Browsing by Subject "raamatuntulkinta"

Tässä tutkielmassa selvitetään Joseph Ratzingerin eli Benedictus XVI:n ilmoituskäsitystä Jesus von Nazareth -teoksessa. Varsinaisia tutkimuskysymyksiä on kaksi. Ensimmäinen koskee sitä, millainen on ilmoituksen yleinen luonne ja miten Raamattu, historia ja Kristus suhteutuvat toisiinsa tässä ilmoituksen yleisessä struktuurissa. Toinen kysymys on se, mitä Kristuksen persoona ilmoituksen vaikuttavana sisältönä merkitsee ja miten se vastaanotetaan. Tutkielman aineistona on Ratzingerin paaviutensa aikana vuosina 2007–2012 julkaisema kolmiosainen teos Jesus von Nazareth, jota voidaan perustellusti pitää Ratzingerin teologisen elämäntyön ja samalla henkilökohtaisen ”Herran kasvojen etsinnän” kirjallisena huipentumana. Teoksen luonteeseen kuuluva tietty henkilökohtaisuus ja epäsystemaattisuus tuovat analyysille oman haasteensa. Tutkimusmenetelmänä on systemaattinen analyysi. Tutkielman toisessa luvussa eli taustaluvussa käsitellään ilmoitusta teologisena peruskysymyksenä. Lukuun sisältyy myös tiivis katsaus ilmoitusteologian historiaan. Keskeisintä luvussa on armon ja luonnon välistä suhdetta ilmoitusteologian taustaedellytyksenä 1900-luvun roomalaiskatolisessa teologiassa käsittelevä osuus. Lisäksi lukuun kuuluu tutkielman heuristisena apuvälineenä toimivan Avery Dullesin ilmoitusteologisen tyyppimallin esittely. Tutkielman kolmannessa luvussa käsitellään Kristuksen persoonaa ilmoituksena sekä Raamatun ja historian sisäisenä merkityksenä Ratzingerin teologiassa. Keskeisenä tuloksena esitetään, että ilmoitus on luonteeltaan persoona eli Kristus itse. Samalla ilmoitus on yhtä aikaa ylihistorialliseen johtava ja suuntautuva historiansisäinen prosessi. Luvussa käsitellään Raamatun teologista tulkintaa suhteessa historiallis-kriittiseen raamatuntutkimukseen. Lisäksi tarkastellaan luomisen teologian kristologista luonnetta taustana erityisesti uskonnoissa konkretisoituvalle luomakunnasta saatavalle yleiselle ilmoitukselle, jonka Kristukseen johtavassa ja hänessä täyttymyksensä saavassa pelastushistoriassa annettava erityinen ilmoitus vie täyttymykseensä. Kolmanneksi tarkastelun painopiste on Raamatun sanan ja historiallisen tapahtuman sisäisessä ja ulkoisessa ykseydessä, jolle varsinainen ilmoitustapahtuma perustuu. Neljännessä pääluvussa selvitetään Kristus-ilmoituksen Kirkon uskossa tapahtuvaa persoonallis-yhteisöllistä vastaanottamista. Luvussa todetaan, että Poika on Jumalan vaikuttava ilmoitusteko, joka huipentuu Kristuksen ristiin ja siinä ilmenevään Jumalan kenoottisen rakkauden toteutumaan. Kristus ilmoittaa persoonassaan sekä Jumalan että todellisen ihmisyyden ja saa samalla aikaan sovituksen ja lunastuksen, jotka mahdollistavat Jumalan-tuntemisen ja pelastuksen Kirkossa ja Kirkon kanssa. Lopuksi käsitellään sitä, miten ilmoi-tuksen vastaanottaminen merkitsee Kristuksen kaltaiseksi tulemista ja sisäistä elämää hänessä ja hänestä niin, että Kristuksen elämä toteutuisi ihmisessä. Näin ilmoitus saavuttaa päämääränsä. Viides luku kokoaa tutkimustulokset. Samalla pohditaan tutkimustulosten soveltamista ja mahdollista merkitystä sekä hahmotellaan suuntaviivoja tulevalle tutkimukselle.

Eusebius Kesarealaisen Kirkkohistoria on yksi merkittävimpiä lähteitä varhaisen kristinuskon historiasta. Eusebius oli itse nuorta kristinuskoa ravistelleiden Diocletianuksen vainojen ja niitä seuranneen nk. konstantinolaisen käänteen silmin näkijä. Tästä huolimatta tutkimuksessa on oltu kiinnostuneempia Eusebiuksen kirkon ja valtion suhteita koskevasta ajattelusta ja Kirkkohistorian syntyvaiheista kuin siitä, miten hän teoksessaan tulkitsee vainoja. Ainoastaan professori W. Tabbernee on esittänyt näkemyksen siitä, miten Eusebiuksen näkemys vainoista kehittyi, mutta tämä hänen teoriansa ”vainojen teologian kehityksestä” ei ole saanut vastinetta akateemisessa keskustelussa. Tässä tutkielmassa kysytäänkin, miten Eusebius tulkitsi vainoja ja kestääkö Tabberneen esittämä teoria tulkinnan kehityksestä tarkastelun Kirkkohistorian tekstin valossa. Koska Kirkkohistorian syntyprosessista käyty akateeminen keskustelu on tiivistynyt siihen, miten kirjoittaminen ajoittuu suhteessa Eusebiuksen oman ajan vainoihin, on tutkielmassa otettu kantaa myös tähän kysymykseen. Akateemista keskustelun perusteella voidaan olettaa, ettei Eusebius aloittanut Kirkkohistorian kirjoittamista ennen vainojen alkua vuonna 303. Hän aloitti lopulta kymmenen kirjaa käsittäneen teoksensa kirjoittamisen aikaisintaan 310-luvulla. Eusebius joutui kuitenkin valtakunnan tilanteen muuttuessa seuraavien vuosien aikana muokkaamaan teoksensa viimeisiä kirjoja ennen kuin se sai lopullisen asunsa vuonna 326. Kirjoittaessaan Eusebius myös muokkasi perinteisen antiikin historiankirjoituksen palvelemaan omaa tarkoitustaan eli puolustamaan kristinuskoa. Tämän takia Eusebiuksen tekstiä tuleekin tarkastella esimerkkinä varhaiskristillisestä apologiasta. Tabbernee esitti Eusebiuksen vainojen tulkinnan muuttuneen sinä aikana kun hän kirjoitti Kirkkohistorian. Hän kuvasi nämä muutokset kolmena vaiheena, joiden merkittävin ero oli se, miten Eusebius esitti ”jumalallisen koston” koituvan kristittyjen vainoajille. Tässä näkyi Tabberneen mukaan selvä ero siinä, kuinka alkuun ”kosto” osui vain juutalaisiin ja vasta Eusebiuksen oman ajan kuvauksessa roomalaisiin. Hän ei kuitenkaan ota huomioon teoksen apologista luonnetta eikä hänen argumentaationsa kestä kriittistä tarkastelua Kirkkohistorian tekstiä vasten. Juutalaisten kärsimysten kuvauksella on teoksessa selkeä apologinen funktio. Roomalaisten vainoajien kohtaloiden kuvauksessa Eusebius puolestaan käyttää raamatullista mallia, jossa kuninkaiden elämä ja kuolema tulkitaan sen perusteella, miten he suhtautuivat Jumalaan. Vaikka Tabberneen teoria Eusebiuksen ajattelun kehittymisestä ei osoittaudu kestäväksi, jää Eusebiuksen esittämään vainojen tulkintaan ristiriita kahden Kirkkohistoriassa löytyvän näkökulman välillä. Toisaalta Eusebiuksen mukaan vainot olivat Jumalaa vastustavien voimien hyökkäystä kirkkoa kohtaan, toisaalta taas Jumalalta itseltään tuleva rangaistus kirkolle sen synneistä. Tätä ei kuitenkaan Tabberneen tavoin tarvitse pitää tekstissä näkyvänä jäänteenä Eusebiuksen ajattelun eri vaiheista tai ratkaisemattomana ristiriitana. Kun Eusebiuksen ajattelua tai hänen tekstejään pyritään ymmärtämään, on vastausta etsitty ajan politiikasta tai filosofiasta. Eusebius piti itseään kuitenkin ensisijaisesti raamatuntutkijana ja vaikka hänet nykyisin tunnetaankin Kirkkohistorian kirjoittajana, on hän tehnyt varsinaisen elämäntyönsä tutkimalla kristinuskon pyhiä tekstejä. Eusebius ei todennäköisesti nähnyt ristiriitaa esittämiensä vainojen tulkintojen välillä, eikä hän pyrkinyt ratkaisemaan jännitettä. Pikemminkin kyse oli hänelle luonnollisesta asiasta. Eusebius ajatteli Raamatun muodostavan ratkaisun koko historiaa ja siksi tulkitsi myös oman aikansa tapahtumia Raamatusta löytyvien esimerkkien avulla. Tulkintansa vainoista Jumalalta tulevana rangaistuksena Eusebius liittää suoraan Jerusalemia 580-luvulla eKr. kohdanneesta hävityksestä kertoviin raamatunkohtiin. Näissä tulkitaan katastrofin olleen Jumalan rangaistus israelilaisille heidän synneistään, vaikka vieraat kansat, joiden kautta rangaistus tuli olivat samalla Jumalan kansan vihollisia. Nämä raamatunkohdat todistavat sen, että Eusebius tulkitsi vainoja Raamatun avulla ja saattoi siksi esittää tulkintoja, jotka muista lähtökohdista ja ilman hänen historiallisen taustansa huomioonottamista vaikuttavat ristiriitaisilta.

Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää, millaisia uskonnollisia argumentteja Homoillan jälkeen Helsingin Sanomissa julkaistuissa mielipidekirjoituksissa esitettiin ja käytettiin, kun otettiin kantaa homoseksuaalisuuteen liittyviin kysymyksiin joko myönteisessä tai kielteisessä sävyssä. Tutkimuksessa on kiinnitetty erityistä huomiota niihin argumentteihin, joilla homoseksuaalisuutta pyritään joko kritisoimaan tai puolustamaan. Uskonnollisilla argumenteilla tarkoitetaan Raamattuun, kristilliseen oppiin ja perinteeseen sekä kristilliseen etiikkaan liittyviä näkemyksiä, joiden avulla mielipidekirjoittajat perustelevat suhtautumistaan homoseksuaalisuuteen. Tutkimusaineistona on Yleisradion Ajankohtaisen Kakkosen järjestämän Homoillan jälkeen julkaistut mielipidekirjoitukset Helsingin Sanomien Mielipide-osastolla. Mielipidekirjoitukset julkaistiin 15.10.–9.11 välisenä aikana. Tutkimusaineistona on 32 mielipidekirjoitusta. Tutkielman kahdessa pääluvussa tarkastellaan kahta teemaa, jotka nousivat ensisijaisesti esille aineistoista. Ensimmäisessä pääluvussa tarkastellaan homoseksuaalisuuden ymmärtämistä syntinä ja sen perustelua Raamatulla. Lisäksi ensimmäisessä pääluvussa tarkastellaan edellä mainitun näkemyksen kritiikkiä eli ajatusta, että homoseksuaalisuutta ei tulisi pitää syntinä. Toisessa pääluvussa tarkastellaan samaa sukupuolta olevien parisuhdetta koskevia, puolesta tai vastaan esitettyjä argumentteja. Tällöin yksi keskeinen kysymys on, tuleeko homoseksuaalisuus nähdä ihmisen biologisena ominaisuutena ja toisaalta luomisessa annettuna lahjana vai ei. Johtopäätöksissä esitetään, että keskeiset eroavaisuudet puolesta ja vastaan esitetyissä argumenteissa on raamatuntulkinta ja perimmäinen olemus. Raamatun tulkintatapoja on kolme: Perinteinen tulkintatapa, jossa homoseksuaaliset teot nähdään syntinä. Ydinsanomaa korostava tulkintatapa, jossa homoseksuaalisuutta ei nähdä syntinä. Tällöin myönnetään, että Raamatussa on homoseksuaalisia tekoja tuomitsevia kohtia. Raamatun keskeinen sanoma rakkaudesta tulkitaan kuitenkin olevan ristiriidassa sen kanssa, että homoseksuaalisuus nähdään syntinä, joten tulkintatavassa päädytään korostamaan Raamatun ydinsanomaa. Modernissa tulkintatavassa korostetaan, että modernia homoseksuaalisuus käsitystä ei pitäisi palauttaa raamatunteksteihin. Sen sijaan homoseksuaalisuus nähdään modernina käsitteenä, joka on merkittävästi erilainen kuin Raamatun kirjoittamisen ajan käsitys homoseksuaalisuudesta. Samaa sukupuolta olevien parisuhdetta koskevassa keskustelussa samaa sukupuolta olevien siunaamista ja parisuhdetta vastustavat ajattelevat homoseksuaalisuuden olevan luonnonvastaista. Ajatus perustuu siihen, että Raamattuun ja biologiaan. Tätä perusteella sillä, että Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi, joten tällöin nähdään, että Jumala loi ihmisen heteroseksuaaliksi. Lisäksi näkemystä perustellaan sillä, että kaksi samaa sukupuolta olevaa eivät pysty lisääntymään luonnollisesti. Parisuhdetta ja siunausta puolustavat sen sijaan ajattelevat, että Jumala on luomisessa lahjoittanut mahdollisuuden rakastaa toista ihmistä. Tällöin ei ole merkitystä sillä, mikä toisen ihmisen sukupuoli on. Parisuhdetta ja siunausta puolustavat myös ajattelevat, että jos samaa sukupuolta olevien asemaa ei tunnusteta, se aiheuttaa sen, että homoseksuaalit joutuvat elämään näkymättömänä, joka ei ole tasa-arvoista ja joka rasittaa homoseksuaalien itsetuntoa. Kirkkoa kuvataan tällöin syrjivänä.

Kielto ”älkää tuomitko” Matteuksen evankeliumin Vuorisaarnassa on epäselvä. Lukijalle ei ole itsestään selvää, mitä tuomitseminen tarkoittaa, keitä kielto koskee ja ketkä ovat sen kohde. Augustinus ja Luther selittävät kieltoa kommentaareissaan, mutta heidän lähestymistapansa on teologinen. Moderneissa kommentaareissa kieltoa lähestytään myös tieteellisestä näkökulmasta, mutta tulkinnat vaihtelevat paljon. Pyrin tutkielmassani selvittämään, mitä kielto ”älkää tuomitko” tarkoittaa. Asetan lähtökohdaksi kaksilähdeteorian. Tutkin kieltoa kreikankielisen alkutekstin (NA28) avulla. Käytössäni on sanakirjoja, kommentaareja ja muuta kirjallisuutta, sekä erilaisia verkkopohjaisia ohjelmia. Tutkielmani alussa tarkastelen Matteuksen evankeliumia, Vuorisaarnaa ja kiellon tekstiyhteyttä (7:1–6). Tuomitsemista tarkoittavan κρίνω-verbin merkitystä tutkin sanakirjojen ja Uuden testamentin avulla. Mahdollisen jumalallisen passiivin ja tulevaisuuteen viittaavien tekijöiden jakeissa 1–2 takia tutkin Matteuksen evankeliumin kuvauksia viimeisestä tuomiosta. Viimeisessä tuomiokuvauksessa (Matt. 25:31–46) kertomuksen kuninkaan toiminta vasemmalla puolella olevia kohtaan ilmentää κρίνω verbin mukaista kritisoimista. Jakeessa 1 oleva varoitus ”ettei teitä tuomittaisi” tulee ymmärrettäväksi, koska oikealla puolella olevia ei kritisoida. Tutkin myös ihmistä jakeiden 1–2 passiivisena tekijänä. Syvennän ymmärrystäni kiellosta tutkimalla jakeita 1–2 myös kommentaarien avulla sekä jakeita 3–5 ja 6. Jakeissa 3–5 esiintyvä substantiivi ἀδελφός voi tarkoittaa biologista veljeä, läheistä ystävää tai uskonystävää. Jakeissa 3–5 mielekkäin tulkinta on mielestäni uskonveli. Jakeessa 6 esiintyvät koirat ja siat tulkitsen Matteuksen evankeliumin kuvaamiksi pahoiksi ihmisiksi. Esitän näkemykseni kiellon merkityksestä tekstiyhteyttä kasvattaen ja merkitystä tarkentaen, koska jakeilla 1, 2, 3–5 ja 6 voi olla erillinen historia. Jakeessa 1 kielto voidaan käsittää yleisluontoiseksi kielloksi olla moittimatta ja paheksumatta toisia. Jae 2 tarkentaa κρίνω-verbin luonnetta kritisoimiseksi edellä kuvatulla tavalla. Jakeissa 3–5 sen merkitys tarkentuu siten, että syvimmiltään kyse voi olla toisen syyllisyyden arvioimisesta. Jakeesta 6 voidaan päätellä, että jonkinlainen ennalta tuomitseminen on sallittua. Siksi jakeen 6 valossa kielto ei voi kieltää kaikenlaista tuomitsemista. Tällöin konteksti on mielekkäintä käsittää uskonnolliseksi, koska erottelu hyviin ja pahoihin on Matteuksen evankeliumissa tyypillistä. Jakeiden 1–6 valossa kielto siten voidaan käsittää seurakunnan sisäiseksi olla arvioimatta toisia uskonveljiä kielteisesti. Tämä tulkinta edellyttää corpus mixtum -käsitteen hyväksymistä, jonka mukaan seurakunta koostuu hyvistä ja pahoista. Tutkielmani lopussa teen lyhyen katsauksen Q-lähteen ja Luukkaan evankeliumin tuomitsemisopetukseen, joiden valossa tuomitseminen on vastakohtaista armahtamiselle ja anteeksiantamiselle.

Pro gradussani tarkastelen herännäispappi Elias Simojoen (vuoteen 1926 Simelius, 1899–1940) poliittisluontoista raamatunkäyttöä vuosina 1922–1940. Simojoki oli paitsi körttiläinen kirkonmies myös äärioikeistolainen aktivisti, joka oli vuonna 1922 mukana perustamassa Akateemista Karjala-Seuraa (AKS) Suur-Suomi-ideologian ja heimoaatteen kattojärjestöksi. Vuosina 1933–1939 hän vaikutti Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) kansanedustajana sekä nuorisojohtajana puolueen alaisissa Sinimusta- ja Mustapaita-järjestöissä. Tutkielmassani teen selkoa siihen, kuinka Elias Simojoki tulkitsi ja hyödynsi Raamatun kertomussisältöä poliittisluontoisissa puheissaan ja kirjoituksissaan. Tarkoitukseni on selvittää, mihin tulkinnallisiin suuntiin Raamattu taipui Simojoen käsittelyssä ja millaisia muutoksia hänen käsityksissään tapahtui tutkimusajanjakson vaihtelevissa asiayhteyksissä. Tutkielmani lähdeaineistona käytän Elias Simojoen vuosina 1922–1940 laatimia poliittisluontoisia puheita sekä lehtikirjoituksia ja muita julkisia kannanottoja. Vilho Helasen toimittama Palava pensas -niminen kokoelma Simojoen puheista on keskeinen teos osana tutkielmani lähteistöä. Palavan pensaan ohella hyödynnän pro gradussani Simojoen julkisia kirjoituksia vuosilta 1922–1940. Tutkimukseni kannalta keskiössä ovat Akateemisen Karjala-Seuran äänenkannattaja Suomen Heimo, Sinimusta-järjestön Sinimusta-lehti sekä Mustapaitojen Luo lippujen! -järjestöjulkaisu. Lisäksi viittaan pääasiassa AKS:n toimesta julkaistuun muuhun lähdeaineistoon, jossa Simojoen ääni tulee kuuluville poliittisluontoisen raamatunkäytön merkeissä. Elias Simojoki hyödynsi poliittisluontoisessa raamatunkäytössään tasapuolisesti sekä Vanhaa että Uutta testamenttia. Paavalin Ensimmäisen korinttilaiskirjeen muotoilua heijasteleva rakkauskäsitys oli vallitsevasti esillä hänen julistuksessaan etenkin tarkastelujakson alusta 1930-luvun taitteeseen. Simojoen dualistisessa maailmanselityksessä sinivalkoinen isänmaanrakkaus sai vastinparikseen mustanpuhuvan ryssävihan, joka täydensi kokonaisuuden. Suomi näyttäytyi Simojoelle Jesajan kirjaa heijastelevana Herran pohjoisena viinitarhana ja Jumalan uusina valittuina. Suomensukuisten kansojen verinen tuska itärajan takana kytki niiden kohtalon kärsivään Kristukseen. Neuvostoliitto taas näyttäytyi Simojoelle suoranaisena helvetin esikartanona maan päällä johtajanaan Jumalan vihan ruoska Josif Stalin. Henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen elämän suhdannemuutoksilla oli vaikutusta Simojoen poliittisluontoisen raamatunkäytön vaihteluun tarkasteltavalla ajanjaksolla. Lisäksi hänen jo lapsuudessaan omaksuma dualistinen maailmankuvansa sekä kokemuksensa sodasta vaikuttivat hänen tapaansa tarkastella ympärillään olevia pelastus- ja maailmanhistoriallisia ilmiöitä.

Tutkielmani tavoitteena on analysoida kirjallisuustieteellisen proosa-analyysin avulla Luukkaan kertomusta Jeesus ilmestyy Emmauksen tiellä (Luuk. 24:13–35). Keskeisiä tutkimuskysymyksiä analyysissani ovat: Millaisia kertomuksellisia keinoja tässä evankeliumikertomuksessa voi havaita? Millaisia tulkintoja kertomukselliset keinot tarjoavat? Millaisia kokonaismerkityksiä proosa-analyysi tästä evankeliumikertomuksesta avaa? Lähestyn aineistoa kirjallisuustieteen näkökulmasta kolmiportaisella kertomuksen analyysilla. Sen pohjana on perinteinen novellianalyysi, jota täydennän laajemman, kertomuksen poetiikkaa koskevan kirjallisuudentutkimuksen tarjoamin näkökulmin. Koska evankeliumikertomukset eivät ole novelleja, vaan teologis-historiallista proosaa, kutsun metodiani proosa-analyysiksi. Tarkastelen kertomusta kolmelta tasolta: tarinana, kerronnalliselta tasolta ja temaattisen kokonaismerkityksen kannalta. Vaikka analysoin ja tulkitsen aineistoa kirjallisuustieteen näkökulmasta, tutkimuksellani on selkeä yhteys myös teologiseen tutkimukseen. Jeesus ilmestyy Emmauksen tiellä on rakenteeltaan ja tyyliltään hyvin kaunokirjallinen kertomus, ja kirjoittaja on hyödyntänyt runsaasti kertomuksellisia keinoja. Näistä keskeisimpiä on juoni, jonka toiminnan tulee aristoteleen mukaan olla jatkuvaa ja yhtenäistä ja siinä tulee olla jokin muutos. Jeesus ilmestyy Emmauksen tiellä noudattaa tätä rakennekaavaa. Se koostuu viidestä kohtauksesta, jotka muodostavat kolmiosaisen rakenteen (alku, keskiosa ja loppu). Keskikohdassa lisääntyvä jännite purkautuu kertomuksen huippukohdassa, jossa tapahtuu käänne (peripeteia) ja antiikin draamoille ominainen tunnistaminen (anagnorisis). Kerronta on kertojakeskeistä ja sisältöjen valinnassa näkyy sisäistekijän ideologiset painotukset: tavoitteena on todistaa Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen merkitys pelastushistoriassa. Evankeliumien päähenkilö on Jeesus, mutta myös matkakumppaneilla on keskeinen asema, sillä he toimivat lukijalle elämänmakuisina samaistumisen kohteina. Kertojaa voi pitää luotettavana, koska tämä asettuu lukijan puolelle. Kokonaismerkitystä pohdittaessa korostuu kirjoittajakeskeisen teeman ideologiset painotukset. Mitä symbolisempiin tulkintoihin analyysin vaiheissa edetään, sitä lukijakeskeisemmäksi tulkinta muuttuu. Näin proosa-analyysi korostaa kontekstuaalisen teologian näkökulmaa, jonka mukaan yhtä ainoaa tulkintaa ei ole, vaan kukin lukija (myös tutkija) analysoi ja tulkitsee kertomusta omasta viitekehyksestään käsin.

Saarna on oleellinen osa kristillistä jumalanpalveluselämää ja siksi tärkeä tutkimuskohde. Saarna on moneen suuntaan tapahtuvaa vuorovaikutusta. Siinä on ainakin kolme hyvin tärkeää vaikuttavaa osaa: teksti eli Jumalan sana, saarnaaja ja kuulijakunta tietyssä kontekstissa. Tutkimusaineistonani on Matti Poutiaisen toimittama Suuri suomalainen saarnakirja, johon on kerätty saarna jokaiselle kirkkovuoden pyhälle ja erikoispyhälle. Teokseen on koottu 243 saarnaa useilta kymmeniltä papeilta eri puolelta Suomea eri hiippakunnista, herätysliikkeistä ja kristillisistä järjestöistä. Kirjat ovat ilmestyneet vuosina 2004 ja 2005, eli ne antavat hyvän kuvan saarnoista 2000–luvun alun Suomessa. Saarnaajan ihmiskuva, teologinen viitekehys ja tapa tulkita Raamattua vaikuttavat saarnan sisältöön. Tärkeimpänä tutkimuskysymyksenäni on, miten kanoninen tulkinta ilmenee Suuren suomalaisen saarnakirjan saarnoissa, jos sitä löytyy. Yksi erityisesti tarkastelluista teemoista on narratiivinen teologia sekä narratiivisen saarnan erityispiirteet verrattuna muihin saarnoihin. Yksi kanonisen tulkinnan keskeinen piirre on, että inhimillisistä kirjoittajista huolimatta uskotaan Raamatun olevan kirjana yhtenäinen ja tekstien olevan keskinäisessä vuorovaiku-tuksessa. Eräs sen periaatteista on scriptura sui ipsius interpres, Raamattu tulkitsee itseään: kaanonin tekstejä käytetään toisten tekstien tulkitsemiseen. Analyysini osoittaa, että 46 saarnassa, eli noin viidesosassa materiaalia, löytyy vähintäänkin löyhästi kanoniseksi osoittautunutta tulkintaa. Kanonista tulkintaa esiintyy erityisesti kahdek-sassa opillisessa aihekokonaisuudessa: kolminaisuusopissa, luomisopissa, hamartiologiassa, vanhurskauttamisopissa, kristologiassa, kirkko-opissa, sakramenttiopissa ja pyhitysopissa. Eräs saarnojen keskeisistä tulkintamalleista on pelastushistoriallinen tulkinta, jossa nähdään kaanonin kattava yhtenäinen narraatio luomisesta Israelin kansan valintaan ja Messias-ennustusten kautta Jeesuksen elämään.