Browsing by Subject "sananvapaus"

Tutkin pro gradu -tutkielmassani Väinö Lassilan (1896–1939) tasa-arvo- ja ihmisoikeusajattelua. Lassila oli Helsingin yliopiston anatomian professori ja lääkäri, joka puhui samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta 1930-luvun puolivälistä lähtien. Tutkimuskysymykseni on, miksi Lassila käytti samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteitä poliittisessa retoriikassaan vuosina 1934–1939. Aatteet olivat uhattuina 1930-luvulla, mitä kuvastaa natsi-Saksan synty vuonna 1933. Lassilasta tuli vuosikymmenen puolivälissä yksi näkyvimmistä fasismin ja rotuhygienian vastustajista. Hän toimi myös Ihmisoikeuksien liiton puheenjohtajana vuosina 1935–1939. Tutkielman tavoitteena on avata Lassilan kautta uusi näkökulma 1930-luvun aatehistoriaan. Tutkin, millaista vastarintaa rotuhygienia ja fasismi herättivät suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa 1930-luvulla. Samalla tarkastelen, miten ihmisoikeudet ymmärrettiin Suomessa ennen Yhdistyneiden kansakuntien (YK) jälkeen syntynyttä kansainvälistä ihmisoikeusjärjestelmää. Otan työssäni kantaa vallitsevaan akateemiseen keskusteluun ihmisoikeuksien historiasta. Sovellan aatehistorioitsija Quentin Skinnerin näkökulmaa aatehistoriallisten tekstien tutkimiseen. Skinner on esittänyt, että aatehistorialliset tekstit olivat puhetekoja, jotka oli tarkoitettu kommunikatiivisiksi teoiksi menneisyyden yhteiskunnallisessa keskustelussa. Lähestyn Lassilan tekstejä ja muita puheenvuoroja puhetekoina selvittämällä, mikä oli hänen tekojensa kommunikatiivinen tarkoitus aikalaiskeskustelussa. Tarkastelen Lassilan tapaa käyttää samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteitä siitä näkökulmasta, mikä merkitys niillä oli puheteon argumentaatiolle. Käsitteet ovat Skinnerin mielestä argumentaation työkaluja, minkä vuoksi hänelle on keskeistä se, mitä niillä voi tehdä argumentissa. Tämän lisäksi selvitän Lassilan puhetekojen motiivin tarkastelemalla, millaiset arvot ohjasivat hänen poliittista toimintaansa. Aineistoni koostuu kolmesta eri lähdekategoriasta. Ensimmäinen kategoria, lehdistö ja kirjallisuus, koostuu pääasiassa Lassilan lehdistössä julkaistuista teksteistä ja muista puheenvuoroista sekä hänen poliittisten vastustajiensa teksteistä. Toinen lähdekategoria koostuu Kansan arkistossa sijaitsevien Väinö Lassilan arkiston ja Ihmisoikeuksien liiton arkiston muodostamasta materiaalista. Kolmannen kategorian muodostavat sellaiset valtion virallisjulkaisut, kuten hallituksen esitykset, komiteamietinnöt sekä lait, joihin Lassila otti puheenvuoroissaan kantaa. Argumentoin tutkielmassani sen puolesta, että Lassilan ajattelun peruslähtökohta oli ihmisarvon kunnioitus, jonka pohjalta hän teki poliittisia johtopäätöksiä. Demokratia oli paras poliittinen järjestelmä, sillä se kunnioitti ihmisarvoa. Lassilan mielestä demokratia perustui ihmisten väliseen samanarvoisuuteen sekä yksilön vapauteen. Puheteoissaan Lassila pyrki puolustamaan demokratiaa fasismia ja rotuoppia vastaan sekä kehittämään sitä tasa-arvoisempaan suuntaan sosiaalisten olojen parantamisen kautta. Samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteet olivat hänelle demokratian puolustamisen ja kehittämisen työkaluja taistelussa rotuoppia ja fasismia vastaan.

Tutkielmassa tarkastellaan valtakunnansyyttäjän roolia erityisen ja yksinomaisen syyteoikeuden haltijana. Valtakunnansyyttäjä on perustuslain (731/1999) nojalla ylin syyttäjä ja johtaa syyttäjälaitosta. Valtakunnansyyttäjälle on osoitettu yksinomainen syyteoikeus kahden rikosryhmän osalta. Toinen näistä rikosryhmistä on sananvapausrikokset, eli julkaistun viestin sisältöön perustuvat virallisen syytteen alaiset rikokset, joiden osalta sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annetun lain (460/2003) 24 §:n 1 momentissa säädetään, että valtakunnansyyttäjä päättää syytteen nostamisesta. Roolia tarkastellaan keskeisimmän sananvapausrikoksen, rikoslain (39/1889) 11 luvun 10 §:n kiihottamisesta kansanryhmää vastaan säännöksen valossa. Tutkielman aluksi esitetään, että valtakunnansyyttäjän rooli saattaisi poiketa sananvapausrikosten osalta muista syyttäjistä, mitä ilmentää se, ettei kiihottamisesta kansanryhmää vastaan nostettuja syytteitä juurikaan hylätä tuomioistuimissa ja rikoksesta on annettu vain yksi korkeimman oikeuden ennakkopäätös. Tutkimusasetelma kumpuaa julkisesta keskustelusta, jossa valtakunnansyyttäjää ja tuomioistuimia on kritisoitu kiihottamissäännöksen soveltamisen osalta. Valtakunnansyyttäjän roolia ei kuitenkaan voida yksinomaan perustaa syytteidenhylkäämisprosentteihin, vaan esitettyä tarkastellaan lainopillisen tarkastelun avulla, käyttäen lähdeaineistona Valtakunnansyyttäjän toimistossa (ent. virastossa) rikosnimikkeellä kiihottaminen kansanryhmää vastaan annettuja syyttämättäjättämispäätöksiä ajanjaksolta 1.6.2011-31.12.2019. Tutkielman tutkimuskysymyksenä esitetään, onko hylättyjen syytteiden ja syyttämättäjättämispäätösten valossa nähtävissä valtakunnansyyttäjän muusta syyttäjätoiminnasta poikkeavaa roolia sananvapausrikosten kohdalla? Jos on, niin mikä tätä kehitystä mahdollisesti selittää? Ja miten syyttämättäjättämiskäytännössä on tulkittu kiihottamisrikosta poliittisen ja yhteiskunnallisen keskustelun tapauksissa? Tutkielman sivutuotteena esitetään tulkintasuosituksia kiihottamissäännöksen osalta ja sananvapauden asemasta perusoikeuksien kokonaisuudessa. Tutkielmassa käydään läpi rikosprosessin yleisiä oppeja kuvaten rikosprosessin etenemistä rikosilmoituksesta lainvoimaiseen tuomioon, keskittyen syyttäjän rooliin, tehtäviin ja näitä ohjaaviin arvo- ja tavoiteperiaatteisiin. Sananvapausrikosten syyteoikeus otetaan lähempään tarkasteluun ja sitä vertaillaan terrorismirikosten vastaavaan järjestelyyn. Tutkielmassa tuodaan esille näkökohta, että syyteoikeusjärjestelyn osoittaessa syyteoikeuden yksinomaisesti ylimmälle syyttäjälle yhdessä kiihottamisrikoksen erityispiirteiden kanssa, asianomistajattomana rikoksena sekä useimmiten puhtaana oikeuskysymyksenä, tekee syyttämättäjättämispäätöksistä lopullisemman kuin syyttämättäjättämispäätökset yleensä, nostaen päätösten arvoa oikeuslähteenä. Tutkielman keskeisen perusoikeuden, sananvapauden tarkastelun keskiöön nostetaan sananvapauden ydinalueeksikin korotettu poliittinen ja yhteiskunnallinen keskustelu, kiihottamisrikoksen liittyessä lähes poikkeuksetta poliittiseen keskusteluun, ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kattava ja kansallisen kiihottamissäännöksen tulkinnan kannalta merkittävä ratkaisukäytäntö. Sananvapauden osalta osoitetaan, ettei ydinalue-käsitteelle ole tässä yhteydessä annettu perusoikeuksien yleisiin rajoitusedellytyksiin kuuluvan ydinalueen koskemattomuuteen liitettyä perusoikeuspunninnan syrjäyttävää vaikutusta, vaan esitöistä ja ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä johdettu ydinalue toimii syyttämättäjättämiskäytännönkin valossa sananvapauden suhteellista painoarvoa korottavasti. Tutkielmassa ehdotetaan, että ydinalue-käsitteestä tulisi tässä yhteydessä luopua, sen aiheuttaessa käsitteellistä epäselvyyttä. Rikoslain (39/1889) 11 luvun 10 §:n säännös käsitellään keskittyen panettelu ja solvaamistekotapoihin ja tahallisuuteen, jotka ovat sananvapauden rikosoikeudellisen rajanvedon kannalta keskeisimpiä. Tutkielman ulkopuolelle rajataan levittämis- ja ihmisryhmätunnusmerkit sekä uhkaamistekotapa. Kiihottamissäännöstä tarkastellaan myös sillä suojeltavien oikeushyvien valossa, erityisesti perustuslain 1 §:n 2 momentissa ilmaistu ihmisarvon loukkaamattomuus, sekä 6 §:n yhdenvertaisuus. Ihmisarvon loukkaamattomuuden osalta käsitellään sen ongelmallisuutta rikosoikeudellisessa kontekstissa ja tuodaan esille, että kiihottamisrikoksen yhteydessä ihmisarvon loukkaamattomuus rinnastuu yhdenvertaisuuslain (1325/2014) 14 §:ssä säädettyyn häirintään. Kiihottamisrikoksen tulkinnan osalta huomataan syyttämättäjättämiskäytännössä, että ilmaisun poliittisuudelle ja yhteiskunnalliselle merkitykselle on annettu painoarvoa tulkinnassa ja että sallitun ja kielletyn sananvapauden käytön rajanveto käydään useimmiten poliittisen sananvapauteen kuuluvan sallitun ja liioittelun piirissä. Tutkielman johtopäätöksenä nostetaan esille valtakunnansyyttäjän poikkeavan roolin puolesta puhuvia näkökohtia. Selitystä kiihottamisrikoksen suhteellisen vähäiselle määrälle hylättyjä syytteitä ei rikosprosessin arvo- ja tavoiteperiaatteista käsin ole esitettävissä. Selittäväksi tekijäksi esitetään sananvapauden korostunut asema Suomen kaltaisessa länsimaisessa demokratiassa ja oikeudenkäynnissä hylättyjen syytteiden mahdollisesti aiheuttama hiljennysvaikutus. Valtakunnansyyttäjä on yksinomaisen syyteoikeutensa johdosta yhdessä kiihottamisrikoksen erityispiirteiden kanssa asemassa, jossa hän voi tehokkaasti ehkäistä hiljennysvaikutusta.

Tutkielmassa selvitetään mitä sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa annetun lain (SopMenL) mukaisella kilpailijan halventamisella ja väheksymisellä tarkoitetaan vertailevan markkinoinnin kontekstissa. Tarkemmin ottaen tutkielmassa pyritään selvittämään miten kilpailijan arvostelua, halventamista ja väheksymistä on oikeudellisesti arvioitu sekä miten kilpailijan arvostelua, halventamista ja väheksymistä tulisi arvioida. Kilpailijan ja mm. tämän tuotteiden halventaminen ja väheksyminen on ollut Suomessa kiellettyä jo pitkään. Vertailevaa markkinointia koskevat säännöksen harmonisoitiin direktiivitasolla hieman ennen vuosituhannen vaihdetta ja kieltosäännös implementoitiin kuluttajansuojalain kautta SopMenL 2a §:n 1 momentin 5-kohtaan. Tutkielmassa identifioidaan markkinoinnin eri osapuolten intressit ja pyritään selvittämään oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa esitettyjen, kilpailijan halventamista ja väheksymistä koskevien tulkintojen ja johtopäätösten asianmukaisuus näiden intressien toteutumisen valossa. Erityishuomiota on kiinnitetty perusoikeuksiin. Tutkielmaan on kerätty ja siinä on referoitu runsas määrä liiketapalautakunnan, markkinaoikeuden ja -tuomioistuinten sekä korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöä säännönmukaisuuksien löytämiseksi ja tulkintakäytäntöjen tunnistamisek-si. Vertailun sekä halventamisen ja väheksymisen edellytysten täyttymistä arvioidaan keskivertokuluttajan saaman vaikutelman perusteella. Tutkielmassa pyritään selvittämään suomalaisen kuluttajan valveutuneisuus sekä kriittisyys ja näiden havaintojen valossa selvitetään halventamisen ja väheksymisen täyttymisen asianmukaiset edellytykset. Tutkielmassa selvitetään onko SopMenL:n systematiikassa erotettavissa eriasteista ja eri säännöksiin perustuvaa kilpailijan halventamista ja väheksymistä sekä tarkastellaan vertailun täyttymistä osana SopMenL:n mukaista halventamista ja väheksymistä. Oikeudellisen lähdeaineiston ja uusien havaintojen perusteella tutkielmassa eritellään halventamisen ja väheksymisen perinteisten tunnusmerkkien lisäksi uusia arviointikriteereitä. Perinteisinä tunnusmerkkeinä voidaan pitää mm. kilpailijan saattamista epäilyttävään valoon sopijakumppanina, kilpailijoiden tuotteiden esittämistä yleisesti heikkolaatuisina, tarpeetonta arvostelua, suhteettoman aggressiivista sävyä, pääasiallista vahingoittamistarkoitusta, irrelevanttia vertailutapaa sekä epäasiallisia arviointiperusteita. Ero harhaanjohtavuuteen tai totuudenvastaisuuteen voi monesti olla hyvin häilyvä. Halventamisen ja väheksymisen yksittäistapauksellisessa arvioinnissa uusina arviointikriteereinä voitaisiin tutkielman perusteella pitää mm. vertailun suoruuden astetta, alan tavanomaista kielenkäyttöä, mainoksessa esitettyjen mielipiteiden perusteluja, mielipiteiden taustalla olevia ja vastaanottajan kannalta aidosti merkityksellisiä taustatietoja tai havaintoja, mainoksen selkeää huumoria, vahingon vaaraa sekä loukkaavuuden vähäisyyttä (de minimis). Mainoksen arvostelevien ilmaisujen ulkoasua voitaisiin arvioida myös kauppiaallisen kehumisen konstruktion avulla. Perusoikeuksilla näyttäisi olevan yksittäistapauksellisessa arvioinnissa kuitenkin melko vähäinen merkitys.

Sananvapautta on yhteiskuntatieteissä pidetty käsitteenä, jolla ei ole yhtä oikeaa määritelmää, ja jonka taustalla on erilaisia käsityksiä yhteiskunnasta ja poliittisesta toimijuudesta. Tarkastelen tutkielmassani sitä, miten kansalaiskeskustelussa perustellaan sananvapauden merkitystä ja olemassaoloa. Tutkimusaineistoni koostuu blogikirjoituksista ja verkkokeskusteluista, ja soveltamiani tutkimusmenetelmiä ovat laadullinen sisällönanalyysi ja argumenttianalyysi. Tuomalla vähemmälle kartoitukselle jääneen kansalaisnäkökulman muiden näkökulmien rinnalle tarjoan akateemiseen ja julkiseen sananvapauskeskusteluun uuden analyyttisen jäsennyksen. Tutkielmani teoriaosiossa erittelen sananvapautta moniulotteisena yhteiskuntatieteellisenä käsitteenä. Esittelen akateemista sananvapauskeskustelua usein jäsentävät käsiteparit negatiivinen–positiivinen ja yksilähtöinen–yhteisölähtöinen sekä käyn läpi klassiseen liberaaliin sananvapauskäsitykseen pohjaavat sananvapauden oikeutusperusteet, jotka ovat myös analyysini pohjalla. Tarkastelen myös akateemista keskustelua tutkielmani kontekstista eli verkon kansalaiskeskustelusta. Analyysini perusteella sananvapaudesta käytävä kansalaiskeskustelu muistuttaa akateemista keskustelua siinä, että perustelut voidaan jakaa instrumentaalisiin ja konstitutiivisiin. Moni aineistoni keskustelija ei varsinaisesti perustele sananvapautta vaan lähestyy sitä ehdottomana joko–tai-tilanteena. Merkittävä osa keskustelijoista kuitenkin liittää sananvapauden olemassaolon ja merkityksen ennen kaikkea sen hyviin yhteiskunnallisiin vaikutuksiin, jotka puolestaan liitetään usein vapaan keskustelun tuloksena saavutettavaan uuteen tietoon ja uusiin näkökulmiin. Oletus ja toivomus tiedon lisääntymisestä ja totuuden löytymisestä ovat keskeisiä myös klassisessa liberaalissa sananvapauskäsityksessä. Aineistoni keskustelusta nousee muitakin selkeitä yhtäläisyyksiä juuri klassiseen liberaaliin sananvapausteoriaan, kuten rationaalisen keskustelun painotus ja konsensushakuisuus. Toisaalta moni keskustelija painottaa yhteisymmärryksen tavoittelun sijaan sitä, että kaikenlaisten näkemysten tulee saada olla olemassa. Näkemystä voidaan peilata jälkistrukturalistiseen teoriaan, jossa olennaisena pidetään nimenomaan vastakkaisia näkemyksiä sisältävää keskustelua eikä niinkään parhaan mahdollisen lopputuloksen tavoittelua. Positiivisen ja negatiivisen vapauskäsityksen näkökulmasta voidaan todeta, että aineistossani puhutaan enemmän keskustelun rajoista ja rajoituksista kuin siitä, miten sananvapauden toteutumista tai tasapuolista jakautumista voisi edistää. Toisin kuin etukäteen olisi voinut olettaa, kansalaiskeskustelu sananvapaudesta ei aineistoni perusteella kuitenkaan ole pelkkää tunnepitoista kiistelyä siitä, mitä sananvapaus on tai ei ainakaan ole. Akateemisen keskustelun tavoin se sisältää monenlaisia rinnakkaisia ja ristiin meneviä näkemyksiä esimerkiksi vapauden olemuksesta ja poliittisen toiminnan tavoitteista.

Sananvapauden rajoja ja määritelmiä arvioidaan yhteiskunnassa jatkuvasti – ja hyvä niin, sillä se on samalla sananvapauden toteutumisen ydintä. Siinä missä sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta, on se toisaalta myös vahvasti yksilön näkemyksistä riippuvainen aihe. Tässä tutkielmassa tarkastelen kymmentä eri kolumnia, jotka käsittelevät sananvapautta. Tutkimuskysymykseni ovat: Millaisia argumentointistrategioita sananvapauskolumneissa käytetään? Miten eri tavoin sananvapauteen asennoidutaan? Millaisissa argumentatiivisissa yhteyksissä tietyt kielelliset ilmaukset korostuvat? Tutkimukseni teoreettinen lähtökohta on diskurssianalyysissa ja kriittisessä lingvistiikassa. Keskeistä on ajatus kielen ideologisuudesta. Argumentaatioteoriaan ammennan uuden retoriikan ajatuksia Perelmanin (1996) mukaisesti. Hyödynnän myös Kakkuri-Knuuttilan (1998) näkemyksiä argumentoinnista sekä Mäntysen ja Sääskilahden ajatuksia uuden retoriikan ja genretutkimuksen yhdistämisestä. Lisäksi teoriataustaa tukee Martinin ja Whiten (2005) suhtautumisen teoria. Tuloksista erottuu seitsemän erilaista argumentointistrategiaa. Vastakkainasetteluissa (1) hyödynnetään myönnyttelyrakennetta ja aikajaottelua, lisäksi oma sisäryhmä arvotetaan positiivisesti ja “muiden” muodostama ulkoryhmä negatiivisesti. Ryhmien kategorisointiin käytetään myös nimeämisen (2) eri resursseja. Lisäksi molemmilla strategioilla luodaan jännite poliittisesti erilaisten ryhmien välille: tällöin sananvapaus ja vihapuheeseen liittyvä keskustelu koetaan uhkana omaa puoluetta kohtaan. Uhkakuvien ja yksioikoisuuden (3) tuntua luodaan esimerkiksi passiivilla, teonnimillä ja predikatiivilauseilla. Sananvapauskolumnien moniäänisyys (4) on lähinnä kiistämiseen pohjautuvaa dialogista supistamista. Kiisto toimii myös vastakohtaistavana keinona. Lainausmerkeillä paitsi referoidaan myös irtisanoudutaan väitteestä, jolloin esimerkiksi vihapuhe tai sananvastuu arvottuu negatiivisesti. Auktoriteettiin vedotaan (5) niin henkilöiden kuin yleisten uskomusten tai ajankohtaisuuden nojalla. Inhimillisen toiminnan arvottaminen (6) linkittyy muihin strategioihin, ja sen avulla tuodaan esiin etenkin sananvapauden moraaliargumentoinnin aspektia. Ajallista jaottelua (7) esiintyy kolumneissa kattavasti ja sen avulla perustellaan lukijalle, miksi sananvapauden määrittely on nykyisin vaikeaa. Tutkielma osoittaa, että sananvapauden määrittely on monimutkaista, sillä aihe määrittyy suhteessa yksilön arvoihin, ideologiaan ja kokemuksiin. Samalla nuo elementit heijastuvat sananvapauden tosiasiallisen toteutumisen tasoon eli siihen, millainen sananvapausnäkemys sen hetken yhteiskunnallisessa ilmapiirissä vallitsee.

Tämän tutkimuksen aiheena on yksi vihapuheen määritelmää käsittelevä verkkokeskustelu. Tavoitteena on selvittää, millaisia merkityksiä vihapuheelle annetaan maahanmuuttopolitiikkaa arvostelevalla keskustelufoorumilla. Teoreettinen viitekehys nojaa aiempaan tutkimukseen maahanmuuttoasenteista, verkkokäyttäytymisestä ja sananvapaudesta. Aggressiivisen keskustelun on väitetty lisääntyneen julkisuudessa. Erityisesti maahanmuuttoa ja vähemmistöjen oikeuksia koskevat aiheet aiheuttavat kiivaita keskusteluja varsinkin verkossa. Vähemmistön edustajien lisäksi yhä useampi poliitikko, asiantuntija, tutkija tai toimittaja on kokenut joutuneensa vihapuheen ja uhkailujen kohteeksi. Euroopan neuvoston ministerikomitean mukaan vihapuhe on ilmaisua, jolla levitetään, yllytetään, edistetään tai oikeutetaan rotuvihaa, muukalaisvihaa, antisemitismiä tai muunlaista vihaa, joka perustuu suvaitsemattomuuteen. Vihapuheelle löytyy kuitenkin monta määritelmää ja tulkintaa. Aineisto on kerätty nettipoliisi Marko 'Fobba' Forssin aloittaman 'Avoin kutsu Hommafoorumin jäsenille keskustelemaan vihapuheesta' -keskusteluketjusta Hommaforumilta. Keskustelu käytiin 1.8.-5.9.2011, ja ketjussa on 815 viestiä, joista on tarkasteltu 270 viestiä. Tutkimusmenetelmänä on laadullinen sisällönanalyysi ja teemoittelu. Tutkimuksessa on etsitty teemoittelun avulla vastauksia siihen, mikä keskustelijoiden mielestä on vihapuhetta ja millaisiin teemoihin vihapuhe liitetään. Menetelmän tukena on käytetty myös kvantitatiivista koodausta. Tässä tutkimuksessa keskustelijoiden käsitykset vihapuheesta jakautuvat sen mukaan, käsitetäänkö vihapuhe reaalisena käsitteenä. Jotkut keskustelijat pitävät vihapuhetta käsitteenä, joka voitaisiin halutessa määritellä rajatusti, kun taas toisten keskustelijoiden mukaan vihapuhe on epämääräinen, keksitty 'muotisana'. Vihapuhe liitetään viiteen teemaan - politiikkaan, tasa-arvoon, tunteisiin, tabuihin ja sananvapauteen. Tasa-arvo korostuu keskeisimpänä teemana. Vähemmistöillä ja tietyillä kansanryhmillä nähdään olevan enemmän sekä oikeuksia käyttää vihapuhetta että suojaa vihapuhetta vastaan kuin enemmistöllä. Tätä pidetään epäoikeudenmukaisena. Vihapuheilmiö liitetään demokraattisiin oikeuksiin ja toisaalta henkilökohtaiseen itseilmaisuun. Vihapuheen katsotaan olevan sana, jota käytetään vihan lietsomiseen toisinajattelijoita kohtaan. Kaikki vihapuhe ei ole keskustelijoiden mukaan samanarvoista. Keskustelijoiden mielestä tulisi erottaa toisistaan suunnitelmallinen, uhkaava ja vihatekoihin tähtäävä vihapuhe, sekä pelkkä vihainen puhe, kritiikki tai negatiivisten asioiden julkituonti. Keskustelijoiden mukaan myös valtaväestö voi olla uhkaavan vihapuheen kohteena. Kirjoittajien mielestä avoin julkinen keskustelu maahanmuuttopolitiikasta ja toisaalta positiivisen syrjinnän lakkauttaminen vähentäisivät vihapuhetta.

Suomessa astui vuonna 2004 voimaan uusi sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annettu laki (460/2003), jonka 13 §:ssä säädetään päätoimittajarikkomuksesta. Tutkielmassa päätoimittajarikkomusta tarkastellaan empiirisen oikeustutkimuksen ja lainopin keinoin. Empiirisessä osuudessa käydään ensimmäistä kertaa läpi lähes koko päätoimittajarikkomuksesta kertynyt oikeuskäytäntö. Empiirisestä tarkastelusta käy ilmi muun muassa se, että päätoimittajarikkomustuomiot ovat keskittyneet pieniin toimituksiin ja että päätoimittajan rikosvastuu on realisoinut lähinnä tapauksissa, joissa aineisto on ollut lukijan tuottamaa ja viestin epäasiallisuus on ollut ilmeinen. Tarkastelun perusteella syytteiden kaatumiselle ei voida osoittaa yhtä syytä ylitse muiden ja lainsäätäjän säännökselle esittämät perustelut eivät vaikuta oikeuskäytännön valossa erityisen relevanteilta. Tutkielman lainopillisessa osuudessa keskitytään vastaavan toimittajan toimitustyön johtamis- ja valvontavelvollisuuteen ja luodaan ensimmäistä kertaa velvollisuuden sisällöstä systemaattinen kuva. Tutkielmassa esitetään, että johtamis- ja valvontavelvollisuus voidaan systematisoida välittömään ja välilliseen johtamis- ja valvontavelvollisuuteen, joiden keskinäinen suhde riippuu ensisijaisesti toimituksen koosta. Edelleen tutkielmassa esitetään, että välillinen johtamis- ja valvontavelvollisuus voidaan jäsentää ainakin ohjeistus-, organisointi-, pätevyyden varmistamis- ja puuttumisvelvollisuuteen.

Tutkielman aiheena on parlamentin jäsenen ja kansanedustajan sananvapaus ja aineellinen koskemattomuus edustajantoimessa. Useimmissa maissa parlamentin jäsenten puhe- ja sananvapautta suojataan erityissäännöksillä. Parlamentaarikkojen sananvapauden erityissuojelulla turvataan parlamentin jäsenten demokraattisten tehtävien hoitamista ilman pelkoa häirinnästä. Historiallisesti parlamentin jäseniin on voinut kohdistua painostusta ja häirintää toimeenpanovallan, tuomioistuimien ja poliittisten vastustajien tahoilta Parlamentaarikkojen sananvapautta turvataan säännöksillä puhevapaudesta ja aineellisesta koskemattomuudesta, joka on osa parlamentaarista immuniteettia. Tutkielmassa tarkastellaan parlamentin jäsenten puhe- ja sananvapautta sekä aineellista koskemattomuutta koskevia säännöksiä Euroopassa. Erityisesti tarkastellaan Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan valtiosääntöoikeudellisia säännöksiä parlamentin jäsenten sananvapaudesta ja koskemattomuudesta, Euroopan parlamentin immuniteettisäännöksiä sekä Euroopan unionin tuomioistuimen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä parlamentaarisesta koskemattomuudesta. Eurooppalaiseen käytäntöön peilaten arvioidaan Suomen perustuslain säännöksiä kansanedustajan puhe- ja sananvapaudesta ja kansanedustajan koskemattomuudesta. Tutkielmassa arvioidaan kriittisesti aineellisen koskemattomuuden tarpeellisuutta modernissa demokratiassa, jossa kaikkien ihmisten sananvapautta suojellaan perustuslain jaihmisoikeussopimusten tasolla. Vaikka säännökset aineellisesta koskemattomuudesta on laajasti hyväksytty Euroopassa ja demokraattisissa valtioissa, aineellista koskemattomuutta voidaan kritisoida siitä, että se on ristiriidassa yhdenvertaisuutta lain edessä koskevan periaatteen kanssa. Aineellisen koskemattomuuden säännökset estävät tavallisen lain soveltamisen parlamentin jäseniin, mikä luo jäsenille erityisen suojatun oikeudellisen aseman. Erityisen ongelmallisena aineellisen koskemattomuuden säännökset voidaan nähdä tilanteissa, joissa niitä sovelletaan parlamentaariseen puheeseen, joka voidaan tulkita vihapuheeksi. Aineellinen koskemattomuus rajoittaa kansalaisten ja viranomaisten oikeutta nostaa syyte parlamentin jäsentä vastaan. Tällä on vakavat seuraukset vihapuhekriminalisointien kohdalla, sillä koskemattomuus estää rikosten tutkinnan ja käsittelyn tuomioistuimessa. Kriminalisoidussa vihapuheessa on kyse vakavista rikoksista, joilla loukataan ihmisarvoa ja yllytetään syrjintään tai jopa väkivaltaan. Nämä näkökohdat puoltavat näkemystä siitä, että valtioissa, joissa aineellinen koskemattomuus voidaan poistaa parlamentin suostumuksella, tulisi erityisesti vakavien vihapuherikosten kohdalla saattaa asia riippumattoman tuomioistuimen ratkaistavaksi.

Suomen tekijänoikeuslakiin ei aiemmin sisältynyt nimenomaista parodiaa koskevaa poikkeusta ja parodioiden sallittavuus nojasi pitkän aikaa perinteeseen. Keväällä 2019 EU:ssa hyväksytyn niin kutsutun DSM-direktiivin myötä tekijänoikeuslakimme joutui kuitenkin muun ohella parodian osalta uudistuksen kohteeksi. Suomessa direktiivin implementointi viivästyi reippaasti, mutta helmikuussa 2023 eduskunta hyväksyi viimein lain tekijänoikeuslain muuttamisesta ja lainmuutokset astuvat voimaan huhtikuussa 2023. Pian voimaan tulevan uuden 23 a §:n mukaan julkistettua teosta saa käyttää parodiassa, karikatyyrissä ja pastississa. Sen lisäksi, että parodian sallittavuus nojasi pitkän aikaa perinteeseen, myös parodiaa koskevaa oikeuskäytäntöä on kansallisesti suhteellisen vähän. Vähäisyyden lisäksi olemassa oleva ratkaisukäytäntömme on sisällöltään jossain määrin vaihtelevaa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mikä on kansallinen oikeustila parodian osalta. Tarkoituksena on myös selvittää, mitä ongelmia sen mahdolliseen epäselvyyteen liittyy erityisesti oikeusvarmuuden ja ennakoitavuuden osalta. EUT vuonna 2014 antamassaan Deckmyn-ratkaisussa totesi, että parodiaa tulisi tulkita unionin jäsenvaltioissa yhdenmukaisesti. EUT:n tulkinta parodiasta jäi kuitenkin varsin vähäpuheiseksi. Harmonisoinnin osalta haasteen tuo parodian käsitteen vahva sidonnaisuus aikaan ja kulttuuriin. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitä ongelmia sisältyy EU:n harmonisointipyrkimykseen, kun otetaan huomioon parodian luonne ja kansalliset erot. Tutkielmassa tarkastellaan myös DSM-direktiivin asettamaa erityistä vastuujärjestelmää, joka liittyy laittoman sisällön julkaisemisen estämiseen sekä poistamiseen verkkosisällönjakopalveluista. Direktiivin asettamien vaatimusten täyttämiseksi ei EUT:n mukaan näyttäisi olevan muuta vaihtoehtoa kuin turvautua automaattisiin tunnistamis- ja suodatusvälineisiin, joka ratkaisukäytännössä todetulla tavalla muodostaa sananvapautta ja tiedonvälityksen vapautta koskevan rajoituksen. Näin ollen se on merkityksellinen myös parodian näkökulmasta.

Poliisin tehtävänä on oikeus- ja yhteiskuntarauhan turvaaminen. Tehtävänsä hoitamiseksi poliisille on säädetty kansalaisten perusoikeuksiin puuttuvia toimivaltuuksia. Poliisi käyttää merkittävää julkista valtaa ja on joissain tilanteissa velvoitettu toimimaan myös vapaa-aikana. Näiden kansainvälisestikin poikkeuksellisen laajojen toimivaltuuksien takeena ja perusteena on kansalaisten luottamus poliisiin. Poliisin luottamusta arvioidaan kansalaisten keskuudessa monista lähtökohdista. Yksittäisen poliisimiehen käyttäytymisestä tehdään usein koko organisaatiota koskevia johtopäätöksiä. Kansalaisten luottamuksen ylläpitäminen edellyttää, että poliisimies käyttäytyy luottamuksen arvoisesti ja tämä käyttäytymisvelvollisuus ulottuu myös poliisimiehen vapaa-aikaan. Lain mukaan poliisimies on virassa ja yksityiselämässään velvollinen käyttäytymään siten, ettei hänen käyttäytymisensä ole omiaan vaarantamaan luottamusta poliisille kuuluvien tehtävien asianmukaiseen hoitoon. Laki edellyttää lisäksi, että poliisi toimii asiallisesti ja puolueettomasti sekä yhdenvertaista kohtelua ja sovinnollisuutta edistäen. Tämä on oikeusdogmaattinen tutkielma, mikä tarkastelee poliisimiehen käyttäytymisvaatimusten sisältöä ja rajoja suhteessa poliisimiehen perustuslain turvaamaan sananvapauteen hänen toimiessaan eri rooleissa. Tutkielmassa tulkitaan ja systematisoidaan poliisimiehen käyttäytymistä ohjaavaa lainsäädäntöä ja sananvapauden käyttötilanteisiin liittyvää oikeuskäytäntöä. Oikeuskäytännössä poliisimiehen sananvapautta rajoittavat asiallisuusvaatimus, lojaliteettivelvollisuus ja siihen kuuluva puolueettomuusvaatimus, sekä yhdenvertaisen kohtelun ja sovinnollisuuden edistämisen velvoitteet. Jossain määrin myös työnantajan sisäisillä ohjeilla on merkitystä, mutta ne lähinnä ohjaavat ajattelua. Käyttäytymisvelvollisuuden tarkastelussa ratkaisevaa on kokonaisarviointi. Poliisimiehellä, kuten muillakin, on perustuslain takaama sananvapaus. Sitä voidaan poliisin tehtävä huomioon ottaen rajoittaa siinä määrin, kuin se on poliisin toimintaa kohtaan koettavan luottamuksen kannalta välttämätöntä. Rajoitukset ovat tiukimmat poliisimiehen virkamiesroolissa tehdyissä julkisissa kannanotoissa ja lievimmät yksityishenkilönä tehdyissä ei-julkisissa kannanotoissa. Poliisimiehen on tunnistettava oma asemansa ja se mitä hän edustaa erilaisissa tilanteissa. Onko hän viestijänä yksityishenkilö, jonkin yhteisön jäsen vai viranomaisen edustaja ja onko viesti julkinen vai yksityinen. Käyttäessään sananvapauttaan vapaa-aikanakin asiallisesti ja puolueettomasti sekä yhdenvertaista kohtelua ja sovinnollisuutta edistäen poliisimies voi varmistua, että hän ei kannanotoillaan vaaranna luottamusta poliisille kuuluvien tehtävien asianmukaiseen hoitoon.