Browsing by Subject "runous"

Tutkielma käsittelee Basileios Suurta, joka on yksi merkittävimmistä teologeista 300-luvulla. Hänellä on valtava kirjallinen tuotanto, joista tutkielman kannalta merkittävimmät ovat hänen esipuheensa ensimmäiseen Psalmiin ja kuuluisa puhe Ad adolescentes. Tutkielmassa tarkastelen erityisesti Basileioksen käsitystä mimesiksestä, jolla on sielua tai tunteita parantava luonne, joka näkyy kolmella tavalla hänen teksteissään: negatiivinen mimesis, positiivinen mimesis ja antiikin kirjallisuuden jäljittelevä ominaisuus suhteessa pyhiin kirjoituksiin. Mimesiksellä on myös kolmitasoinen luonne: se näyttäytyy sekä suoraan että epäsuoraan ja sillä on yhteisöllinen ulottuvuus. Basileioksen käsitys mimesiksestä on olla välineenä hyveeliseen elämään, ja sillä on myös sielun therapeiaan liittyvä ulottuvuus. Ensimmäinen pääluku antaa aatehistoriallisen pohjan Basileioksen mimesis-käsitteelle. Keskityn tässä luvussa antiikin ajan mimesis-käsitteeseen, jota tarkastelen runoudessa ja musiikissa esiintyvän mimesiksen avulla. Antiikin ajan mimesiksellä on muun muassa jäljittelevä, kopioiva tai matkiva luonne sekä sillä on vahva yhteisöllinen ulottuvuus. Toinen pääluku käsittelee varhaiskirkon hymnografiaa, jossa tutkin mimesistä nimenomaan jumalanpalveluskontekstissa. Tässä luvussa otan huomioon askeettien tavan käyttää mimesistä, sillä Basileios on askeettisesti elävä luostarin johtaja. Tämä toinen pääluku osoittaa myös Basileioksen kontekstin yhteisöelämiseen suuntaavaan luonteeseen, jossa on mimeettisiä aineksia. Kolmas pääluku ottaa huomioon antiikin ja varhaiskirkon hymnografian, kun kyseessä on Basileioksen mimesis-käsite, jota tarkastelen hänen esittämän antiikin kirjallisuuden ja musiikin valossa. Mimesiksellä on hyveelliseen elämään ja sielun parantumiseen liittyviä ominaisuuksia Basileioksen ajattelussa.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan lauluntekijä Olavi Uusivirran kappaleiden suhdetta Eino Leinon runoihin. Teoriaviitekehyksenä käytetään Kiril Taranovskin subtekstianalyysiä. Subtekstillä tarkoitetaan tekstin primaarimerkitysten alle piiloutuvaa merkitystä. Runoanalyysien metodi perustuu Leino-alluusioiden ja -sitaattien paikallistamiseen Uusivirran kappaleista. Tutkielman aineistona ovat Uusivirran kappaleet ”Löysäläisen laulu” ja ”Ukonlintu ja virva-liekki”, jotka ovat molemmat ilmestyneet albumilla Minä olen hullu (2008). Näitä vertaillaan Leinon kirjoitusasultaan vain hieman eroaviin runoihin ”Löysäläisen laulu” (Shemeikan murhe, 1924) ja ”Ukon lintu ja virvaliekki” (Helkavirsiä 2, 1916). Tärkein tutkimuskysymys on, mitä lisämerkityksiä Olavi Uusivirran lyriikoiden tulkinta Eino Leinon runojen kautta tuo niihin. Lisäksi tutkitaan, eroaako tulkinta näin pelkkään diktioon perustuvasta tulkinnasta; onko siteeraaminen poleemista vai tukeeko se tekstiä? Millä tavoin Uusivirran tekstit voidaan ymmärtää ilman subtekstejä ja niiden analysoinnin jälkeen? Tässä työssä yhtenä tavoitteista on myös pyrkiä hälventämään rajoja, joita voidaan pystyttää niin kutsuttujen korkeakirjallisten- ja populaarikulttuuristen tuotteiden välille. Analyysien perusteella voidaan huomata, että nämä kaksi Uusivirran kappaletta rakentuvat tiivistii Leinon runojen päälle. Kappaleissa käytetään alluusioita ja sitaatteja, sekä myös alku- tai loppusointuisuutta mukailemaan Leinon runojen kieltä ja muotoa. Leino-lainat eivät ole vain sieltä täältä poimittuja lauseenosia, joita olisi ripoteltu kappaleiden lyriikoihin vain siksi, että ne kuulostavat mukavilta. Leinon runot vahvistavat niitä teemoja, joita Uusivirran kappaleista on tulkittavissa ilman Leinon runojen läsnäoloakin. Alluusioiden ja sitaattien käyttö ei ole poleemista. Tämän tutkielman valossa näyttää, että taiderunouden ja populaarin laululyriikan rajat eivät ole niin selviä. Aineiston perusteella voidaan sanoa, että populaariksi mielletty teos voi olla, ja onkin, kytköksissä suurempaan kirjalliseen perinteeseen.

Maisterintutkielman tavoitteena on selvittää, miten lapsen kuolemasta johtuvaa suruprosessia ja siihen liittyviä tunteita käsitellään Anna Elina Isoaron runokokoelmassa Tämänilmaiset (2019). Erittelen tarkkaa lähilukua hyödyntäen sekä teoksen aihetta ja sisältöä että surun tunnetta rakentavia runokeinoja. Keskityn tutkielmassa surun tunteeseen, koska hypoteesini on, että se nousee kaikista teoksen tunteista voimakkaimmin esiin. Tutkielman keskeinen kysymys on, miten teoksen aihe ja siihen valitut runokeinot kommunikoivat keskenään: tukevatko ne toisiaan vai asettuvatko ne ristiriitaiseen suhteeseen toisiinsa nähden. Tutkielma esittää, miten nämä kaksi osa-aluetta pääsevät yhdistymään teoskokonaisuudeksi, jonka eri osat osallistuvat suruprosessin rakentumiseen. Tutkielma asettuu sekä kirjallisuudentutkimuksen että tunteidentutkimuksen piiriin. Lisäksi tutkielmassa tukeudutaan teoskokonaisuuden poetiikkaa käsittelevään teoriataustaan. Näitä yhdistelemällä tutkielmaan luodaan mahdollisimman todenmukainen käsitys siitä, minkälaisia emootioita, affekteja ja tunteita teoksesta nousee esiin ja miten teoskokonaisuus, eri osastot ja teoksen vaihtuva puhuja-asema vaikuttavat suruprosessin ja surun tunteen ilmenemiseen. Tutkielma osoittaa, että teokseen valituilla runokeinoilla on merkityksensä surun tunteen rakentumisessa. Erilaisilla runokeinoilla luodaan ero tilallisten affektien ja kerronnallisten emootioiden välille. Puhuja-aseman muuttuvat näkökulmat tuovat suruprosessiin useita kokijoita, ja teoksen metalyyrinen puhuja osoittaa, miten haastavaa surun tunnetta on sanallistaa rehellisesti. Typografisella asettelulla, rytmillä, vertailulla, motiiveilla ja muilla runokeinoilla nostetaan esiin surun muotoja ja kerrotaan, miltä suru sen kokijasta todella tuntuu. Teoksen intertekstuaalinen aines tekee yksityisestä surukokemuksesta yleisemmän. Kuolemasta kirjoittamisen perinne näyttäytyy teoksessa elinvoimaisena ja monipuolisesti käytetyt intertekstit syventävät tulkintoja lapsen menetyksestä johtuvasta surusta.

Tutkielmani tarkastelee naiseuden teemaa Edith Södergranin teoksissa Dikter (1916), Septemberlyran (1918) ja Rosenaltaret (1919), erityisesti niistä poimituissa runoesimerkeissä ”Livets syster” (Dikter), ”Jungfruns död” (Septemberlyran) ja ”I feernas hängmatta” (Rosenaltaret). Tutkielman tavoitteena on analysoida, miten naiseutta kyseisissä runoissa rakennetaan ja mitä se niissä merkitsee. Tutkielman teoreettisena taustana ovat runon kuvallisuuden tutkimus sekä feministinen kirjallisuudentutkimus. Södergranin runoutta luonnehtii vahvasti kuvallisuus, ja myös teemat muotoutuvat keskeisesti sen kautta. Kuvallisuuden analysoinnissa hyödynnän Benjamin Hrushovskin metaforisen tekstin viitekehysanalyysiä. Laajat tulkinnalliset viitekehykset, joiden puitteissa tarkastelen naiseuden teemaa, ovat myytit, satuintertekstit ja nietzscheläinen kuvasto. Kyseessä ovat Södergranin runouden keskeiset piirteet, jotka osallistuvat myös naiseuden teeman rakentumiseen. Hahmotan eri teosten ja niistä poimittujen keskenään erilaisten runojen suhteutumista näihin viitekehyksiin. Runoesimerkkien analyysi valottaa naiseuden teeman kokonaisvaltaisuutta ja monikerroksisuutta Södergranin runoudessa: Runossa ”Livets syster” naiseus on metaforinen viitekehys, jonka avulla kuolema kuvataan naisellisen ruumiin läheisyytenä. Kuolemasta kirjoitetaan yllättävä, lohdullinen kokemuksellinen kuvaus. Runossa ”Jungfruns död” naiseus paikantuu neitohahmoon, jota kuvataan muun muassa sadun ja nietzscheläisen yli-ihmisen viitekehysten avulla. Runossa ”I feernas hängmatta” nainen on konkreettinen ja kuvaannollinen uuden elämän ja jopa maailman synnyttäjä. Södergranin runoudessa Lumikin kauneus voi yhdistyä nietzscheläiseen voimaan ja todellisuus saada feminiinisyyden viitekehyksessä toisenlaisen luonteen.

Tutkimus käsittelee taiteilija Kaarlo Tapio Tapiovaaran (1908–1982) runokirjataidetta. Tapiovaaran tuotannossa runokirjoihin toteutetut elementit muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, joka ajoittuu vuosiin 1936–1960. Runokirjojen kansien, somistusten ja kuvitusten ohella Tapiovaara kunnostautui myös muun kaunokirjallisuuden ja lehtien kuvittajana sekä vapaana taiteilijana. Tutkimuksen tavoitteena on avata, miten Tapio Tapiovaaran henkilöhistoria sekä kuvan ja sanan liitto risteävät tämän runokirjataiteessa. Vaikka hänen kirjataiteensa ei näytä ulkoisesti tarkasteltuna poikkeavan merkittävästi aikalaiskuvittajien töistä, Tapiovaaran positio taidekentällä, ajatukset runoudesta sekä aikalaiskonteksti rakentavat mielenkiintoisen tarinan ja näkökulman runojen kuvittamiseen sotia edeltävän, sotien aikaisen ja jälleenrakennuksen ajan Suomessa. Tutkimus asettuu henkilö-, taide- ja kirjanhistorian välimaastoon. Aineistolähtöisen tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu visuaalisen kulttuurin ja kirjallisuudentutkimuksen kirjoituksista, jotka mielekkäällä tavalla valottavat aineiston erityispiirteitä. Tutkimuksen lähdeaineisto rakentuu kirjallisuuden ohella aikalaiskirjoituksista sanoma- ja aikakauslehdissä. Tutkimuksessa hyödynnetty arkistoaineisto on kerätty Kansan Arkistoon sijoitetusta Tapiovaaran henkilöarkistosta, Kustannusosakeyhtiö WSOY:n ja Otavan Kansallisarkistossa säilytettävistä arkistoista sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistosta ja Svenska Litteratursällskapet i Finlandin arkiston materiaaleista. Varsinainen tutkimusaineisto koostuu neljästäkymmenestäseitsemästä vuosina 1936–1960 julkaistusta runokirjasta, niihin liittyvistä luonnoksista, kirjoituksista ja kirjeenvaihdosta sekä yhdeksästä uniikista lyijykynin kuvitetusta runokirjasta. Aineiston kirjataide jakautuu neljään selittävään alakategoriaan: 1) marginaalikuvitettuihin yhdeksään teokseen, jotka ovat Tapiovaaran itselleen lyijykynin kuvittamia, uniikkeja ja sellaisenaan julkaisemattomia kuvituskokonaisuuksia, 2) kannetettuihin kirjoihin, joihin Tapiovaara on toteuttanut vain kannen kuvan, 3) somistettuihin teoksiin, joihin Tapiovaara on toteuttanut kannen lisäksi somistuksia – tyypillisesti vinjenttikuvituksia – teoksen sivuille sekä 4) kuvitettuihin teoksiin, joihin Tapiovaara on toteuttanut kannen ja somisteiden lisäksi kattavasti kuvituksia. Tutkimus osoittaa, että Tapiovaaran runokirjataiteessa yhtenevää on sen ohjelmallisuus. Hänen runokirjataiteessaan yhdistyvät tavoitteet, jotka painottuvat tutkimusaineiston julkaisuissa eri tavoin. Kuvitukset edustavat yhtäältä taiteilijan leipätyön jälkiä, mutta ovat toisaalta pyrkimys tulkita itsessään kompleksinen runoilijan teos. Selkeimpiä esimerkkejä ulkopuolelta tulleista, taiteilijan taloudelle tärkeistä runokirjataiteen osista ovat toimeksiannot, joita on syntynyt merkittävimmin kirjankansiin. Erityisen tulkinnallinen ote Tapiovaaralla on marginaalikuvituksissa. Marginaalikuvitukset ovat mielenkiintoinen jäljenne niin taiteilijan erityisestä runosuhteesta kuin runon tulkinnan prosessista. Tekstien piirtäen tulkitseminen on ollut hänelle harrastus ja intohimo. Lisäksi tuotokset ovat nähtävissä sekä kokonaistaideteoksina että taiteena kansalle. Varsinkin kokonaistaideteosnäkökulma tiivistyy somistetuissa ja kuvitetuissa runokirjoissa, erityisesti sellaisissa kuvituskokonaisuuksissa, joissa Tapiovaaran visuaaliset elementit ovat ulottuneet julkaisun typografian suunnitteluun asti. Loppuun asti harkitut tyyli- ja tekniikkavalinnat ja runsaat, yhtenevät kuvitukset ovat vaatineet kuvittajalta pitkäjänteisyyttä ja runoteoksen syvällistä ymmärtämistä. Nämä taiteellisesti korkeatasoiset tuotokset painatettiin suurina erinä, mikä mahdollisti edullisen hinnan ja täten laajan saavutettavuuden. Taidegrafiikan ja julkisen taiteen tavoin kuvitustaide oli Tapiovaaran tapa mahdollistaa kuvataiteen kulkeutuminen mahdollisimman monien katseen ulottuville.

Tämä tutkielma käsittelee vähälle huomiolle jääneen imaginisti-runoilija Aleksandr Kusikovin tuotantoa. Tutkielmassa analysoidaan kahta vuonna 1920 julkaistua runoelmaa ”Poema poem” ja ”Koevangelieran”. Runoanalyysin lisäksi tutkielma esittelee myös Kusikovin kirjallista elämäkertaa ja sen suhdetta kirjailijan tuotantoon. Biografian koostamiseksi tietoa on kerätty Kusikovia käsittelevien artikkelien ja kirjailijan lyhyen omaelämäkerran lisäksi aikalaismuistelmista, Kusikovin julkaistusta kirjeenvaihdosta, sekä kirjailijan emigranttilehdissä julkaistuista kirjoituksista. Molemmissa teosanalyyseissä hyödynnetään subteksti-analyysin menetelmiä. ’Teksti’ ymmärretään laajasti kattamaan kirjallisten tekstien lisäksi mm. Kusikovin koko tuotannon ja elämäkerran. ”Poema poem”-runoelman analyysissä tarkastellaan teoksen suhdetta raamatulliseen ”Laulujen lauluun” ja sen imaginistisiin sovellutuksiin. Runoelmaa lähestytään sen motiiveista käsin: teoksen kaupunkikuvausta käsitellään suhteessa imaginistien urbanismiin ja lyyrisen sankarin tšerkessiyttä tutkitaan osana imaginistista elämänteatteria. Runoelman rakkausmotiiville tarjotaan kolme mahdollista luentaa yhtäältä sen syntagmaattisista ja toisaalta paradigmaattisista suhteista käsin. Ensimmäisessä korostuu Kusikovin tuotannolle ominainen lyyrisen sankarin tunteiden kuvaus, jälkimmäisissä imaginisten tradition profetia sekä Kusikoville ominainen mystinen taso. ”Koevangelieran”-runoelman taustaa selvitetään tarkastelemalla orientalismin ja Koraanin asemaa venäläisessä kaunokirjallisuudessa ja Kusikovin tuotannossa. Tutkielmassa nimetään runoelman subtekstejä, joiden motivointeja tutkitaan jo yllämainittujen luentatapojen avulla. Tarkastelun kohteena ovat täten autobiografinen lyyrinen sankari ja tämän imaginistiset profetiat, sekä runoelman islamilainen mystiikka. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta Kusikovin olleen aktiivinen kirjallinen tekijä, jonka merkitys on ehkä suottakin unohtunut kirjallisuushistoriassa. Teosanalyysit osoittavat sekä imaginismin vaikutuksen Kusikovin tuotannossa, että myös runoilijan omintakeisen kuvaston.

Maisterintutkielmassani tutkin runon ja kuvataiteen suhdetta ekfrasiksen näkökulmasta Kaija Rantakarin runokokoelmassa Salit (2021). Tulkitsen monien kokoelman olevan ekfrasiksia eli visuaalisen representaation verbaalisia representaatioita. Selvitän miten ekfrasiksen piirteet – narratiivinen energia, prosopopoeia, taidemuseoinstituution kuvaus sekä representaatiokitkan ilmaukset – näkyvät Rantakarin kokoelmassa ja millaisia ekfrastisia suhteita teoksen runojen ja kuvataiteen välille voi hahmottaa. Ekfrasiksen käsitteen kohdalla nojaudun teoreettisesti James Heffernanin sekä Tamar Yacobin tutkimuksiin. Lisäksi nostan esille sitä, miten Rantakarin kokoelma eroaa sitä edeltäneistä ekfrasiksista. Salit on tulkintani mukaan sekä implisiittisesti että temaattisesti määrittynyt metalyyrinen teoskokonaisuus, joka erottaa sen ainakin James Heffernanin tutkimusaineistosta.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen suomiräpin naiskuvaa: miten naisista ja naisille puhutaan suomenkielisissä räpkappaleissa, miten naisräppärit itse kuvaavat naiseutta ja asemaansa räpmaailmassa ja millaisia sukupuoliasenteita räpin sanoitukset välittävät. Tutkin etenkin stereotyyppisiä representaatioita, mieskeskeisyyttä ja naisten esineellistämistä ja analysoin keinoja, joilla niistä pyristellään eroon, kuten huumoria, ironiaa ja parodiaa. Pohdin räplyriikoiden yhteyttä afrikkalaisamerikkalaiseen solvausleikkiin, joka tunnetaan nimellä ”dirty dozens”, sekä vertailen suomalaisen räpmusiikin sukupuoliasenteita yhdysvaltalaiseen räppiin. Aineistoni koostuu neljäntoista suomenkielisen räpkappaleen sanoituksista, joista yhdeksän on miesräppäreiden kynästä ja viisi naisten. Kappaleet on julkaistu vuoden 2007 jälkeen, eli ne edustavat suomiräpin tuoreinta, kolmatta aaltoa. Tekstit on valittu paitsi temaattisesti, myös siten, että ne edustavat monipuolisesti räpin eri genrejä ja enimmäkseen eri artisteja. Apuna stereotyyppisten representaatioiden analyysissa hyödynnän kulttuurintutkija Stuart Hallin käsityksiä kulttuurisista representaatioista, stereotypioista ja stereotyyppisten representaatioiden haastamisessa käytetyistä ristiinkoodausstrategioista. Päälähteisiini lukeutuvat myös hiphop-tutkija Tricia Rose ja ”dirty dozens” -pelin tutkija Elijah Wald. Sovellan myös elokuvantutkimuksesta tuttua, Laura Mulveyn esittelemää termiä ”male gaze”, miehinen katse. Ironian käsittelyssä apunani ovat Linda Hutcheonin ironiaa koskevat teoriat. Koska räp on suosittua nykymusiikkia ja vaikuttaa asenteisiin, sen naiskuvalla on merkitystä. Aineistoni valossa suomiräpin naiskuva vaihtelee. Miesten räpkappaleissa esiintyy negatiivisia stereotypioita, halventavaa kieltä ja naisten esineellistämistä, mutta toisaalta myös rakkautta ja kunnioitusta naisia kohtaan. Miehet myös kyseenalaistavat sukupuolistereotypioita teksteissään. Naisräppärit tuovat esiin heihin sukupuolensa vuoksi kohdistuvia ennakkoluuloja ja taistelevat niitä ja negatiivisia stereotypioita vastaan monin kielellisin keinoin. He tiedostavat olevansa miesten katseen kohteena. Toisaalta negatiivisia stereotypioita toistetaan naistenkin teksteissä ja siten niitä samalla ylläpidetään tai jopa vahvistetaan. Suomiräpille on tyypillistä hyödyntää huumoria, ironiaa ja parodiaa sanoituksissaan. Osa negatiivisesta naiskuvasta selittyy yhdysvaltalaisen räpin matkimisella ja parodioinnilla ja räpin syntyhistorialla, jossa ”dirty dozens” -solvauksilla on ollut vaikutusta. Nykypäivän suomiräp on lähtöisin tasa-arvoisemmista yhteiskunnallisista oloista kuin 1970-luvun Bronxissa syntynyt yhdysvaltalainen räp, mikä heijastuu myös sanoituksiin. Naisten asema Suomen hiphop-kentällä on kuitenkin edelleen heikompi kuin miesten.

Tutkielmani selvittää Gunnar Ekelöfin (1907−1968) runoelman En Mölna-elegi: metamorfoser (1960) elegistä luonnetta. Avointa ja monitulkintaista runoelmaa ei ole sen otsikosta huolimatta aiemmin tutkittu elegiana. Elegian määritelmä ja sisältö ovat vaihdelleet eri aikakausina, mutta yleensä elegia käsitetään melankoliseksi runoksi, jossa on kaipuun teema ja idyllistä kuvastoa. Elegioissa käsitellään menetystä ja tehdään surutyötä. Lähestyn Ekelöfin runoelman elegistä luonnetta kolmesta historiallisesta näkökulmasta: suhteessa antiikin, klassiseen ja moderniin elegiaan (luvut 2, 3 ja 4). Modernismin yhteydessä tarkastelen runoteosta myös suhteessa modernin runon ihanteisiin. Lähestymistapaani kuuluu monitaiteisuuden huomiointi sekä Mölnassa että elegialajissa. Mölna-runoelma haastaa elegian melko hajanaista teoriaperinnettä. Tarkastelemalla Mölnaa elegiana avautuu uusia näkökulmia paitsi Ekelöfin runoteokseen myös elegian teoriaan ja käsitteisiin. Runoelma ei ole antiikin elegia, klassinen elegia eikä ilmestymisajankohdastaan huolimatta modernikaan elegia, mutta siinä on sen elegistä luonnetta valottavia yhtymäkohtia niihin kaikkiin. Toisaalta Mölnan elegisyyttä selvittämällä hahmottuvat ja tarkentuvat kunkin kolmen elegian aikakauden piirteet. Monisävyinen ja muotoaan alati muuttava runoelma kyseenalaistaa sekä elegisen kaunista kuvastoa ja tunnelmaa että perinteistä käsitystä onnistuneesta surutyöstä, jossa surusta on päästävä irti. Mölnassa suru saa jatkua ja ilmenee monin tuntemuksin, kuten kokemuksina tutun outoudesta tai vieraudesta.

Tutkielmassa pyritään tuomaan esille Pierot-runoilijoiden tuotannon keskeisiä piirteitä. Tarkoituksena on havainnollistaa sitä, miten symbolisti-runoilija ja Pierot-runoilija eroavat toisistaan tuotantonsa osalta. Jokainen Pierot on samalla myös symbolisti, mutta jokainen symbolisti ei ole Pierot. Tarkoituksena on samalla osoittaa, että Pierot-runoilija on aivan oma, ainutlaatuinen ”rotunsa”, omintakeinen joukko runoilijoita. Tutkielma lähtee liikkeelle Pierot-hahmon alkuperästä. Työssä käydään läpi Pierrot- eli suomeksi Narri -nimisen hahmon taustaa sekä alkuvaiheita Italian Commedia dell’Arten yhtenä merkittävimmistä rooli-hahmoista. Teatterin osuus on merkittävä Pierot-hahmon juurien syvemmän ymmärtämisen kannalta. Työssä käydäänkin siksi läpi Commedia dell’Arteen liittyviä hahmoja sekä käytäntöjä. Seuraavaksi selvitetään Pierotin matkaa teatterista kirjallisuuden ja muiden taiteiden maailmaan. Erityinen vaikutus Pierot-hahmolla oli nimenomaan runouteen. Työssä verrataan Pierot-runoilijan tuotantoa symbolistien tuotantoon, ja siksi käydään lyhyesti läpi myös symbolismin käsite sekä siihen tiiviisti liittyvää kaksi nimeä: Jean Moreas ja Charles Baudelaire. Seuraavaksi esitellään työssä tarkasteltavana olevat kymmenen kreikkalaista runoilijaa. Runoilijat sijoittuvat noin sadan vuoden aikajanalle siten, että varhaisimman syntymävuosi on 1863 (Konstantinos Kavafis) ja viimeksi syntyneen 1940 (Katerina Gogou). Yksi runoilijoista elää edelleen Kreikan Thessalonikissa (Dinos Christianopoulos). Itse kunkin runoilijan elämästä kertova pieni tiivistelmä pyrkii avaamaan kyseistä runoilijaa lukijalle, tuomaan tämän lähemmäs ja tutummaksi. Analyysi-osassa käydään läpi otteita itse kunkin tuotannosta ja tutkitaan sitä, miten pierot-laatu heistä kullakin ilmenee. Todetaan, miten osalla runoilijoista kyseinen ns. pierot-laatu on hyvinkin voimakkaasti läsnä, kun taas toisten tuotannossa sitä on selkeästi vähemmän ja joissakin tapauksissa, hyvin vähän jos ollenkaan. Loppupäätelmissä voidaankin todeta, että Pierot-runoilija tosiaan näyttää olevan oma ryhmänsä runoilijoiden joukossa. Samoin näyttäisi siltä, että ilmiö ei rajoitu ainoastaan tiettyyn ajankohtaan kirjallisuuden historiassa, vaan on aikaan sitoutumaton, itsenäinen ilmiö.