Browsing by Subject "sekularisaatio"

Tämän pro gradun keskiössä on luostarilaitos ja sen merkitys nykypäivänä ihmisille. Luostarilaitos mielletään helposti keskiajalle kuuluvaksi ilmiöksi mutta sen juuret juontavat paljon kauemmaksi menneisyyteen ja sen merkitys yhteiskunnalle ja ihmisille ulottuu tähän päivään saakka. Tutkielma ottaa tarkasteltavakseen modernin maailmanajan tunnusmerkit länsimaissa ja analysoi esimerkiksi sekularisaation vaikutusta luostarilaitokseen ja miten se on joutunut mukautumaan muutoksiin vuosisatojen kuluessa. Tutkielman teoreettinen pohja perustuu kolmeen tutkijaan: Georg Simmelin sosiologiseen viitekehykseen, Charles Taylorin sekularisaation määritelmään ja Jean Séguyn teoriaan luostarilaitoksen roolista utopiana maan päällä. Tutkimuksen keskiössä on Heinävedellä sijaitseva Valamon luostari, joka toimii esimerkkitapauksena luostarista, joka on säilyttänyt asemansa vetovoimaisena kohteena vierailjoille sekä tärkeänä ortodoksisuuden keskuksena Suomessa. Tutkielma lähestyy Valamoa uskontososiologisesta näkökulmasta ja sen tutkimuskysymys tarkastelee mikä on Valamon luostarin funktio 2000-luvulla vierailijoiden silmissä. Tutkimuskysymys valikoitui aikaisemman luostarilaitosta käsittelevän kirjallisuuden perusteella, joissa kentältä mainittiin puuttuvan muun muassa nykyaikaan, historian sijasta, keskittyvää tutkimusta, muiden kuin luostarin asukkaiden tekemää tutkimusta, ja empiiristä tutkimusta. Tutkimus toteutettiin kyselykaavakkeiden avulla, jotka kartoittivat avoimien kysymyksien kautta vierailijoiden kokemuksia ja suhdetta Valamoon. Aineiston lopullinen koko oli 88 kyselyvastausta. Tutkielman analyysin perusteella Valamon funktion vierailijoille voi hahmottaa kolmen kategorian – hengellisen, sosiaalisen, ja kulttuurillisen – kautta. Hengellisen kategoriaan sisältyivät ajatukset Valamosta uskonnollisena keskuksena, paikkana, josta löytää tilaa omille ajatuksille ja spiritualiteetille yleisesti, ja paikkana levähtää kiireisen yhteiskunnan ulkopuolella. Sosiaalisessa kategoriassa korostuivat perheen, suvun ja ystävyyssuhteiden merkitys Valamossa vierailtaessa. Erityisesti talkoolaiset pitivät tärkeänä talkoolaisyhteisön henkeä ja myös ystävyyssuhteet munkkeihin ja muihin vierailijoihin korostuivat. Kulttuurillisessa kategoriassa taas mainittiin Valamon rooli sivistäjänä, näyttelyjen ja kurssien järjestäjänä ja historiallisesti merkittävänä paikkana. Kategorioiden lomassa myös hahmottui ajatus Valamosta vaihtoehtoisena elämäntapana ja yhteisönä, eräänlaisena utopiana, vaikka vierailijat eivät varsinaisesti koskaan liittyneet tähän utopistiseen yhteisöön täysin, vaan vain piipahtivat siellä säännöllisin väliajoin. Siitä huolimatta näille vierailijoille Valamo oli hyvin kiinteä osa elämää ja merkittävä monella eri tasolla, erityisesti kontrastina hektiselle modernille ajalle.

Tämä uskontotieteen maisterintutkielma tarkastelee Diablo-tietokonepelin (1996) paholaishahmon representaatiota sekä sen nivoutumista camp-estetiikkaan ja sekularisaatioon. Tutkielman päätutkimuskysymys on: millä tavoin camp-estetiikka ilmenee Diablo-pelin paholaishahmon representaatiossa, ja miten se on kytköksissä sekularisaatioon? Tutkielman aineisto koostuu sekä keskiaikateemaisen Diablo-toimintaroolipelin kuvakaappauksista ja pelin tapahtumista, että pelin kosmologiaa, miljöötä ja juonta tarkentavasta taustakertomuksesta ja siihen kuuluvasta visuaalisuudesta. Aineistoa analysoidaan sisällönanalyysin keinoin, ja tutkielmassa hyödynnetään yleisemmän sisällönanalyysin lisäksi peli-immanenttia lähestymistapaa korostavaa sisällönanalyysia. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii sekularisaatioteoria ja teoriaan liittyvät Christopher Partridgen käsitykset uudelleenlumoutumisesta ja okkulttuurista sekä Stig Hjarvardin näkemykset uskonnon mediatisaatiosta ja banaalista uskonnosta, minkä lisäksi tutkielman keskiössä on myös Susan Sontagin camp-käsite. Tutkielmassa todetaan, että Diablo-pelin paholaishahmon representaatiossa on havaittavissa camp-estetiikkaan kytkeytyviä liioittelun ja ylettömyyden, kaksoismerkityksen, vakavuuden ylittämisen ja koomisuuden sekä ajallisen etäisyyden piirteitä. Paholaishahmon camp-henkinen representaatio voidaan tulkita myös sekularisaation ilmentymänä: esimerkiksi uskontoviitteiden luova ja lennokas käyttö representaatiossa heijastelee yhtäältä maallistumista, mutta toisaalta taas uudelleenlumoutumista. Lisäksi viihteellisen populaarikulttuurin kontekstissa esitetty paholaisen representaatio on mahdollista yhdistää uskontokritiikkiin.

Tutkimukseni käsittelee keskiluokkaisen meksikolaisen nuoren aikuisen katsomusidentiteetin rakentumista 2000-luvun Meksikossa. Tarkastelen tutkimuksessani, miten yksilö rakentaa katsomusidentiteettiään suhteessa lähipiiriin sekä suhteessa yhteiskuntaan. Aineistonani käytän viittä vuoden 2018 tehtyä teemahaastattelua sekä kahta kirjallista kyselyä. Analysoin aineistoani narratiivista analyysiä käyttäen. Katsomusidentiteetin rakentumisessa yksilön suhteessa perheeseen ja lähipiiriin korostui uskonnollisen sosialisaation merkitys. Uskonnollisen sosialisaatio on Meksikossa suhteellisen voimakasta, sillä katolinen kirkko on kiinteä osa maan kulttuuria. Haastateltavani olivat kasvaneet katolisen kirkon parissa ja heidät oli lapsesta asti sosiaalistettu katolisen kirkon piiriin. Keskeisiä sosialisaatiotoimijoita olivat usein vanhemmat ja isovanhemmat, erityisesti isoäiti. Lapsuuden uskonnollisuus ei vahvasta uskonnollisesta sosialisaatiosta huolimatta kuitenkaan kaikkien haastateltavien kohdalla siirtynyt aikuisuuteen. Ikävuosina 14–20 haastateltavani alkoivat kyseenalaistaa uskonnollisuutta ympärillään tai kiinnittää huomiota ympäröivään uskonnolliseen kulttuuriin. Katolilaisuuden ja meksikolaisuuden suhde on haastattelujen perusteella kaksijakoinen. Meksiko on sekulaari valtio, ja uskonnollinen monimuotoisuus on lisääntynyt. Kirkon jäsenmäärät ovat vähentyneet, ja kirkon vaikutus esimerkiksi sosiaaliseen elämään on muuttunut. Muutoksista huolimatta kirkko vaikuttaa edelleen vahvasti Meksikossa, sen sosiaalisessa normistossa, politiikassa, arvomaailmassa kuin päivittäiseen elämään liittyvissä tavoissa. Aineiston perusteella katolilaisuus on sosiaalinen normi ja haastateltavieni mukaan on tärkeää olla katolilainen, kun olet meksikolainen. Tutkimukseni perusteella katsomusidentiteetti rakentuu yhteiskunnallisen kontekstin ja uskonnollisen sosialisaation risteyksessä. Katsomusidentiteetin muodostumista ei ole täysin uskonnollisen sosialisaation tulosta, vaan se muotoutuu yksilöä ympäröivän yhteiskunnan ja henkilökohtaisten mieltymysten muuttuessa. Sosialisaatiossa omaksuttu merkitysjärjestelmä ohjaa yksilön valintoja ja mieltymyksiä yksilön kohdatessa primäärisosialisaation ulkopuolisia maailmoja ja toimijoita. Tutkimuksessani on nähtävissä, kuinka toimijuus ja sen korostaminen ovat osa uskonnollista muutosta Meksikossa ja samalla katsomusidentiteetin valitsemista. Toimijuus on esimerkiksi katolilaisuuden valitsemista, siitä luopumista tai katolilaisuuden sekoittamista muihin katsomuksiin tai uskontoihin. Koska ihmisen katsomusidentiteetti rakentuu jatkuvasti, ovat tässä tutkimuksessa ja siihen liittyneissä haastatteluissa konstruoidut identiteetit vain omanlainen aikaan ja paikkaan sidottu katsomusidentiteetti. Sen rakentuminen ja paikoin myös aktiivinen rakentaminen jatkuu haastattelujen jälkeen. Erilaiset elämän muutokset kuten naimisiin meneminen, lastensaanti, ikääntyminen, työelämään siirtyminen tulevat vaikuttamaan tuohon prosessiin.

Tutkielma selvittää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja suomalaisen yhteiskunnan sukupuolimoraalia 1960-luvulla. Tutkielman päälähteenä toimii kirkon piispojen julkaisema seksuaalieettinen kannanotto Ajankohtainen asia (1966). Tutkielmassa tarkastellaan kannanoton avulla, miten yhteiskunnallinen ja kirkollinen sukupuolimoraali erosivat toisistaan ja mistä erot johtuivat. Tutkimuksen päämenetelminä ovat sisältöanalyysi ja kontekstualisointi. Yhteiskunnassa vallalla olleeseen vapaaseen rakkauteen ja liberaalimpiin seksuaalieettisiin näkemyksiin suhtauduttiin kirkon suunnalta melko tuomitsevasti. Kirkko ajoi näkemyksissään siveellisyyttä, ja piispat rakensivat kannanotossaan ehdollisen moraalin. Sen mukaan esimerkiksi seksuaalielämä ja ehkäisy olivat sallittu vain avioliiton ehdolla. Avioliitto toimi piispojen moraalin kynnyskysymyksenä. Tämä oli yksi suurimmista erottavista tekijöistä kirkon ja yhteiskunnan moraalin välillä. Yhteiskunta suhtautui sukupuolielämään vapaammin, eikä asettanut samanlaisia ehtoja. Pääsääntöisesti yhteiskunnan moraali edusti liberaalimpaa siipeä, kirkon eettiset ajatukset taas konservatiivista näkemystä. Tiettyihin teemoihin, kuten homoseksuaalisuuteen, suhtauduttiin kuitenkin sekä yhteiskunnassa että kirkossa kielteisesti. Kirkon ja yhteiskunnan moraalinen yhteentörmäys johtui erityisesti maallistumisesta. Sekularisaation myötä kirkko ei enää määritellyt seksuaalimoraalisia ohjeita, vaan se tehtävä siirtyi yksilöille. Tutkielman tulokset tukevat ajatusta 1960-luvulla Suomessa tapahtuneesta seksuaalisesta vallankumouksesta. Kyseessä ei ollut nopea seksuaalisuuden vapautuminen tai moraalinen murros, vaan pitkä ajanjakso, jonka voidaan katsoa alkaneen 1960-luvulta ja jatkuvan nykypäivään saakka. Kyseiset tapahtumat ovat vaikuttaneet laajasti niin yhteiskuntaan kuin kirkkoon.

Postsekulaari on noussut 2000-luvulla eri tieteenaloilla merkittäväksi tavaksi käsitteellistää tämän hetken uskonnollisuuteen ja uskontojen tutkimukseen sekä uskonnon ja yhteiskunnan suhteeseen liittyviä ilmiöitä. Keskustelu postsekulaarista paikantuu osaksi sekularisaatioteoriaan kriittisesti suhtautuvan tutkimuksen kenttää. Tutkielman hypoteesi on, että laajasta käytöstä huolimatta käsitteen määritelmästä ei uskontososiologisesti orientoituneessa tutkimuksessa vallitse yksimielisyyttä ja teorianmuodostuksen kenttää vaivaa jäsentymättömyys. Tutkielmassa selvitetään, miten postsekulaari määritellään uskontososiologisessa tutkimuksessa ja millä tavoin postsekulaaria käytetään täydentämään tai kritisoimaan sekularisaatioteoriaa. Analysoitava aineisto koostuu ajankohtaisesta uskontososiologisesti orientoituneesta tutkimuksesta. Analysoitavina ovat Jürgen Habermasin, Michele Dillonin, Kim Knottin, Justin Beaumontin ja Sarah Bracken postsekulaaritekstit. Lisäksi tarkastellaan Åbo Akademin huippuyksikön Post-Secular Society and Religious Landscape in Finland -tutkimusprojektin pääjulkaisuja. Tutkielmassa aineisto analysoidaan systemaattisesti neljän kysymyksen kautta: miten postsekulaarin käsite määritellään, mikä on sen suhde lähikäsitteisiin, miten käsite suhteutetaan sekularisaatioteoriaan sekä miten sen relevanssi perustellaan. Tuloksena esitetään, että uskontososiologinen postsekulaarikeskustelu on jaettavissa viiteen näkökulmaan: 1) postsekulaari sekulaarien toimijoiden itseymmärryksen muutoksena, 2) postsekulaari uskontojen sekularisoitumisena, 3) postsekulaari uskontojen kasvavana julkisuutena, 4) postsekulaari uskonnon ja sekulaarin välisenä sumentumisena ja 5) postsekulaari modernina uskonnollisuuden muotona. Analyysin perusteella todetaan, että uskontososiologisessa postsekulaarikeskustelussa pyritään kohti aiempaa empiirisesti selitysvoimaisempaa postsekulaarin määritelmää, mutta myös empiirisessä postsekulaaritutkimuksessa on kaikuja normatiivisista näkemyksistä, eikä eroa tehdä riittävän selväksi. Lisäksi postsekulaari nähdään analysoidussa tutkimuksessa lähtökohtaisesti toivottavana kehityksenä ja kriittiset huomiot postsekulaarista koskevat lähes yksinomaan käsitteen käyttökelpoisuutta. Tutkielmassa osoitetaankin, että tyypillinen tapa jäsentää postsekulaarikeskustelua jaottelemalla se normatiivisesti ja empiirisesti orientoituneeseen tutkimukseen on riittämätön. Postsekulaarikeskustelussa nostetaan esiin tärkeitä kysymyksiä uskonnon roolista nyky-yhteiskunnassa ja tieteellisessä tutkimuksessa sekä uskonnon ja sekulaarin välisistä rajoista. Käsitteen laajalle versovat merkitykset ja epätarkka määrittely tekevät kuitenkin niin käsitteen teoreettisen selitysvoiman kuin analyyttisen käyttöarvonkin kyseenalaiseksi.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten rukoilu esitetään Aku Louhimiehen elokuvissa, ja millaisiin rukouskategorioihin elokuvien rukoukset jakautuvat. Louhimies on ohjannut yhdeksän kokopitkää elokuvaa vuosina 2000–2017, ja hänen tuotantoaan on palkittu laajasti myös kansainvälisellä tasolla. Tutkimustuloksia tarkastellaan myös aikaisemman tutkimukseni valossa. Tutkimusmetodina tutkielmassa käytetään teoriaohjaavaa sisällön analyysia, jossa hyödynnetään representaatioteoriaa ja temaattista analyysia. Elokuvien uskontotieteellinen tutkiminen on tärkeää ja ajankohtaista, sillä elokuvien kautta voidaan tarkastella myös laajempaa sosiohistoriallista kontekstia, jossa ne on tuotettu. Elokuvalla voi olla tärkeä rooli uskonnon edistämisen kannalta ja se voidaan nähdä antamassa vastauksia ihmisten uskonnollisiin kysymyksiin. Elokuva voi toimia myös eräänlaisena teologian keskustelukenttänä. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu Sarah Bänziger, Jaqcues Janssen & Peer Scheepersin sekä Margaret Poloma & Brian Pendletonin tutkimuksista nousseiden rukouskategorioiden ympärille. Bänziger ym. tutkimuksesta nousee esille uudenlainen jumaliin kohdistumaton rukouksen ulottuvuus, jonka avulla voidaan tarkastella esimerkiksi ihmiseen itseensä kohdistuvaa mietiskelyä. Poloma & Pendletonin rukousjaottelun mukaan kristilliset rukoukset voidaan jakaa muun muassa rituaaliseen ja anovaan rukouskategoriaan. Louhimiehen elokuvissa rukoilijana on pappi, läheinen ja/tai ahdistunut ihminen. Suurin osa rukouksista nousee ahdistavan tilanteen keskeltä. Lähes kaikki elokuvien rukoukset osoitetaan kristinuskon Jumalalle. Toinen elokuvissa ilmenevä rukoilun kohde on kuollut läheinen. Elokuvat sisältävät hyvin vähän yksilöllisempää jumaliin kohdistumatonta rukousta. Louhimiehen elokuvat luovat kuvaa, jonka mukaan suomalainen rukoilija on hädän keskellä Jumalan puoleen kääntyvä ahdistunut ihminen. Rukoiluun liittyy häpeää ja nöyristelevää asennetta suhteessa muihin ihmisiin ja Jumalaan. Elokuvissa korostuu myös yksinäisyyden teema suomalaisen rukoilijan ympärillä. Elokuvien rukouksista nousee esille uudenlainen tukahdutetun rukouksen teema. Erityisesti kristinuskon Jumalalle kohdistetut rukoukset nousevat joko hiljaisuudesta tai ne tuntuvat jäävän kesken. Poikkeuksen tähän tekevät Louhimiehen elokuvien sota-aikaan sijoittuvat pidemmät ja valmiimman oloiset rukoukset. Tutkin aikaisemmin Zaida Bergrothin elokuvien rukouskohtauksia, ja niissä rukoilija lähestyy rukoilun kohdetta muun muassa rohkein kysymyksin saamatta niihin kuitenkaan vastausta. Louhimiehen elokuvien rukoilijoiden Jumalalle osoitetut kysymykset ja asiat tuntuvat sammuvan ennen kuin rukous on oikein alkanutkaan. Bergrothin elokuvien rukouskohtauksista noussut mykän Jumalan teema näyttäytyy Louhimiehen elokuvissa enemmän tukahdutetun rukouksen teemana.