Browsing by Subject "seikkailukirjallisuus"

Tutkielma tarkastelee imperialismin ja kasvatuksellisen vapaa-ajanlukemisen yhteyttä 1800-luvun lopun pojille suunnatuissa brittiläisissä seikkailulehdissä lontoolaisen Boy’s Own Paperin (1879-1967) kautta. Tavoitteina on analysoida, millä tavalla ja miksi imperialistiset painotukset kytkeytyivät osaksi kasvatuksellisen lehden sisältöjä, ja miksi poikien vapaa-aikaiseen ja huvitukselliseen luettavaan liitettiin voimakkaita kasvatuksellisia intentioita. Pääaineistona toimii lehden vuosien 1890-1891 vuosikerta ja sen monipuoliset ja -ääniset, faktaa ja fiktiota yhdistelevät tekstilajit: seikkailukertomukset, harrastusartikkelit, runot ja kuvitukset. Analyysitapa on kulttuuri- ja tekstilähtöinen, ja se ammentaa myös sukupuolihistorian painotuksista. Huomio on erityisesti lehden sisältöjen kulttuurisissa ja diskursiivisissa merkityksenannon prosesseissa, joita erittelemällä ja purkamalla jäljitetään tutkielmalle keskeisiä merkityssuhteita. Lehden poikamaisia ihanteita tarkastelemalla selviää, että kasvatukselliset ihanteet ammensivat siirtomaavallasta ja osallistuivat sen rakentamiseen. Lehden tarjoamat sankari-ihanteet uhkuivat voimantuntoa, joka sisällössä yhdistyi poikamaisuuden määrittelyihin sekä kansallisiin ja sosiaalisiin hierarkioihin. Samalla sankarilliset, kodin ja perheen arvot kytkeytyivät myös imperialistisiin merkityksiin. Julkaisun esitystapa muovautui niin nuorten miesten moraalista rappiota kauhistelevien tahojen vaikutuksesta kuin poikalehtien keskinäisen kilpailun tuloksena. Toisaalta lehti painotti seikkailullisuutta ja toisaalta tervehenkisyyttä: sen yhtenäistävässä esitystavassa jännittävät seikkailut toimivat kasvatuksellisen aineksen mausteena, ja kasvatukselliset painotukset asettuivat puolestaan ohjaamaan fiktiolukemiseen liittyvää mielikuvitusta ja tulkinnallisuutta. Imperialismin ja kasvatuksellisen luettavan suhde asettuu monisyiseksi. Kasvattajien näkökulmasta imperialistisesti sävyttynyt siirtomaafiktio toimi kansallisesti soveliaana kanavana mielikuvitukselle. Imperialististen painotusten asettuminen vapaa-ajankasvatuksen yhteyteen rakensi siirtomaavaltaa tuomalla sen kotimaan ja kansakunnan keskiöön. Samalla poikamainen voimantunto alleviivasi niin kuvitelmia brittiläisestä ylivallasta kuin uhkakuvia teollistuneiden kaupunkien nousevista massoista: kasvatuksellinen vapaa-ajanluettava asettui ohjaamaan noiden voimantuntoisten poikien kuvitelmia soveliaisiin, tervehenkisiin uomiin.

Pro gradussa tutkitaan naiskuvaa Alexandre Dumas’n romaanissa Le Comte de Monte-Cristo (suom. Monte-Criston kreivi). Suurelle yleisölle suunnattu seikkailuromaani ilmestyi 1844–46 sarjakertomuksena ranskalaisen Journal des débats -aikakauslehden lisäosana, ranskaksi ’roman-feuilleton’. Seikkailukirjallisuudessa nopeatempoista kerrontaa dramaattisissa lokaatioissa värittää henkilöhahmojen vastakkainasettelu: lähes kuolematon sankari ja kiero vastustaja, naisen roolina on joko apua tarvitseva, viaton neito tai kaunis, mutta katala femme fatale. Monte-Criston kreivin henkilögalleriassa näkyy aikakaudelle tyypillinen eksotismin alamuoto orientalismi. Monte-Criston kreivin naiskuvaa on tutkittu vain vähän. Tässä tutkielmassa pohditaan: Miten tässä suurelle yleisölle suunnatussa sarjakertomusromaanissa esitetään naiseutta? Keitä ovat analysoitavat naishahmot, ja mitkä ovat heidän roolinsa romaanissa? Mitä teemoja Dumas tuo esille näiden naisten tarinoiden kautta? Onko mahdollista löytää teemoja, jotka yhdistävät tai erottavat analysoituja henkilöhahmoja? Tekstissä esiintyviä seikkoja ja siitä nousevia teemoja lähestytään kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta, ja tutkielman rajatun koon vuoksi tutkimuksen ulkopuolelle jää sukupuolentutkimus. Metodina käytetään Philippe Hamonin viisiosaista järjestelmää analysoitaessa henkilöhahmojen olemusta, esiintyvyyttä ja toimijuutta sekä ennakkokäsityksiä ja kertojan suoria kommentteja hahmoista. Tätä luokittelua täydennetään Gérard Genetten transtekstuaalisilla näkökulmilla ja A.J. Greimas’n aktanttimallilla. Tutkimusaineiston muodostaa 11 juonelle tai teemoille keskeisen naishahmon esiintyminen Monte-Criston kreivissä kertojan ja henkilöiden kuvailuissa ja keskusteluissa. Tutkielman yksilöanalyysiosassa vastataan kahteen ensimmäiseen tutkimuskysymykseen naiseuden ja naisten roolien määrittelystä. Tuloksissa näkyy hahmojen monipuolisuus: Naisten yhteiskuntaluokat, luonteet ja elämäntarinat eroavat toisistaan, ja roolit ja toimijuus vaihtelevat tarinan edetessä. Keskinäiset suhteet perustuvat sukulaisuuteen, ystävyyteen ja vihanpitoon. Teema-analyysiosassa syvennytään esiin nousseisiin teemoihin ja vastataan viimeisiin tutkimuskysymyksiin naishahmoja yhdistävistä ja erottavista teemoista. Viisi pääteemaa ovat romanttinen rakkaus ja seksuaalisuus sekä rakkaus itseä, perhettä, jumalaa ja yhteisöä kohtaan. Alateemoja tarkastellaan eri henkilöiden kannalta teemojen vastakkainasettelun kautta käyttäen tukena laadittua taulukkoa teemojen esiintyvyydestä eri hahmoilla. Teoksen punaista lankaa, onnistunutta ja epäonnistunutta naiseutta Dumas käsittelee ja korostaa hahmojen ja teemojen rinnastamisen ja vastakkainasettelun kautta. Dumas yhdistää teoksessaan viihteen ja moralismin ja tuo käsityksiä hyväksyttävästä naiseudesta. Naisen kohtalon määrää usein hänen uskollisuutensa määrä tai seksuaalisen koskemattomuuden menettäminen tai säilyttäminen. Päähenkilön entinen orjatar onnistuu näissä, mutta elämässään selviytyy myös tunnekylmä, komeankaunis miesten vaatteisiin viehtynyt homoseksuaali. Hemmotteleva kasvatusäiti taas joutuu ottolapsensa julmasti murhaamaksi.

Tutkielmassa tarkastellaan kolmen A. E. Ingmanin romaanin, Rimpisuon usvapatsas (1915), Latvasaaren kuninkaan hovilinna (1916) ja Kahden taalarin raha (1921), lajeja. Romaaneista löytyy lajipiirteitä seikkailukirjallisuudesta ja sen alalajeista robinsonadista ja uudisraivaajakertomuksesta sekä eräkirjallisuudesta, fantasiasta ja tieteiskirjallisuudesta. Tutkimuksessa selvitetään myös, millaista poikakuvaa teokset välittävät ja miten suomalainen poikakuvaus muuttaa teosten lajeja. Tutkimuksen teoreettisena taustana on Alastair Fowlerin kehittämä lajiteoria, jossa lajeja ei ymmärretä tiukkoina luokkina vaan perheinä, joiden jäsenet ovat suhteessa toisiinsa monin tavoin ilman, että niillä välttämättä on yhteisiä piirteitä, joita vaadittaisiin kaikilta lajin edustajilta. Lajiteorian lisäksi tutkimuksessa hyödynnetään tutkimuskirjallisuutta seikkailukirjallisuudesta sekä sen alalajeista. Teosten analyysissä apuna käytetään myös 1800-luvun loppupuolella suosiossa ollutta herbartilaista kasvatusfilosofiaa ja tutkitaan, miten sen piirteet tulevat ilmi Ingmanin teoksissa. Herbartilaiseen kasvatusfilosofiaan ja sen suomalaiseen versioon kuuluu ajatus siitä, että kirjallisuuden tulisi synnyttää lapsessa harrastus ja mieltymys koko elämän mittaiseksi ohjenuoraksi. Ingmanin teoksissa tämä tulee esiin konkreettisina eränkäyntiin liittyvinä neuvoina, teoksiin upotettuina sananlaskuina sekä kristillisenä elämänkatsomuksena. Ingmanin teoksista löytyy runsaasti eri seikkailukirjallisuuden alalajien lajipiirteitä, mutta niitä kaikkia yhdistää opettavaisuus, jonka avulla nuorista pyrittiin kasvattamaan ihanteellisia yksilöitä ja yhteiskunnan jäseniä. Teoksissa korostuu voimakas maaseudun ja Helsingin välinen vastakkainasettelu, jossa ihanteena nähdään agraariyhteiskunnassa kasvanut ahkera, neuvokas ja käsistään taitava hurskas nuori. Teoksissa korostuvassa maaseudun ja Helsingin välinestä vastakkainasettelusta löytyy yhtymäkohtia J. V. Snellmanin ajatuksiin suomalaisuudesta sekä suomalaisesta kirjallisuudesta, joissa hän korostaa konkreettisten kädentaitojen merkitystä akateemisen kirjaviisauden rinnalla. Ingmanin teoksiin upotetut ideologiat sekä suomalainen miljöö muokkaavat niiden lajia perinteisestä kaukomaille sijoittuvasta seikkailukirjallisuudesta kohti pohjoismaista ja suomalaista seikkailukirjallisuutta, jossa yhdistyvät ahkeran ja neuvokkaan pojan rooli sekä Suomalaiset perinnemaisemat Lapin soilta Karjalan aarniometsiin.