Browsing by Subject "revitalisaatio"

Suomalais-karjalaisen kansanuskon harjoituksesta puhutaan yleensä nostalgisesti jonain kadonneena tai katoavana, sillä ajatellaan, että historiallinen kehitys voi kulkea vain eteenpäin eikä autenttista kansanuskon kontekstia ole enää mahdollista palauttaa. Samalla voidaan kuitenkin jatkuvuutta painottavasta näkökulmasta esittää, että yhteyttä perinteeseen ei ole täysin menetetty, sillä perinteen jatkumo on yhä havaittavissa suomalaisessa kulttuurissa. Suomalaiset kansanperinnearkistot ovat myös poikkeuksellisen kattavat, mikä tekee mahdolliseksi vanhojen tapojen ymmärtämisen sekä niiden ottamisen osaksi omaa arkea. Tämän haastattelututkimuksen kohteena on Taivaannaula-niminen yhdistys, joka toiminnassaan pyrkii kansanperinteen ja kansanuskon kokonaisvaltaiseen käsitteelliseen ja käytännölliseen revitalisaatioon. Liikkeen pyrkimys määritellä itsensä erilleen uuspakanuus-käsitteestä tuo sen lähemmäksi alkuperäiskulttuureja sekä dekolonisaatiota koskevaa keskustelua. Vanhaa suomalaista kansanuskoa on tutkittu runsaasti, mutta sen uusia ilmenemismuotoja on tarkasteltu tieteellisesti vasta melko vähän. Tämän tutkielman tarkoituksena on tuoda lisää tietoa aiheesta ja samalla aktiivisesti kyseenalaistaa uskontotieteelliselle ja uuspakanuustutkimukselle ominaisia käsitteellisiä rajoitteita. Uuspakanuustutkimuksen sisällä ollaan havaittu kasvavissa määrin, että useat kansanuskojen harjoittajat ottavat etäisyyttä yleismaailmalliseen uuspakanuus-käsitteeseen perinteen ajallisen jatkumon korostamiseksi. Perinteisyydestään huolimatta monet rekonstruktionistiset liikkeet pyrkivät samalla selvästi erilleen nationalismista. Kansanuskoisten kuten aasauskoisten keskuudessa näyttää olevan yleistymässä taipumus pyrkiä erilleen myös institutionaalisen uskonnon luomista oletuksista sekä painottaa konkreettista ja kokonaisvaltaista toimintaa uskon tai teologisesti rajatun opin sijaan. Kansanusko tällaisessa muodossaan voidaan ymmärtää uskonnon sijaan enemmän tai vähemmän pysyväksi kehykseksi, joka kuitenkin sallii samalla variaation. Tärkeimpänä aineistona tässä työssä on seitsemän Taivaannaulan toimintaan aktiivisesti osallistuneen jäsenen syvähaastattelua, joissa esiintyvää monipuolista argumentaatiota tarkastellaan antropologisen ja sosiaalitieteellisen tutkimuksen valossa. Työhön sisältyy myös kuvaus kenttätyöstä Taivaannaulan kekrijuhlassa, jossa perinteen toteuttaminen yhdistyi luontevasti sen yhdessä opetteluun. Marshall Sahlins esittää, että kansankulttuurien uutta nousua tulisi tarkastella ”keksityn kulttuurin” tai ”vastakulttuurin” sijaan ”kulttuurin vastustuskyvyn” ja ”kulttuurin kekseliäisyyden” näkökulmasta. Christy Wampole taas argumentoi, että ihmisellä on yleismaailmallinen tarve omiin ”juuriin” jotka merkitsevät kuulumista sosiaaliseen, kulttuuriseen sekä luonnon muodostamaan kokonaisuuteen. Työssä esitetään, että haastatteluissa esiintyvät käsitteelliset kehykset ilmaisevat tiedostettua, refleksiivistä ja kokonaisvaltaista suhtautumista perinteeseen, joka ottaa huomioon samanaikaisesti sekä perinteen pysyvyyden että muutoksen. Kansanuskon revitalisaatio ei tarkoita tässä työssä vain vanhan tapaperinteen rekonstruktiota ja jatkamista, vaan myös samanaikaista pyrkimystä korjata ja vahvistaa elävänä säilynyttä perinnettä sekä palauttaa perinteitä suuren yleisön tietoisuuteen. Revitalisaatio sisältää ajatuksen, että myös tavat, joiden perimmäinen merkitys on unohdettu tai joiden muoto on muuttunut esimerkiksi kristillistämisen seurauksena voivat kuitenkin olla osa maanläheisen perinteen jatkumoa. Voidaan esittää, että Suomessa erityisen hyvin tallennetun kansanperinteen arkistojen avulla on mahdollista palauttaa käytäntöön paitsi unohdettuja tapoja, myös uudistaa ja vahvistaa niiden elinvoimaisuudelle tärkeitä käytännöllisiä ja käsitteellisiä konteksteja. Perinne luonnollisesti muuttuu elinolosuhteiden mukana – länsimaisen kehitysuskon ajauduttua kriisiin, on kuitenkin aiheellista kysyä, olisiko modernisaation kielteisiä vaikutuksia mahdollista estää ammentamalla historiasta kokonaisvaltaisempia tapoja elää osana ympäröivää sosiaalista, kulttuurista ja ekologista kontekstia. Kansanuskon revitalisaation tarkastelu modernisoituneissa yhteiskunnissa voi merkitä antropologiselle keskustelulle paitsi mahdollisuutta välttää tieteenalalle ominaista eksotisointia ja toiseuttamista, myös soveltaa kansankulttuureja koskevaa tietoa kestävien käytännön ratkaisujen luomiseksi.

Tutkielman tutkimuskohteena on mordvankielen puhujat ja mordvalaiskielten säilyminen sekä niiden revitalisaatio. Mordvan tasavallassa on kaksi vähemmistökieltä: ersä ja mokša, jotka kuuluvat suomalais-ugrilaisiin kieliin. Tutkimuksessani selvitin äidinkielenään mordvaa puhuvien lastentarhanopettajien valmiutta kaksikieliseen opetukseen, jonka tarkoituksena on nostaa mordvalaiskielten arvostusta ja lisätä niiden käyttöä yhteiskunnassa. Tutkielmassani kartoitin vastaajien suhdetta omaan äidinkieleensä ja venäjän kieleen sekä sitä, millaisena vastaajat näkevät tulevaisuuden kielitilanteen oman tasavaltansa alueella. Suomessa ollaan kiinnostuneita sukukielten tutkimuksesta ja sen takia on mielenkiintoista selvittää, millainen on suomalais-ugrilaisten kielten asema maassa, jossa koko väestö käyttää venäjää virallisena kielenä. Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana tasavallan kielitilanteessa ja kielipolitiikassa on tapahtunut merkittäviä muutoksia ja niillä on suora vaikutus kaksikielisyyden säilymiseen. Tutkimusta varten käytin lakitekstejä ja tieteellisiä julkaisuja ja keräsin uutta tietoa kyselytutkimuksen avulla. Tutkimus on osa Suomen Kulttuurirahaston rahoittamaa projektia Suomalais-ugrilaiset kielet ja kulttuurit varhaiskasvatuksessa, jossa ovat mukana kaikki suomalais-ugrilaisten ja samojedikielten pääpuhuma-alueet. Kyselytutkimus toteutettiin Mordvan tasavallan pääkaupungissa Saranskissa Suomi-Venäjä-seuran avustuksella. Tutkimuksen aihe on ajankohtainen, sillä tutkimusta mordvalaiskielten hallinnasta, käytöstä ja niihin suhtautumisesta ei ole aikaisemmin tehty. Nuorempi sukupolvi ei enää hallitse mordvalaiskieliä yhtä luonnollisesti kuin vanhempi sukupolvi, mistä johtuen on tärkeää kiinnittää huomiota kielten säilymiseen. Kielitilanne on Mordvan tasavallassa vahvasti venäläistynyt, mutta mordvalaiskielten puhujat haluavat kuitenkin säilyttää äidinkielensä ja aktivoida sen käyttöä. Tämän tavoitteen saavuttaminen on kuitenkin osoittautunut hankalaksi. Puhujien kielenkäyttö on rajallista ja mordvalaiskielillä on enemmänkin symbolinen asema yhteiskunnassa. Mordvan kieli on yhteisnimitys kahdelle suomalais-ugrilaiselle kielelle, ersälle ja mokšalle, jotka eroavat toisistaan merkittävästi. Mordvalaiskielillä on virallisen kielen asema tasavallassa, mutta hallinnon ja yhteiskunnan kieli on pääasiassa venäjä. Esimerkiksi virallisia julkaisuja ei julkaista alkuperäiskansojen kielillä. Mordvan kielilaissa taataan mahdollisuus tarjota venäjän- ja muun kielistä opetusta ja vanhemmat saavat valita kasvatuksen kielen. Myös mordvankielistä korkeakouluopetusta tarjotaan kieliin erikoistuville. Virallisia papereita voidaan tarpeen vaatiessa kääntää mordvalaiskielille. Yleisesti ottaen kielilakien tarkkuus vaihtelee suuresti suomalais-ugrilaisissa tasavalloissa. Mordvalaiskielillä on tasavallassa ensisijaisesti symbolinen asema. Kieli yhdistää etnistä ryhmää monikansallisessa valtiossa. Opetuksen tarjoaminen omalla äidinkielellä lisää huomattavasti pienten kielten ja kulttuurien säilymistä. Oikeus opetukseen omalla äidinkielellä on myös määritelty Venäjän lainsäädännössä. Kuitenkin vain muutamissa venäjän 83 yksiköistä tämä toteutuu, ja vaikka opetus omalla äidinkielellä olisikin tarjolla, suurin osa käy koulunsa venäjäksi. Opetuksen muodostumisen epäonnistumista perustellaan usein osanottajien vähyydellä. Kouluopetuksesta poiketen varhaiskasvatuksessa ei ole kuitenkaan pakollista käyttää venäjän kieltä paikallisen kielen rinnalla. Mordvalaiskieliä opetetaan ylimääräisenä aineena kaksi tuntia viikossa niissä alakouluissa, joissa opetus on mahdollista järjestää. Kaikki vastaajat olivat naisia ja kaikki tekevät töitä varhaiskasvatuksen parissa. Tutkimustulokset eivät heijasta koko tasavallan kielitilannetta, mutta vastaajat työskentelevät paikallisen mordvan kielen säilymisen kannalta hyvin tärkeässä asemassa. Vastaajien mielestä kielipolitiikka on muuttunut, mutta ei ole varmaa onko sen muuttumisesta parempaan suuntaan mitään apua. Suurin osa vastaajista aikoo opettaa tai opettaa jo parhaillaan mordvan kieltä lapsilleen. Monet vastaajat hallitsevat puhutun mordvan kielen paljon paremmin kuin kirjakielen. Vastauksista näkyy, kuinka tärkeä osa omaa kulttuuria ja historiaa mordvan kieli vastaajille on. Vastaajista suurin osa ei pidä venäjän kieltä kilpailevana kielenä äidinkielensä rinnalla. Suurin osa vastaajista oli sitä mieltä, että jos 20 vuoden päästä mordvalaiset eivät enää puhu omaa äidinkieltään, kadottavat he yhteyden omiin juuriinsa ja kulttuuriinsa.