Browsing by Subject "raastuvanoikeus"

Tarkastelen tässä tutkimuksessa seksuaalista väkivaltaa 1920-luvun Helsingissä. Tutkin sitä, kuinka hyvin seksuaalinen väkivalta tunnistettiin ja millaiset mahdollisuudet uhreilla oli saada apua oikeusjärjestelmältä. Lisäksi tavoitteena on luoda yleiskuva ajan tilanteesta, sillä 1900-luvun aikakautta on aiemmin tutkittu hyvin vähän tämän aiheen saralla. Tutkin aihetta Helsingin rikospoliisin rikosilmoitusten ja poliisikuulusteluiden sekä Helsingin raastuvanoikeuden oikeusasiakirjojen kautta. Näiden virallisten asiakirjojen lisäksi olen käyttänyt Allan Serlachiuksen rikosoikeuden oppikirjamateriaaleja ja kirjoituksia sekä seksuaalista väkivaltaa käsitteleviä lehtiartikkeleita. Seksuaalinen väkivalta oli 1920-luvulla pitkälti näkymätön ilmiö ja rikos, jonka näkymättömyyteen vaikutti aikakauden vahva siveellisyyskulttuuri. Seksuaaliseen väkivaltaan liittyi erityisesti viranomaisten puolelta paljon tunnistamisongelmia, sillä moni selkeä ajan rikoslain väkisinmakaamisen tunnusmerkit täyttävä tapaus merkittiin ylös täysin eri rikosnimikkeellä. Viranomaisille annetuista todisteista tulee selvästi näkyviin, kuinka rikosprosessi keskittyi väkisinmakaamistapauksissa ensisijaisesti väkivallan sekä sukupuoliyhteyden todistamiseen. Nämä tunnusmerkit olivat selvästi myös aikalaisten tiedossa, sillä kaikista tehdyistä rikosilmoituksista löytyy ainakin jonkinlainen viittaus molempiin. Esitetyt todisteet painottuvat pitkälti uhrin kertomuksiin, mutta erityisesti lääkärinlausunnot nousevat huomionarvoiseksi todistusaineistoksi monen tapauksen kohdalla. Lisäksi rikosprosessin eri päättymisen tavat näyttäytyvät poliisiaineiston perusteella hyvin sattumanvaraisilta, ja erityisesti asianomistajien keskeinen sopiminen ja jopa maksaminen nousevat esille keskeisinä rikosprosessin etenemisen kynnyksinä. Käytännössä kaikki rikosilmoituksen tehneet uhrit olivat joko alaikäisiä tai työväenluokkaisia naisia. Juuri siveellisyyskulttuurin vaikutukset kiteytyvätkin vahvasti näiden kahden uhriryhmän näkyväksi tulemisen tavoissa ja syissä. Alaikäiset nauttivat korkeammasta siveellisyyden suojasta, kun taas työväenluokkaisille naisille siveellisyydellä ei ollut aivan yhtä vahvaa painoarvoa. Samalla kuitenkin matalammasta rikosilmoituksen tekemisen kynnyksestä huolimatta nämä uhrit kohtasivat itse rikosprosessissa erilaisia haasteita, liittyen juuri heidän identiteettiinsä ja oletettuun maineeseensa. Tutkimus osoittaa, kuinka vahvasti siveellisyys oli sidoksissa seksuaalisen väkivallan määritelmiin, tunnistamiseen sekä uhrien toimintaan. Näytän, kuinka seksuaalisen väkivallan näkymättömyys 1920- luvun Helsingissä johtuu sekä suoraan rikosprosessiin liittyvistä tekijöistä, mutta myös muun muassa mediahuomion, tilastoinnin ja tutkimuksen ongelmista. Pitkälti juuri näitten tekijöiden takia seksuaalisen väkivallan uhreilla olikin hyvin vaihtelevat ja jopa täysin sattumanvaraiset mahdollisuudet saada apua oikeusjärjestelmältä.