Browsing by Subject "seurakuntatyö"

Tutkimukseni tehtävä on selvittää, kuinka Suomen evankelis-luterilaisen kirkon diakoniatyöntekijät mieltävät diakoniaan liittyvän kasvatuksen. Diakoniakasvatusta toteutetaan seurakunnissa, mutta siitä ei ole toistaiseksi olemassa yleistä linjausta, eikä diakoniakasvatus ole ollut suomalaisen diakonian tutkimuksen keskiössä. Kyseessä on kvalitatiivinen, induktiivisen sisällönanalyysin keinoin toteutettu tutkimus. Tutkimusaineisto koostuu 75:stä kyselylomakevastauksesta, jotka on kerätty helmi-maaliskuussa 2015 suomenkielisissä hiippakunnissa työskenteleviltä diakoniatyöntekijöiltä. Taustoitan tutkimusta tarkastelemalla diakonian historiallista kehityskaarta, diakonian teologiaa ja nykyajan suomalaista seurakuntadiakoniaa ja -kasvatusta. Esittelen myös diakoniakasvatukseen sovellettavia kasvatus- ja oppimisteorioita sekä eettistä ja uskontokasvatusta. Tutkimuksen tulosluvuissa käsittelen diakoniatyöntekijöiden näkemyksiä diakoniakasvatusta ohjaavista kristinopillisista lähtökohdista, tavoitteista ja aihealueista. Esittelen diakonian ohjaus-, opetus- ja kasvatustehtävien käytäntöjä sekä diakoniatyöntekijöiden suhtautumista ja valmiuksia kasvatustyön toteuttamiseen. Sivuan lisäksi sitä, miten seurakunnissa on määritelty diakoniakasvatusta. Johtopäätösluvussa kiteytän tuloksia ja esitän mallin diakoniakasvatuksen määritelmästä. Tutkimukseni osoittaa, että diakoniakasvatus ankkuroituu kristinopin keskeisiin sisältöihin, diakonian kokonaisuuteen ja seurakuntayhteyteen. Diakoniakasvatusta on tarkoituksellinen diakonian olemuksesta, merkityksistä ja keskeisistä sisällöistä viestiminen. Sitä on myös diakonian työtilanteisiin liittyvä kasvatuksellisuus itsessään. Toisaalta diakoniakasvatusta on kaikki tiedostettu tai tiedostamaton toiminta, joka ohjaa ihmisiä diakonisen asenteen omaksumiseen. Diakoniakasvatuksessa keskeistä on vuorovaikutuksellisuus, ja toteuttamismenetelmät ohjautuvat tavoitteista ja tilanneyhteyksistä käsin. Diakoniakasvatusta työmuotona arvostetaan ja pidetään tärkeänä. Se nähdään mahdollisuutena lähimmäis- ja yhteisvastuun laajentamiseksi sekä asenteisiin ja olosuhteisiin vaikuttamiseksi. Diakoniakasvatus on keino lisätä tietoa kirkossa tehtävästä hyvästä. Ihanteellisimmillaan diakoniakasvatus läpäisee kaikki seurakunnan työalat ja tavoittaa kaikenlaisia ja eri-ikäisiä ihmisiä. Haasteena pidetään diakoniakasvatuksen painottumista suhteessa muun diakoniatyön kokonaisuuteen. Kasvatustehtävien toteuttaminen diakoniatyössä edellyttää riittäviä resursseja ja valmiuksia.

Kaupunkiteologian historiantutkimus on toteutettu historiantutkimuksen menetelmin tarkastellen erityisesti yhden toimijan työtä ja vaikutusta tietyssä ajallisessa ja paikallisessa kontekstissa. Tutkimuksen lähteinä käytetään Espoon seurakuntien arkistolähteitä, lehtiartikkeleita ja ajankohtaan liittyvää kirjallisuutta, sekä avoimia haastatteluja, jotka tehtiin diakoniatyöntekijöille Korpela, Niska-Virta ja Rasila. Tutkimus vastaa tutkimuskysymykseen, millaista diakoniatyöntekijä Elli Korpelan toiminta oli marginalisoituneiden parissa 1971–1989 ja kuinka hän sitä toteutti. Elli Korpela työskenteli Tapiolan seurakunnassa diakoniatyöntekijänä luoden uudensuuntaista lähimmäiskeskeistä diakoniatyötä, joka painottui etenkin päihde-, mielenterveys- ja kriminaalityöhön. Tämän marginalisoituneen ihmisryhmän kohtaamisessa Ellin työssä korostui ennakkoluulottomuus, jalkautuminen, terapeuttinen läsnäolo ja ymmärrys ongelmien kasaantumisesta. Elli teki uraauurtavaa työtä. Työssä näkyi aito välittäminen ja lähimmäisenrakkaus, mutta Elli toi myös esiin, että työtä ei pystynyt resurssien rajallisuuden vuoksi tekemään niin laadukkaasti, kuin hän olisi halunnut. Elli teki myös arvokasta työtä vapaaehtoisten johtajana ja vapaaehtoiset olivat hänelle arvokas resurssi, kun hän jalkautui marginalisoituneiden pariin. Lisäksi Elli pyrki omalla toiminnallaan vaikuttamaan ihmisten asenteisiin ja ennakkoluuloihin marginaaliryhmiä kohtaan. Tutkimus vastaa tutkimuskysymykseen ja antaa myös uutta tietoa kaupungistumisen ja yhteiskunnan marginalisoitumisen aiheuttamista ongelmista diakoniatyölle ja diakoniatyön merkittävyydestä haasteellisissa olosuhteissa. Jatkossa tutkimusta voidaan hyödyntää seurakuntatyössä, yhdyskuntatyössä ja marginalisoituneiden ja syrjäytymisvaarassa olevien ihmisten parissa tehtävän moniammatillisen työn kehittämisessä. Tutkimuksessa tulee esiin, miten seurakunta voi vaikuttaa yhteiskunnassa ilmeneviin epäkohtiin ja toimia myös itse niiden poistamiseksi. Jatkotutkimusaiheina nousivat marginalisoituneiden naisten kokemukset, diakonian asiakkaiden ja seurakuntatyön työntekijöiden kokemukset ja lisäksi olisi tarpeen tutkia olisiko Espoon Diakoniakeskuksen perustaminen ajankohtaista.

Tutkielmani käsittelee Helsingin Vanhankirkon nuorisotyötä 1960-luvun aikana. Pääkysymykseni on, kuinka Suomen yhteiskunnallinen ja kirkollinen murros vaikutti Vanhankirkon seurakunnan nuorisotyöhön ja sen kehitykseen 1960-luvulla. Pääkysymyksen tueksi ja lisäksi tarkastelen myös Vanhankirkon nuorisotyön ulkoisia puitteita, ohjelmaa, keskeisimpiä työntekijöitä ja työntekijäkiertoa sekä toiminnan suosiota. Tutkin myös, oliko Vanhankirkon seurakunnan nuorisotyö jollain tavalla omaleimaista verrattuna muihin Helsingin seurakuntiin. Tavoitteeni on luoda kokonaisvaltainen kuva Helsingin Vanhankirkon seurakunnan nuorisotyön kehityksestä 1960-luvun aikana. Merkittävin osa tutkimukseni kirjallisesta lähdemateriaalista koostuu Helsingin Vanhankirkon seurakunnan arkistoista. Tärkeimmät arkistolähteeni ovat Vanhankirkon seurakunnan vuosikertomukset vuosilta 1960–1969 sekä piispantarkastuksia varten tehdyt Vanhankirkon seurakunnan viisivuotiskertomukset. Kirjallisen lähdemateriaalin lisäksi käytän lähteinä useampia haastatteluja. Olen haastatellut kolmea entistä Vanhankirkon seurakunnan nuorisotyöntekijää sekä yhtä aikalaisnuorta. Tärkeää lähdemateriaalia ovat myös painetut teokset, jotka suoraan liittyvät Helsingin seurakuntien nuorisotyöhön tai Vanhankirkon seurakunnan nuorisotyöhön 1960-luvun aikana. Tutkielmani keskeiset tulokset kertovat, että Helsingin Vanhankirkon seurakunnan nuorisotyö muuttui tutkimani ajanjakson aikana moneen kertaan ja erilaisiin suuntiin. Muutokset olivat nopeita, ja niitä leimasivat 1960-luvun yhteiskunnallisen ja kirkollisen murroksen erilaiset ilmentymät. Muutokset voidaan jakaa kolmeen eri ajanjaksoon, jotka olivat leimallisesti erilaisia keskenään. Ensimmäistä ajanjaksoa, eli 1960-luvun alkua, leimasivat suurten ikäluokkien nuorisoikä, kaupungistuminen sekä yleinen elintason kasvu. Seurauksena oli muun muassa rippikouluun osallistuneiden määrän räjähdysmäinen kasvu kaikissa Helsingin seurakunnissa. Toinen ajanjakso sijoittuu 1960-luvun puoliväliin. Ominaisia piirteitä tälle ajalle olivat kirkon sisäisen keskustelun polarisoituminen sekä yhteiskunnallinen kulttuuriradikalismi. Uuskansankirkollisen suuntauksen ja uuspietistisen viidennen herätysliikkeen välinen keskustelu kärjistyi epävakaan yhteiskunnallisen tilanteen ja suuntausten teologisten näkemyserojen takia. Kirkon sisäisen tilanteen kärjistyminen heijastui myös nuorisotyöhön. Ajan ilmapiiri ilmeni nuorisoherätyksenä ja toiminnan elpymisenä. Nuorisotyö elpyi määrällisesti, hengellisesti ja toiminnallisesti. Samaan aikaan nuorten huumeidenkäytön yleistyminen synnytti tarpeen seurakuntien erityisnuorisotyölle. Kolmas ajanjakso oli 1960-luvun loppu, jota leimasivat esimerkiksi ylioppilaiden vasemmistoradikalismi sekä yhteiskunnan moniarvoistuminen. Vanhankirkon nuorten keskuuteen syntyi erilaisia asioita painottavia ryhmiä. Osa jatkoi aiemmin vallinneen herätyskristillisen suuntauksen ihanteiden painottamista, kun toiset osallistuivat toimintaan muista syistä. Määrällinen kasvu laantui, sillä suurten ikäluokkien vaikutus nuorisotyöhön laski 1960-luvun loppua kohden.