Browsing by Subject "runokääntäminen"

Tässä tutkielmassa tutkin, toteutuuko uudelleenkääntämisen hypoteesi Eeva-Liisa Mannerin kolmen runon neljän englanninkielisen käännöksen kontekstissa. Hypoteesin toteutumista selvitetään laadullisin ja määrällisin tutkimusmenetelmin, ja tavoitteena on saada numeerinen arvo jokaisen käännöksen kotouttamisen ja vieraannuttamisen asteesta, joiden pohjalta toteamuksia uudelleenkääntämisen hypoteesin toteutumisesta voidaan tehdä. Tutkielma jatkaa kandini aihetta. Materiaali koostuu kolmesta Eeva-Liisa Mannerin suomenkielisestä modernista runosta, ja näiden runojen neljästä englanninkielisestä käännöksestä Ritva Poomilta (1986), Herbert Lomakselta (1991 ja 1997) ja Emily Jeremiahilta (2009). Näistä käännöksistä ensimmäinen on suunnattu amerikkalaiselle yleisölle kulttuurinvälitysvihkosen (chapbook) muodossa ja loput brittiläiselle yleisölle isompien käännösrunoteosten muodossa. Tutkielman teoriatausta koostuu runokääntämisestä ja sen eri metodeista (Lefevere 1975 ja Vahid Dastjerdi ym. 2008), uudelleenkääntämisen hypoteesista ja siihen linkittyvistä kotouttamisen ja vieraannuttamisen käännösstrategioista sekä näiden asteittamisesta ja esiintyvyyden mittaamisesta (Van Poucke 2012). Tutkielman metodi on monivaiheinen ja koostuu laadullisesta käännösvertailusta, vertailun nostattamien käännösyksiköiden arvottamisesta kotouttamisen ja vieraannuttamisen asteittaisella jatkumolla sekä näiden arvotettujen käännösyksiköiden esiintyvyyden laskemisesta runokäännöksissä määrällisin menetelmin. Tutkielman tuloksiin pohjaten on mahdollista todeta, että uudelleenkääntämisen hypoteesi toteutuu pääosin tämän tutkielman materiaalissa, mutta ei välttämättä jokaisen käännöksen välillä. Toteutumiseen näyttääkin linkittyvän taustatekijöitä. Tulosten perusteella tällaisia taustatekijöitä voivat olla käännösten välillä kulunut aika, käännöksen tarkoitus, saman kääntäjän tekemät uudelleenkäännökset, kääntäjien kieli- ja kulttuuritaustojen läheisyys toisiinsa sekä lähtötekstiin, kääntäjän käännöskokemus ja mahdollisesti jopa kääntäjän sukupuoli. Lisätutkimukselle uudelleenkääntämisen hypoteesiin sekä yleisesti kotouttamiseen ja vieraannuttamiseen vaikuttavista taustatekijöistä on tarvetta. Tutkielman analyysi todisti myös, että tutkielman asetelman määrittelemisessä esimerkiksi uudelleenkääntämisen hypoteesin ja materiaali- sekä kielipiirteiden erityisyyksien suhteen on parantamisen varaa, ja niihin tulisi keskittyä huolella uusissa tutkimuksissa.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin runoilija Arto Mellerin tuotannon kääntämistä englannin kielelle. Havaintoni ja analyysini perustuvat itse tekemiini englanninnoksiin, joiden syntyprosessia käyn läpi ja arvioin omien käännösratkaisujeni valossa. Tutkimuskysymykseni ovat: Millä tavalla kääntäjän oma persoonallisuus ja omat valinnat vaikuttavat lopulliseen kohdetekstiin? Miten kääntäjän tulisi näitä valintojaan motivoida? Oliko Arto Melleri luokiteltavissa spoken word -tyylisuunnan edustajaksi? Millä tavoin Mellerin performatiivinen tausta vaikutti hänen kirjoittamiseensa? Aihe on kiinnostava koska kääntäjien työtä tutkitaan harvoin itse käännösprosessin tasolla. Tutkimallarunouden kääntäjien tekemiä valintoja voidaan saavuttaa uusia näkemyksiä kaunokirjallisuudesta, kaunokirjallisuuden kääntämisestä, kielen käytöstä ja kehityksestä sekä luovuudesta. Lisäksi esityksellinen runous on maailmalla nousussa, ja sen ilmiöiden puitteissa on kiinnostavaa tutkia millä tavoin performatiivisuus tukee tai rajoittaa runoilijoiden kirjoittamisprosessia. Nojaan analyysissäni kaunokirjallisuuden tulkintatapoihin sekä mm. skoposteoriaan (Nord), kirjoitetun ja lausutun tekstin kaksinaisuuteen (McAlpine), eleiden performanssiteoriaan (Blackmur) ja kaunokirjalliseen alluusioteoriaan (Leppihalme). Lisäksi käytän hyväkseni eri suomentajien näkemyksiä käännöstyöstä (teoksessa Tavi 2011). Koska pro graduni pääpaino on käännösprosessin lisäksi performanssissa, otan tarkasteluuni myös yhden Mellerin runoäänitteistä. Vertailen äänitteiden ja painettujen runojen suhdetta sekä sen vaikutusta omaan käännöstyöhöni. Apuna käytän ääniteorian opasta (Laukkanen ja Leino) sekä runoteknisten keinojen opasta (Leech). Pro gradussani väitän, että runouden kääntäjällä itsellään ja tämän persoonallisuudella on paljon vaikutusta valmiisiin käännöksiin, mutta samalla kääntäjän läpikäymät prosessit ovat monisyisiä ja ratkaisuihin päätyvät päättelyketjut voivat olla hyvinkin vaihtelevia. Lisäksi totean, että Mellerin voi luokitella spoken word -runoilijaksi ja että hänen henkilökohtaisella kosketuksellaan esiintymiseen oli paljon tekemistä hänen runojensa sisällön sekä omien käännösvalintojeni kanssa.

Tutkielmassa tarkastellaan alkusoinnun esiintymistä Suomen kansalliseepoksessa Kalevalassa (1849) sekä Lars ja Mats Huldénin ruotsinnoksessa vuodelta 1999. Alkusointu määritellään tutkielmassa saman tai samanlaisen äänteen esiintymisenä kahden tai useamman sanan ensimmäisessä tavussa yhdellä säerivillä. Tutkielman tarkoitus on selvittää, kuinka paljon alkusointua kyseisissä teoksissa on määrällisenä kokonaisuutena sekä millaisia yksittäisiä ratkaisuja kääntäjät ovat alkusoinnun näkökulmasta säeriveillä tehneet. Tutkimusmateriaali koostuu laajimmillaan koko Kalevalasta ja sen ruotsinnoksesta (eli runoista 1–50) silloin kun tarkastellaan ns. sporadista alkusointua, jolloin yksittäiset kieliopillisesti välttämättömät sanat huomioidaan alkusointuisuutta laskettaessa. Näitä sanoja ovat mm. olla-verbi (sv vara) ja kieltoverbi ei (sv kieltosanat, esim. inte ja icke). Tutkimusmateriaali koostuu vain runoista 1–25 silloin kun tarkastellaan ns. strukturaalista alkusointua eli mainittuja välttämättömiä sanoja ei lasketa mukaan. Lisäksi säerivittäisen vertailun kohteena ovat runot 20, 33 ja 49 sporadisen ja runot 11, 16 ja 22 strukturaalisen alkusoinnun näkökulmasta. Tutkimuksen teoreettinen tausta perustuu käännöstieteen osalta James S. Holmesin runokääntämisen kolmeen ongelmatasoon, Andrew Chestermanin esittelemiin paikallisiin käännösstrategioihin, Christiane Nordin käsitteeseen akustinen fantasia sekä eeposkääntämisen haasteita koskevaan kirjallisuuteen. Alkusoinnun määrittelemisessä on nojauduttu Pentti Leinon ja Jukka Saarisen väitöskirjoihin sekä muuhun kyseiseen tyylikeinoon liittyvään kirjallisuuteen. Runsas Kalevala-tutkimus luo puitteet niin teoreettiselle taustalle kuin analyysiosuudellekin. Tutkimusmenetelmä on alkusointua koskevien määrällisten tietojen vertailu lähde- ja kohdetekstin välillä ja säerivikohtaisten ratkaisujen tarkastelu Holmesin kolmen ongelmatason pohjalta. Alkusointu on jaoteltu kymmeneen eri tyyppiin sen mukaan, kuinka monessa tavussa alkusointua esiintyy ja kuinka samanlaista tavujen alkusointu on. Tiedot on kerätty manuaalisesti sanastamalla, ja sanastetut säerivit on koottu taulukoihin alkusointutyypeittäin. Tutkimus on lähinnä kvantitatiivinen, tosin siinä myös havainnollistetaan, miltä tyylikeino säerivitasolla näyttää ja millaisessa tekstiyhteydessä käännöksen alkusointuratkaisut ovat syntyneet. Runoissa 1–50 alkusointua on lähdetekstissä 81,0 prosentissa säeriveistä ja ruotsinnoksessa 60,6 prosentissa. Strukturaalista alkusointua on runoissa 1–25 lähdetekstissä 78,2 prosentissa säeriveistä ja kohdetekstissä 51,5 prosentissa säeriveistä. Paikalliset käännösstrategiat vaihtelevat alkusointutyypeittäin. Tulokset osoittavat myös, ettei lähdetekstin tiettyjä alkusointutyyppejä ole kohdetekstissä säännönmukaisesti ilmaistu aina jonakin tiettynä (siis toisena tai samana) alkusointutyyppinä. Lars Huldén on todennut, ettei alkusoinnun kääntäminen ole ollut ruotsinnoksessa etusijalla. Analyysi kuitenkin osoittaa, että tyylikeinoa on pyritty luomaan käännökseen. Lähde- ja kohdetekstillä on omat ominaiset alkusointutyyppinsä, mikä perustuu suomen ja ruotsin rakenteellisiin eroihin. Kalevala ja sen ruotsinnos ovat siis äänimaisemaltaan vääjäämättömästi erilaisia. Yksittäisissä ratkaisuissa tämä yhdistelmä näyttäytyy vaihtelevina ratkaisuina: toisinaan ruotsinnos on (omalla tavallaan) hyvinkin yhteneväinen lähdetekstin kanssa, toisinaan tyylikeinosta taas on pidättäydytty jonkin toisen ominaisuuden (kuten runomitan tai soljuvuuden) hyväksi.