Browsing by Subject "ruumiillisuus"

Tutkielman aiheena on biohakkerointi (biohacking) ja itsen mittaaminen (Quantified Self) kulttuurisena ilmiönä, joka ylittää maantieteelliset rajat. Biohakkeroinnilla voidaan viitata monenlaisiin käytäntöihin. Tässä työssä biohakkeroinnilla tarkoitetaan ilmiötä, jossa omaa biologista ruumista (ja omaa elämää) manipuloidaan biologisilla ja teknologisilla keinoilla ja välineillä. Käsitteenä biohakkerointi muodostuu sanoista biologia ja hakkerointi. Metaforana se käsittää ihmisen tietokonejärjestelmään verrattavissa olevana organismina, jonka toimintaa pyritään säätelemään, muokkaamaan ja parantamaan. Itsen mittaamista tarkastellaan yhtenä mahdollisena osa-alueena ja työkaluna biohakkeroinnissa. Purkamalla biohakkerointia metaforana sekä tarkastelemalla sitä operatiivisena filosofiana tutkimus jäljittää joitain niistä ideoista ja ajattelun tyyleistä, joista ilmiö saa voimavaransa. Tutkimus pyrkii erottamaan toisistaan median ja yritysten luoman julkisuuskuvan sekä ruohonjuuritasolla tapahtuvat merkityksenannot. Tarkoituksena on kartoittaa ja pyrkiä selittämään, mitä merkityksellistä ja arvokasta biohakkeroinnista innostuneet ihmiset siinä näkevät. Mistä ja millaisten elementtien avulla tällaisen käsitteen ympärille kietoutuva ilmiö saa kulttuurisen vetovoimansa? Samalla pohditaan, millaisena tutkimuskohteena biohakkerointia voisi tarkastella ja millaisia teoreettisia mahdollisuuksia siihen tällöin sisältyisi. Tutkimus on toteutettu Suomessa, pääkaupunkiseudulla, marraskuun 2014 ja huhtikuun 2016 välisenä aikana. Aineisto koostuu 17 puolistrukturoidusta haastattelusta biohakkeroinnista kiinnostuneiden ihmisten kanssa, biohakkerointiin liittyvien tapahtumien havainnoinnista, aiheesta julkaistusta kirjallisuudesta ja internetin onlinetilojen kautta kerätystä materiaalista, kuten nettisivuista, blogeista sekä keskusteluryhmien seuraamisesta. Aktiivisin aineistonkeruu tapahtui keväällä ja kesällä 2015. Työssä tarkastellaan biohakkerointia kolmesta toisiaan täydentävästä näkökulmasta. Biohakkerointia analysoidaan diskursiivisesti rakentuvana yhteisönä sekä löyhänä verkostona, joka saa voimansa arvojen ja tavoitteiden moninaisuudesta ja jännitteisyydestä. Biohakkeroinnin diskurssin kautta ihmiset voivat ottaa kantaa myös laajemmin yhteiskunnassa meneillään oleviin haasteisiin ja muutoksiin. Tieteellisen tiedon soveltamista sekä tiedon tuottamista itsen mittaamisen teknologioiden avulla tarkastellaan osana itsen kehittämiseen ja transformaatioon tähtääviä projekteja. Itsenmittaamisteknologiat tähtäävät mekaaniseen objektiivisuuteen, jonka avulla itsestä tuotetaan ns. datakaksosia. Ne toimivat välineinä oppimisprosessissa, jossa tähdätään esimerkiksi käyttäytymisen muuttamiseen. Biohakkerointi on erään määritelmän mukaan superihmiseksi tulemisen tiedettä ja taidetta . Tiede ja taide nähdään toisilleen rinnakkaisina kenttinä, mikä mahdollistaa joidenkin teoreettisten mahdollisuuksien kehittämisen ilmiön tarkastelemiseksi. Vaikka biohakkerit eivät edusta näitä yhteisöjä välttämättä itse, heidän kauttaan voidaan havainnoida mahdollisia muutoksia tieteen tekemisen ja tieteellisten representaatioiden tuottamisen tavoissa. Biohakkerointi näyttäytyy hyvinvointitrendinä, mutta se kytkeytyy myös laajempiin trendeihin länsimaisessa tieteellisessä ajattelussa, josta se saa käyttövoimaa niin taloudellisen, sosiaalisen kuin symbolisen pääoman muodossa. On myös nähtävissä, että sen ilmaisemat ajatukset ja näkemykset eivät rajoitu vain ilmiön sisälle, vaan samoja keskusteluja käydään sekä tiedeyhteisön että muiden kansalaisten keskuudessa. Tiedeyhteisössä käytävissä keskusteluissa on esitetty, että biologia ei enää edusta vain determinististä kohtaloa, vaan jopa mahdollisuutta. Biohakkerit näyttävät olevan osa tätä keskustelua, vaikkakaan eivät toimi tiedeyhteisön sisällä. Biohakkeroinnin kautta esitetään myös (bio)poliittisia kysymyksiä, joihin edelläkävijät ottavat jo kantaa vaikka eivät välttämättä tiedosta tekevänsä niin, tai ainakaan se ei ole merkittävä toimintaa ohjaava motivaatio. Instituutioiden ja auktoriteettien kyseenalaistaminen voidaan nähdä osana laajempaa poliittista liikehdintää, jossa yhteisöjen rajoja ja vallanjakoja ajatellaan uusiksi. Biohakkerointi on käytännöllisesti suuntautunut ajattelun tyyli, jossa ruumiillinen, teknologinen ja sosiaalinen kietoutuvat yhteen. Se tuntuu vetoavan niihin, joilla on jo valmiiksi taitoa ja resursseja ja mahdollisuus panostaa aikaa ja energiaa vaadittavaan tietotaitoon. Median esittämän kuvan ja tapahtumien markkinointimateriaalin perusteella voi vaikuttaa siltä, että kyseessä on lähinnä teknologiaan ja suorituskyvyn pakkomielteiseen parantamiseen redusoituva neoliberaalin subjektin rakennusprojekti. Haastattelujen valossa biohakkerointi näyttää kuitenkin myös toimivan erityisesti miehille keinona puhua julkisesti tavoilla, jotka eivät ole ehkä aiemmin olleet hyväksyttyjä. Teknotieteeseen nojaava biohakkerointidiskurssi tuntuu tarjoavan hyväksyttävän kontekstin ja keinot tuoda esiin henkilökohtaisiakin asioita, vaikeuksia ja intiimejäkin aiheita, kuten itsetunto ja sosiaaliset taidot tai niiden koettu puute. Todellisuuden ns. paljastaminen tieteellisesti on yksi osa biohakkeroinnin viehätystä, mutta siihen sekoittuu myös esteettisiä ja viihteellisiä elementtejä. Biohakkerointidiskurssi vetoaa liikkuessaan monilla kentillä ja sekoittamalla luovasti erilaisia elementtejä toisiinsa. Näihin kuuluvat niin tieteellinen tieto, henkilökohtaiset narratiivit, refleksiivisyys kuin mielikuvituksen voima, jotka yhdessä lupaavat tuoda muutoksen niin henkilökohtaisella kuin yhteiskunnallisella tasolla. Se myös herättää kysymyksen, kuinka tiedon tuotannon käytäntöjä ja esittämisen tapoja voisi pohtia uusista näkökulmista ja näin osallistua ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin keskusteluihin sekä olla mukana muutoksissa mielekkäillä tavoilla.

Analysoin tutkielmassani Iida Rauman romaania Seksistä ja matematiikasta (2015) ja sen naturalistisia piirteitä. Tutkimuskysymykseni on se, miten naturalismi näkyy nykykirjallisuutta edustavassa romaanissa. Tarkastelen myös sitä, miten romaanissa kuvataan naturalismin avulla ihmisen ja luonnon suhdetta. Seksistä ja matematiikasta kertoo Erika-nimisestä matemaatikosta, jonka matemaattiset taidot ovat poikkeukselliset. Erika tekee töitä tutkijana Saksassa, mutta joutuu palaamaan Suomeen, kun hän kokee seksuaalista väkivaltaa. Romaanissa kuvataan Erikan henkistä ja fyysistä romahdusta Suomeen palaamisen jälkeen, ja hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan takaumien kautta. Muita keskeisiä henkilöhahmoja romaanissa ovat Annukka, Erikan ystävä, ja Tuovi, joka on töissä yliopiston kampuskirjastossa ja tutustuu siellä Erikaan. Naturalismi on Ranskasta lähtöisin oleva kirjallisuuden tyylisuuntaus, jonka katsotaan alkaneen 1800-luvun lopussa. Naturalistisissa teoksissa kuvataan yhteiskunnan epäkohtia ja ihmisten arkista elämää mahdollisimman todentuntuisesti. Analysoin naturalistisia piirteitä kolmen eri näkökulman, arjen, seksuaalisuuden ja ruumiillisuuden kuvauksen kautta. Päälähteitäni ovat Riikka Rossin Särkyvä arki (2009) ja David Baguleyn Naturalist Fiction (1990), joissa kuvataan naturalismin syntyä Ranskassa ja sitä, miten naturalismi näkyy eurooppalaisessa kirjallisuudessa. Arki on Seksistä ja matematiikasta -romaanissa yksitoikkoista, monotonista ja ilotonta. Henkilöhahmot kokevat ulkopuolisuuden, epäonnistumisen ja ahdistuksen tunteita, eivätkä näe tulevaisuudessa toivoa. Romaanissa keskitytään henkilöhahmojen henkilökohtaisen elämän kuvaukseen, mutta toivottomuutta aiheuttavat myös ilmastonmuutoksen uhka ja ympäristökatastrofit. Seksuaalisuutta ja seksiä kuvataan romaanissa yksityiskohtaisesti ja peittelemättä. Seksi on romaanissa usein epämiellyttävää ja voi aiheuttaa häpeää ja tuntua kielletyltä. Henkilöhahmot kokevat häpeää esimerkiksi inhottavina pidetyistä asioista kiihottumisesta, mikä liittyy naturalismissa usein kuvattuun inhon vetovoimaan. Myös ruumiillisuutta ja ruumiintoimintoja käsitellään romaanissa suorasukaisesti. Ruumiintoiminnot ja kehon muutokset aiheuttavat henkilöhahmoille ahdistusta, koska he eivät voi kontrolloida niitä. Ruumiillisuuden kuvaus myös allegorisoituu, minkä avulla tuodaan esille laajempia viittaussuhteita ja ihmisen suhdetta luontoon. Naturalististen piirteiden avulla kuvataan romaanissa erityisesti biologian vaikutusta ihmisen toimintaan ja ihmistä osana luontoa. Ihmiset ajautuvat teoksessa kohti tuhoa sekä henkilökohtaisessa elämässään että koko ihmiskunnan tasolla ilmastonmuutoksen takia. Romaanissa kuvataan fyysisten sairauksien ja mielenterveysongelmien ja niistä selviämisen prosesseja naturalistisesti, eli kaunistelematta ja todentuntuun pyrkien.

Tämän tutkielman tarkoituksena on kuvata sitoutuneiden astangajoogan harjoittajien harjoituskokemuksia. Astangajoogaharjoitus on esimodernit uskonnollis-filosofiset juuret omaava modernin joogan muoto. Tarkastelen modernia astangajoogaharjoitusta osana post-sekulaaria henkisyyden maisemaa. Post-sekulaarin käsitteellä viittaan klassisen sekularisaatioteesin murtumisen jälkeiseen tilanteeseen, jolloin traditionaalisen uskonnon tyhjentynyttä paikkaa täyttävät lukuisat vaihtoehtoiset henkisyyden muodot. Institutionaalisten uskontojen suosion hiipuessa yksilöt uskovat, tuottavat ja artikuloivat merkityksiä elämäänsä erilaisten harjoitusten ja käytänteiden avulla. Kun yksilöt ottavat etäisyyttä kulttuurisesti määrittyneeseen uskonnolliseen traditioon, uskonnontutkimus kohdistuu uskon ja uskomusten (belief) sijaan enenevässä määrin instituutioiden ulkopuolella esiintyviin arkipäiväisiin kokemuksiin (experience) ja käytänteisiin (practice). Post-sekulaarista positiosta käsin kiinnostuksen kohteeksi muotoutuu se, kuinka uskonto toimii yksilöiden elämässä ja miten yksilöt itse määrittelevät kokemuksiaan. Kuvaan tutkielmassani narratiivisen analyysin menetelmällä sitä, millaisista kokemuksellisista säikeistä astangajoogaharjoitus rakentuu. Miten ruumiillisesta harjoituskokemuksesta rakentuu henkisyydeksi luonnehdittava kokemuksellinen ulottuvuus? Kuinka harjoitus on muuttanut haastateltujen elämää? Millä tavoin harjoittajat mieltävät suhteensa uskonnolliseksi tai henkiseksi ymmärrettyyn? Kokemuskuvauksen analysoinnin ja tulkinnan lähtökohtana on ruumiinfenomenologiaan pohjaava näkemys, jonka mukaisesti ruumis ja mieli eivät ole toisiinsa nähden binaarisessa oppositiossa. Ruumis ei ole passiivinen ja mykkä mielen objekti, vaan kokemisen ja kokemuksen eksistentiaalinen ehto. Tämän mukaisesti ruumiillistunut kokemus (embodied experience) ymmärretään kielellistetyn kokemuskuvauksen muodostumiseen keskeisesti vaikuttavana kontekstina. Tutkielman tavoitteena ei ole objektiivisen tai yleistettävän tiedon tuottaminen, vaan tutkivan subjektin läpi suodattuneen uuden narratiivin luominen. Tällöin haastateltavien kerronta muodostaa tämän tarinan moniäänisen kudelman. Henkistynyt liha on kuvaus siitä, kuinka ruumiillinen ja henkinen kutoutuvat harjoituskokemuksessa yhteen. Ruumiillistuneen kokemuksen käsitteellistäminen dualismeihin taipuvalla kielellä on haasteellista sekä haastatelluille että tutkivalle subjektille. Sen keskeisiksi elementeiksi muodostuvat fokusaation ja kehotietoisuuden käsitteisiin liittyvät kuvaukset. Asanaharjoituksen myötä mahdollistuva radikaali yhteys kehoon tarjoaa tihentynyttä, arkipäiväisen kokemuksen ylittävää, mutta immanenttia läsnäolon ja eksitenssin tunnetta, johon liittyy avautumisen, vapautumisen ja puhdistumisen kokemuksia. Harjoituksen henkisyys on yhteydessä sen kokonaisvaltaisesti terapeuttiseksi koettuihin vaikutuksiin. Harjoitus generoi muutoksia harjoittajan itseymmärryksessä, arjen käytännöissä ja sosiaalisissa suhteissa. Se tarjoaa myös eksistentiaalista turvaa ja lohtua. Harjoituksen uskonnollis-filosofinen tausta harjoituskokemusten merkityksiä avaavana kontekstina nousee vahvemmin esiin vuosia kestäneen kurinalaisen harjoittelun jälkeen.

Tämä tutkielma tutkii Robert Baillien (1602–1662) käyttämää sukupuolittunutta ja ruumiillistunutta retoriikkaa tämän poliittisuskonnollisissa teksteissä kolmen valtakunnan sotien aikana. Tutkimus analysoi, kuinka sukupuolittuneen ja ruumiillistuneen retoriikan avulla Baillie maalaa vastapuolesta kuvan vääräuskoisina, seksuaalisesti poikkeavina ja jopa hirviömäisinä. Vastaavasti Baillie käyttää sukupuolittunutta ja ruumiillistunutta kieltä myös maalatakseen presbyteerit tosiuskovaisiksi ja Jumalan asialla oleviksi. Tutkielma jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä luvussa analysoidaan, kuinka Baillie maalaa vastapuolen miesten maskuliinisuuden heikoksi. Baillien mielestä eniten näiden miesten maskuliinisuutta kyseenalaistaa näiden vääräuskoisuus ja valtion uhkaaminen. Toisessa luvussa tarkastellaan, kuinka Baillie käyttää feminiinisyyttä toisaalta vastapuolen maalaamiseen seksuaalisesti epäilyttävinä ja yhteiskuntarauhan vaarantajina, mutta myös kirkon kuvaamiseen naisena, joka joutuu vastapuolen miesten hyökkäyksen kohteeksi. Kolmannessa luvussa sukupuolittuneisuus sidotaan yhteen ruumiillisuuden kanssa. Toisaalta Baillie maalaa vastapuolesta kuvaa hirviöinä, jotka saavat usein feminiinisiä konnotaatioita. Samalla hän niin ikään kuvaa kirkkoa ja valtiota ruumiin avulla, ja kuinka vastapuoli sairastuttaa tai muuntaa hirviöksi tämän poliittisen ja uskonnollisen ruumiin. Lopuksi luvussa keskitytään Baillien tapaan tarjota parannusta lääketieteellisten kielikuvien avulla. Baillien sukupuolittuneen ja ruumiillistuneen retoriikan analyysilla tämä tutkielma osoittaa, että aatehistoriallinen tutkimus hyötyy sukupuolen ja ruumiin huomioimisesta analyysissaan. Tutkielmassa avataan, kuinka 1600-luvun Iso-Britannian poliittinen ympäristö oli vahvasti sukupuolittunut ja ruumiillistunut, ja kuinka eliitin miesten oli tärkeä pitää kiinni näistä ihanteista oikeuttaakseen valtansa. Samalla tutkielma tuo esille, kuinka hyökkäys eliitin miehen maskuliinisuutta vastaan saattoi olla oikea uhka miehen poliittiselle vallalle.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten naisten käsityksiä ja kokemuksia dancehall-harrastuksestaan. Dancehall on jamaikalainen kulttuuri, johon kuuluu muun muassa tanssi ja musiikki, ja dancehall-tanssia harrastetaan Suomessakin. Tutkimuskysymys on seuraava: millaisena dancehall näyttäytyy suomalaisten naisharrastajien käsityksissä? Tätä kysymystä lähestytään kahden kysymyksen avulla: miten dancehall vaikuttaa kuvaan ja kokemukseen naiskehosta suomalaisten naisharrastajien puheessa? Miten suomalaiset naiset kokevat dancehall-kulttuurin ja suomalaisen kulttuurin väliset erot ja jännitteet? Tutkielmaa varten on haastateltu kahdeksaa dancehallia harrastavaa suomalaista naista ja aineisto koostuu kahdeksasta teemahaastattelusta. Haastateltavat on valittu lyhyen kyselyn perusteella, joka toteutettiin dancehall-tanssitunneilla Helsingissä. Kyselyn perusteella valittiin haastateltaviksi sellaisia harrastajia, jotka itse määrittelivät olevansa todella innostuneita dancehallista. Aineisto on analysoitu aineistolähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Tutkielmasta selviää, että dancehallilla on ollut myönteinen vaikutus haastateltavien kehonkuvaan sekä itsetuntoon. Haastateltavien naisten mukaan dancehall-kulttuurin sallivampi ja laajempi kauneusihanne sekä erinäköisten ja -kokoisten jamaikalaisten naistanssijoiden esilläolo ja representaatio dancehallissa ovat vaikuttaneet heidän omaan kauneusihanteeseensa sekä kehonkuvaansa niin, että he ovat tyytyväisempiä itseensä ja kehoonsa sellaisina, kuin ne ovat. Dancehall-harrastus on lisäksi tuonut heidän elämäänsä kokonaan uuden yhteisön ja ystäväpiirin. Osan haastateltavista oli mahdollista löytää itsestään uusi, arkiminästä poikkeava “dancehall-persoona”, tai vain kokeilla erilaisia rooleja tanssin avulla. Dancehall-harrastukseen liittyy kuitenkin myös asioita, jotka aiheuttavat haastateltaville jännitteisiä ja ristiriitaisia tunteita. Haastateltavat pohtivat dancehallin naiskuvaa ja dancehallin suhdetta naisiin. Onko dancehall naisia voimauttavaa ja vapauttavaa vai esineellistävää ja alistavaa, vai jotain siltä väliltä? Haastateltavilla on tästä erilaisia mielipiteitä. Lisäksi haastateltaville jännitteisiä ja ristiriitaisia tunteita aiheuttavat dancehalliin ajoittain liittyvät väkivalta ja homofobia, jotka ovat haastateltavien omien arvojen vastaisia ja joihin haastateltavien on vaikea suhtautua. Haastateltavat pohtivat, miten dancehallia voi harrastaa vastuullisesti ja eettisesti. Heille on tärkeää, että he ovat perillä dancehall-kulttuurista, pystyvät tukemaan jamaikalaisia tanssijoita rahallisesti, ja että jamaikalaiset tanssijat hyväksyvät heidän harrastuksensa. Dancehall-harrastukseen liittyy suomalaisilla naisharrastajilla jännitteisiä kokemuksia ja ristiriitaisia tunteita. Näistä huolimatta dancehall on vaikuttanut heidän elämäänsä myönteisesti, erityisesti kehonkuvan ja itsetunnon parannuttua. Dancehall on luonut harrastajille tilan hyväksyä itsensä sellaisina, kuin he ovat. Tätä on mielenkiintoista verrata dancehall-kulttuuriin Jamaikalla, jossa kehitys vaikuttaa olevan kohti länsimaisempaa, yksipuolisempaa kauneusihannetta. Tämä ei silti vähennä sitä, miten merkityksellistä dancehall on suomalaisille harrastajille, kaikesta huolimatta.

Uskontotieteen etnografinen tutkielmani tarkastelee elävien ja kuolleiden ihmisten välisiä yhteyksiä 2000-luvun Suomessa. Työn pääkohteena on kysymys siitä, miten läheisensä menettäneet ihmiset voivat kokea yhteyttä kuolleeseen lähiomaiseensa oman eletyn ruumiin kokemuksensa kautta? Tarkemmin tarkastelen tutkielmassa tapoja, joilla yhteys vainajaan rakentuu, ilmenee ja pysyy yllä omaisten ruumiin kokemuksessa ja sen kautta. Työssä läheisensä menettäneen ihmisen yhteyden kokemuksesta kuolleeseen omaiseensa käytetään termiä vainajayhteys. Tutkielma hyödyntää teoreettisena työkalunaan ruumiinfenomenologista filosofiaa, jossa eletyllä ruumiilla tarkoitetaan elävää, aistivaa ja havaitsevaa kehoa niin kuin se yksilön omassa jokapäiväisessä kokemuksessa hahmottuu. Yhtaikaa eletty ruumis on myös yksilön maailmassa olon lähtökohta, jossa ihmisten välisyys eli intersubjektiivisuus sekä vuorovaikutus toisiin tapahtuvat. Monikenttäisen tutkielmani aineistona ovat kahdeksan suomalaisen lähiomaisensa menettäneen naisen haastattelua. Lisäksi hyödynnän työssä muistiinpanojani, joita olen kirjoittanut vierailuistani haastateltavien kodeissa, käynneistäni haastateltavien kuolleiden omaisten haudalla ja kuolinpaikalla. Tämän ohella tutkielma-aineisto muodostuu havainnoinnistani Facebook-muistoryhmissä, sekä kahden haastateltavan verkossa kirjoittamasta omaisensa kuolemaa käsittelevästä blogista. Tutkielma osoittaa, miten aineistossa omaisensa menettäneiden ihmisten yhteys vainajaan ilmeni, rakentui sekä pysyi yllä heidän ruumiin kokemuksessaan. Tärkeimpänä työn huomiona oli tällöin, miten vainajaan tuntemasta yhteydestään kertoessaan ilmaisivat aineiston omaiset vainajan yhtaikaa elävän ja olevan olemassa osana omaa ruumiistaan sekä sen kokemuksia, toimintoja ja aistimuksia. Havainto vahvisti myös aineiston kokemusten kytköstä tutkielmassa teoreettisesti hyödynnettyyn ruumiinfenomenologiseen filosofiaan, kokemusten painottaessa omaisten eletyn ruumiin ja ihmisten välisyyden merkitystä heidän maailmassa olemisensa lähtökohtana. Ymmärrys omaisen eletyssä ruumiissa olemassa oloaan jatkavasta vainajasta tuli esiin tavassa, jolla kuolleen läheisen koettiin elävän osana omaisen elintoimintoja kuten verenkiertoa, hengitystä tai sydämen sykettä. Samalla vainajayhteys rakentui osaksi eletyn ruumiin kokemusta kun vainajan ymmärrettiin elävän jonkin omaisen arvokkaan, omalle olemassa ololle keskeisen kehon kohdan osana. Yhtälailla myös omaisen yhteyden kokemusta vainajaan ilmaisevat tunteet paikallistuivat omaisen ruumiiseen, jolloin erityisesti sydän korostui kehollisten ihmisten välisiä yhteyksiä ilmaisevien tunnekokemusten keskuksena. Omaiset toivat ilmi, miten heidän tässä hetkessä hahmottuvan ruumiin kokemuksensa olemista ohjaavat suuntaviivat olivat muodostuneet jo menneisyydessä, suhteessa vielä silloin eläneeseen vainajaan, suunnaten yhä tässäkin hetkessä omaisten tapaa olla maailmassa ja ymmärtää todellisuutta. Keskeisintä oli, miten omaisille vainajan läsnäolo ja vaikutus tässä tietyllä tavalla rakentuneessa ruumiillisessa todellisuudessa ei ollut kadonnut tämän kuoleman myötä. Näin omaisten eletty, -historiaan ja aikaan suhteessa oleva-, ruumiin kokemus välitti monenlaista tietoa vainajan jatkuvasta olemassaolosta siinä vielä nykyisyydessäkin. Kehon kokemuksen tuottamaa ymmärrystä yhteydestä vainajaan syntyi erityisesti aistihavaintojen myötä, jolloin tulkitsin työssä aistimisen olleen tutkielman omaisille vainajayhteyden olemassaolosta viestivä kehollisen tietämisen väline. Keskeistä oli, miten aistiminen yhdistyi aineistossa ihmisten välisiin suhteisiin sekä niiden ylläpitoon, jolloin omainen pystyi kehonsa kautta eri tavoin aistimaan vainajan läsnäoloa elämässään ja ympäristössään. Samalla omasta ruumiin kokemuksesta lähtöisin olevat aistielämykset kytkivät kuolleen läheisen entistä lujemmin omaisen kehon osaksi ja tekivät tämän olemassaolon siinä vielä selväpiirteisemmin koettavaksi.

The research analyses how the impression of gender is corporally produced in the everyday life of a primary school sixth grade class. The work is based on Judith Butler’s notion of gender as a construct that is produced and reproduced through a work of constant repetition. The research investigates the gestures, styles, and bodily signifiers that produce an impression of gender, and especially that of girlhood, in the everyday orders of school. An additional focus is on the touching that takes place between students during school day and how touch becomes gendered in school. Methodologically, the study is framed on feminist ethnography. Feminist research is critical research in which the central importance is on a critical analysis of power relations, a strong ethical commitment, a political and emancipatory knowledge interest, and an understanding of knowledge as situated. The research data was produced through ethnographic observation while participating in the everyday life of a primary school sixth grade class in Helsinki, Finland. The observation took place during 10 school days in May 2018. The data consists of approximately 100 pages of field notes written at the time. The research observes the school days of students, including lessons, recesses, lunch breaks, swimming lessons, and movements between these. Observational data is enhanced by seven student pair or group interviews in which 15 sixth graders took part, and an interview of the class teacher. The research concludes that the impression of girlhood is produced through corporal stances such as hip curvature or outstretched ankles. Material objects, such as cosmetics or jewellery, and clothes that leave girls’ bodies more visible than boys’ bodies, are also associated with girl corporality. Girls also took advantage of a specific strategy for claiming space, in which (some of) the girls used their physically skilful bodies to claim space through dashing postures and movements such as stretching or cartwheels. There was a line between the genders in the class and the impression of gender was produced through touching, among other things: friends of the same gender were most in contact with each other. The girls more commonly used gentle and caring touching, the boys more raucous touching and play fighting. However, the gender line was habitually transgressed in many ways and also all the different ways of touching were used by students of different genders. The research found that gender categories are not consistent and the ways of corporally producing gender is influenced by several overlapping factors which the research analyses through the concept of corporal style.

The subject of the study is Sally E. Dean's Somatic Costumes™ and how they affect actor's performing and the creation of characters. Somatic costumes are costumes which create multi-sensorial experiences for the performer. The aesthetics of the performance is built on the basis of this costume experience. In craft science costumes have been studied mostly from the design's point of view. The purpose of this study is to provide a new perspective on defining costumes in the context of performance. The study aims to explore the experiential and interactive role of somatic costumes in making performances and creating characters. The study is a phenomenological hermeneutical research on experiences. The research data consists of Sally E. Dean's interview and researcher's own experience about Somatic Costumes™. The data was gathered during a three-day workshop called Somatic Movement & Costumes, Creating Characters which was held in Helsinki in autumn 2015. The data was analyzed by inductive content analysis, in which the interview was reflected upon, including the experiences of the researcher in the process. The study shows that multi-sensorial experiences created by Somatic Costumes™ help the performer in generating new kind of movement and character material. Somatic Costumes™ can support the performer's individual artistic expression. Awareness developed in the interaction between the costume and the body may have effects on the interaction with other performers as well as with the environment. However, developing awareness through Somatic Costumes™ requires that the performer acknowledges the costume and seeks an equal relationship with it. In all, Somatic Costumes™ can affect the performer's awareness of oneself and one's body. The knowledge on how Somatic Costumes™ affect performers, the making of performances and the creation of characters can be utilized in performance arts. It's also possible to apply the knowledge on Somatic Costumes™ in user-oriented costume design.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen 2000-luvun yhteiskunnallista keskustelua varusmiesten huonontuneesta kunnosta ja lihomisesta. Kutsun työssäni tätä keskustelua "läskisodaksi". Varusmiesten heikentynyttä kuntoa on käsitelty monien eri tieteen alojen tutkimuksissa ja tutkimushankkeissa, mutta vaikka kyseessä on nuorten miesruumiiden ympärille kietoutuva kysymys, sukupuolen vaikutusta asiaan tai sen julkiseen käsittelyyn ei ole juuri analyyttisesti tarkasteltu. Siksi tutkin työssäni tätä keskustelua sukupuolentutkimuksellisen lähestymistavan avulla ja tarkastelen erityisesti sen suhdetta maskuliinisuuden ja miesruumiiden kulttuuriseen ja sosiaaliseen rakentumiseen. Lähestymistapani pohjautuu feministisen perinteen ja kriittisen miestutkimuksen teoretisointeihin. Analyysini taustalla vaikuttaa erityisesti kriittisen miestutkimuksen maskuliinisuuksien teoria ja siihen kohdistunut teoreettinen ja metodologinen keskustelu. Hahmottelen sellaista hegemonisen maskuliinisuuden käsitteelle vaihtoehtoista tapaa teoretisoida miesideaalin ja eletyn mieheyden suhdetta, jossa kiinnitetään huomiota erityisesti maskuliinisuuden määritelmälliseen avoimuuteen ja ajalliseen ulottuvuuteen. Esimerkkiaineistona "läskisodasta" käytän Helsingin Sanomien 2000-luvulla ilmestyneitä lehtikirjoituksia huonontuneesta varusmieskunnosta. Keskustelussa vaikuttavat puhetavat tuottavat monimutkaisella tavalla sukupuolittunutta ruumiillisuutta, joten lähestyn teksteissä esiintyviä sukupuoleen liittyviä oletuksia ja itsestäänselvyyksiä tarkennuksen tasoltaan vaihtelevan diskurssianalyyttisen otteen avulla, sekä yksittäisiä väitteitä että rivien väliin jääviä ideologisia oletuksia tulkiten. Kyseessä ei ole tyhjentävä aineistoanalyysi vaan tarkastelen laajempia diskursiivisia rakenteita esimerkkiaineiston avulla. Analyysiluvuissani lähestyn "läskisotaa" neljän sukupuolentutkimuksellisen keskusteluperinteen ja teeman kautta: Luvussa 3 tarkastelen sitä suhteessa miesruumiin kulttuurista näkymättömyyttä ja sen ruumisnormin asemaa käsitteleviin feministisiin ja kriittisen miestutkimuksen teoretisointeihin, luvussa 4 analysoin siinä vähäiselle huomiolle jääviä sotilaallisen ruumiillisuuden erityisyyksiä miesruumiin kannalta, luvussa 5 käsittelen sitä osana nationalistista perinnettä ja suomalaisen yhteiskunnan militarismia ja luvussa 6 tutkin siihen liittyviä terveyden ja lihavuuden sukupuolittuneita ja poliittisia kysymyksiä. Tutkielman keskeisiä johtopäätöksiä on, että keskustelu varusmiesten huonontuneesta kunnosta alleviivaa miesruumiin kulttuurisen näkyvyyden ajallista liukuvuutta ja kontekstisidonnaisuutta ja monimutkaistaa miehisen katseen ja sukupuolittuneen aktiivisuuden ja passiivisuuden teoretisointeja, koska miesruumis asetetaan keskustelussa myös katseen ja toimenpiteiden kohteeksi. Läskisodassa huomion kohteeksi asetetaan erityisesti sellaiset miesruumiit, jotka eivät ole vielä täyttäneet miehistä potentiaaliaan. Lisäksi esitän analyysini perusteella "läskisodan" tuottavan ymmärrystä sotilaallisen ruumiillisuuden ja maskuliinisen ruumiillisuuden luonnollisesta yhteydestä ja toimivan väkivallan miehistäjänä. Tarkastelemani keskustelu tulee myös mielekkäästi ymmärrettäväksi osana nationalististen ruumiillisten ideaalien historiallista rakennustyötä ja se sekä kuvaa että vahvistaa suomalaista militarismin arvostusta. Se kiinnittyy myös kansanterveystyön sukupuolittuneeseen ja normaalistavaan historiaan sekä ylikansalliseen "lihavuuspaniikkiin", minkä lisäksi sen voi tulkita olevan osa laajaa ajatteluperinnettä, jossa korostetaan turmelevan nykyajan miesruumista pehmentävää vaikutusta. Maskuliinisuuteen ja miesruumiiseen liittyvät sosiaaliset ja henkilökohtaiset ahdistukset ja lupaukset löytyvät kaikkien näiden näkökulmien ytimestä. Korostan analyysissäni kuitenkin myös sitä, että koska miehisten ideaalien rakentamiseen vaaditaan jatkuvaa sosiaalista panostusta, ei kova ja ei-ruumiillinen maskuliinisen ruumiillisuuden ja olemisen ihanne ole universaali tai muuttumaton.