy’s conventional reliance on them. Conventional gender norms are also deconstructed in the novel as the protagonists’ experiences shed light on its constructed and performative nature. Moreover, the novel re-shapes the binary gender norm as Zhu ultimately discovers her own identity beyond the binary after unlearning the rigid binary norm that represses her for most of the novel, a plot development that calls for more space in fantasy for the portrayal of genderqueer experiences. Additionally, the novel’s portrayal of two queer protagonists does work of normalizing queer sexualities in fantasy, challenging the dominant pattern of heteronormativity. The novel’s portrayal of Zhu’s quest storyline interrogates and alters conventional fantasy quest patterns, with the result that marginalizing patterns are re-shaped to more inclusive forms. The framing of Zhu’s quest as her individual, self-serving journey subverts the significance of the traditional quest and undermines its tone of black-and-white morality, forming the postmodern, subversive foundation of Zhu’s quest. Zhu’s actions of questioning and overthrowing the fantasy world’s established power structures critically comment on the conventional quest’s reliance on patterns that renew stereotypical power dynamics between marginalized and non-marginalized characters. As Zhu gains power for herself as a marginalized character and intends to use it for change instead of for upholding fixed power structures, the conventional form of quest power is transformed to a pattern that empowers the kinds of characters that are often excluded from quest power. Furthermore, Zhu’s quest journey interrogates the traditional quest hero role, illustrating the marginalizing link between heroism and maleness. As Zhu emerges as her own kind of, non-normative queer hero at the novel’s end, narrow quest heroism transforms into a concept that embraces conventionally marginalized characters.

Tutkielmani aiheena on elokuvan neo-noir (eli uusnoir) lajityypin käsittely postmodernia aikakautta koskevan akateemisen keskustelun kautta. Ensisijainen teoreettinen lähtökohtani on marxilaisen kulttuurikriitikko Fredric Jamesonin historiallinen postmodernismin teoria, jossa ilmenee katkos modernin ja postmodernin aikakauden välillä. Hyödynnän työssäni myös postmodernia yhteiskuntaa käsittelevää sosiologista kirjallisuutta ja niin sanotun jälkistrukturalismin ajatteluperinnettä. Keskeinen päätelmä työssäni on se, että neo-noir syntyy 1960-luvun lopulla vahvasti jälkimodernistisena lajityyppinä ja saa lopullisen muotonsa 1980-luvun alkuun tultaessa siirtyessään täyden postmodernismin vaiheeseen. 1970-luvun neo-noiria leimaa yleisesti tietynlainen realistinen esitystapa. Se pyrkii arvioimaan noir-lajityypin olemusta uudelleen tässä muuttuneessa historiallisessa tilanteessa. Olen kutsunut sitä luonteeltaan revisionistiseksi, sillä se sisältää itsetietoisen asenteen omaa lajityyppiään kohtaan. Film noir kuuluu lajityyppinä moderniin aikakauteen ja neo-noir postmoderniin aikakauteen. Neo-noirissa tilan elokuvallinen esittäminen on keskeisessä osassa. Käsittelen tilaa ennen kaikkea Los Angelesin elokuvallisen representaation kautta. Työssä päädytään lopulta kuvan itsensä historiaan, sillä representaation järjestelmä ei ole nykyisin enää vain väline, vaan se itse nousee nyt etualalle. Työni tarkoituksena on lopulta kuvata postmodernia aikakautta siten kuin se ilmenee neo-noir-elokuvien kautta. Tässä keskeiseksi nousee todellisuuden ja sen esityksen monimutkainen suhde. Johtopäätöksenä on, että neo-noir on elokuvan postmoderni lajityyppi, joka on vahvasti sidoksissa omaan aikaansa. Siinä keskeistä on tilan elokuvallinen esittäminen ja jonkinlaisen kriittisen position konstruointi. Se pyrkii esittämään oman aikamme olemuksen tilallisen allegorian muodossa. Marxilaisessa perinteessä historiallisen tulkinnan yhteys kapitalistisen järjestelmän alarakenteeseen on tärkeää, ja myös tässä työssä asioiden ja ilmiöiden syvällisin taso palautuu siihen.

Tutkin maisterintutkielmassani psykoottiselle ajattelulle tyypillisten piirteiden, paranoidisen epäilyn ja projisoinnin teemojen käsittelyä Thomas Pynchonin romaanissa The Crying of Lot 49 (1965). The Crying of Lot 49 on kertomus Oedipa Maasin pyrkimyksestä selvittää edesmenneen exmiehensä Pierce Inverarityn omaisuuteen liittyvää salaliittoa, johon viittaavia merkkejä Oedipa alkaa pakonomaisesti ja enenevissä määrin nähdä kaikkialla ympäristössään, mutta jonka olemassaolo jää lopulta arvoitukseksi. Tarkastelen tutkielmassani Oedipan ajattelussa ja toiminnassa havaittavia psykoottiselle ajattelulle tyypillisiä piirteitä, sekä sitä miten teos lukuisilla viittauksilla psykedeelisiin kokemuksiin ja Oedipan mielenterveyteen pyrkii ohjaamaan lukijaa tulkitsemaan Oedipaa psykoottisena hahmona. Samaan aikaan teos kuitenkin järjestelmällisesti vastustaa tällaisen tulkinnan muodostamista, minkä osoitan olevan yksi niistä tietoisesti valituista kerronnallisista taktiikoista, joilla teos johdattaa lukijaa jatkuvasti ikään kuin harhaan ja toisintamaan lukemisprosessin tasolla samaa projisoivaa ja vainoharhaista käytöstä, jota Oedipa toteuttaa. Osoitan tutkielmassani, miten lukijan harhauttaminen on yksi keinoista, jotka luovat nk. ontologista epävarmuutta teoksessa – kyvyttömyyttä hahmottaa eroa todellisen ja epätodellisen välillä – mikä on yksi keskeisimmistä psykoottisuuden piirteistä, joita teoksessa representoidaan. Analysoin tutkielmassani näitä erilaisia ontologista epävarmuutta tuottavia taktiikoita, jotka yhdessä kerronnan esittävien (eli mimeettisten) piirteiden kanssa vahvistavat lukijaposition tasolle heijastuvaa konkreettista kuvaa psykoottisesta ajattelusta ja käyttäytymisestä. Analysoidessani paranoidista epäilyä ja projisointia Oedipan ajattelun tasolla hyödynnän Dorrit Cohnin luomaa teoriaa tajunnankuvaamisen eri muodoista. Oedipan käytöksen tasolla ilmenevän paranoidisen epäilyn ja projisoinnin tarkastelussa tukeudun Alan Palmerin kognitiivisnarratologiseen teoriaan, jossa tajunnan ilmenemistä käsitellään suoran tajunnankuvauksen ulkopuolella esiin tulevana ilmiönä. Tarkastellessani niitä rakenteita teoksen kerronnassa, jotka pyrkivät heijastelemaan paranoidista epäilyä ja projisointia kokemuksia lukijaposition tasolle, käytän apunani erityisesti estetiikan tutkijan Nelson Goodmanin luomaa eksemplifikaatioteoriaa, jossa taideteoksen muodostamia representaatioita tarkastellaan konkreettisen esittävyyden valossa. Teoksen mimeettisiä piirteitä tarkastellessani tukeudun sekä narratologiassa esitettyihin näkemyksiin erilaisista esittävää vaikutelmaa lisäävistä kerronnan piirteistä, että Christine Schwanecken ja Irina Rajewskyn näkemyksiin elokuvataiteen ja kaunokirjallisuuden välisistä intermediaalisista yhteyksistä, joiden osoitan olevan merkityksellisessä asemassa teoksen esittävyyden vahvistamisessa. Tutkielmassani osoitan, miten romaanin paranoidisen epäilyn ja projisoinnin teemat tuodaan esiin lukijan tulkintaprosessin tasolla, kun tulkintaa ja odotuksia johdattelemalla lukija pyritään asettamaan samaan asemaan Oedipan kanssa. Osoitan myös, miten kerronnan mimeettisillä piirteillä on merkittävä vaikutus tähän lukijaposition tasolla syntyvään paranoidisen epälyn ja projisoinnin toisintamiseen. Osoitan samalla, että vaikka eksemplifikaatioteoriaa onkin aiemmin sovellettu lähes yksinomaan esittävien taiteiden tutkimukseen, on teorian soveltaminen kaunokirjallisuuteen myös hedelmällistä. Kun kaunokirjallisen teoksen taiteellisia mekanismeja tutkitaan kokonaisvaltaisesti sisällyttämällä myös lukijaposition tasolla tapahtuva konkreettinen toiminta osaksi teoksen taiteellista kokonaisuutta, voidaan havaita sellaisia kertomataiteen tekniikoita, jotka muuten jäisivät analyysin ulkopuolelle. Tällöin voidaan myös paremmin hahmottaa kaunokirjallisen teoksen asemaa suhteessa muihin taiteenlajeihin ja ymmärtää näiden välisiä yhteyksiä selkeämmin.

Tämä maisterintutkielma käsittelee Marcel Proustin romaanin À La Recherche du Temps Perdu (1913–1927) asemaa romaanikirjallisuuden historiassa. Tutkimuksen lähtökohtana on se, että Proustin romaanissa ilmenee postmoderneja ja postindividualistisia piirteitä, jotka ennakoivat romaanilajin kehitystä 1900-luvulla. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten nämä piirteet ilmenevät Proustin romaanissa, ja miten Proustin romaani kokonaisuutena sijoittuu romaanitraditioon. Tutkimuksen ensisijaisena aineistona on yksi À La Recherche du Temps Perdu -romaanin osa, Le Côté de Guermantes (1920–1921), jota analysoidaan erilaisten romaaniteoreettisten käsitteiden avulla. Näitä käsitteitä ovat individualismi, postindividualismi, moderni romaani ja postmoderni romaani. Tutkimuksessa hyödynnetään postmodernin ja postindividualistisen kirjallisuuden teorioita, kuten Lyotardin, Ricardoun, McHalen ja Saariluoman näkemyksiä. Le Côté de Guermantes -osan lisäksi poiketaan muissa Proustin romaanin osissa. Tutkimuksessa myös tarkastellaan kirjallisuushistoriaa ja romaanin kehitystä sekä Proustin À La Recherche du Temps Perdu -romaanin sijoittumista romaanin kehityksen jatkumossa. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että Proustin romaanissa esiintyy sellaisia postmoderneja ja postindividualistisia elementtejä, jotka kyseenalaistavat individualistisen romaanin muodon, individualistisen subjektin ja tiedon sekä tieteen auktoriteetin romaanissa. Subjektin toiminta on käsiteltävässä romaanissa passiivista ja hänen kokemuksensa sirpaloitunutta. Käsiteltävän romaanin kertojan individualistinen kokemus heikkenee hänen kehityksensä puutteesta ja metaforien vaikutuksesta johtuen. Hänen on vaikea luoda käsityksiä ympäristössä, jossa tiedon hankkimisen mahdollisuus on kyseenalaistunut. Tutkimus päätyy siihen, että À La Recherche du Temps Perdu -romaanin asema romaanikirjallisuuden historiassa on monitahoinen ja monitulkintainen, ja että romaani tarjoaa hyvän tutkimuskohteen romaanin muutoksia käsittelevälle tutkimukselle tai tutkimukselle, joka käsittelee eri romaanityyppien suhdetta kirjallisuushistoriassa. Tutkimus osoittaa myös, että postindividualismin käsitettä voi hyödyntää myös romaanissa, jonka on perinteisesti katsottu olevan modernistinen ja individualistinen. Tutkimuksen tuloksia ovat myös huomiot siitä, miten postindividualismin käsite on hyödyllisin sovellettuna muihin kirjallisuusteoreettisiin käsitteisiin

Tutkimuksen aiheena on Jorma Vennolan ja Markku Salon kultakauden lasisuunnittelun sekä postmodernismin vaikutus muotoilijan työssä 1980-luvulla Iittalan ja Nuutajärven lasitehtaissa. Tutkimuksessa määritellään, miten postmoderni muotokieli, ja toisaalta myös 1940–50-lukujen niin kutsuttu kultakausi näkyivät Jorma Vennolan ja Markku Salon tuona aikana suunnittelemassa käyttö- ja taidelasissa. Tutkimuksessa määritellään myös, millaiset vapaudet muotoilijoilla oli työssään sekä miten Suomen taideteollisuudessa sekä Iittalalla ja Nuutajärvellä suhtauduttiin postmoderniin tyyliin. 1980-luku oli muutoksien aikaa suomalaisille lasitehtaille. Iittalan tehtaalle palkattiin uudistusmielinen johtaja, tehdas yhdistyi vuosikymmenen lopulla Nuutajärven lasitehtaan kanssa ja 1970-luvun lasin tuonnin vapautuminen sekä energiakriisi olivat jättäneet jälkensä lasiteollisuuteen. Talouden noususuhdanteen vuoksi lasin menekki ja vienti ulkomaille kärsi korkeista hinnoista. Tuotantoa ruvettiin painottamaan myyntihinnaltaan kalliimpaan ja palkkakustannusten korkeus sekä Suomen lasiteollisuuden riippuvuus tuontiraaka-aineista korosti muotoilun merkitystä kilpailussa. Lasiteollisuuteen vaikutti myös postmoderni tyyli, jota on pidetty muotoilun alalla niin positiivisena kuin negatiivisena suuntauksena. Uuden tyylisuunnan rinnalla alaan vaikutti niin sanotun lasimuotoilun kultakausi. Tutkimus perustuu pääosin arkistotutkimukseen sekä erityisesti haastatteluaineistoihin. Tutkimusta varten on haastateltu kahta muotoilijaa, Jorma Vennolaa sekä Markku Saloa. Vennola työskenteli Iittalan lasitehtaalla vuosina 1975–1986 ja Salo työskenteli Wärtsilä Nuutajärven lasilla (vuodesta 1988 Nuutajärvi-Iittala) vuosina 1983–1991. Tutkimusaineistona on hyödynnetty Helsingin Sanomien postmodernia muotoilua käsitteleviä artikkeleita vuosilta 1980–1990 sekä 1980-luvun suomalaisen taideteollisuuden keskeisimpiä julkaisuja: Design Forumin Finlandin julkaisemaa Form Function Finland -lehteä, Suomen ulkomaankauppaliiton julkaisemaa Design in Finland -lehteä sekä Ornamon perustamaa Muoto-lehteä. Tutkimusaineistona ovat myös Designmuseon Postmodernismi-näyttelyn (30.1.–17.5.2015) näyttelytekstit. Lisäksi hyödynnän muotoilijoiden lausuntoja Designmuseon 10.3.2015 järjestämässä paneelikeskustelussa Postmoderni muotoilu, mitä se on? Tutkimukseni osoittaa, että Iittalalla taidelasin suunnitteluun annettiin täysi vapaus, kun taas käyttölasin suunnittelutyö tehtiin tarkkojen rajojen ja toiveiden puitteissa. Iittalalla oleellisin suunnittelua rajoittava tekijä oli kustannusten pitäminen minimissä. Vennolan suunnitteluun kultakauden perintö on vaikuttanut lähinnä siinä mielessä, että Sarpanevan ja Wirkkalan menestystuotteiden linjasta poikkeamista pidettiin liian radikaalina. Nuutajärven ilmapiiri 1980-luvulla oli intensiivinen, mutta vapaa. Työskentelyn vapaus ja yhteistyö tuotannon kanssa loppui, kun Iittala ja Nuutajärvi yhdistyivät ja tehtaalle palkattiin tuotepäälliköt. Uniikin taidelasisarjan toimeksiannossa ei Iittalalla tai Nuutajärvellä painotettu lainkaan teosten kaupallisuutta, vaan mahdollisuutta toteuttaa itseään. Suunnittelua rajoittavat tekijät olivat teknisiä tai taiteilijan omiin kykyihin liittyviä. Vennolan suunnittelun postmodernistiset piirteet jäivät pöytälaatikkoon luonnoksiksi eikä hän lue 1980-luvulla suunnittelemiaan tuotteita postmodernin tyylin piiriin. Salo teki tietoisia postmodernille tyylille ominaisia valintoja muotoilussaan. Salon kokemus postmodernismista on vapautuneempi kuin Vennolan johtuen Nuutajärven ilmapiiristä, jossa ei pelätty vanhasta linjasta poikkeamista. Postmodernismi, joka nauroi funktionalismille, otettiin mielenkiinnolla vastaan Nuutajärvellä, mutta Iittalalla se ei ollut kovin tervetullut ilmiö. Sekä Salon, että Vennolan tuotannossa on postmodernille muotoilulle ominaista huoletonta ironiaa.